Kesäseminaarissamme 6.6.2015 Sofiassa kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen käsitteli vaikeata ja vähän tunnetua kansainvälisen oikeuden käsitettä sekä sen rikkomuksia idässä ja lännessä. Lauri Hannikainen on ystävällisesti laatinut aiheestaan kaksiosaisen kirjoituksen klubiblogiimme, jonka jälkimmäinen osa julkaistaan ohessa. Ensimmäinen osa ilmestyi tiistaina, 8. syyskuuta. JO.
Asevoiman käytön sääntely kansainvälisessä oikeudessa ja suurvaltojen väitetyt loukkaukset
Ennen 1900-lukua ei
kansainvälinen oikeus varsinaisesti kieltänyt valtioilta asevoiman käyttöä
toisiaan vastaan. Valtio sai ryhtyä sotaan, jos se katsoi, että toinen valtio
oli loukannut sen oikeuksia eikä suostunut hyvittämään loukkausta.
Valtioiden poliittisissa suhteissa vallalla oli ns. voimatasapainon teoria, jolla ei ollut mitään kansainvälisoikeudellista sisältöä. Teoria oli yksinkertainen: Jos jokin valtio tai valtioryhmä näytti pääsevän määräävään asemaan, muut valtiot yrittivät liittoutumalla luoda sille vastavoiman. Voimatasapainon vallitessa sotaan ryhtyminen ei ollut houkuttelevaa, sillä voitto ei ollut varma
.Kun kolme keisarikuntaa – Venäjä, Preussi ja Itävalta – vallattuaan Puolan jakoivat sen keskenään 1700-luvun loppupuolella, sitä valtioyhteisö piti laittomana, sillä tekoa pidettiin avoimen imperialistisena.
Valtioiden poliittisissa suhteissa vallalla oli ns. voimatasapainon teoria, jolla ei ollut mitään kansainvälisoikeudellista sisältöä. Teoria oli yksinkertainen: Jos jokin valtio tai valtioryhmä näytti pääsevän määräävään asemaan, muut valtiot yrittivät liittoutumalla luoda sille vastavoiman. Voimatasapainon vallitessa sotaan ryhtyminen ei ollut houkuttelevaa, sillä voitto ei ollut varma
Venäjän Katariina Suuri, Rooman keisari ja Itävallan arkkiherttua Joosef II sekä Preussin Frederik Suuri kinastelevat Puolan jaosta. |
.Kun kolme keisarikuntaa – Venäjä, Preussi ja Itävalta – vallattuaan Puolan jakoivat sen keskenään 1700-luvun loppupuolella, sitä valtioyhteisö piti laittomana, sillä tekoa pidettiin avoimen imperialistisena.
Kansainliiton peruskirja 1920-lvun alussa velvoitti
jäsenvaltiot viime kädessä alistamaan riitaisuutensa Kansainliiton
ratkaisumenettelyihin, mutta jos niissä ei saavutettu rauhanomaista ratkaisua,
kolme kuukautta sen jälkeen valtio sai ryhtyä sotaan. Koska kolmen kuukauden
vaatimus oli epärealistinen, jotain lisää tarvittiin. Se tuli 1920-luvun lopun
ja 1930-luvun sopimuksissa: Hyökkäyssotaan ryhtyminen kiellettiin. Hyökkäyssota
ymmärrettiin tunkeutumiseksi toisen valtion alueelle laajoin asevoimin ja
aggressiivisessa tarkoituksessa. Ennen toista maailmansotaa kaikki valtiot
olivat sitoutuneet sen kieltoon. Maailmansodan loppuselvittelyssä hyökkäyssota
katsottiin kansainväliseksi rikokseksi rauhaa vastaan.