Klassisen
kreikan ja latinan sanojen matka
eurooppalaisiin
kieliin
Pyrin
kirjoituksessani näyttämään, miten klassisen kreikan ja latinan sanastot ovat
monin tavoin vaikuttaneet nykyeurooppalaisten kielten sanastoihin: lainasanoina
ja neologismeina eli uudissanoina. Aihe on laaja. Seuraavassa joitakin
kiinnostavia huomioita.
Kreikan
kieli ja latina
Klassisen
kauden (480-300 eaa.) kreikan kieli murteineen ( mm. attika, aiolia, doori,
joonia) oli pitkään jatkuneen kehityksen tulosta.
Sitä seurasi hellenistisellä
kaudella ja roomalaisajalla (n. 300 eaa.-400 jaa.) Attikan murteeseen
pohjautuva puhekieli, κοινη (koinee),
joka tarkoittaa yleistä tai yleiskieltä ja joka on myös Vanhan testamentin eli
Septuagintan kreikannoksen ja Uuden testamentin kieli. Se oli kieliopiltaan
hieman yksinkertaisempaa kuin varsinainen klassinen kreikka. Koinee oli
hellenistisellä kaudella (300-30 eaa.) ja myöhemminkin käytössä yleisenä
puhekielenä erityisesti itäisen Välimeren alueella, mutta myös Roomassa.
Kristittyjen propagandan pääkieli oli aluksi koinee. Lukemattomille klassisen
kreikan ja koineen sanoille annettiin uusia kristillisiä merkityksiä.
Esimerkiksi sana αγγελος, angelos,
tarkoitti kreikaksi alkujaan lähettiä tai sanansaattajaa, mutta kristityt
antoivat sille uskonnollisen merkityksen 'enkeli'; monimerkityksinen λογος, logos, tarkoitti perusmerkitykseltään sanaa, mutta kristityt antoivat sille
erikoismerkityksen Kristus etc. Nykykreikan keskeisestä sanastosta huomattava
osa on peräisin hieman muuntuneissa muodoissa koineesta ja Bysantin ajan (n.
400-1453) kreikasta.
Klassisen kauden murteita. Kuvalähde: Wikipedia |
Latina
kuuluu itaalisten kielten ryhmään. Silläkin oli Rooman keisariajalle (27 eaa.
lähtien) tultaessa takanaan jo pitkä suullinen historia, vaikkakaan ei niin
pitkää kirjallisen viljelyn historiaa. Tasavallan kaudella ja keisariajan
alkupuolella latina levisi lähinnä roomalaisten valloitusten myötä
hallinnon, armeijan ja liike-elämän kielenä ympäri Eurooppaa. Ja vaikka
Rooma valloitti Kreikan vuonna 146 eaa., koinee säilytti siitä huolimatta
valta-asemansa puhe- ja kirjakielenä kreikkalaisen kulttuurin piirissä.
Roomalaiset
intellektuellit ihailivat Kreikan kulttuuria, sivistystä ja kieltä.
Toki
poikkeuksiakin löytyi, kuten erityisesti nuoremmalla iällään Cato vanhempi
(234-149 eaa.), jonka näkemykset tosin hieman pehmenivät hänen elämänsä
ehtoopuolella. Sitä paitsi roomalainen älymystö oli eriasteisesti
kaksikielistä: he puhuivat, lukivat ja parhaimmillaan kirjoittivatkin latinan
ohella myös kreikkaa. Toisin sanoen roomalaiset omaksuivat valtavan määrän
kreikkalaista lainasanastoa ja käsitteitä osaksi latinan kieltä, lisäksi he
ottivat uusiokäyttöön käytännössä koko klassisen kreikkalaisen kulttuurin.
Monet kreikkalaiset sanat ja avainkäsitteet omaksuttiin myöhemmin eri Euroopan
maissa, ainakin aluksi, niiden latinalaistetuissa muodoissa, jumalten nimiä
myöten.
Cato, vanhempi. Kuva: Wikipedia |
Indoeurooppalainen
kantakieli
Kreikan
kieli ja latina kuuluvat indoeurooppalaiseen kieliryhmään. Sen kantakieli on
kielitieteellinen rekonstruktio Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolisilla
aroalueilla asuneiden kansojen kielestä. Indoeurooppalainen kantakieli on
rekonstruoitu perusteellisemmin kuin maailman minkään muun kieliryhmän
kantakieli.
Indoeurooppalaista
kantakieltä puhuttiin joskus vuosina 4500-2000 eaa. Intiassa asunut englantilainen
kielitieteilijä William Jones (1746-1794) havaitsi, että sanskrit, avesta ja
muut iranilaiset kielet, kreikka, latina ja useimmat eurooppalaiset kielet
kuuluivat samaan kiieliryhmään, indoeurooppalaisiin kieliin. Tämä oli
vallankumouksellinen huomio!
Indoeurooppalaisten
kielten sanastoa levisi mm. lainasanoina myös ei-indoeurooppalaisiin kieliin,
kuten suomalais-ugrilaisiin kieliin. Siis myös suomen kieleen. Eli
suomalais-ugrilaiset kansat ovat olleet vuosituhansia sitten kontaktissa
indoeurooppalaisten kansojen kanssa Keski-Aasian länsiosissa (ks. Häkkinen,
1990).
Joka
tapauksessa klassinen kreikka ja latina saivat huomattavan osan sanastoistaan
tästä indoeurooppalaisesta kantakielestä. Kreikan kieleen omaksuttiin jonkin
verran sanastoa myös Anatolian alueen eri kielimuodoista (ns. Pre-Greek
substratum; ks. Beekes, 2016).
Otetaan
esimerkki siitä, mistä sanamme tulevat: sana yö: indoeurooppalaisessa
kantakielessä se ääntyy nokᵚts (joka tarkoittaa alkujaan paljasta ja alastonta,
myös iltahämärää ja yötä). Sitten siitä eri kieliin omaksuttuja versioita: νυξ (ääntyy
nyks; kl. kreikka), nox (lat.), nakti (sanskrit), notte (italia), noche (esp.),
nuit (ranska), night (engl.; muinaisengl. niht), nacht (saksa), natt (ruotsi),
noite (port.) etc. Listaa voisi vielä jatkaa. Äännemuutoksia on tietysti
tapahtunut matkan varrella, mutta sanan perusmerkitys on säilynyt jokseenkin
samana. Vastaavia sanoja on lukemattomia. Kuten jo mainittiin, matka antiikin
kielistä eurooppalaisiin nykykieliin on useimmiten kulkenut klassisen kreikan
ja latinan kautta. Kaikki indoeurooppalaisesta kantakielestä vaikkapa latinaan
omaksutut sanat eivät kuitenkaan tulleet kreikan kautta, vaan monasti suorina
lainoina. Sama ilmiö koskee muitakin kieliä: myös esim. jotkut suomen kieleen
tulleet sanat omaksuttiin suoraan indoeurooppalaisesta kantakielestä,
”alkulähteeltä”, tavalla tai toisella. Ks. sanojen sata, nainen, nimi, jyvä tai
pata etymologioita. Tähän tosiasiaanhan viitattiin jo hieman aiemmin.
Eurooppa
”latinaistuu”
Kreikan
kieli ja latina elävät Euroopan ja maailman nykykielissä monilla tavoilla:
lainasanoina, tieteellisenä terminologiana, sivistyssanoina ja erilaisina
neologismeina. Käsitteinä. Ajattelutapoina.
Keskiajalta
lähtien vulgaarilatinasta eli kansanlatinasta tuli vähitellen Italian,
Hispanian (lähinnä Espanja ja Portugali) ja Gallian (Ranska) alueitten puhuttu
valtakieli. Etelä-Ranskassa se muuntui provençaliksi ja oksitaaniksi,
Pohjois-Italiassa ja Sveitsissä retoromaaniksi etc. Romaaniset kielet alkoivat
löytää muotoaan joskus 700-800-luvuilta alkaen.
Klassinen
latina oli Karolingien reformin ajoista, 700-luvun lopulta, lähtien vahvassa
vedossa teologiassa, filosofiassa, juridiikassa, diplomatiassa ja eri
tieteissä aina 1800-luvulle asti. Erityisesti latinan sanastollinen vaikutus
romaanisiin kieliin, ja ranskan kautta myös englannin kieleen 1000-luvulta
lähtien, oli valtava.
Iberian
niemimaan monet kielet, kuten castellano (espanja), katalaani, gallego ja
portugali ovat kaikki kehittyneet vulgaarilatinan pohjalta. Espanjan sanastosta
noin 80 prosenttia tulee enemmän tai vähemmän suoraan, hieman muuntuneena,
latinasta. Itse asiassa myös espanjan kielioppi on saanut huomattavia
vaikutteita latinan kieliopista. Monet klassisen kreikan sanat omaksuttiin
aluksi espanjaan (ja muihinkin Euroopan kieliin, kuten aiemmin jo mainittiin)
niiden latinankielisessä äänneasussa. Toiseksi kreikkalaisia sanoja omaksuttiin
suoraan espanjaan erityisesti 1600-luvulta lähtien, kun Euroopassa luotiin
uutta terminologiaa neologismien muodossa uusille tieteellisille käsitteille
(Brodsky, 2008). Nämä neologismit otettiin vähitellen käyttöön kaikissa
Euroopan kielissä. Neologismeissa yhdisteltiin usein kreikan ja latinan käsitteitä,
kuten vaikkapa
hieman uudemmassa sanassa televisio (τηλε eli tele on kreikkaa ja tarkoittaa kaukaista, visio taas on latinaa
tarkoittaen näkemistä tai näkymää; termiä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna
1900 Venäjällä, mutta merkityksessä 'televisio' vasta vuonna 1927).
Neologismeja luotiin myös yhdistelemällä kreikan sanoja keskenään, tai vain
latinan kielen sanoja keskenään. Neologismien luominen jatkuu yhä.
Hyvä kysymys vuodelta 1939 |
Englannin
kieli on omaksunut historiansa aikana valtavat määrät sanoja muista kielistä. Joidenkin
arvioiden mukaan noin 60 prosentilla englannin sanoista on pohjanaan klassisen
kreikan tai latinan sanajuuri tai sana. Tieteellis-teknisen sanaston alueella
kreikkalais-latinalainen sanasto, neologismit, kattaa yli 90 prosenttia alan
englanninkielisestä terminologiasta (Green, 2015).
Germaanisiin
kieliin kuuluva englanti on omaksunut suurella ruokahalulla sanastoonsa
valtavat määrät sanoja klassisesta kreikasta ja latinasta myös suoraan, eikä
pelkästään sanojen ranskankielisinä variantteina.
Kreikan
kieli ja latina muunnelmineen ovat nykyisin elimellinen osa myös suomen kieltä,
muun muassa sivistyssanastoa. Esimerkiksi Kalevi Koukkusen Nykysuomen
sanakirjan osassa 8, Vierassanojen etymologisessa sanakirjassa (1990), on
esitelty pätevästi tuhat vierassanaa ja niiden suomen kieleen rantautumisen
monivaiheinen historia. Tällaisia sanoja on suomen kielessä toki paljon
enemmänkin. Hyvänä esimerkkinä eri alojen tieteellinen terminologia.
Kielellisesti
ja kulttuurisesti olemme Euroopassa paljolti antiikin Kreikan ja Rooman
perillisiä.
Pertti Seppälä
Pertti Seppälä
Lähteitä:
Beekes, Robert: Etymological Dictionary of
Greek, 1-2. Brill, Leiden 2016. (Alan perusteos nykyisin.)
Brodsky, David: Spanish Vocabulary. An
Etymological Approach. University of Texas Press, Austin 2008.
Green, Tamara M.: The Greek & Latin Roots of
English. Rowman & Littlefield, London 1990/2015.
Häkkinen,
Kaisa: Mistä sanat tulevat? Suomalaista etymologiaa. SKS, Helsinki 1990.
Kivistö,
Sari et al (Toim.): Kirjallisuus antiikin maailmassa. Teos, Helsinki 2007.
Kivistö,
Sari et al (Toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. Kreikka & Rooma.
Avain, Helsinki 2013
Roberts,
Edward et al: Diccionario etimologica indoeuropea de la lengua española.
Alianza, Madrid 2013.
Lisäksi:
luentomuistiinpanot Antiikin perintö Euroopan kielissä ja kulttuureissa
-kurssilta, Helsingin yliopisto, kevät 2020.