Timo Siukonen: Filosofipuisto avattu Toivakassa & Juhlapuhe Tarmo Kunnas: Mitä on Filosofia

Joka rajoittaa filosofian vapautta, lankeaa kapea-alaisuuteen.

Kuka ohittaa pienen yksityiskohdan, voi menettää kokonaisuuden.

Kenellä on teoria hallussa, saattaa olla näkemättä arjen onnellisuutta.

Yhden helvetti, toisen paratiisi.

Nämä aforismit ovat ajatelmiani, joiden lähtökohdan olen jälkikäteen ajoittanut ja paikallistanut syyskuuhun 2009 Avanosissa Turkissa. Osallistuin neljän ystävän kanssa Kappadokian pyhiinvaellukselle. Istahdimme puistoon, jossa tutustuimme ex tempore kylänvanhimpaan, tämän sukuun ja ystäviin. Ilo ja rauha pursusivat siinä hetkessä. Yksi ryhmästämme puhui natiivin tavoin turkkia, joten kieliongelmia ei ollut.

Suurten puiden ympäröiminä läsnä olivat ihmiskunta, kasvikunta, kivikunta, ikiaikojen rakennuspalikat, henki, elämä ja kuolemakin. Neljännesvuosisata myöhemmin vietimme toukokuussa 2025 Filosofipuiston avajaisia kotipihassani Toivakassa. Sitä rakennuttaessani pyrin yksinkertaisuuteen. Isohkon tammen viereen, kivituhkan peittämälle sadan neliön alueelle mahtui pieni pyöreä pöytä, neljä tuolia, muutama ruusupensas, omenapuu ja kyltti FILOSOFIPUISTO.  

Fiilosofipuistoa 18.7.2025. Foto: Timo S.

Ystäväni Tarmo Kunnas piti avajaisesitelmän Mitä filosofia on. Läsnä oli nelisenkymmentä kutsuvierasta, joista kaukaisista Avanosin kavereista yksi. Ohjelma eteni päiväkahvien kautta juhlaillalliselle.

Muodollisuuksien jälkeen olen ohjannut vierailijoita istahtamaan, nauttimaan kahvia ja rakia, keskustelemaan siitä, mikä on tekojen ja ajattelun ulkopuolella, aistittavissa, mutta ei nähtävissä, olemista ajassa ilman aikaa.

Helsingin Sanomien toimittajana (1974–2012) perehdyin ammatillisesti kysymään mitä, missä, milloin ja miksi on jotain tapahtunut. Eläkeläisenä saan jättää työelämän lainalaisuudet pois ja keskittyä siihen mikä on olemista, inhimillistä, tiedostettua ja tiedostomatona, salaisuutta ja todistettua, tunnetta, olevaisuutta ja merkityksiä.

Filosofipuistossani ihmiset kohtaavat, kertovat ja kannustavat. Eri mieltä saa olla, väitellä ja taittaa peistä oikein mielellään, mutta toisiin ei käsiksi käydä eikä läsnäolijoita murjota edes henkisesti. 

Timo Siukonen

PS. Emeritusalivaltiosihteeri Juhani Kivelä kertoi avajaisten puheenvuorossa etsineensä yleistä tietoa filosofipuistoista ja päätyi julistamaan, että Toivakassa sijaitsee Suomen ainoa yksityinen filosofipuisto.

Sama 

Puiston avauksessa. Timo Siukonen ruutupaidassa keskellä. Vähän vasemmalla - takki auki - Tarmo Kunnas.

Tarmo Kunnas

Toivakka 24.5.2025

Mitä filosofia on?

Kreikkalaisesta luonnonfilosofista Thalesta kerrotaan, että ulkona kävellessään hän oli niin kiinnostunut tähtitaivaasta, että hän ei lainkaan katsonut maahan vaan putosi kuoppaan. Paikalla oleva palvelustyttö pilkkasi häntä, koska hän ei huomioinut sitä, mikä oli häntä lähimpänä, vaan tuijotti kaukaisuuteen. 

Ne, joita filosofia ei kiinnosta, voivat ajautua lähelle kreikkalaisen palvelustytön asennetta. Filosofeihin on suhtauduttu toisinaan varauksellisesti, koska filosofia on vaikeaselkoista ja abstraktia ja se voi vaikuttaa jopa turhanpäiväiseltä saivartelulta. Filosofiassa ei yleensä päästä yksimielisyyteen ja selviin lopputuloksiin. Kullakin suurella ajattelijalla on oma terminologiansa ja merkittävät ajattelijat tuntuvat puhuvan toistensa ohi. 

Ehkä suhtaudun itsekin hieman pidättyen akateemisen filosofian itseriittoisuuteen ja omalla kohdallani pidän itseäni luonnehtiessani termejä kulttuurin- tai historian tutkija osuvampina ja parempina kuin jos itse julistautuisin varsinaiseksi filosofiksi. Historian tai kulttuurin tutkijana omistan luontevammin suhteellisen varmaa tietoa kuin filosofina.

Kuitenkin merkittävien filosofien käyttämien peruskäsitteiden välillä on salaista sukulaisuutta: esimerkiksi Spinozan conatus-termin, Kantin Ding an sich- käsitteen, Schopenhauerin Wille zum Leben ja Nietzschen Wille zur Macht – käsitteiden ja Heideggerin das Seinin(oleminen). Filosofian historia kulkee myös samojen perusilmiöiden ympärillä. Kukin ajattelija valottaa samaa perusilmiökenttää aina uudella tavalla. 

Hämmentävää on, että vanhat kreikkalaiset loivat pieneen väestömääräänsä nähden hyvin vahvan filosofian perinteen, josta moderni filosofia ammentaa vieläkin ideoita. Vielä hämmentävämpää on, että heillä ei ollut käytössään minkäänlaista erityistä filosofista sanastoa, vaan Platon, Aristoteles, Herakleitos tai Empedokles käyttivät filosofisissa pohdinnoissaan aivan tavallista kieltä ja tavallisia sanoja. Vasta moderni saksalainen ja eurooppalainen perinne ovat luoneet nyt filosofialle välttämättömän spesifisen akateemis - teoreettisen sanaston. Tämä herättää monenlaisia kysymyksiä? Ehkä klassinen kreikan kieli oli parempi ajattelun väline kuin myöhäisemmät eurooppalaiset kielet? Ainakin se pystyy ilmaisemaan monimutkaisia asioita hämmästyttävällä tiiviydellä ja aivan pienin merkityksensiirroin. Kreikkalaiselle ihmiselle maailma oli positiivisesti arvioiden vielä konkreettinen ja jalon yksinkertainen. Ankarasti käsitteellinen filosofia on voittopuolisesti myöhäiseurooppalainen keksintö. Voi kysyä, tarvitsevatko nykyiset Euroopan ulkopuoliset perinteet välttämättä eurooppalaisten raskasta käsiteapparaattia. Onko siinä jotain liiallista?

Tarmo filosofiassa

Heidegger ihailee kreikkalaisten yksikertaisuutta ja hänen ajattelussaan on myös arkiseen ja käytännölliseen todellisuuteen mutkattomasti viittavia elementtejä. Mutta hän käyttää kuitenkin myös varsin raskasta käsiteapparaattia.

Ns. käytännöllinen filosofia - ajattelen vaikkapa Platonia, Ranskan valistusfilosofeja tai Nietzscheä - luo malleja valtio-elämälle, politiikalle, kasvatukselle, moraalille tai taiteelle. Sillä on ollut suuri vaikutus moraaliarvojemme syntyyn ja kehitykseen aina moraalisen relativismin ja suvaitsevaisuuden puolustamiseen asti. Käytännöllisellä filosofialla on ollut esikuvan asema mm. historiatieteen, psykologian, valtio-opin, kasvatustieteen tai jopa luonnontieteiden teorian muodostukseen. 

Jokin aika sitten käytti Helsingin Sanomissa mielenkiintoisen puheenvuoron teoreettisen fysiikan dosentti Eero Rantala, joka totesi että luonnontieteissä tehdyt kokeet eivät olisi mitään, jos niitä ei kielellistäisi ja löydettäisi niille merkityksiä (filosofiaa lähellä olevilla) käsitteillä. Ajatuksen voima vasta antaa luonnontieteillekin niiden mielen ja merkityksen. Fyysikko viittasi tässä yhteydessä suoraan kotifilosofimme Martin Heideggerin ajatuksiin.

Filosofia keskittyy kaiken näkyvän, olevan, siis meille tutun todellisuuden kartoitukseen. Mutta se tutkii myös kätkössä olevaa olemista. Aistimme ovat hyvin vajavaiset. Eläinten maailma on hyvin toisenlainen kuin ihmisten riippuen niiden aistien laadusta. Tämä merkitsee sitä, että ajattelijan on tunkeuduttava totuutta etsiessään ns. objektiiviselta tai varmalta näyttävää totuutta syvemmälle. Hän ei voi tyytyä vain siihen, mikä ihmisistä ja hänen vaillinaisista aisteistaan käsin näyttää itsestään selvältä. Filosofia on enemmän kuin tiede, joka käsittelee usein käsitteellisesti selkeitä ja helposti ymmärrettäviä elämän alueita. 

Filosofia ei Heideggerin mukaan ole myöskään mikään elämänkatsomus varasto. Elämänkatsomuksesta on hänen mukaansa tullut niin liberalismissa kuin kansallissosialismissa luutunut sanakonstruktio. 

Heideggerin myöhäinen ajattelu tuo mieleen yksinäisen jäällä vaeltajan, joka kepillä koettelee kannattaako jää vielä kulkijan. Ajattelussa ei tosin lopullinen varmuus ole kaikki. Tärkeää on, että etsitään ja kysytään ja että epäily jää voimaan. 

Heidegger antaa meille suorastaan uuden olemisen käsitteen. Hän yhtyy siihen ajatusperinteeseen, jonka mukaan emme opi kaikkea kokemuksesta, vaan meillä on myötäsyntyistä, vaikka ei välttämättä voimakkaasti tiedostettua ymmärrystä olemisesta. Meille näkyvään ”objektiiviseen” maailmaan liittyy syvempi taso, joka lukemattomissa suhteissa ohjaa meitä. Kyse ei ole mystiikasta. Tämä esitieteellinen ymmärrys on edellä kuvatun esimerkin mukaan myös luonnontieteellisen ajattelun pohjalla. Meillä on ikään kuin ”kuiskaaja”, joka neuvoo meitä orientoitumaan maailmassa ja todellisuudessa. Me synnymme merkitysten maailmaan. Merkitykset ohjaavat meitä: esimerkiksi värin, kovuuden, pehmeyden, vauhdin, vaaran ja turvallisuuden merkitykset, mainitakseni vain joitakin esimerkkejä näistä merkityksistä, ovat viitteitä siitä, mitä tämä ”kuiskaaja” haluaa meidän ottavan huomioon omassa todellisuudessamme. Kaikki on maailmassamme merkityksellistä. Me ymmärrämme, mikä on puu, mikä on joki, mikä on järvi, mikä on kaivo, mikä on pappila, mutta emme koskaan ymmärrä tarkasti minkälaisesta puusta, joesta, järvestä tai kaivosta tai pappilasta on kyse. 

Kokemus helposti tarjoaa meille yksilöidyn ja konkreettisen esimerkin näistä merkityksistä. Usein varhaisessa lapsuudessa kohdatut ilmiöt vaikuttavat siihen, kuinka hahmotamme puun, joen, järven tai kaivon tai pappilan. Mutta juuri kokemuksesta riippumaton esiymmärrys tekee meille mahdolliseksi orientoitua todellisuudessa ja käyttäytyä siinä mielekkäällä tavalla. Pyörällä ajokaan ei ole vain oppimalla opittua vaan helppous, jolla ihminen oppii ajamaan pyörää, on myös myötäsyntyistä.

Oskari Jalosen seura joutui Freiburgin matkallaan useaan otteeseen tekemisiin johtavan saksalaisen, nyt jo edesmenneen, Heidegger-spesialisti Friedrich Wilhelm von Herrmannin kanssa. Jotkut pyöräilijäseurueestamme ovat tavanneet myös Heideggerin pojan Jörg Heideggerin. Näin meidät on vihitty myös Heideggerin vaikutuspiiriin. 

Mitä Heideggerin ajattelussa on sellaista, joka tällä hetkellä voisi olla merkityksellistä modernin ihmisen kannalta. Hetkellä, jolloin koko eurooppalais-amerikkalainen sivilisaatiomme hyväksyy vain sen, mikä on eksaktisti punnittavissa ja mitattavissa ja rahaksi lyötävissä, Heideggerin ajatus siitä, että totuus ei ole mitattavissa oleva suure, että kaikissa ilmiöissä, on myös sellaista, mitä ei voi ehdottoman tarkasti kvantifioida, on tervetullut vastavoima oman aikamme arveluttavan hallitseville tendensseille. Täsmällisyys ei ole sama kuin totuus. Sen paljastaa myös kielemme, joka parhaimmillaan on monikerroksellinen.

Kieli ei ole Heideggerille vain kommunikaation väline, vaan se myös pitkälti määrää ajatteluamme. Ihminen ei ole kielen herra. Kieli puhuu ja ajattelee meissä. Se voi myös rajoittaa meitä. Mutta hyvän ja rikkaan ilmauksen puolesta voi myös taistella. Vain taiteellinen, monikerroksinen, metaforinen kielenkäyttö voi riittävästi ilmaista ihmisen alkuperäistä olotilaa ja puhumista siitä. Yksiselitteinen kielenkäyttö on monissa yhteyksissä aivan välttämätön, vaikkapa teknisen välineen käyttöohjeissa. Mutta yksitulkintaisuus on myös puute, jos käsittelemme ihmiseen ja olemiseen liittyviä kysymyksiä. Kielen rikkain muoto on taiteellinen ilmaus ja aivan arkisissakin yhteyksissä käytämme sille sukua olevia kielen muotoja, esimerkiksi viljellemme komiikkaa.

Heideggerin taidekäsitys poikkeaa vallitsevasta. Hän muistuttaa, että ihmiskunta on tullut toimeen ilman estetiikkaa, esteettejä ja kaunosieluja vuosituhansia. Taide ei ole vain kauneuden vaan totuuden asialla. Se, mitä pidämme esteettisenä elämänpiirinä, edustaakin henkistä voimaa, vitaalisuutta, kapinallisuutta, mystiikkaa, alitajuntamme paljastumista tai naurua ja muuta.

Eurooppalais-amerikkalainen sivilisaatiomme on vienyt oman individualisminsa ääripisteeseen. Olemme kaikki todistamassa aikakautta, jossa ihmisyksilö on liian irrallinen, liian piittaamaton muista. Ymmärtääkseen ihmistä tarvitaan näkökulma, jossa ihminen nähdään oman itsensä ulkopuolelta. Sitä Heidegger kutsuu olemiseksi. Ihminen ei ymmärrä itseään vain napaansa tuijottamalla vaan tarkastelemalla ihmisen suhdetta maailmaan, joka on hänen kotinsa kuten on myös hänen kielensä. Hänen on myös tiedostettavva edellä kuvatun ”kuiskaajan” olemassaolo.

Heidegger on näin modernin maailman ylilyöntien kriitikko. Hän arvioi kriittisesti rahan, kaupallisuuden, demagogian, teknologian ja niihin sitoutuneen massaihmisen olemusta. Osansa saavat niin kulttuurielämä kuin tiede ja yliopistolaitos sekä ideologiat. Ne liikkuvat vain liian näkyvässä ”objektiivisessa” todellisuudessa. 

On esitetty ankaraa kritiikkiä Heideggerin ajattelua kohtaan. Heidegger erehtyi luulemaan ainakin kahden vuoden ajan saksalaisten enemmistön tapaan, että Hitler voisi muuttaa historian kulkua ja uudistaa myös saksalaista ja eurooppalaista perinnettä. Versailles’n rankkojen rauhanehtojen varjossa suuri ajattelija oli erehtyväinen. 

Filosofian kentällä taistelevat toistensa kanssa vanha mannermainen filosofia ja logiikkaan nojautuva voittopuolisesti anglo-saksinen analyyttinen filosofia. Martin Heidegger saa osansa analyyttisen filosofian vihoista, koska hän purkaa myös tämän filosofisen suuntauksen perusteita.

Heidegger vie eurooppalaisen ajatusperinteen kritiikin pitemmälle kuin ehkä kukaan menneellä vuosisadalla. Hän on ajattelija, joka on radikaalisti uudistanut eurooppalaista ajatusperinnettä. Hän ohjaa ihmistä pois liiaksi juurtuneilta urilta ja pyrkii uudistamaan ajatteluamme yli mekaanisen logiikan, yksinkertaistavan syysuhteen, tekoälyn tai akateemisen filosofian rajojen yli. Hän ei hyväksy, että samastamme uuden ilmiön vanhaan ja selitämme sitä analogian varassa. Ilmiöt ovat useimmiten ainutkertaisia. Esimerkiksi historia ei toista itseään. 

Ajattelijalta vaaditaan lopulta aivan samaa kuin taiteilijalta. Hänen on kyettävä näkemään asiat ja ilmiöt kuin ensimmäistä kertaa, uusina, suunnattoman ihmettelyn kohteina. Ihmistä, joka ei ole ajattelija uhkaa tapa nähdä kaikki ikään kuin rutiinina, helppotajuisena ja itsestään selvänä, animaalisen ongelmattomana. Ihmisen todellinen olosija on kuitenkin äärettömyydessä, arvoituksellisuudessa, epävarmuudessa ja yllättävyydessä, joita ehkä taide tai jopa dogmittomat mystiikkaan vivahtavat tunteet voivat parhaiten kuvata. Tämä saa ajattelijan työn näyttämään oudolta ei - ajattelijan silmissä. Ajattelija kysyy ja etsii intensiivisesti pikemminkin kuin antaa vastauksia. Hän taistelee niiden totuuksien parissa, jotka eivät toteuta vain mallia 2 + 2 = 4 ja joita kohtaamme esimerkiksi hyvin pitkälle edenneissä luonnontieteissä.

Vaikka Heidegger on monessa mielessä antikristillinen ajattelija, hän katsoo kuitenkin tietyn, ei mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon tai kirkolliseen ideologiaan sidotun pyhyyden tajun olevan ihmiselle välttämättömyys. Maailmassa ei olisi jumalia eikä pyhyyttä ilman ihmistä. Mutta ihminen vailla pyhyyden tajua ei ole aivan ihminen. Oman aikamme ongelma on, että jumalat ovat jättäneet sen.

.....

Kuvat ellei toisin mainita: Petteri Kivimäki

Markku af Heurlin: Keskikesän postilla

 

     Kuva: Tarja Trygg: solarografia tammi- kesäkuu vuodelta 2002.

Otettu neulanreikäkameralla puolen vuoden valotuksella

Tiistaina  24.6, oli Johannes Kastajan – ortodoksisessa kirkossa Johannes Edelläkävijän – syntymän muistopäivä. Sekä Juhanin ja nimen eri muunnosten nimipäivä. Niitä ovat esim. Jan ja Ivan.  Katolisessa kirkossa Johannesta muistetaan messuissa mm. seuraavalla toimituksen kaavassa olevalla lyhyellä rukouksella. 

”Deus, qui præséntem diem honorábilem nobis in beáti Ioánnis nativitáte fecísti: da pópulis tuis spirituálium grátiam gaudiórum; et ómnium fidélium mentes dirige in viam salútis ætérnæ."

 

Suomennettuna: "Jumala, joka olet tämän kunniallisen päivän meille autuaan Johanneksen syntymässä tehnyt: anna ihmisille hengellisen armon ilo; ja kaikkien uskovien mielet ohjaa ikuisen pelastuksen tielle."

Varhaisemmalla antiikinajalla kesäpäiväseisaus oli 24. kesäkuuta. 300-luvulla se oli jo siirtynyt kesäkuun 21. päivään. 

Tänä vuonna kesäpäivänseisaus oli lauantaina 21. kesäkuuta kello 5.42 Suomen aikaa. Sen universaaliaika on kello 02.42.11. Tällöin pohjoisella pallonpuoliskolla Aurinko on korkeimmillaan ja on vuoden pisin päivä ja lyhin yö. Helsingin horisontin mukaan päivän pituus on 18 tuntia 56 minuuttia. Porvarillisen hämärän kesto, iltahämärä ja aamuhämärä on yhteensä vajaat kaksi tuntia, merenkulullista hämärää on tunti 20 minuuttia - Tällöin Aurinko on 6 - 12 astetta horisontin alapuolella. Varsinaista pimeyttä ei ole. Pohjoisen napapiirin, 63 asetta 33 minuuttia pohjoista leveyttä Aurinko on koko vuorokauden horisontin yläpuolella ja paistaa keskiyöllä maalla pohjoisen suunnalla. 

Puolikuu oli 18.6. Kuu lähellä Saturnusta aamuyöllä. Vähenevä Kuu on noussut aamuyöstä kello 1.25 ja laskee illan suussa kello 17.49. Etelässä Kuu on kello 13.17., jolloin se nousee 53 asteen korkeudelle. Samoin Aurinko nousee Helsingissä runsaan 53 asteen korkeudelle keskipäivällä. 

Pohjoisella eli Kravun kääntöpiirillä, 23 astetta 27 minuuttia pohjoista leveyttä, aurinko paistaa keskipäivällä suoraan zeniitistä, taivaankannen korkeimmasta pisteestä, suoraan pään päältä. 

Aivan järjettömän tarkastu näin on pisteessä 23° 26' 18’’ N 145° 40' 18’’ E. Piste on läntisellä Tyynellä merellä, lähellä Mariaanien saaristoa (145 pituuspiirillä 21 ja 11 leveyspiirien välillä) ja Mariaanien hautaa ja Mariaanien harjannetta.

Mariaanien harjanne kohoaa viereisestä merenpohjasta tuhansien metrin korkeudelle entisten tulivuorien ketjuna. Korkeimmat huiput ovat noin 1500 metriä merenpinnan alapuolella. Mariaanien haudan pituus on runsaat 2500 ja keskileveys vajaata 70 kilometriä eli vajaat kolme prosenttia pituudesta. Kyseessä on ns. subduktiovyöhyke. 

Huomattavin saari on Guam, jossa sijaitsee strategisesti erittäin merkittävä Yhdysvaltain Andersenin lentotukikohta. Yhdysvaltain strategisia B-2 häivepommikoneita säilytetään myös tällä. B-2 lesi ensilentonsa 1989, ja niitä valmistetiin vuosina1989 – 2000 21 kappaletta. Kustannukset, suunnilleen kullan kilohinta, keskeytti laajemman hankkeen. Boeing B-29 Superfortress Enola Gay lähti pommituslennolle Hiroshimaan Mariaanien saaristoon kuuluvalta pohjoisemmalta Tinianin saarelta. B-29 ohjelma suunnitteluineen ja 3970 pommikoneineen oli kallein 2. maailmansodan aikaan toteutettu varusteluohjelma, 3 miljardia dollaria, nykyrahassa 52 miljardia dollaria. 

Atomipommin rakentaminen, Manhattan-suunnitelma vaati ”vain” 1,9 miljardia dollaria, sen ajan rahassa. Koneet olivat Yhdysvalloissa palveluskäytössä vuoteen 1960. 

Alue on saanut nimensä Espanjan leskikuningattaren Ana Maria Itävaltalaisen mukaan. (24. joulukuuta 1634 - 16. toukokuuta 1696). Mariaanien haudassa on merten syvin kohta Challengerin syvänne, noin 11.000 metriä. Ensimmäisen kerran sinne sukelsivat sveitsiläisen professori Auguste Piccardin suunnittelemalla batyskafilla, vapaasti kulkevalla syvyyssukellusaluksella Triestellä hänen insinööripoikansa Jacques ja Yhdysvaltain laivaston luutnantti, myöhemmin kapteeni Don Walsh. Tämä oli myös väitellyt tohtoriksi merentutkimuksen alalta. 

Sukelluksessa ilmeni, että meressä on elämää myös aivan syvimpään syvyyteen saakka, toisin kuin oletettiin. Ajatuksena oli, että elottomaan mereen voitaisiin huoletta upottaa ydinjätteet, mutta siitä jouduttiin luopumaan. 

Trieste on nykyään esillä Yhdysvaltain laivaston museossa Washingtonissa. 

Mariaanien haudasta alkaa jokseenkin yhtenäinen aina Alaskan rannikolle ulottuva meren syvänteiden ketju: Japanin, Kuriilien ja Aleuttien haudat. Tarkemmin sanoen: tämä on osa koko Tyyntä merta ympäröivää syvien, mutta kapeiden vajoamien ketjua.

 

Kravun kääntöpiiri ja taivaan tarinat

Antiikin aikana Aurinko siirtyi taivaanpallolla kesäpäivänseisauksen aikana Kaksosten tähdistöstä (Gemini, Δίδυμοι ) Kravun (Cancer, Καρκίνος ) tähdistöön . Siksi pohjoista kääntöpiiriä kutsutaan Kravun kääntöpiiriksi. Taivaannavan siirtymisen, maan pyörimisakselin prekession vuoksi taivaanpallolla Aurinko on nyt Kaksosten ja Härän tähdistöjen välillä. Astrologisessa katsannossa Aurinko siirtyy 21.6. Kaksosten huoneesta Kravun huoneeseen. 

 

Keikkalaisten jumaltarusto on täynnään mustasukkaisuus- yms. kohtauksia. Raivostunut Hera, Zeuksen puoliso lähetti ravun sankari Herakleen kimppuun (Ἡρακλῆς, roomalaisilla Herkules), mutta huonolla menestyksellä. Herakles - Heran kunnia - rusensi ravun jalkoihinsa ja Hera nosti sen taivaalle. Herakles oli Zeuksen poika syrjähypystä kuningatar Alkmeneen kanssa Tässä tarinaa hyvin lyhennettynä. 

Kravun tähdistö - latinaksi constellatio - on varsin himmeä. Kesällä se ei tietenkään näy, mutta maaliskuussa tähdistö näkyy hyvin illalla eteläisellä tähtitaivaalla Kaksosten ja Leijonan tähdistöjen välissä. Kravun keskellä voi nähdä parven tähtiä, nimeltään Praesepe, suomeksi Mehiläispesä. 

Myös jumalien joukkoon korotettu Herkules on nostettu taivaalle tähdistöksi. Se näkyy lokakuussa lounaan suunnasta taivaalla alkuillasta. Tässä voi mainita, että vuorokaudessa taivaanpallo tekee täyden kierroksen taivaan pohjoisnavan ympäri, mutta päivällä tähdet eivät tietenkään ole näkyvissä. 

Taivaankappaleen tai tässä tapauksessa tähtikuvion asema auringon suhteen voidaan määritellä sen ns. heliakkisesta noususta. Eli noususta taivaalle juuri ennen auringonnousua. Suomen leveyksillä ilmiötä ei voi havaita pitkän hämärän ja vaalean taivaan johdosta. 

Loppukesästä yötaivaalla näkyy korkealla taivalla kolmen kirkkaan tähden, Vegan (Lyyra) , Denebin (Joutsen) ja Altairin (Kotka) muodostama Kesäkolmio. Joutsen lentää syksyllä pitkin Linnunrataa kohti etelää. 

Ruotsinkielinen almanakka 

Suomenkieliset Yliopistonalmanakat olivat loppuneet. Ostin siis ruotsinkielisen. Päivä on Ingmarin, Ingen ja Ingemarin nimipäivä. Tunnettuja nimiä ovat ruotsalainen nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Ingemar ”Ingo” Johansson, Ingmar Bergman sekä Helsingin yliopiston filosofian professori Ingmar Pörn. Nimi on germaanista tai muinaispohjoismaista perua. Alkuosa Ing tarkoittaa Ing -jumalaa, mahdollisesti hedelmällisyyden jumalaa, -mar vuorostaan tarkoittaa erinomaista, kuuluisaa tai suojelijaa.. 

Ruotsalaisessa kalenterissa toukokuu on myös blomstermånad, kesäkuu sommarmånad ja heinäkuu hömånad. Almanakassa ne ovat roomalaisen kalenterin mukaisesti, maj, juni ja juli. 

 

1700 vuotta Nikean kirkolliskokouksesta.

Ensimmäinen koko kristillisen kirkon käsittävä eli ekumeeninen kirkolliskokous keisari Konstantinuksen paavi Sylvester I:n aloitteesta koolle kutsuma kaikkien piispojen kirkolliskokous, synodi, pidettiin Nikeassa (Nikaiassa) Vähässä Aasiassa Bosborin rannalla. Kokous alkoi 20 toukokuuta tai 19 kesäkuuta 235 ja päättyi 25 heinäkuuta samana vuonna. Siihen osallistui varhaisempien lähteiden mukaan 318, nykykäsityksen mukaan 250, piispaa ja kirkkoisää aina Libyasta Galliasta, Germaniasta ja Englannista saakka. Suuri osa itäiseltä alueelta. Paikalla oli myös leegioittain diakoneja ja muita avustajia.

Keisari Konstantinus itse, koristautuneena silkkiin, purppuraan, käherrettyyn peruukkiin ja upeaan diadeemiin, johti kokousta. Hän itse kääntyi kristityksi vasta kuolinvuoteellaan v. 327. Konstantinuksen isä kenraali Flavius Constantius oli yksi tetrarkeista, eli yksi neljästä keisarista. Äiti Pyhä Helena oli vaatimattomista oloista kotoisin olevan kreikatar, joka oli harras kristitty. Helena löysi Palestiinasta Kristuksen ristin pyhäinjäännökset.

 

Kokous määritteli kolminaisuusopin – Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat samaa olemusta (homousia) – sekä päätettiin pääsiäispäivän aika: kevätpäiväntasausta seuraavaa täysikuuta seuraava sunnuntai. Näiden lisäksi laadittiin yhteensä 20 kaanonia kirkon hallinosta ja oikeusjärjestelmästä. Tämä mm. määritteli kirkollisen hierarkian ja teki samalla piispan asemasta halutun hyvätuottoisen viran. 

Yksimeilisyyttä epäilemättä auttoivat keisarin tarjoamat ylelliset päivälliset, joissa kiistat saattavat hieman himmentyä. Uuden pääkaupungin, Uuden Rooman tai keiskarin mukaan Konstantinopolin, paikan keisari oli valinnut 324. 11 toukokuuta 330 kaupunki vihittiin valtakunnan pääkaupungiksi. Kaupungille nimen Istanbul antoi Kemal Atatürk vuonna 1930. 

Kokouksessa laadittiin yhteinen Nikean uskontunnustus ja samalla suurella äänten enemmistöllä tuomittiin areiolaisuus. Kiista koski Kristuksen olemusta, ja lukija voi perehtyä siihen kirjallisuudesta. Aleksankdrian presbyteeri, ’vanhin’ Areios (Ἄρειος, 256 -336)) katsoi, mielestään perustellusti että Kristuksessa ihmiseksi tullut Sana (logos) oli eri olemusta kuin Isä. Sana ei ollut iankaikkinen vaan luotu. 

Oheisessa kuvassa Ikoni vuodelta 1591 Siinain Pyhän Katariinan luostarissa. Areios heitettynä muiden jalkoihin.

Ortodoksiseen piipanvalaan kuuluu edelleen Areioksen oppien , ja samalla muiden harhaoppisten anateema, kirkosta erottaminen. Areiolaiset olivat myös opissa suvaitsevaisempia. Monet Goottilaisheimot olivat omaksuneet areiolaisen kristillisyyden, koska Nikean kokouksen päätöksellä areiolaiset oli karkotettu kaukaisiin maakuntiin, mm heidän sijoilleen. Areiolaisuus oli laajasti omaksuttu Rooman valtakunnan länsiosissa. Ostrogoottien kuningas ja Italian hallitsija Theoderik Suuri ( 454 – 526)oli areiolainen. 

Keisari Konstantinus periaatteessa julisti karkottavansa kaikki areiolaiset maan ääriin, Areioksen itse Illyyriaan suunnilleen nykyisen Albanian seutuville. Tosiasiassa hän aika lailla suosi näitä. Areioksen hän kutsui takaisin maanpaosta kuutta vuotta myöhemmin. Areioksen anateema piti purkaa uudessa suppeassa kirkolliskokouksessa, mutta hän kuoli päivää tätä ennen. 

Alkuperäinen Nikean uskontunnustus kuului seuraavasti, Wikipedian mukaan: 

”Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Isästä syntyneeseen, joka on peräisin Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty niin taivaassa kuin maan päällä; meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Pyhään Henkeen. Ja heidät, jotka sanovat "oli aika, jolloin häntä ei ollut olemassa", ja "ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut", ja että hän tuli olevaiseksi olemattomista asioista, tai toisesta hypostaasista tai olemuksesta, vakuuttaen, että Jumalan Pojassa tapahtuu muutoksia tai erilaistumisia, katolinen ja apostolinen kirkko erottaa.” 

Seuraava muoto apostolisesta on mm. katolisenkirkon käyttämä: 

Credo in Deum, Patrem omnipotentem, Creatorem caeli et terrae. Et in Iesum Christum, Filium eius unicum, Dominum nostrum; qui conceptus est de Spiritu sancto, natus ex Maria virgine; passus sub Pontio Pilato, crucifixus, mortuus, et sepultus; descendit ad inferna; tertia die resurrexit a mortuis; ascendit ad caelos; sedet ad dexteram Dei Patris omnipotentis, inde venturus est iudicare vivos et mortuos. Credo in Spiritum Sanctum; sanctam ecclesiam catholicam; sanctorum communionem; remissionem peccatorum; carnis resurrectionem et vitam aeternam. Amen. 

Oman evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä suomennos kuuluu lyhennettynä seuraavasti: 

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. 

Helsinkiläisten liberaalikristittyjen tapaamisessa - olikohan se Voitto Viro -seura – keskusteltiin kerran uskontunnustuksesta. Jokaista kohtaa mietittiin. Lopuksi Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen, jo oikein muistan, totesi lopuksi voivansa vain sanoa: Minä uskon. 

Herännäispiireissä oli tapana sanoa, että usko alkaa hengessä ja päättyy Helsingissä!

Vatikaanin toinen kirkolliskokous 1962 - 1965 

Nikean kirkolliskokouksen jälkeen on pidetty yhtensä 20 ekumeenista kirkolliskokousta. Viimeisin oli Paavi Johannes XXIII:n koolle kutsuma Vatikaanin toinen kirkolliskokous vuosina 1962 – 1965. Kokoukseen osallistui kuutisen tuhatta kardinaalia, piispaa teologeja ja myös mallikoita. Tämä kokous merkitsi suurta muutosta perin konservatiiviseksi jähmettyneen katolisen kirkon uskossa ja käytännöissä. Hyvän käsityksen asiasta saa suomalaisen sisar Benedictan muistelmista. Paavi Johannes XXIII – minulle lapsena Johannes säksäksäk - itse kuoli jo 1963. Synodin saattoi päätökseen hänen seuraajansa Paavali VI. Johannes XXIII:lla – kansan keskuudessa ”hyvällä paavilla” - oli maksiimi »Lempeä tarkkaavaisuus ja kärsivällisyys vie nopeammin eteenpäin kuin ankaruus ja keppi.» 

Kun kuuntelen USA:n presidentin jyrinää, niin muistan Topeliuksen Välskärin kertomukset ja tarinan sormuksesta: RRR eli rex regi rebellis. Kuningas on kuninkaan vihollinen. 

_________________________ 

Kuvat Wikipedia ellei toisin mainita

Kesäpäivänseisaus 2025 Juhannuspäivänä 21.6.

Tänä vuonna Kesäpäivän seisahdus ja Juhannus osuvat aika hyvin yhteen. 

- Tarkempi ajankohta lauantaina 21.6.2025 klo 5.42 Suomen keskiaikaa. Ei siis joka paikassa ihan kohdillaan. 

Varsinaisen Postillan laatijan ollessa vielä toistaiseksi matkoilla, tässä vain lyhyesti asiasta Ursan sivuilta:

"Kesäpäivänseisaus on 21.6. Aurinko on silloin Härän tähdistössä aivan Kaksosten rajalla. Aurinko on taivaanpallolla korkeimmillaan ja yö on pohjoisella pallonpuoliskolla lyhimmillään. Etelä-Suomessa Aurinko on horisontin yläpuolella 18 tuntia 52 minuuttia ja Oulussa peräti 22 tuntia 2 minuuttia. Utsjoella Aurinko ei laske lainkaan. 

Aurinko on kuun alussa Härän tähdistössä ja siirtyy 21.6. Kaksosiin."

Kuvassa seisahduksen odotusta juhannusyön aattona Puuppolassa perjantaina. Kuva Osmo Heinälä.

t. JO

Eero Ojanen. Kommentti Reijo Miettisen seminaarialustukseen Sofiassa 22.3.2025

 

Jatkan varsin suoraan siitä mihin Reijo Miettinen lopetti, J.V. Snellmanin sivistyskäsityksestä.

Snellmanin sanomalehtikirjoituksen 1846 mukaan sivistys todellakin on sitä, että ihminen tavoittaa aikakautensa hengen ja toimii sen suuntaisesti

Kysymys on silloin tietenkin siitä, mikä se aikakauden henki on, ja ennen sitä on kysyttävä, mitä tämä käsite tarkoittaa.

 

Snellmanin aikakauden henki on hyvin tarkka ja rationaalinen käsite. Se on huomattavan eri asia kuin pinnallinen ajanhenki, joka vaihtuu muodin tavoin, irrationaalisesti. Aikakausi tarkoittaa jotain hieman pitkäkestoisempaa ajanjaksoa ja aikakauden henki tarkoittaa aikakauden korkeinta yhteistä inhimillistä tietoisuutta, joka on järkiperäisesti tavoitettavissa sekä perusteltavissa ja joka myös antaa tuon aikakauden inhimilliselle toiminnalle suuntaa.

 

Snellman itse katsoi, siis 1800-luvun puolivälissä, että aikakauden henki on sivistyksen levittäminen, siis sivistyksen ja sen periaatteiden ulottaminen kaikille ihmisille ja sen ulottaminen kaiken toiminnan perustaksi. Ja tässä Snellman osui todella oikeaan: tiedämme hyvin, että tuota seurannut aika, 1800-luvun jälkipuolisko oli inhimillisen sivistyksen kannalta varsin valoisaa, eteenpäin menon aikaa. Silloin luotettiin sivistyksen jatkuvaan etenemiseen ja tuohon luottamukseen näytti todellakin olevan perusteet.

 

Snellman siis edusti valistuksen tiedonihanteita puhtaimmillaan: ensisijaista olisi tiedon lisääminen, tiedon jakaminen kaikille ja tiedon edistyminen ratkaisee ihmiskunnan ongelmat ja tuottaa parempaa elämää.

 

Tiedämme valitettavan hyvin, että 1900-luvulla historia näytti monessa suhteessa kovin toisenlaiselta. Ihmiskunta ajautui sen itsensä ja nimenomaan korkeimman inhimillisen tietämyksen, tieteen, tuottamiin ongelmiin, jotka saattaisivat ajaa koko ihmiskunnan tuhoon.

Tuon uuden, järkyttävän kokemuksen ja tietoisuuden jälkeen elämme toisenlaista aikakautta ja aikakauden henki on toinen.

 

Kysymykseen, mikä on meidän nykyisen aikakautemme henki, on tuossa ankaran snellmanilaisessa mielessä jopa helppo vastata. Aikakautemme hengen taustalla on nyt ilmastonmuutos, vahvasti ihmisen itsensä korkeimman tietämyksensä ja teknologisen osaamisensa kautta aikaansaama vaarallinen prosessi.

 

Mutta ilmastonmuutos itse ei tietenkään ole se henki, jota ajan takaa, vaan se asettaa tuolle hengelle pohjaa ja perustaa. Enkä puhu nyt siitä, että aikakauden hengen pitäisi olla ilmastonmuutoksen ankara vastustaminen vaan koetan mennä siitä eteenpäin ja kysyä, mitä ilmastonmuutoksen kaltainen perustava tosiasia merkitsee meidän inhimilliselle tietoisuudellemme ja olemisellemme.

 

Siksi sanon, että aikakauden henki on nyt vastuu.

 

Se tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen ja ihmiskunta joutuu näkemään itse aiheuttamiensa ongelmien  syvyyden ja suuntautumaan siinä tietoisuudessa, että ihmisen tieto ja tiede ei vain ratkaise ongelmia vaan myös aiheuttaa ja pahentaa tilannetta.

 

Vastuun korostaminen ei tarkoita myöskään sitä suoraviivaista ajatusta, että jokaisen meidän niskaan on nyt kaadettava koko suunnaton vastuu ja syyllisyys kaikista aiheutetuista ongelmista. Oikeastaan asia on juuri päinvastoin: kyse ei ole yksilön vastuuttamisesta ja syyllistämisestä vaan siitä, miten ihmisen tieto ja toiminta kokonaisuudessaan on suunnattava aikaisempaan nähden erityyppisessä tilanteessa.

 

On helppoa sanoa että tieto yksin ei ratkaise kaikkia ongelmia, ja tätä sinänsä todenmukaista lausetta onkin jatkettava pohtimalla, miksi tieto ei riitä ja mitä nykyisen tietomme lisäksi sitten mahdollisesti tarvitaan.

 

Tieteellisen tiedon eräs ongelma on, että lopullinen varmuus tulee niin usein jälkijunassa, tai suorastaan liian myöhään. Tämä johtuu tieteellisen tiedon omasta luonteesta, saavutettua tietoa tulee jatkuvasti epäillä ja tarkistaa ennen kuin sitä voidaan pitää varmana. Ilmastonmuutoksen kaltaisessa asiassa tämä vain merkitsee sitä, että varmuus tulee vasta sitten kun asia on jo tapahtunut, siis tehokkaan puuttumisen kannalta liian myöhään.  Ilmastonmuutos olisi pitänyt julistaa varmaksi asiaksi jo paljon aikaisemmin ja ryhtyä sen edellyttämiin toimiin ajoissa. Oli tietysti muitakin syitä, mutta inhimillisen tiedon kannalta tämä on tärkeä syy.

 

Nykyinen tilanne vaatii tiedonkäsityksemme uudelleenarviointia tavallaan monipaikkaisempaan suuntaan. Valistuksen modernille maailmankuvalle ominaista oli tiedon, moraalin sekä tunteen ja kokemuksen erottaminen aivan eri sfääreikseen, joilla ei ole aitoa ja olennaista kosketusta toisiinsa. Platonin hengessä voimme puhua myös hyvyydestä, totuudesta ja kauneudesta, jotka Platonille olivat ideoita, itse kutsun niitä myös koviksi tosiasioiksi, jotka olennaisella tavalla muodostavat ylitajunnaksi kutsumaani todellisuuden ja tietoisuuden yhteistä sfääriä.'

 

Olennaista tässä tapauksessa on se, että nuo kolme platonista ideaa eivät saa olla erillään toisistaan, vaan ne limittyvät, menevät toisensa sisälle, kuuluvat toisissaan ikään kuin sivuääninä ja määrittävät toisiaan. Totuuden täytyy osaltaan sisältää myös hyvyys ja kauneus, eli se ei saa olla näistä tosiseikoista piittaamaton. Kolme ideaa ovat pikemmin ehkä ykseys ja sen kolme erilaista aspektia.

 

Yhdessä nämä kolme toteuttavat sitä, että ihmisen osa on olla mukana itseään suuremmassa kokonaisuudessa. Ihminen ei luo maailmaa, mutta hän kannattelee sitä. Olen siis eri mieltä siitä kuvassa vilahtaneesta ajatuksesta, että me luomme tulevaisuuden. Emme me sitä luo, se olisi liian mahtailevaa ja suuruudenhullua. Mutta me kylläkin omalta osaltamme kannattelemme tulevaisuutta, se on ihmisen osa, ihmisyyttä, sitä että ollaan ihmisiksi. Ja sitä on myös koulu, että olemme ihmisiksi.

Eero Ojanen

Reijo Miettinen: Sivistys, koulu ja kulttuurin kehittäminen

Ohessa akuiskasvatustieteen emeritusprofessori Reijo Miettisen alustus Filosofiklubin ja Kulttuurikeskus Sofian Uuteen kouluun -seminaarissa 22.3.2025. Eero Ojasen kommenttipuheenvuoro Miettisen alustukseen julkaistaan kohta. JO

Miksi sivistys on noussut 2000-luvulla tärkeäksi aiheeksi kasvatustieteellisessä keskustelussa opetussuunnitelmasta ja opetuksesta?

Sivistyskäsitteen historiaa tutkineen Rebecca Horlacherin (2016, 127) mukaan sivistyksestä on 2000-luvulla tullut jälleen ajankohtainen käsite kasvatuksen piirissä, koska se on vaihtoehto oppimistulosten mittaamiseen perustuvalle koulun ohjaamisen ja kehittämisen mallille. Tällä mallilla on juurensa varhaisessa behaviorismin ja Taylorin tieteellisen liikkeenjohdon innoittamassa opetussuunnitelma-teoriassa. Kansainvälisesti hallitseva siitä tuli OECD:n toimesta, joka näki PISA-hankkeen innoittamana eri maiden oppilaiden oppimistulosten mittaamisen ja vertailun olevan paras todistusperäinen (evidence-based) perusta koulujärjestelmien kehittämiselle (Miettinen 2019). 2000-luvulla järjestö pyrki ulottamaan mittaamisen kansalaisena elämisen taitoihin määrittelemällä maailman kaikkia ihmisiä koskevat kahdeksan 21. vuosisadan kompetenssia (OECD 2005). Myös Euroopan Unioni määritteli elinikäisen oppimisen avainkompetenssit ja sisällytti ne eurooppalaiseen pätevyysviitekehykseen (Miettinen, Pehkonen, Lang & Pihlainen. 2021). Osana YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030:tä kansainväliset järjestät, oppilaitokset ja tutkijat ovat alkaneet määritellä myös kestävän kehityksen kompetensseja.

Horlacherin tarkastelussa (2016, 122) sivistykseen vetoavat kasvatustieteilijät olivat sitä mieltä, että taito- ja kompetenssikäsitteet ja ylipäänsä mittaamisen tavoite ovat yhteen sopimattomia sen kanssa, mikä sivistyksen käsitteessä on olennaista: yksilöiden ja yhteisöjen kyky arvioida, mikä on tärkeää ja oikein. Sivistyksen keskeisiä määreitä kuten yksilön moraalista ja kognitiivista autonomiaa tai vakaumusta ei heidän mukaansa voi eikä pidä mitata.

Sivistyksen käsite ja J.V. Snellman sen teoreetikkona

Sivistyksellä tarkoitetaan ihmisen monipuolista kehitystä autonomiseksi ts. itsenäisesti ajattelevaksi persoonaksi. Sivistyneen ihmisen ominaisuuksiin liitetään sellaisia määreitä kuin itsemääräytyneisyys, vastuullisuus, aktiivinen kansalaisuus ja kykyjen monipuolinen kehittäminen. Mutta sivistyksen käsite koskee myös ihmisen, yhteiskunnan ja kulttuurin välistä suhdetta ja kulttuurisen muutoksen mahdollisuutta. Kasvatustieteessä sivistyksen käsitettä onkin pidetty tarpeellisena, koska se auttaa vastaamaan kysymykseen kasvatuksen tarkoituksesta. (Siljander 2002; Uljens 2024). Teoksessaan Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen, Pauli Siljander (2002, 31-32) määrittelee sivistyksen seuraavasti:

”Sivistys on luova prosessi, jossa ihminen omalla toiminnallaan muokkaa ja kehittää itseään ja    kulttuurista ympäristöään. Sivistys sisältää idean olemassa olevan ”ylittämisestä,” ”täydellistymisestä” ts. sivistysprosessissa ihminen tavoittelee edistyneempää elämänmuotoa, jota ei kuitenkaan voida eikä pidä ennakolta tarkkaan määritellä.    Sivistys on yleinen ihmisyyteen liittyvä velvoite.”

Sivistys siis kytkee toisiinsa yksilön sisäisen kehityksen ja pyrkimyksen paremman yhteiskunnan kehittämiseksi. Kumpaakaan ei kuitenkaan voi määritellä edeltä käsin. Suomalaisen sivistyskäsitteen tärkein kehittäjää oli kansallisfilosofimme J.V. Snellman (Miettinen & al. 2024). Snellmanin sivistysajattelussa yhteisö, sen kieli, kulttuuriset saavutukset ja normit ovat sivistysprosessin ja yksilöksi kehittymisen lähtökohta ja edellytys. Snellmanin sivistysajattelussa voidaan erottaa seuraavat omalle ajallemme edelleen tärkeät määreet (Miettinen 2023).

1. Sivistyneen ihmisen ensimmäinen velvoite on ymmärtää aikansa vaatimukset ja tarttua ihmiskunnan suuriin kysymyksiin

Sensuuri lakkautti Snellmanin Saima-lehden vuonna 1846. Lehden viimeisen numeron kirjoituksessaan Sivistys ja yleishenki Snellman kysyy, kuka on sivistynyt lastenkasvattaja, elinkeinoharjoittaja, virkamies? Hän täsmentää ”Kuka on ihmiskunnan suuren yhteisön sivistynyt jäsen?” ja vastaa (KT 9, 441): ”Se, joka perheenjäsenenä, ammatissaan, kunnassaan, kansakuntansa keskuudessa, ihmiskunnan suurissa kysymyksissä ymmärtää aikansa vaatimukset ja jolla on tietoa ja tahtoa edistää näitä yleisiä etuja.”

2. Kansallinen sivistystyö on panoksen antamista yleisinhimillisen kulttuurin kehitykseen ja kansojen välisiin rauhanomaisiin suhteisiin

Snellman ajatteli, että kansallinen kulttuuri voi kehittyä vain oppimalla muilta kansakunnilta ja että kansallisen kulttuurin perimmäisenä oikeutuksena on antaa panoksensa yleisinhimillisen kulttuurin kehitykseen. (KT 5, 38): ”Yksikään kansakunta ei voi muodostua pelkästään itseensä pitäytyen, vaan se liittyy kokonaisuudeksi vasta olemalla vuorovaikutuksessa muiden kansakuntien kanssa ja sen sivistys saa tietyn muodon suhteessa niihin.” (KT 19, 342) ja ”kansakunnan tulee toimia ihmiskunnan hyväksi. Kosmopoliittisen intressin tulisi ohjata toimintaa.” Mutta panos  toteutuu edelleen kansallisen sivistyksen kehittämisen kautta. Ihmiskunnan yleinen etu ”tulee parhaimmin ja varmimmin hoidetuksi, kun jokainen kansakunta pyrkii jalostamaan itseään” (KT 8, 340). Snellman ajatteli, että sivistykseen perustuvat demokraattiset valtiot ovat taipuvaisia ajamaan rauhaa maailmassa.

3. Sivistys ja tietäminen ovat kulttuurin uudistamista sekä vakaumuksen ja moraalisen toimijuuden rakentamista

Kulttuuriperinteen omaksuminen ei merkitse sosiaalistumista vallitseviin ajattelutapoihin ja normeihin, vaan on myös edellytys niiden uudistamiselle vastaamaan aikakauden haasteita. Tietäminen on Snellmanille on omakohtaisen käsityksen muodostamista siitä, mikä perinteessä on järjellistä, totta ja edelleen kehittämisen arvoista. Tavoitteena on, että ”oppilaan tietäminen voisi todellakin muodostua elämänkatsomukseksi ja periaatteeksi” (KT 13, 89). Perinteen kriittinen omaksuminen ja edelleen kehittäminen sivistysprosessissa on Snellmanin mukaan kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksen mekanismi (esim. KT 17, 234). 

4. Sivistys on hyvinvoinnin, oikeusvaltion ja demokratian edellytys

Sivistys on myös yhteiskuntapoliittinen käsite ja toteutuu poliittisessa toiminnassa. Sivistyksen yleisyys, ulottuminen kaikkiin kansalaisiin, on Snellmanin mukaan modernin yhteiskunnan vakauden ainoa varma perusta (KT 9, 443): ”Nykyajan yhteiskunnan keskeiset periaatteet, kuten oppi omantunnon vapaudesta, yhtäläisistä poliittisista oikeuksista ja yhdenvertaisuudesta lain edessä sekä ihmisoikeudet, voidaan toteuttaa vain siinä määrin kuin sivistys on yhteiskunnan kaikille jäsenille

kuuluva asia. Vaatimus sen yleisyydestä on ehdoton” (KT 9, 443). Tästä syystä snellmanilaisesta näkökulmasta on hyvinvointivaltion sijaan paikallaan puhua sivistysvaltiosta.

Miten Snellman ymmärsi oppimisen?

Sivistysprosessi viittaa yksilön kehitykseen tietäväksi ja tahtovaksi moraalisubjektiksi, toimijaksi. Se toteutuu kulttuuriperinteen ja yksilön itsetietoisuuden välisen suhteen rakentumisena, joka kestää koko elämän ajan. Perinteeseen sisältyvät 1) tiedot (joita Snellman luonnehtii ilmaisuilla annettu sisältö, käsitteet, määritetyt ajatukset) 2) tavat, normit ja 3) instituutiot. Kulttuuriperintö, aikaisempinen sukupolvien saavutukset ovat subjektiksi kehittymisen välttämätön perusta. Kehitys toteutuu sivistysinstituutioissa, joita ovat mm. perhe (perhekasvatus), koulu, yliopisto, kulttuurilaitokset ja julkinen keskustelu sanomalehdistössä. Snellman analysoi yksilön ja perinteen suhteen rakentumisen erityspiirteitä näissä instituutiossa. Perhekasvatusta ja perheraukkautta hän pitää tärkeimpänä moraalikasvatuksen turvaajana. Perheessä lapselle osoitetaan, mitä ovat hyvät tavat, miten hänen tulee suhteutua toisiin ihmiseen ja käyttäytyä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Tätä prosessia voi luonnehtia sosiaalistumiseksi, paljolti kyseenalaistamattomaksi asettautumiseksi perheen ja lähiyhteisön tapoihin. Rakastavien vanhempien auktoriteetti oikeuttaa tapojen ja hyveiden omaksumisen.

Tietämisen kautta yksilö omaksuu vähitellen omakohtaisen ja erittelevän kannan kulttuuriperintöön. Tietäminen on parhaimmillaan sen käsittämistä, mikä perinteessä on järjellistä, totta ja tulevaisuuden kannalta tärkeää. Käännekohta siirtymässä kyseenalaistamattomasta tapoihin sosiaalistumisesta itsetietoisuuteen on epäily ja kritiikki, joka johtaa omakohtaisen tulkinnan rakentumiseen perinteestä, ymmärrykseen oman ajattelun kulttuurisidonnaisuudesta sekä itsetietoisuuden syntyyn. Koulussakin tietoa omaksutaan aluksi paljolti muististietona kyseenlaistamatta sen perusteita tai vertailematta kilpailevia selityksiä. Snellman kuvaa itsetietosisuuteen heräämistä vaiheittaisena kehityksenä läksyjen luvusta ja muistitiedosta luovaan tai tuottavaan tietoon. Tämän kehityksen tunnusmerkkinä on se, että yksilö alkaa epäillä sitä, mitä hänelle kerrotaan sekä vertailemaan eri henkilöiden ja lähteiden esittämiä tietoja ja selityksiä.

Tämän prosessiin tuloksena hän muodostaa omakohteisen tulkinnan tiedosta ja perinteestä, jossa ”oppilaan tieto on muuttunut omaksi vapaaksi päätökseksi, vakaumukseksi ja oivallukseksi ”(KT 13, 89). Tämän saavuttamiseksi kriittisen ja avoimen dialogin harjoittaminen koulussa on tärkeää (Väyrynen 2024) 

Itsetietoisuudelle on ominaista ainakin kolme piirrettä:

(1) Kriittinen, annetun ylittävä suhde perinteeseen:  ”Itsetietoisuus on sitä, että yksilöllinen henki käsittää itsensä annetun perinteisen sisällön ylittäväksi voimaksi”  (Ka-tieteen luentojen käsikirjoitus 1861, KT 17, 234) 

 (2) Oppiminen johtaa vakaumukseen, tietoon perustuva motivaatio-orientaation siitä, mikä on oikein, tärkeää ja totta - myös aikakauden ongelmista: ”Vakaumuksen etsimisen halu suuntautuu ihmiskunnan tärkeimpiin, jos kohta myös inhimillisen tiedon kaikkein vaikeimmin ratkaistaviin kysymyksiin” (Akateeminen opiskelu, luentosarjan käsikirjoitus 1956, KT 13, 439)

(3) Toiminta vakaumuksen toteuttamiseksi yhteiskunnassa. Yliopistosta valmistuneen tehtävä on ”saattaa tieteellinen vakaumuksensa yhteiskunnan yleiseen tietoisuuteen (…), siis työskennellä näkemysten,  instituutioiden ja tapojen kehittämiseksi ja parantamiseksi”

Mikä on koulun tehtävä sivistysprosessissa?

Snellmanin mukaan koulu on laitos, jossa yksilö kasvatetaan itsetietoisuuteen, tietoisuuteen itsestään ajattelevana ja tahtovana subjektina (KT 1, 351).”Itsemäärityksen kyky tiedossa ja toiminnassa” on ” koulusivistyksen hedelmä.” Autonominen itsetietoisuus luo pohjan jatko-opinnoille, itsekasvatukselle, maailmakuvan laajentamiselle ja syventämiselle sekä kansalaistoiminnalle ja demokratian toteutumiselle yhteiskunnassa. Snellman määritteli kolme kriteeriä kypsyydelle, joka koululaisen tulisi saavuttaa myöhempiä opintoja ja itsekasvatusta varten. Ne ovat (KT 6, 280): 1) omaan harkintaan perustuva vakaumus, 2) halu ja kyky vapaaseen ja itsenäiseen opiskeluun, 3) kyky soveltaa hankittua tietoa itsenäisesti julkisessa elämässä esiin tuleviin kysymyksiin.

Mikä sitten oli Snellmanin mukaan keino itsetietoisuuden heräämiselle? Keskeisellä sijalla oli lukutaito, jolla hän viittaisi syvällisesti ymmärtävään lukemiseen. Hän sanoo ”kirjan lukemisen vaikea taito on kansakoulun ensimmäinen ja tärkein päämäärä” (KT 7, 400). Kyse ei ole teknisestä lukutaidosta, vaan vapaaehtoisesta lukemisesta, harrastumisen viriämisestä, elävästä kiinnostus tietoa kohtaan, ”rakkaudesta yleisinhimilliseen sivistykseen.”

Ymmärtävää lukutaitoa ei ole ilman lukuhalua. Lukuhalu on Snellmanin mukaan (KT 12,353) 

”henkisen jalostumisen halua, valistuksen ja korkeammalle kohoamisen halua; se on halua seurustella henkilöiden kanssa, joiden ajatukset ja tunteet ovat tosia ja jaloja, ja oppia heiltä. Sillä se joka lukee, voi seurustella kaikkien ihmiskunnan mainioimpien persoonallisuuksien kanssa, vieläpä niin, ettei häntä kutsuta heidän virheittensä ja heikkouksiensa todistajaksi, vaan osallistumaan heidän kauneimpiin hetkiinsä, jolloin vain ylevät ajatukset ovat liikkuneet heidän povessaan. Hänet kutsutaan tutustumaan koko ihmiskunnan parempaan olemukseen.”

Vuoden 2024 pakolaiseksi valittu Myamarista kotoisin oleva Sa Myer Oo kuvaa upealla tavalla lukutaidon merkitystä ihmiseksi kasvamisessa (HS 20.11.2024, B 8):

”Elämäni muuttui täysin, kun perheeni kanssa pääsimme YK:n pakolaisjärjstön (UNHCR) kautta Suomeen. En olisi ikinä voinut kuvitella, että jonain päivänä osaisin lukea, ymmärtää ja ilmaista omia ajatuksiani ja mielipiteitäni kirjoittamalla. Oppiminen on avartanut maailmankuvaani tavalla, joka tuntuu kuin olisi herännyt toiseen todellisuuteen.”

Sa Myer Oo muistuttaa, että Suomeen tultuaan hän tajusi, että ”minulta ja miljoonilta muilta on viety ihmisarvo ja arvokkuus.”

Haaste: miten aikakauden suuria ongelmia voidaan käsitellä ainejakoisessa opetussuunnitemassa

Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa määritellään seitsemän laajalaista osaamista (Perusopetuksen.., 2014). Niiden esikuvana olivat OECD:n 21 vuosisadan kompetenssit ja EU:n elinikäisen oppimisen avaintaidot. Niiden on määrä toteutua sekä yksittäisten oppiaineiden sisällä että oppiaineiden välisenä yhteistyönä. Jälkimmäistä varten kouluja edellytettiin suunnittelevan kerran lukukaudessa oppiaineita integroiva monialainen oppimiskokonaisuus. Opetussuunnitelman perusteissa ei kuitenkaan anneta kriteerejä sille, minkälainen tällaisen kokonaisuuden pitäisi olla. Siksi niistä on käytännössä tullut hyvin monenlaisia ja kouluissa olisi kaivattu perusteluja, näkemyksiä ja esimerkkejä siitä, miten niitä pitäisi rakentaa.

Snellman painotti aikakauden luonteen ja suurten ongelmien tiedostamista ja ratkaisemista sivistyksen perustana. Tällaisia -lasten ja nuorteen tulevaisuuden kannalta olennaisia ongelmia ovat omana aikanamme ilmastonmuutos ja luontokato ja niihin liittyvät ympäristöongelmat. Ne on otettu opetussuunnitelman perusteissa huomioon mainintana ekososiaalisen sivistyksen ja kestävän elämäntavan välttämättömyydestä osana koulun arvoja. Ongelmana on, miten näitä aikakauden ongelmia voidaan käsitellä ainejakoisessa opetussuunnitelmassa. Voidaan kysyä, onko niiden (aikakauden avainongelmien) pedagoginen käsittelytavan ja sisällön kehittely (teemoina, monialaisina oppimiskokonaisuuksina, ilmiöinä) jäänyt liikaa yksittäisten koulujen ja opettajien varaan? Oppiaineilla on oppikirjansa. Onko aikamme ongelmista olemassa riittävästi aineistoja, esimerkkejä, kuvauksia, analyyseja niiden käsittelyn auttamiseksi kouluissa? Pitäisikö niiden käsittelylle varata jopa oppianeisiin rinnastettava sija opetussuunnitelmassa?

Olen itse ajatellut, että ihanteellista olisi, jos koulut ja oppilaat voisivat analysoida ja tutkia oman alueensa käyttäytymistä ohjaavia infrastruktuureja (liikenne, energia. jätehuolto jne.) ja toisaalta luontotyyppejä (niiden uhanalaisuutta ja suojelun tarvetta) yhteistyössä kansalaisjärjestöjen, tutkijoiden ja viranomaisten kanssa. Suomen luontokeskus on arvioinut Suomelle ominaisten luontotyyppien uhanalaisuutta (Kontula & Raunio 2018). Etelä-Suomen luontotyypeistä 59 % on uhanalaisia. Jos koulut (opettajat ja oppilaat yhteistyössä ulkopuolisten kanssa) tutkisivat oman alueensa tai seutukuntansa tilannetta, opettaisi se systeemistä ajattelua, rakentaisi näkemystä tarvittavista suojelutoimenpiteistä ja tätä kautta innostaisi järjestötoimintaan sekä kunnalliseen ja seudulliseen päätöksentekoon osallistumiseen.

Lähteet

Horlacher, R. (2016). The educated subject and the German concept of Bildung. A comparative cultural history. New York: Routledge.

Kontula, T. & Raunio, A. (toim.) (2018). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Helsinki: Suomen ympäristökeskus ja Ympäristöministeriö.

Miettinen, R. (2019). 21. vuosisadan kompetenssit. OECD kasvatuksen kielen uudistajana. Kasvatus 50 (3), 203–215.

Miettinen, R. (2023). J.V.Snellmanin sivistyskäsitys, oma aikamme ja kasvatustiede. Kasvatus 54(2), 160-174.

Miettinen, R., Ojanen, E , Hämäri, S. & Lemmetty, S. (toim.) (2024). J. V. Snellman ja suomalainen sivistyskäsitys. Jyväskylä: SoPhi.

Miettinen, R, Pehkonen, L., Lang, T. & Pihlainen, K. (2021). Euroopan Unioni elinikäisen oppimisen avaintaidot, Eurooppalainen tutkintoviitekehys ja oppilaitosten opetussuunnitelmien kehittäminen. Ammattikasvatuksen aikakauskirja 23 (2), 13-31.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus: Määräykset ja ohjeet 2014:96.

Siljander, P. (2002). Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Helsinki: Otava.

Snellman, J. V. 2000–2005. Kootut teokset 1–24. Helsinki: Opetusministeriö.

Uljens, M. (2024). J. V. Snellman - Suomen modernin sivistys-, kasvatus- ja opetusopin perustaja. Teoksessa R. Miettinen, E. Ojanen, S. Hämäri, & S. Lemmetty (toim.) J.V. Snellman ja suomalainen sivistyskäsitys. Jyväskylä: SoPhi, 139-159.

Väyrynen, K. (2024). Sivistysprosessi ja koulutusinstituutiot J.V. Snellmanilla. Teoksessa R. Miettinen, E. Ojanen, S. Hämäri, & S. Lemmetty (toim.) J.V. Snellman ja suomalainen sivistyskäsitys. Jyväskylä: SoPhi, 116-135.