Poikkeusklubi Ateneumissa ke.18.12. klo 17.00: Järven lumo -näyttely

- Klubin syyskauden päätös toteutetaan poikkeusklubina ke 18.12. klo 17.00 alkaen Ateneumissa. Tutustumme Tuusulunajärven taiteilijayhteisöstä kertovaan näyttelyyn Järven lumo.

Jean Sibelius, Taitelijayhteisön ankkuri

Näyttelykäynti on toinen osa Klubin taidehistoriallisessa ekskursiossa 1900-luvun taiteeseen. Ensimmäinen osa toteutettiin 27.11. Perttu Rastaan ja Irmeli Hautamäen erinomaisin johdatuksin Kiasman Erkki Kurenniemi -näyttelyyn. Ateneumissa oppaana vastaava museolehtori Anja Olavinen.
- YTT Risto Volanen laati ystävällisesti Tuusulanjärven taiteilijayhteisön aatemaailmaan johdattelevan tekstin, joka on tässä alempana ohessa.
Näyttelyyn saapuvat saavat Volasen katsauksen myös paperilla. Näyttelykäyntiä varten varattava 8 euroa rymälippuun. Tervetuloa.

YTT Risto Volanen: NUORI SUOMI KOHTAA EUROOPAN - kohti uuden sukupolven kulttuurireformia

Suomalaisten ja Euroopan ensimmäinen suuri kohtaaminen vuonna 1155 ei perimätiedon mukaan ollut aivan kitkaton. Piispa Henrikin maahantulo oli osa aikansa kirkko- ja suurpoliittista kamppailua. Kahakoiden jälkeen Suomen kuuluminen läntisen Euroopan kulttuuriin ja yhteisöön ratkesi Pähkinäsaaressa 1323 ja jäi lopulliseksi.

Pähkinäsaaren rauhan jälkeen rajalinjaa on koeteltu idän suuntaan pari kertaa vuosisadassa, mutta kulttuurimme ja yhteiskuntamme on rakentunut jännitekentässä, jonka muodostavat läntiset virtaukset ja aallot sekä allamme oleva lännen ja idän mannerlaattojen saumakohdan liikahdukset.

Jokaisen suomalaisen sukupolven ja Euroopan kohtaaminen on ollut luova – ja usein tuskallinen – suhteenotto oman ajan maantieteeseen, politiikkaan ja kulttuuriin. Haasteiden kohtaamisen ja niihin vastaamisen malli alkoi kehittyä toteutua pian ensimmäisen suuren kohtaamisen jälkeen 1100 -luvulla.

1400-luvun alkuvuosiin mennessä runsaat sata nuorukaista oli lähetetty kalevalaisen eräkulttuurin keskeltä ajan johtavaan yliopistoon Pariisiin. Heistä kolme kohosi yliopiston rehtoriksi, ensimmäisenä Johannes Petri vuonna 1336. Kotiin Pariisin maisterit toivat Platonin aikalaisen Isokrateen kehittämän ja Ciceron uudistaman humanistisen seitsemän taiteen osaamisen, tomistisen teologian ja siihen liittyneen Aristoteleen tuntemuksen.

1500-luvun alussa suomalaisten opiskelu suuntautui Saksaan. Reformaation aatteet levisivät pohjoiseen. Martin Luther julkaisi teesinsä 1517, sai paavin kerettiläistuomion 1520 ja vuotta myöhemmin keisarin valtakunnankirouksen. Jo seuraavana vuonna Pietari Särkilahti tuli kotiin Wittenbergistä ja vaati Turun kirkossa uskonpuhdistusta.

Piispa Skytte kokosi lähinnä Viipurin koulun pojista iskujoukon opiskelemaan uudessa hengessä. Tuloksena oli Mikael Agricolan johdolla suomen kielen ja siis kulttuurin perusteiden valaminen. Koko keskiajan kilpailleet paavi ja keisari kohtasivat eteläisen renessanssin ja pohjoisen reformaation haasteet ja löysivät toisensa.

Historioitsija Paul Kennedy sanoo, että Euroopalla oli 1500 –luvun alussa edessään valinta paavin tukeman habsburgilaisen dynastian ja toisaalta renessanssin, reformaation ja itsenäisten ruhtinaskuntien välillä. Itämeren alueella linjariita purkautui poliittisina ja kulttuurisina jännitteinä uuden Venäjänsodan ja sitten Nuija-sodan kautta. Kolmekymmentävuotisessa sodassa nuorten suomalaisten vaikutus maanosan tulevaisuuteen oli ehkä suurimmillaan.

Westfalenin rauha 1648 ja barokki rauhoittivat hetkeksi Euroopan. Renessanssia ja reformaatiota seurasivat valistuksen, hyödyn ja romantiikan aatteet. Suomeen virtaukset tulivat 1700-luvun mittaan Turun Akatemian kautta. Samalla ne työnsivät altaan klassisen ja renessanssiperinteen humanistista ainesta. Yksi huippukohta kehityksessä oli Pietari Kalmin nimeäminen ensimmäiseksi kansantaloustieteen professoriksi vuonna 1747. Taloustieteen professuuri päätettiin rahoittaa lakkauttamalla runousopin professuuri, joka oli ollut klassisen perinteen ydinosaa. Saman kohtalon koki kaunopuheisuuden professuuri.

Poliittisesti 1700-luku oli Ranskan mahdin sekä Venäjän ja Preussin nousun aikaa. Ranskan vallankumous toi valistuksen ja romantiikan aatteet suuren kansan tietoisuuteen. Napoleonin sodat nostivat Venäjän Euroopan keskeiseksi mahdiksi. Suomessa aikakauden kosmopoliittinen aatelisto tunsi aikansa reaalipolitiikan ja pidättäytyi konservatiivisuuteen. Pienen totuttelun jälkeen myös yhteinen kansa oli suhteellisen tyytyväinen uusiin hallitsijoihin aina 1880-luvulle asti.

Kansallisuusaatteen nousu

Kansallisvaltion idea oli vahvistettu Westfalenin rauhassa 1648, mutta vain Ranska, Espanja ja Englanti olivat koonneet voimansa. Wienin kongressi pyrki jäädyttämään vanhan järjestyksen, mutta nosti kuitenkin kansallisuusaatteen Euroopan yhdeksi pääteemaksi. Suomessa Turun romantiikasta alkanut kansallisuusaate tiivistyi Helsinkiin siirretyssä yliopistossa ajan nuoren polven Lauantaiseuraksi.

Seuran keskushahmo J. V. Snellman ajautui törmäyskurssille kaikkiin virallisiin suuntiin. Hän joutui ja pääsi talveksi 1839–40 Tübingeniin, Hegelin nuoruuden yliopistoon, jossa käytiin kiivasta väittelyä hiljakkoin kuolleen Hegelin erisuuntaisten oppilaiden välillä. Snellman tutustui mm. Karl Marxin tulevaan työtoveriin Arnold Rügeen ja tietenkin hegeliläiseen keskustaan ja oikeistoon. Hegeliläinen vasemmisto oli omaksumassa hegeliläisen dialektiikan muodossa, jossa historia etenee vaiheesta toiseen entisen kumoamisen ja uuden kohottamisen kautta. Snellman omaksui ajatuksen, jonka mukaan historia etenee ihmismielissä historian edellisen vaiheen omaksi käsittämisen ja sitten uuteen aikaan kohottamisen kautta.

Snellmanin mukaan ihmisyys tai ihmiskunta kehittyy sivistyksenä kansakuntien kautta ja kansallisuutena. Täydellistyvä sivistys ja kehittyvä kansallisuus lankeavat yhteen; kansallinen liike oli keskeisesti sivistysliike. Jokainen kansakunta – pienikin – on ihmisyyttä kehittäessään yhtä arvokas. Tässä Snellman eroaa Hegelistä, jonka mukaan kehitys kunakin aikana tapahtuu jonkin tietyn kansakunnan johdolla – hänen omana aikanaan sattumoisin Preussin. Snellmanin suomenmieliset aikalaiset omaksuivat ikäpolven johtohahmon ohjelman, kärjessä Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi.

Aleksis Kivi ilmaisi seuraavankin ikäluokan omakseen ottaman Snellmanin peruskatsannon isänmaallisuudesta sinä tahtona, joka panee ”kansallisuuden kehityksen vireille ja ylläpitää sitä määrättynä yleisinhimillisen sivistyksen muotona”, kuten Snellman asian sanoi.

Seitsemän veljeksen Eero luki paljon, kirjoitti lehtiin ja osallistui kunnallispolitiikkaan. Kivi kirjoittaa näin suoraa kuvitusta Snellmanin Valtio-oppiin: ”Ja tämänkaltaisista harrastelmista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enää epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän, missä löytyi se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät esiisiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyilevät järvet, nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimystä kohden maamme onnea ja parasta.”

Veljeksistä Juhanin takin liepeet katkaistiin ja jäljelle jätettiin lyhykäiset ”körtit”. Tämäkin liittyi henkiseen jännitteeseen, joka tiivistyi vuosisadan vaihteeseen. Samaan aikaan kansallisen herätyksen kanssa Suomessa vaikutti voimakas kristillinen herätysliike. Eurooppalaisessa aatehistoriassa se oli reformaation perillinen. Nykyhetken näkökulmasta kristillisyys ja isänmaallisuus liittyvät läheisesti yhteen. Viime vuosisadan loppupuolella tilanne ei kuitenkaan ollut näin selvä.

Uskonnollinen ja kansallinen herätys olivat aluksi kilpailuasetelmissa, mitä ilmensi esimerkiksi pietismiä kritikoinut Runebergin Vanhan puutarhurin kirjeet. Vuosisadan puolenvälin jälkeen Euroopassa jatkoivat nousuaan valistuksen perillisenä materialistinen käsitys ihmisestä ja yhteiskunnasta sekä toisaalta taloudellinen ja poliittinen liberalismi. Keskeisiä nimiä olivat Herbert Spencer, J. S. Mill ja Charles Darvin ja pian riviin astuva Karl Marx.

Suomen 1800 –luvun henkiseen murrokseen liittyi myös tekniikan ja teollisuuden nopea esiinmarssi. Toisaalta aatteita myllersi romantiikan perillisten ja eksistentialismin edelläkävijöiden vaikutus hengenelämään ja taiteisiin; etsittiin autenttista, ”alkuperäistä ja aitoa”.

Tarvittiin kuitenkin yleispoliittisen asetelman käänne ennen kuin kaksi sukupolvea snellmanilaisessa hengessä rakennettu suomenmielisten liike jakautui vanhoihin ja nuoriin. Wienin kongressin jälkeen rauha Euroopassa säilyi tasapainopolitiikan ja konservatiivisten monarkkien keskinäisen tuen avulla. Venäjän vaikutusvallan kasvu ja Preussin nousu Saksaa yhdistäväksi tekijäksi muodostivat jännitteen tätä pyhää allianssia kohtaan.

Venäjä ja Saksa välttivät yhteenotot niin kauan kuin niillä oli jaettavaa välimaastossa. Englanti ja Ranska olivat pyrkineet vastaiskuun jo Krimin sodassa, mutta siihen Preussi ei lähtenyt mukaan. Saksan ja Venäjän jännite tiivistyi ja konkretisoitui 1870-luvulla ensin Balkanilla ja sitten Berliinin konferenssissa 1879. Venäjällä seurauksena oli valmistautuminen mahdolliseen ja todennäköiseen yhteenottoon. Sen yksi suunta oli suomalaisten venäläistäminen lojaalisuuden varmistamiseksi. Suomalaisille se merkitsi kiristyvää otetta ja pian myös sortokautta.

Nuoren Suomen kultakausi ja Tuusulanjärvi

Ensimmäinen suomenkielisen koulun käynyt ikäluokka tutustui luonnontieteellisiin katsomuksiin ja kirjalliseen realismiin jo 1880-luvulla. Kun poliittinen taivaanranta samaan aikaan mustui, nuoret alkoivat epäillä vanhojen myöntyvyyspolitiikan kestävyyttä. Epäilylle antoi pontta tutustuminen nousevaan anglosaksiseen liberalismiin sekä samaan aikaan nousseisiin kirjallisuuden ja maalaustaiteen subjektivistisiin virtauksiin. Pariisista tuli jälleen – neljänsadan vuoden jälkeen – nuoren polven suosituin opiskelupaikka. Sitä alkuperäistä ja aitoa, jota Gaughin etsi Tahitilta, nuoret suomalaiset etsivät Karjalasta ja Konginkankaalta. Alkoi kehittyä kulttuuriryhmittymä, jonka kohtauspaikaksi muodostui Nuori Suomi -albumi ja Tuusulanjärven pohjoispää Järvenpäässä.

Nuori Suomi -albumi oli vuonna 1891 perustetun Päivälehden kirjallinen joulunumero. Ensimmäisessä numerossa päätoimittaja Eero Erkko esitti laajan kulttuuripoliittisen ohjelman. Nuori Suomi tahtoo, että ”johdonmukaisesti jatkettaisiin suomalaisuuden entistä demokraattista ja vapaamielistä ohjelmaa, sillä kansanvaltainen ja vapaamielinen on suomalaisuuden liike alusta pitäen ollut”.

Nuoret tukivat maan aineellista edistymistä ja olivat kansanvalistuksen hartaimpia ystäviä. Erityinen tavoite oli, että ”kansalliset ominaisuutemme ja luontaiset rikkautemme taiteen eri aloilla pääsevät – – esiintymään koko sivistyneen maailman käsitettävässä asussa.”

”Nuorten suomalaisten” kapina ”vanhoja” vastaan oli alkanut kansanvalistuksen ja kirjallisen realismin hengessä. Sukupolvi oli henkilökohtaisesti hurrannut itselleen Snellmanille, mutta koki yliopistossa kansalliset rajat ylittävän ja perinteisen kulttuurin kyseenalaistavan luonnontieteellisen maailmankuvan nousun.

Tätä sukupolvea Arvid Järnefelt kuvaa Isänmaa-romaanissaan 1893. Päähenkilö Heikki Vuorela valitsi aatteellisessa taistelussa kansallisen näkökannan. Individualismiin ja liberalismiin suuntautunut nuoriso teki laajemminkin samantapaisen ratkaisun. Päivälehti ja Nuori Suomi ottivat ohjelmakseen suomenmielisyyden ja vapaamielisyyden, siis eräänlaisen kansallisen liberalismin – yhdistelmän, joka aatehistoriallisesti katsoen on erikoislaatuinen vaikkei ainutkertainen.

Kansallisuusaatteen ja liberalismin yhdistyminen ei kuitenkaan ole vielä koko kuva tuon ajan henkisestä murroksesta. Nämä virtaukset sovittuivat yhteen kansan henkisen valtavirtauksen, herätysliikkeissä ilmenevän kristillisyyden kanssa. Juhani Ahon Kevät ja takatalvi -romaani vuodelta 1906 sijoittuu 1800-luvun puolivälin savolaisiin maisemiin. Teoksessa aatteiden taistelu päättyy kristillisyyden ja kansallisuusaatteen sovitukseen. Kevät ja takatalvi on vuosisadan vaihteen henkinen kiintopiste, jolla on todellinen historiallinen taustansa Ahon lapsuuden maisemissa.

Juhani Aho muutti Järvenpään Aholaan 1897 ja veti mukanaan Nuoren Suomen ydinjoukkoa. Kai Laitinen kuvaa eloisasti, miten yhteinen tuttavuus ja välitön naapuruus inspiroivat kantajoukkoa. Kun Sibelius sävelsi Lemminkäis -sarjaansa osan Tuonelan joutsen, kirjoitti Eino Leino samana vuonna samannimisen runonäytelmän ja Akseli Gallen-Kallela maalasi samaisen joutsenen seuraavana vuonna tauluunsa Lemminkäisen äidistä.

Sibeliuksen Väinämöisen venematka innoitti Pekka Halosta tauluun Neiet niemen nenässä ja Eino Leino sai työtä seuratessaan virikkeen omaan Kalevala -aiheiseen runoelmaansa. Laitinen sanoo myös kohdalleen osuvasti, että tässä 1890-luvun taiteessa huipentuivat viimeisen kerran koko 1800-luvun vaikuttaneet pyrkimykset kansallisen identiteetin löytämiseksi. Nuoren Suomen piiri loi nuorelle kansakunnalle kuvaa, ääntä, kieltä ja kansanvaltaista mielenlaatua, josta tuli ydinosa koko kansan identiteettiä.

Eino Leinon sanoin se oli todellakin ”suomalainen renessanssi”. Kysymys on silti enemmästä kuin 1800-luvusta. Taustalla olivat kaikki aikaisempien sukupolvien nuorten kohtaamiset omien aikakausiensa Euroopan kanssa.

Onneksemme ehkä tärkein, itsenäistä tasavaltaa valmistava Euroopan kohtaaminen oli erityisen nerokas ja säkenöivä. Aatehistoriallisesti katsoen itsenäinen Suomi syntyi juuri Nuoren Suomen aatteiden mukaisesti tasavallaksi.

Neuvostoliiton varjossa

Seuraavat kohtaamiset odottivat heti itsenäistymisen jälkeen. Itsenäisen, tasavaltaisen Suomen nuori sukupolvi kohtasi demokraattisen, modernisoituvan, kommunistisen ja fasistisen Euroopan. Sukupolven loistavin joukko nimitti itseään lehtensä mukaisesti Tulenkantajiksi.

Tulenkantajien ensimmäinen numero julisti 1928: ”Sen tähden on ainoa henkinen päämäärämme: henkinen vapaus, kaiken arvosteleminen, kaiken käsittelemisen vapaus. Emme tunnusta auktoriteetteja, sillä he ovat asemansa vuoksi pelkureita elämän edessä. Katsokaa: miten ihana on nuori maamme, miten voimaa täys! Tulkaa, älkää peljätkö: teidät on määrätty luomaan uutta ja suurta.”

Modernin edistysuskon laajempi läpimurto jäi kuitenkin sortovuosien ja vuoden 1918 jalkoihin. Lisäksi esimerkiksi Juhani Ahossa voi nyt nähdä jopa nykyvihreitä äänenpainoja hänen teknisteollisen kehityksen epäilyssään. Modernin materialismin, individualismin ja teknis-teollisen urbanismin laajempi läpimurto jäi Suomessa toteutumatta myös sotien välissä. Suomen ja kulttuuriväen suuri kysymys oli suhde suureen naapuriin Neuvostoliittoon.

Kansa meni toiseen maailmansotaan paljolti Kevään ja takatalven määrittämin henkisin asein varustettuna. Suomi tuli sodasta vanhasuomalaisen Paasikiven johdolla. Jälleenrakennus ja hyvinvointivaltion nousu nojasivat Paasikiven–Kekkosen snellmanilaiseen reaalipolitiikkaan, jonka hyväksi maan poliittinen suunta ratkesi presidentinvaaleissa 1962.

Venäjän ja Neuvostoliiton kysymys oli koko kansan henkinen kipu- ja polttopiste 1880-luvulta aina 1960-luvulle. Sen kautta suodattuivat tai jäivät suodattumatta muun Euroopan kulttuuriset virtaukset. Nuoren Suomen sukupolvi oli pitkään viimeinen muun Euroopan kanssa aatehistoriallisesti ajan tasalla ollut ikäluokka.

Muunkin Euroopan nuori polvi tuli sodasta kokemuksistaan järkyttyneenä. Osa eurooppalaisen kulttuurien nuorta kärkeä päätteli Sartren tavoin sodan ja fasismin syyksi sen, ettei valistuksen tai marxismin aatteita ollut puolustettu riittävällä ponnella. Suomessa luonnontieteellis-materialistinen valistusidea ja marxismi olivat olleet Venäjän ja Neuvostoliiton kysymysten keskeisyyden vuoksi vuosikymmenet ikään kuin padottuja laajemman tietoisuuden ulkopuolelle.

Kun Venäjän-Neuvostoliiton kysymys ratkesi 1960-luvun alussa, nuo eurooppalaisen aatehistorian padotut ainekset purkautuivat lähes väkivaltaisesti ”60-lukulaisten” suurten ikäluokkien tietoisuuteen ja ovat siellä vieläkin. Vuosisatoja jatkunut suomalaisen kulttuurin omaksi käsittämisen ja kohottamisen dialektiikka vaihtui nopeasti – ehkäpä Vanhan valtauksen yönä lokakuussa 1968 – marxilaiseksi perinteemme kumoamisen ja materialismin kohottamisen dialektiikaksi.

Murros oli kyllä tullakseen jossakin muodossa. Mutta kun se tuli, se sai ylimääräistä voimaa maan ulkopoliittisesta tilanteesta, oli 50 vuotta ajastaan jäljessä ja katkaisi yhteytemme kulttuurimme renessanssi- ja reformaatioperinteisiin. Perinteen kieltämisestä ja rationalistis-materialistisesta ajattelusta tuli tänään jo varttuneiden keski-ikäisten suurten ikäluokkien perustietoisuutta.

Tämä 60-lukulainen ajattelu ei havainnut ennalta Euroopan uutta murrosta 1980-luvun lopulla. Myöskään jälkeenpäin meillä ei ole käyty itsekriittistä keskustelua suomalaisen kulttuurin uus-satalinistisista virtauksista viime vuosikymmeninä.

Suomessa tarvitaan nyt kulttuurireformi, joka nostaa renessanssi- ja reformaatioperinteemme ja niiden parhaat saavutukset jälleen täysipainoisesti valistuksen rationalistis-materialistisen perinteen rinnalle. Tätä yhteyttä ei tarvita siksi, että vanhaan voitaisiin takertua, vaan jotta voisimme ymmärtää ja uudistaa itseämme vastaamaan tämän ajan haasteisiin.

Suomalainen identiteetti hahmottui monin osin Tuusulanjärven pohjoispäässä. Suomalaisen kulttuurireformin yksi lähtökohta on löytää uudelleen nämä Tuusulanjärven kultakauden hienoimmat säikeet.