Jan Kenneth Weckman: Kommentti

Kun suljetut maailmat särkyvät

- Kommentti Sami Pihlströmin alustukseen, Ilkka Niiniluodon puheenvuoroon sekä keskusteluun

Filosofiklubilla 9.10.2019.

Totuuskäsite trumpilaisen ajan valossa?

Vaikka emme yhtyisi ajatukseen, että aika on trumpilainen, vaan maailmanpolitiikka peittää vain (jälleen) kaiken muun tapahtuvan ja vallitsevan näkyvistä, on se silti totuudenmukainen heitto.

Kevyt heitto ja kutsu huomioimaan totuutta koskeva tilanne niinkin valtavien muutosten äärellä kuin mitä esimerkiksi ilmastonmuutos ja siihen suhtautuminen osoittaa.

Tiede-ihmiset eivät ainoastaan usko ilmastonmuutokseen vaan myös varoittavat siitä meille selvin havainnoin. Opiskelemme uutislähetyksistä mitä luonnolle tapahtuu. Suomalaisen peruskallion päällä asuu silti suuri määrä suomalaisia, jotka epäilevät jo ainakin kahden kymmenen vuoden aikana näkemiään merkkejä. Liimaan seinälleni vanhan lehtileikkeen paperikasoistani työhuoneella, Uusi Suomi 16.1.1990:

Lauri Anttila ennakoi hyvin. Nykytaiteen huoli luonnosta ja ilmastonmuutoksesta on siirtänyt syrjään jopa ironian. Posthumanismi on vakavaa. Maapallon kokoiseen systeemiin tarvitaan nyt systeemisiä toimenpiteitä, kuten koko autokannan sähköistäminen, elintarviketuotannon päivittäminen metaani- ja hiilineutraaliksi sekä energiateollisuuden saastettomaksi muuttamisen kiirehtiminen, kaikki tämä myös uuden talouden ja teknologian innovaatioina. Maailmanloppu on myös hyvää, uutta bisnestä ja työllisyyttä. Ei siihen mitään mennyttä maailmaa koskevaa ironiaa tarvitse.

Mutta mitä Trump ja Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä, Arabimaat ja Israel, Syyria, Turkki ja Daesh, tekevät totuudelle? Ei mielestäni mitään sellaista, jota ei ole tehty maailman sivun. Määriä tarkkaileva sommitteluoppi kertoo, että on kyse uusista dominanteista osana maailmanjärjestystä. Se, että totuus, etiikan ja filosofian perusajatus nyt tulee kyseenalaiseksi, täytyy laittaa kokonaan digitaalisen teknologian, someyhteiskunnan tiliin. Some tarkoittaa vallankäyttöä.  Idealistinen haave paremmasta tulevaisuudesta teknologian keinon on saanut pahan kolauksen.

Tästä kaikesta, en vuonna 1990 piitannut yhtään mitään. Leike on minulle kummallinen, työhuoneestani löytynyt yllätys. Toinen juttu, myös taiteesta, täyttää lopun sivun: "Mystifioiko taidekin ympäristöä?":

Tänään luettuna Anne Rouhiaisen otsikko vihjailee taiteen osallisuudesta luonnon mystifioimiseen, pikemminkin kuin mystiikan purkamiseen, tai kuten seminaaria referoiva kirjoittaja esittää Altti Kuusamon puheena, on kyse estettisistä strategioista, joita kaikkien aikojen kansalaiset ovat luoneet ja ylläpitäneet. Kuusamo korostaa artikkelin mukaan, miten "kaikki pitävät luonnosta" ja että luonnollisuus on arvo. Mutta olisi syytä käsitteellisten analyysien avulla kyetä erottamaan erilaisia luontokäsityksiä, erilaisia maisemia. Filosofiklubilla näin pyrittiin tekemään. En osaa olla ajattelematta, miten silta filosofian ja Trumpin välillä näyttää hauraalta. Ajasta, jolloin filosofit puuttuivat kaikkeen, ainakin Ranskassa, ei ole paljoakaan jäljellä. Hyvä niin.

Jos taide osaa mystifioida, myös tosiasioiden jälkeinen maailma on läpeensä estetisoitunut kaikin keinoin. Tarkoittaako se eettisen näkökulman kadottamista? Tästä asetelmasta ryhdyn kuuntelemaan Ilkka Niiniluotoa ja Sami Pihlströmiä. Tai, en kuunnellut puhetta muuten kuin taiteilijana. Filosofiklubin esiintyjien erinomaiset alustukset ympäröin fiktiolla, sillä että kaikki yllä sanottu oli mielessä kun saavuin paikalle. Mutta se ei ole totta. Korostan vain, että puheenvuorossani alustusten jälkeen ja keskustelurupeaman loppuvaiheessa, otin esille aivan uuden näkökulman, taiteilijan työn viitekehyksen illan aiheeseen. Filosofinen näkökulma, kuten julkinen puhe on tavalla tai toisella on aina "sommittelua", maailman muotoilua ja retoriikkaa.

Esteettinen viitekehys ei piittaa itsessään totuudesta, vaan leikkii totuuksien kanssa ja kulkee vaikka negaation kautta, esimerkiksi ironian voimin. Minkä sanon, tarkoittaa päinvastaista, eli sanon mitä tarkoitan, vaikken sitä sanonut. Ilkka Niiniluodon esittämä yksi totuuden korrespondenssikäsityksen muoto on metaforisuuden vastakohta, on se sitten Tarskin tai Aristoteleen: Jos sanon että lumi on valkoinen, se on totta, mikäli lumi on valkoista. Maailman asiaintila vastaa sanottua. Maailma ja lause siitä ovat korrespondenssissa toisiinsa. Kieltä voi kuitenkin käyttää järjettömän sanomiseen. Totuuden aihe sisältyy kulttuuripolitiikkaan ja politiikkaan, ei (vain) filosofiaan. Filosofit ovat viattomia, voimattomia käsitetaiteilijoita. Kuten minäkin. Eettinen maailma näyttää tarvitsevan vallan käyttöä, voimaa vastustaa pahaa. Eettinen erottelukyky on kuitenkin erilainen kyky kuin esteettinen erottelukyky. Tämä sanottuna sen jälkeen kuin G.E.Mooren hyvän estetiikka on unohtunut, ja Arthur Danton ymmärtämä Avant-Garden ironinen rumuus saa oikeutuksensa (1.maailmansodan melskeissä).

Pihlström ja Niiniluoto 9.10. Foto M. af H

Sami Pihlström korosti pragmatistisen totuuskäsityksen dynaamista ja prosessuaalista luonnetta.

Totta on se, mikä osoittautuu (kunkin vaiheen?) kohdalla paikkaansa pitäväksi. Totuus pitää ikään kuin hakea maailmasta ja käytännöistä. Ilman tuota maailmansuhdetta totuus on abstrakti ja tyhjä. Sekä Pihlström ja Niiniluoto löytävät yhteisen sävelen jo siksi, kuten Niiniluoto toteaa, ettei totuuden korrespondenssikäsitys ole ristiriidassa maailman ajallisten muutosten huomioivan totuuskäsitysten kanssa, ei luonnontieteissä eikä humanistissakaan, kun puhumme kielestä käytäntönä, ajan kulumisen näkökulmasta.

Pihlström kirjoitti Tieteessä tapahtuu-lehteen Niiniluodon kysymysasettelujen pohjalta oman artikkelinsa. Siinä Pihlström pragmatismia puolustaessaan toteaa riskit, miten jamesilainen pragmatistinen vulgaaritulkinta tarjoaa kyllä eväitä totuuden hyödyllisyyden ylikorostamiseen, jota James silloin tällöin sloganeillaan lähestyi - mutta pragmatismista ei löydy mitään trumpilaisen ajan puolustamiseksi. Eikä näin ollen nykytilanne ole filosofien vika.

Ilkka Niiniluoto tarjosi sen sijaan jossain määrin huolensa puolesta ehdotuksia siitä, että filosofitkin ovat nykyajan tilanteeseen osasyyllisiä osoittamalla postmodernismin ja jälkistrukturalismin sekä sosiologian äärikonstruktivismin suuntaan. Mukavaa televisio-ohjelmaa mukaillen, kysyin itseltäni, pitääkö olla huolissaan filosofiasta?

Presidentti Trumpiin kohdistuu tosiasioiden jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen huomio, vaikka hänen valintansa Yhdysvaltojen presidentiksi oli kuin olikin monen vuoden taustatyön tulos. En tarkoita nyt maailmanpolitiikkaa ja Venäjän osuutta eripuran hengen herättämiseen digitaalisin keinoin. Tämä internetin mahdollisuuksien hyväksikäyttö tapahtuu kaikesta huolimatta hybridisodankäynnin eräänä muotona. Filosofinen käsiteanalyysi, historia tai pragmatistinen kirjo, Peircestä Rortyyn tai Kantista Kuhniin ja Feyerabendiin, ovat ehkäpä tuloksia historian tarjoamista mahdollisuuksista, mutta niin on myös Donald Trump.

Kyse on sommittelusta. Siteeraan, ehkä, Lenin-setää: Määrä muuttuu laaduksi. Irlantilainen tutkija Angela Nagle on kirjassaan "Kill All Normies" selvitellyt amerikkalaisen oikeiston vivahteita mediapersooniensa kautta. Nämä vaikuttajat eivät suinkaan toimi klassisemman viestinnän alustoilla, radiossa ja televisiossa, vaan erityisesti netissä, jonka vaikutukset jäivät Naglen käsityksen mukaan täysin hyödyntämättä amerikkalaisen liberaalin vasemmiston toimesta, myös sisäisen eripuran ansiosta. Eripura voitti, maa on jakautunut.

Niinpä ns. alt-right sivustot, äärioikeistosävyineen ja flirttailuineen yhdessä järjestäytyneen äärioikeiston propagandan avulla olivat Naglen mukaan tajunneet myös, miten italialainen vasemmistofilosofi Antonio Gramsci määritteli vallankumouksen ehtoja. Ensin vaihdetaan kulttuuri, sitten politiikka. Veteen piirretty viiva rajaa nämä toisistaan. Tämä oivallus toimi Ranskan äärioikeiston propagandatoimissa. Miksei siis myös Yhdysvalloissa. Tyytymättömiä eivät olleet vain Yhdysvaltojen ruostevyön kansalaiset, jotka olivat menettäneet työpaikkansa ulkomaisille, epäilemättä orjapalkalla työskenteleville Kauko-Idän hikipajoille, sulattamoille ja telakoille. Kyse oli myös amerikkalaisen teknologiateollisuuden omasta halusta kapitalisoida käyttämällä halpaa työvoimaa. Trumpin politiikka kotiuttaa työpaikat jälleen tyhjiin osavaltioihin oli sekin omaa propagandaansa. Loppu tyytymättömyyden polttoaineesta löytyy etabloidun yhteiskunnan kerroksia; tiedettä, armeijaa, poliisia ja politikkoja kohtaan tunnetusta viha -ja salaliittofilosofiasta.

Filosofiklubin alustuksissa vastakohdat, jotka mielipiteitä kirvoittivat, eivät olleet tasavertaiset. Filosofien olisivat voineet pohtia salaliittofilosofiaa, josta Trump on ammentanut oman melkoisen osansa, kärjistyneesti juuri tällä hetkellä. Viittaan Ukraina-selkkaukseen. Syyrian kurdeihin osuva uusi katastrofi Turkin taholta on todennäköisesti tulosta jostain toisesta Trumpin korvaan kuiskatusta kuviosta: siunaa!. Emme enää kykene näkemään eroa sen välillä, mitä sotateollisuus, eripuran henget, tai omaa etua ajavat poliitikot eri maissa tekevät. Ero sisä- ja ulkopolitiikan välillä hämärtyy. Julkisuus, jota ajattelen lopulliseksi mediumiksi (voimattomassa, kiertoilmaisuja harjoittavassa taiteessa) onkin taiteistanut itsensä. Estetiikka vallitsee ja vahvat hallitsevat. Todisteena estetiikasta vallitsevana viitekehyksenä kommunikaatiossa Filosofiklubin keskustelu sivusi uskomusten pysyvyyttä tosiasioiden äärellä. Bellingcat.com, tutkivan journalismin sivusto julkaisi taannoin tutkielman puhetavoista äärioikeiston ja alt-rightin sivustoilla. Tutkielma huomautti myös, miten litteän maapallon kannattajat osallistuvat samaan diskurssiin. Yhteistä kaikilla on salaliittofilosofia. Amerikassa valtaapitävät valehtelevat. Totuus on tosiaan hukassa, ei tuhoutunut. Se on meissä kaikissa, mistä sommitteluongelma.

Jan Kenneth Weckman 10.10.2019