Aika ja ikuisuus. Syysseminaari lauantaina 9.11.2019 klo 13 - 17

Onko aika loppu? - Ihmisen kamppailu ajan ja ikuisuuden ristitulessa

Seminaaripaikka: Kulttuurikeskus Sofia, Kallvikinniementie 35, Vuosaari, Hki
Sofian sijainti ja ajo-ohje: https://sofia.fi/sijainti-ja-ajo-ohjeet/

Seminaarissa tarkastelemme ihmisyyttä, ajan ja ikuisuuden teemaa, filosofisesta, psykologisesta ja teologisesta näkökulmasta. Pääalustajina ovat filosofi Toivo Salonen ja psykologian professori Lea Pulkkinen. Kommentaattoreina filosofi Eero Ojanen ja isä Ambrosius. Paneelikeskustelu.

Ohjelma:

Toivo Salonen

13.00  Seminaari avaus, Juha Olavinen, filosofiklubi
Ajattelun kaari Thaleesta Demokritokseen ja Platoniin, filosofi Toivo Salonen. Kommentti Eero Ojanen.

14.15 Välipala- ja kahvitauko

14.45  Ihminen sadan vuoden saatossa. Mikä eri ikäluokkia yhdistää ja erottelee suomalaisessa yhteiskunnassa? Professori Lea Pulkkinen.

Lea Pulkkinen. 

Kommentti isä Ambrosius.

16.00 Paneelikeskustelu alustajien ja kommentaattorien kesken

17.00  Seminaarin päätös

Seminaari järjestetään yhteistyössä Kulttuurikeskus Sofian ja Kriittisen korkeakoulun kanssa 

Osallistumismaksu 25€, sis. ohjelman, välipalan ja iltapäiväkahvit. Opiskelija-alennus 50%.

Ilmoittautuminen 8.11. mennessä: reception@sofia.fi  tai puh. 010 277 900.

TERVETUOA

Reijo Wilenius on lähtenyt

Im Memoriam

Reijo Wilenius 

22.4.1930 - 26.10.2019

Kuva Juha Olavinen (23.4.2015) 

Reijo Wilenius oli 1900-luvun jälkipuoliskon suuria suomalaisia kulttuurivaikuttajia, jonka avarakatseinen, ihmisyyttä ja ihmisen henkistä kehitystä puolustavat näkemykset saivat paljon huomiota ja jättivät syvän jäljen monien tietoisuuteen.

Wilenus opiskeli filosofiaa muun muassa Erik Ahlmanin sekä Georg Henrik von Wrightin  johdolla Helsingin yliopistossa ja perusti jo 1957 kahden muun henkilön kanssa Katsaus -lehden, josta kehittyi merkittävä, monipuolinen kulttuurijulkaisu. Vuonna 1963 hän väitteli tohtoriksi Fransisco Suarezin sosiaalifilosofiasta, ja hänessä heräsi jo varhain mielenkiinto Rudolf Steinerin  hengentieteellistä ajattelua kohtaan.

Kasvatuksen, koulutuksen ja ihmisen yleisen henkisen kasvun teemat näkyivät hänen tuotannossaan 1960-luvulta alkaen.  Heti alusta hänen kirjoittamistaan leimasi selkeys, iskevyys ja ymmärrettävyys. Wileniuksen varhaisia, huomiota herättäneitä teoksia olivat muun muassa Marx ennen Marxia (1966), Filosofia ja politiikka (1967) sekä Nuorison kapina ja aikamme suunnanmuutos (1969).

Reijo Wilenius itse kertoo eräässä artikkelissaan 1960-luvun ilmapiiristä, jossa hän hedelmällisellä tavalla kohtasi tuon ajan yhteiskunnallisesti aktiivisen nuorison: 

http://kriittinenkorkeakoulu.fi/…/ihmis-ja-maailmankuvan-m…/ 

Tämä kohtaaminen synnytti myös Kriittisen korkeakoulun, josta Wilenius artikkelissaan kertoo.

Wilenius toimi 1960-luvulla filosofian opettajana Helsingin yliopistossa, mutta akateemisen päätyönsä hän teki Jyväskylän yliopiston filosofian professorina 1973-1992. Hän teki aiemmin marginaalissa olleesta filosofiasta suositun oppiaineen ja teki Jyväskylästä mannermaisittain, fenomenologiaan ja hermeneutiikkaan painottuneen filosofian keskuspaikan Suomessa 1970-luvulla.  Vuonna 1975 ilmestynyt Kasvatuksen ehdot -teos oli eräs hänen merkittävimpiä yksittäisiä teoksiaan.

1970-luvulla Wilenius harrasti paljon J.V. Snellmanin filosofiaa ja julkaisi Snellmanin linja – henkisen kasvun filosofia -teoksen, joka on edelleen ehkä syvällisin Snellmanin hengenfilosofiasta, tietoisuuden, itsetietoisuuden ja persoonallisuuden teemoista julkaistu tutkimus. 1970-lukuun kuului voimakas yliopistolla toteutetun tutkinnonuudistuksen kritiikki, joka kumpusi paljolti snellmanilaisen sivistysyliopiston ideasta

Vuonna 1980 Wilenius oli keskeisenä henkilönä perustamassa Snellman-korkeakoulua, josta kehittyi antroposofisen hengentieteen kannalta keskeinen opinahjo Suomessa. 80-luvulla Wilenius toimi myös Suomi tulevaisuudessa -seminaarisarjan puheenjohtajana. Seminaarisarjan taustalla olivat kaikki tuonaikaiset puolueemme sekä suuri joukko kansalaisjärjestöjä ympäristöliikkeistä Elinkeinoelämän valtuuskuntaan saakka. 

Suomalaisen kulttuurin perusteiden tarkastelu jatkui 1986 julkaistussa Kolme näkijää ja kokijaa -teoksessa, jossa Wilenius esittää tarkan ja oivaltavan analyysin 1800-luvun suomalaisesta suurmieskolmikosta.

Wilenius toimi Kriittisen korkeakoulun johtokunnan puheenjohtajana vuodet sekä uudelleen 1999-2002. Eläköidyttyään yliopistolta hän jatkoi edelleen aktiivista opetustyötään Snellman -korkeakoulussa lähes viime vuosiin saakka, ja samoin jatkui kirjallinen työ. Vuonna 1999 ilmestynyt teos Mitä on ihminen? kokoaa yhteen hänen koko toimintaansa leimanneita ihmisyyden ja inhimillisen kasvun teemoja.

Ihmisyyden puolustaminen yhdistyi hänellä syvään tietoisuuteen aikamme keskeisistä ongelmista, ekologisesta kriisistä sekä sodan uhasta.

Oppilaat, työtoverit ja muut muistavat Reijon kannustavan ja innostavan hyväntahtoisuuden ja hänen leppoisan huumorinsa. Hän katseli asioita ja ihmisiä tarkoin ja näki kaikessa ja kaikissa ihmisyyden hyvän kipinän. 

Eero Ojanen, Kriittinen korkeakoulu, tj.

Klubilla 16.10.2019. Jukka Lindfors: Undergroundyhtye The Sperm vuoden 1968 murroksen alaviitteenä

Kulttuurin toimittaja Jukka Lindfors on tutkinut ja dokumentoinut laajasti suomalaista kulttuuriradikalismia, undergroundia ja populaarikulttuuria ja on omakohtaisestikin elänyt 60-lukulaisen radikalismin hiipumista ja militantin puoluetoiminnan nousua. Toimittajana Lindfors aloitti 1977 Uusi Laulu -lehdessä ja jatkoi sitten 82-83 Alohassa, joksi Uusi Laulu vaihtoi nimensä muuntuen eräänlaiseksi postmoderniksi vasemmistopopkulttuurijulkaisuksi. Sittemmin Lindfors oli mukana kirjankustantamo Odessassa joka julkaisi jo 1988 kaksi hyvää aikalaisdokumenttia, jotka Lindfors oli toimittanut yhdessä Markku Salon kanssa: Ensimmäinen aalto - Helsingin Underground 1966 - 1970  sekä Nupit kaakkoon - Elmu kymmenen vuotta. Vähitellen Lindfors siirtyi muiden hommiensa ohessa toimittajaksi Yleen. Ylen Elävän arkiston toimittajatiimissä Lindfors oli mukana jakamassa tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa vuonna 2007. 

Koponen 60-luvulla

Lindforsin lukuisista muista toimitustöistä mainittakoon alustuksen aiheena olevan the Sperm yhtyeen musiikillisen tuotannon kokoaminen viime vuonna yksiin kansiin Svart-levy-yhtiön kautta. https://svartrecords.com/product/50th-erection-3/

Lindfors myös haastatteli yhtyeen jäseniä ja aikalaisia ja teki julkisuun laajan katsauksen yhtyeen vaiheista.

Yhtye oli toiminnassa 1967 - 71 ja siinä esiintyivät sen ehkä tunnetuimman jäsenen Mattijuhani Koposen lisäksi  mm. Acu Airaksinen, Markus Heikkerö, J.O.Mallander, P.Y.Hiltunen, Peter Widen, Nikke Nikamo, Emu Lehtinen ja Antero Helander.

Jan Kenneth Weckman: Kommentti

Kun suljetut maailmat särkyvät

- Kommentti Sami Pihlströmin alustukseen, Ilkka Niiniluodon puheenvuoroon sekä keskusteluun

Filosofiklubilla 9.10.2019.

Totuuskäsite trumpilaisen ajan valossa?

Vaikka emme yhtyisi ajatukseen, että aika on trumpilainen, vaan maailmanpolitiikka peittää vain (jälleen) kaiken muun tapahtuvan ja vallitsevan näkyvistä, on se silti totuudenmukainen heitto.

Kevyt heitto ja kutsu huomioimaan totuutta koskeva tilanne niinkin valtavien muutosten äärellä kuin mitä esimerkiksi ilmastonmuutos ja siihen suhtautuminen osoittaa.

Tiede-ihmiset eivät ainoastaan usko ilmastonmuutokseen vaan myös varoittavat siitä meille selvin havainnoin. Opiskelemme uutislähetyksistä mitä luonnolle tapahtuu. Suomalaisen peruskallion päällä asuu silti suuri määrä suomalaisia, jotka epäilevät jo ainakin kahden kymmenen vuoden aikana näkemiään merkkejä. Liimaan seinälleni vanhan lehtileikkeen paperikasoistani työhuoneella, Uusi Suomi 16.1.1990:

Lauri Anttila ennakoi hyvin. Nykytaiteen huoli luonnosta ja ilmastonmuutoksesta on siirtänyt syrjään jopa ironian. Posthumanismi on vakavaa. Maapallon kokoiseen systeemiin tarvitaan nyt systeemisiä toimenpiteitä, kuten koko autokannan sähköistäminen, elintarviketuotannon päivittäminen metaani- ja hiilineutraaliksi sekä energiateollisuuden saastettomaksi muuttamisen kiirehtiminen, kaikki tämä myös uuden talouden ja teknologian innovaatioina. Maailmanloppu on myös hyvää, uutta bisnestä ja työllisyyttä. Ei siihen mitään mennyttä maailmaa koskevaa ironiaa tarvitse.

Mutta mitä Trump ja Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä, Arabimaat ja Israel, Syyria, Turkki ja Daesh, tekevät totuudelle? Ei mielestäni mitään sellaista, jota ei ole tehty maailman sivun. Määriä tarkkaileva sommitteluoppi kertoo, että on kyse uusista dominanteista osana maailmanjärjestystä. Se, että totuus, etiikan ja filosofian perusajatus nyt tulee kyseenalaiseksi, täytyy laittaa kokonaan digitaalisen teknologian, someyhteiskunnan tiliin. Some tarkoittaa vallankäyttöä.  Idealistinen haave paremmasta tulevaisuudesta teknologian keinon on saanut pahan kolauksen.

Tästä kaikesta, en vuonna 1990 piitannut yhtään mitään. Leike on minulle kummallinen, työhuoneestani löytynyt yllätys. Toinen juttu, myös taiteesta, täyttää lopun sivun: "Mystifioiko taidekin ympäristöä?":

Tänään luettuna Anne Rouhiaisen otsikko vihjailee taiteen osallisuudesta luonnon mystifioimiseen, pikemminkin kuin mystiikan purkamiseen, tai kuten seminaaria referoiva kirjoittaja esittää Altti Kuusamon puheena, on kyse estettisistä strategioista, joita kaikkien aikojen kansalaiset ovat luoneet ja ylläpitäneet. Kuusamo korostaa artikkelin mukaan, miten "kaikki pitävät luonnosta" ja että luonnollisuus on arvo. Mutta olisi syytä käsitteellisten analyysien avulla kyetä erottamaan erilaisia luontokäsityksiä, erilaisia maisemia. Filosofiklubilla näin pyrittiin tekemään. En osaa olla ajattelematta, miten silta filosofian ja Trumpin välillä näyttää hauraalta. Ajasta, jolloin filosofit puuttuivat kaikkeen, ainakin Ranskassa, ei ole paljoakaan jäljellä. Hyvä niin.

Jos taide osaa mystifioida, myös tosiasioiden jälkeinen maailma on läpeensä estetisoitunut kaikin keinoin. Tarkoittaako se eettisen näkökulman kadottamista? Tästä asetelmasta ryhdyn kuuntelemaan Ilkka Niiniluotoa ja Sami Pihlströmiä. Tai, en kuunnellut puhetta muuten kuin taiteilijana. Filosofiklubin esiintyjien erinomaiset alustukset ympäröin fiktiolla, sillä että kaikki yllä sanottu oli mielessä kun saavuin paikalle. Mutta se ei ole totta. Korostan vain, että puheenvuorossani alustusten jälkeen ja keskustelurupeaman loppuvaiheessa, otin esille aivan uuden näkökulman, taiteilijan työn viitekehyksen illan aiheeseen. Filosofinen näkökulma, kuten julkinen puhe on tavalla tai toisella on aina "sommittelua", maailman muotoilua ja retoriikkaa.

Esteettinen viitekehys ei piittaa itsessään totuudesta, vaan leikkii totuuksien kanssa ja kulkee vaikka negaation kautta, esimerkiksi ironian voimin. Minkä sanon, tarkoittaa päinvastaista, eli sanon mitä tarkoitan, vaikken sitä sanonut. Ilkka Niiniluodon esittämä yksi totuuden korrespondenssikäsityksen muoto on metaforisuuden vastakohta, on se sitten Tarskin tai Aristoteleen: Jos sanon että lumi on valkoinen, se on totta, mikäli lumi on valkoista. Maailman asiaintila vastaa sanottua. Maailma ja lause siitä ovat korrespondenssissa toisiinsa. Kieltä voi kuitenkin käyttää järjettömän sanomiseen. Totuuden aihe sisältyy kulttuuripolitiikkaan ja politiikkaan, ei (vain) filosofiaan. Filosofit ovat viattomia, voimattomia käsitetaiteilijoita. Kuten minäkin. Eettinen maailma näyttää tarvitsevan vallan käyttöä, voimaa vastustaa pahaa. Eettinen erottelukyky on kuitenkin erilainen kyky kuin esteettinen erottelukyky. Tämä sanottuna sen jälkeen kuin G.E.Mooren hyvän estetiikka on unohtunut, ja Arthur Danton ymmärtämä Avant-Garden ironinen rumuus saa oikeutuksensa (1.maailmansodan melskeissä).

Pihlström ja Niiniluoto 9.10. Foto M. af H

Sami Pihlström korosti pragmatistisen totuuskäsityksen dynaamista ja prosessuaalista luonnetta.

Totta on se, mikä osoittautuu (kunkin vaiheen?) kohdalla paikkaansa pitäväksi. Totuus pitää ikään kuin hakea maailmasta ja käytännöistä. Ilman tuota maailmansuhdetta totuus on abstrakti ja tyhjä. Sekä Pihlström ja Niiniluoto löytävät yhteisen sävelen jo siksi, kuten Niiniluoto toteaa, ettei totuuden korrespondenssikäsitys ole ristiriidassa maailman ajallisten muutosten huomioivan totuuskäsitysten kanssa, ei luonnontieteissä eikä humanistissakaan, kun puhumme kielestä käytäntönä, ajan kulumisen näkökulmasta.

Pihlström kirjoitti Tieteessä tapahtuu-lehteen Niiniluodon kysymysasettelujen pohjalta oman artikkelinsa. Siinä Pihlström pragmatismia puolustaessaan toteaa riskit, miten jamesilainen pragmatistinen vulgaaritulkinta tarjoaa kyllä eväitä totuuden hyödyllisyyden ylikorostamiseen, jota James silloin tällöin sloganeillaan lähestyi - mutta pragmatismista ei löydy mitään trumpilaisen ajan puolustamiseksi. Eikä näin ollen nykytilanne ole filosofien vika.

Ilkka Niiniluoto tarjosi sen sijaan jossain määrin huolensa puolesta ehdotuksia siitä, että filosofitkin ovat nykyajan tilanteeseen osasyyllisiä osoittamalla postmodernismin ja jälkistrukturalismin sekä sosiologian äärikonstruktivismin suuntaan. Mukavaa televisio-ohjelmaa mukaillen, kysyin itseltäni, pitääkö olla huolissaan filosofiasta?

Presidentti Trumpiin kohdistuu tosiasioiden jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen huomio, vaikka hänen valintansa Yhdysvaltojen presidentiksi oli kuin olikin monen vuoden taustatyön tulos. En tarkoita nyt maailmanpolitiikkaa ja Venäjän osuutta eripuran hengen herättämiseen digitaalisin keinoin. Tämä internetin mahdollisuuksien hyväksikäyttö tapahtuu kaikesta huolimatta hybridisodankäynnin eräänä muotona. Filosofinen käsiteanalyysi, historia tai pragmatistinen kirjo, Peircestä Rortyyn tai Kantista Kuhniin ja Feyerabendiin, ovat ehkäpä tuloksia historian tarjoamista mahdollisuuksista, mutta niin on myös Donald Trump.

Kyse on sommittelusta. Siteeraan, ehkä, Lenin-setää: Määrä muuttuu laaduksi. Irlantilainen tutkija Angela Nagle on kirjassaan "Kill All Normies" selvitellyt amerikkalaisen oikeiston vivahteita mediapersooniensa kautta. Nämä vaikuttajat eivät suinkaan toimi klassisemman viestinnän alustoilla, radiossa ja televisiossa, vaan erityisesti netissä, jonka vaikutukset jäivät Naglen käsityksen mukaan täysin hyödyntämättä amerikkalaisen liberaalin vasemmiston toimesta, myös sisäisen eripuran ansiosta. Eripura voitti, maa on jakautunut.

Niinpä ns. alt-right sivustot, äärioikeistosävyineen ja flirttailuineen yhdessä järjestäytyneen äärioikeiston propagandan avulla olivat Naglen mukaan tajunneet myös, miten italialainen vasemmistofilosofi Antonio Gramsci määritteli vallankumouksen ehtoja. Ensin vaihdetaan kulttuuri, sitten politiikka. Veteen piirretty viiva rajaa nämä toisistaan. Tämä oivallus toimi Ranskan äärioikeiston propagandatoimissa. Miksei siis myös Yhdysvalloissa. Tyytymättömiä eivät olleet vain Yhdysvaltojen ruostevyön kansalaiset, jotka olivat menettäneet työpaikkansa ulkomaisille, epäilemättä orjapalkalla työskenteleville Kauko-Idän hikipajoille, sulattamoille ja telakoille. Kyse oli myös amerikkalaisen teknologiateollisuuden omasta halusta kapitalisoida käyttämällä halpaa työvoimaa. Trumpin politiikka kotiuttaa työpaikat jälleen tyhjiin osavaltioihin oli sekin omaa propagandaansa. Loppu tyytymättömyyden polttoaineesta löytyy etabloidun yhteiskunnan kerroksia; tiedettä, armeijaa, poliisia ja politikkoja kohtaan tunnetusta viha -ja salaliittofilosofiasta.

Filosofiklubin alustuksissa vastakohdat, jotka mielipiteitä kirvoittivat, eivät olleet tasavertaiset. Filosofien olisivat voineet pohtia salaliittofilosofiaa, josta Trump on ammentanut oman melkoisen osansa, kärjistyneesti juuri tällä hetkellä. Viittaan Ukraina-selkkaukseen. Syyrian kurdeihin osuva uusi katastrofi Turkin taholta on todennäköisesti tulosta jostain toisesta Trumpin korvaan kuiskatusta kuviosta: siunaa!. Emme enää kykene näkemään eroa sen välillä, mitä sotateollisuus, eripuran henget, tai omaa etua ajavat poliitikot eri maissa tekevät. Ero sisä- ja ulkopolitiikan välillä hämärtyy. Julkisuus, jota ajattelen lopulliseksi mediumiksi (voimattomassa, kiertoilmaisuja harjoittavassa taiteessa) onkin taiteistanut itsensä. Estetiikka vallitsee ja vahvat hallitsevat. Todisteena estetiikasta vallitsevana viitekehyksenä kommunikaatiossa Filosofiklubin keskustelu sivusi uskomusten pysyvyyttä tosiasioiden äärellä. Bellingcat.com, tutkivan journalismin sivusto julkaisi taannoin tutkielman puhetavoista äärioikeiston ja alt-rightin sivustoilla. Tutkielma huomautti myös, miten litteän maapallon kannattajat osallistuvat samaan diskurssiin. Yhteistä kaikilla on salaliittofilosofia. Amerikassa valtaapitävät valehtelevat. Totuus on tosiaan hukassa, ei tuhoutunut. Se on meissä kaikissa, mistä sommitteluongelma.

Jan Kenneth Weckman 10.10.2019

Tapahtumia

Desibelit punaisella syyskauden avauksen jälkikeskustelussa 25.9. Oikealla edessä alustajamme prof Kanninen sananvaihdossa. Kuva Ilkka Tynell. Desibelimittari Tipi.

Toivo Salonen: Itsensä kokemisesta itsensä tiedostamiseen

Tuotamme tulkintoja filosofian historiasta ja ihmisiä herättäneistä ajattelijoista. Toiset tulkinnat ovat yksinkertaisesti parempia ja syvällisempiä kuin toiset. On ollut ilo lukea Markku Graaen tekstiä ja lukemisessa kohdata elävää, perusteita koettelevaa ajattelua. allegoria-intelligenssi. symbolien ja vertauskuvien opissa (2018) herättää ajatuksia sekä palauttaa lukukokemuksessa tarkasteluihin mukaan omakohtaisia muistumia. Hänen teoksensa ilmentää ajatuksellista etsimistä sekä rohkaisee vapautumaan kanonisoiduista filosofian historian tulkintatavoista. Pohdinnoissaan Graae päätyy esittämään osin implisiittisen synteesin ongelmaan yksilön ja yhteisön suhteesta.

Tässä tekstissäni toteutan rajauksen. Nostan tarkasteltavaksi antiikin filosofian pitkän ajatuskaaren siltä osin kuin se koskee tulkintani mukaan Markku Graaen teoksen ydintä eli kehotusta Tunne itsesi. Lisäksi Graaen lähtökohtana on kivirakentajien työt pulmineen ja onnistumisineen.

Klubi ke 9.10. klo 18.00: Tuhoaako pragmatismi totuuden? Sami Pihlström alustaa. Kommentti Ilkka Niiniluoto.

Keskiviikkona 9.10.2019 klo 18.00 alkaen prof. Sami Pihlström alustaa otsikolla Tuhoaako pragmatismi totuuden? Kommenttipuheenvuoro Ilkka Niiniluoto. 

Pihlström ja Niiniluoto ovat debatoineet totuudesta aiemminkin tänä vuonna. Tieteessä tapahtuu -julkaisun numerossa 2/2019 julkaistiin Niiniluodon teksti "Kuka hukkasi totuuden":

https://journal.fi/tt/article/view/79939

Samaisen julkaisun seuraavassa numerossa 3/19 oli asiaamme liittyvä Pihlströmin teksti "Totuus, Pragmatismi ja rohkeus uskoa":

https://journal.fi/tt/article/view/80464

Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori sekä Suomen Filosofisen Yhdistyksn puheenjohtaja. Filosofi Ilkka Niiniluoto toimi SFY:n puheenjohtajana 1975 - 2016.

- - -

Pihlströmin jälkeen seuraava klubitilaisuus on poikkeuksellisesti jo keskiviikkona 16.10. Siis viikko Edellisen jälkeen. Toimittaja Jukka Lindfors käsittelee 60-luvun kulttuuriradikalismia otsikolla  "Undergroundyhtye The Sperm vuoden 1968 murroksen alaviitteenä". Lindfors on johtavia suomalaisen undergroundin tuntijoita.

M. af Heurlin: SYYSPÄIVÄN TASAUS MAANANTAINA 23. PÄIVÄNÄ SYYSKUUTA KLO 10.50.

Tänä vuonna syyspäivän tasaus on 23.9., Mielikin, Minjan ja Miisan päivänä klo 10.50 Suomen eli Itä-Euroopan aikaa, Greenwichin keskiaurinkoaikaa (universaaliaikaa) se on kello 7.50.

Syyspäivän tasauksena aurinko ylittää taivaan ekvaattorin ja siirtyy pohjoiselta taivaanpallolta eteläiselle. Päivä ja yö ovat periaatteessa yhtä pitkät, 12 tuntia kaikkialla maapallolla. Pohjoisnavalla alkaa puoli vuotta kestävä napayö. Ja Etelänavalla puoli vuotta kestävä päivä. Aurinko tekee siellä taivaankannella spiraalia noustakseen talvipäivän (joulukuun) seisauksena noin 23 asteen korkeudelle ja alkaakseen sitten vähitellen laskea.

Eläinradalla aurinko siirtyy Neitsyeen merkistä Vaa’an

Vaaka keskiajalta (Wikipedia)

merkkiin. Tähtitaivaalla aurinko on vielä varsin keskellä Neitsyeen tähtikuviota. Sekä Saturnus, Venus että Mars ovat kohtalaisen lähellä aurinkoa. Planeetoista näkyvät syyskuussa Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, viimeksi mainittu kirkkaana iltataivaalla.

Syyskauden avaus ke 25.9.2019. Markku Kanninen: Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys - missä mennään?

Klubin syyskausi -19 aloittaa ke 25.9. klo 18.00. Trooppisen metsänhoitotieteen professori Markku Kanninen valottaa ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen nykytilaa: missä mennään.

Markku Kanninen on ollut mukana metsien ja ilmastonmuutoksen tiedepoliittisessa keskustelussa yli 25 vuotta. 1990 - 1995 Kanninen oli Suomen ilmastonmuutosta koskevan tutkimusohjelman ja pioneerihankkeen (SILMU) johtaja. Hallitustenvälisessä ilmastonmuutospaneelissa (IPCC) hän on toiminut vuodesta 1990 alkaen. - Markku Kanninen oli keskeisenä kirjoittajana viime syksynä ilmestyneessä ja paljon huomiota saaneessa IPCC:n 1,5-asteen raportissa, jossa analysoitiin mm. sitä ovatko

kunnianhimoiset ilmastotoimet ja kestävän kehityksen tavoitteet ristiriidassa keskenään vai voidaanko ihmiskunnalle löytää ”ilmastollisesti kestävät kehityspolut”.

Esityksessään Kanninen avaa tuon IPPC-raportin sisältöä ja päätuloksia.

Im Memoriam

CLAES ANDERSSON
1937 - 2019

Kukat Evitskogin niityltä toi M af Heurlin

 

Antti Hautamäki: Mitä tulisi tietää tekoälystä?

Kirja-arvio teoksesta

Timo Siukonen - Pekka Neittaanmäki: Mitä tulisi tietää tekoälystä (Docendo 2019).

Tekoäly on aikamme kuuminta teknologiaa, joka lupaa paljon mutta myös pelottaa. Suurella yleisöllä sen paremmin kuin suurella osalla päätöksentekijöistä ei ole kuitenkaan kovin selvää kuvaa tekoälystä. Tämän takia jokainen yritys selventää tekoälyn luonnetta on tervetullut. Kirja on 340 sivuinen järkäle, johon tarttuminen vaatii rohkeutta. Kirja on kuitenkin selkeästi toimittajamaisella otteella kirjoitettu (kirjan teksti on Siukosen käsialaa). Lopussa on Neittaanmäen ja Martti Lehdon kirjoittamat asiantuntija-artikkelit sekä erinomainen tietonurkka peruskäsitteistä. Suosittelen sen lukemista heti Johdannon jälkeen. Silloin lukijalla on hallussaan peruskäsitteet, joita teksti viljelee koko ajan määrittelemättä niitä kovin tarkkaan.

Uusin julkaisu alalta on toimittaja Timo Siukosen ja professori Pekka Neittaanmäen kirja

Kirja kattaa laaja-alaisesti lähes koko tekoälyn kentän alkaen tekniikasta ja historiasta päätyen tekoälyn tulevaisuuteen. Teknologian esittelyn lisäksi kirjassa on runsaasti esimerkkejä sovelluksista, lähes kaikilta elämän aloilta (autonomista autoista, lääketieteestä, palveluista, roboteista, sodankäynnistä, ihmisten valvonnasta jne.). Omissa luvuissaan käsitellään julkista valtaa ja etiikka, robotiikkaa, kaupallista toimintaa, kulttuuria ja tekoälyä ja sen opetusta Suomessa. Toinen luku Tekoälyn olemus on kirjan laajin luku. Siinä itse asiassa käsitellään lyhyesti kaikki kirjan teemat. 

Kirjoittajat allekirjoittavat TEM:n julkaisussa Suomen tekoälyaika (2017) esitetyn määritelmän: ”Tekoälyn avulla koneet, laitteet, ohjelmat, järjestelmät ja palvelut voivat toimia tehtävän ja tilanteen mukaisesti järkevällä tavalla”. Tämän maltillisen määritelmän taustalla on sanasta ”tekoäly” nouseva mielikuva tietokoneen älykkäästä toiminnasta. Tekoäly selviää tehtävistä, joiden katsomme edellyttävän ihmisen kaltaista älykkyyttä. Tästä on hyvänä esimerkkinä luonnollisen kielen käsittely, esimerkiksi reaaliaikainen kielen kääntäminen, joka on edelleen vaikeaa tietokoneille. Konenäön kehittämisessä, hahmontunnistuksessa ja kuvantunnistuksessa on edetty hyvin ja nämä ovat suosittuja tutkimus- ja sovelluskohteita.

Koneoppiminen on yksi kiinnostavimmista kehityskohteista. Massadata (big data), valtavat tietoaineistot ja niiden käsittelytekniikat ovat avanneet uusia mahdollisuuksia käyttää dataa koneiden opettamisessa. Ohjatussa oppimisessa tietokone oppii jäsentämään dataa itsenäisesti valitun esimerkkidatan avulla. Ohjaamattomassa oppimisessa kone oppii datasta itse hahmoja (rakenteita) ja toimii niiden mukaan. Koneoppiminen voidaan toteuttaa syväoppimisen menetelmällä, jossa neuroniverkko sisältää useita piilokerroksia, joilla kullakin on oma tehtävänsä.

Kirjassa pohditaan myös singulariteettihypoteesia, jonka mukaan jokin ajan (20-30 vuoden) kuluttua syntyy supertekoälyä, joka ylittää ihmisen älykkyyden. Tällöin tekoäly voisi periaatteessa alistaa ihmisen ja ottaa vallan itselleen. Tämä hypoteesi on hyvä esimerkki tekoälyyn liittyvistä eettisistä ongelmista. Kirjassa oleva Lehdon artikkeli Onko tekoäly turvallinen? on hyvä johdatus tekoälyyn liittyvistä haasteista ja riskeistä. Itse asiassa kirjassa palataan hyödyllisyyden/riskien dilemmaan uudestaan ja uudestaan. Tekoälyyn positiivisesti suhtautuvat tutkijat ja liikemiehet (Zuckerberg ym.) korostavat tekoälyn hyötyjä esimerkiksi terveydenhuollon ja liikenneturvallisuuden parantamiselle ja korostavat yhteisten sääntöjen ja eettisten koodien luomisen tarvetta. Toiset taas varoittavat tekoälyn vaaroista ja pelkäävät singulariteettihypoteesin pitävän paikkansa (mm. fyysikko Stephen Hawking). Tätä debattia tullaan käymään jatkuvasti ja siihen kirja on hyvä johdatus.

Kirjassa ei ole sinänsä täysin uusia asioita, ainakaan niille, jotka ovat seuranneet tekoälyyn liittyvää julkista keskustelua. Kirjan merkittävimpiä anteja ja samalla rasitteita on lukuisten tutkijoiden ja kehittäjien nimien loputon kavalkadi. Joistakin mainitaan vain nimi ja yksi lause, joistakin taas kerrotaan useassa paikassa ja laveasti. Ilahduttavaa sekä lukijalle että Suomelle on maininta useista suomalaisista tai suomalaistaustaisista tutkijoista, jotka ovat tuoneet panoksensa tekoälyn kehitykseen, kuten P. Haikonen, S. Hedetniemi, T. Honkela, T. Kohonen, E. Oja, M. Pietikäinen ja L. Torvalds.  Itseäni puhutteli matematiikan merkittävä rooli tekoälyn kehityksessä. Tekoäly on paljon enemmän matematiikkaa kuin tietojenkäsittelyoppia.

En tiedä kuinka nopeasti kirja on laadittu, mutta joka tapauksessa sitä vaivaa hajanaisuus. Kaikissa luvuissa on aina jotain muiden lukujen teemoja ja asiat tulevat jotenkin epäjärjestyksessä. Tekoälyn sovelluksia mainitaan tai esitellään lukuisia mutta siellä täällä, eri yhteyksissä. Pelkään että tämän kirjan perusteella lukijan on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa tekoälystä. Mitä esimerkiksi hyödyttää tieto, että Peter Rojas (s. 1975) on perustanut Engadget-blogisivuston, jolle tekoäly ohjelmisto Shelley on kirjoittanut kauhukertomuksia (ketä kiinnostaa?). Joka tapauksessa kirjaan on koottu huomattava määrä faktoja, nimiä, asioita ja tapahtumia, joita olisi vaikea itse hakea. Uskon että itselleni kirja toimii hakuteoksena kuka on kukin tekoälyn piirissä. Jäämme vielä odottamaan kompaktia ja helppolukuista yleisesitystä tekoälystä. 

Antti Hautamäki

- Arvion tekijä FT Antti Hautamäki on ollut tekoälykysymyksissä pitkään ajan hermolla ja oli ratkaisevasti mukana myös Yuval Noah Hararin radikaalien näkemysten esiinnostajana sekä filosofiklubilla että syyskuussa 2016 Sofia-seminaarissamme "Ihmisen lyhyt historia". Viime vuonna Hautamäki julkaisi filosofisen teoksen Näkökulmarelativismi - tiedon suhteellisuuden ongelma. Antin teoksen voi ladata osoitteesta https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/59782# 

- Lisää kirja-arvioita tulossa kohtapuoleen blogiimme.