Talvipäivä seisahtaa 22.12.2019 kello 06.19

 

Tuntemattoman tekijän suojelusenkeli (Wikipedia)

Talvipäivän seisahdus on yksi neljästä vuotuisesta juhlapäivästä, jotka koskettavat koko palloamme ja asian edistämiseksi klubiblogissa huomioidaan tapahtumat neljästi vuodessa Markku af Heurlinin toimesta. Huomautettakoon tässä Rafaeliin liittyen, että arkkienkelinä hän on myös suojelusenkelin esikuva. Arkkienkeli littyy myös päivän tapahtumiin kurdiaueella, jossa on myös jesidejä, omaperäistä muinaisuskoa harjoittavia. Jesidien alkuperä saattaa ulottua esi-zarathustralaiseen aikaan ja tästä traditiosta on lähtöisin idea seitsemästä pyhästä olennosta, joiden huomaan Jumala jätti maailmasta huolehtimisen. Joissakin traditioissa nämä pyhät ovat juuri arkkienkeleitä, kuten Rafael. JO.

TALVIPÄIVÄN SEISAUKSEN POSTILLA

Talvipäivän seisaus on tänä vuonna Rafaelin päivänä 22.12. klo 6.19 Suomen aikaa eli 4.19 Greenwichin aikaa (universaaliaikaa UTC). Tällöin aurinko on keskipäivällä zeniitissä Eteläisellä eli Kauriin kääntöpiirillä.  Aivan ja absurdin tarkkaan ottaen tarkalleen pisteessä 23° 26′ S 64° 45′ E. Paikka on Intian valtamerellä runsaat 400 kilometriä eteläkaakkoon pienestä. 108 neliökilometrin suuruisesta Rodriquesin saaresta.(19°43′S  63°25′E). Asukkaita saarella on vajat 40.000, ja se on osa Makeraanien saariryhmää itsenäisen Mauritiuksen ja Ranskalle kuuluvan Rèunionin ohella.

Hallinnollistesti Rodriques kuuluu Mauritiukselle. Saari on miellyttävä matkailukohde, oikea paratiisi. Helsingistä lento sinne kestää välilaskuineen 40 tuntia. Edestakaisen lennon hinta on noin 2.400 e. Yöpymispaikka kahdelta hengeltä ja kahdelta viikolta on tasosta riippuen 1000 - 1.800 e.

Saari on saanut nimensä portugalilaisen merenkulkijan Dom Diogo Rodquesin mukaan, joka kävi siellä 1528. Silloin se oli asumaton. Saaren oli löytänyt 1507 mm. Tristão da Cunhan johtaman laivaston osasto. Arabialaiset merenkulkijat jo 10. vuosisadalla.  Ennen kronometrin ja sekstantin keksimistä pieni saari oli kyllä vaikea löytää aavalta mereltä.

Pohjoisella pallonpuoliskolla päivä on lyhimmillään, Helsingissä vajaat kuusi tuntia. Eteläisellä pallonpuoliskola pisimmillään, ja siellä on keskikesä. Australiassa keskilämpö on noussut ennätykselliseen 40 asteen keksilämpötilana koko mantereella, paikoittain lähes 50 astetta. Ja ensi viikolla lämpötilan ennustetaan vain nousevan.

Eläinradalla Aurinko siirtyy Jousimiehen merkistä f Kauriin merkkiin g. Taivaanpallolla aurinko on Jousimiehen tähdistössä.

Kauriin kääntöpiiri kulkee suurimmalta osin, 74 % pituudeltaan merta ja 26% maata pitkin eteläisen Etelä-Amerikan eteläisein Afrikan ja Australian pohjoisosien läpi. Tämä osapuilleen vastaan meren (70 %) ja maan (30 %) osuuksia maapallon pinta-alasta.  Eteläinen napapiiri kulkee osaksi merta pitkin osaksi aivan Etelämantereen pohjoisreunaa. Oikeastaan vain 63 leveyspiirille ulottuva Antarktiksen niemimaa ulottuu eteläisen napapiirin pohjoispuolelle. Tämä alue rajoittuu Chilelle kuuluvan Kap Hornin (n. 56 astetta eteläistä leveyttä) ja Etelämantereen välisen Draken salmeen. 

Arktinen niemimaa kuuluu sekä Chilen että Argentiinan omakseen vaatimiin sektoreihin Etelämantereesta. Nämä sektorivaatimukset, joita ovat esittäneet myös Ranska, Englanti, Norja, Uusi Seelanti ja Australia ovat minulle hieman outoja eikä niillä nyt ole käytännön merkitystä, sillä 1959 solmitun Antarktiksen sopimuksen mukaan mantereella ei saa olla sotilaallista toimintaa. Toisen maailmasodan aikana Etelämantereella oli ollut brittien tukikohtia, ja käyty taistelukin. (Tietoni Korkeajännitystasoa.)

** Nämä ovat käytännössä sama asia, mutta itse olen tottunut käyttämään nimitystä Greenwichin aika.

AURINGONPALVONTAA

Talvipäivän seisauksen aikaan roomalaiset viettivät reipashenkisiä Saturnalia - juhliaan ensin 17.12. myöhemmin 23.12. saakka. Auringon palvonta oli alkanut joi  Septimus Severuksen keisarikana (193 – 211), ,mutta hänen seuraajansa  Caracallan jälkeen nuori , vain 15 vuotiaana keisariksi noussut Marcus Aurelius Antoninus, oli Rooman keisari vuosina 218–222. Hän oli sukua Severukselle ja Severusten dynastian toiseksi viimeinen hallitsija. Paremmin tunnettuna nimellä Elagabalus tai Heliogabalus   julisti Voittamattoman Auringon  (Deus Sol Invictus) Rooman ylijumalalaksi, tosin siinä onnistumatta. Hänen valtakautensa päättyi keisariajan loppupuolella varsin luonnolliseen kuolemaan: pretoriaanikaarti surmasi keisarin.

Kotikaupungissaan Emesassa (nykyisin Homs) hän kaupungin auringonjumalan Elah-Gabalin ylipappi.  Emesan ruhtinaskunta oli Rooman klienttivaltio. Kuten kaikki olemme jo koulussa, oppineet, Rooma hallitsi Syyriaa vain Syyrian oman edun takia.

Vuonna 274 keisari Aurelianius julisti talvipäivän seisauksen päivän 25. joulukuuta voittamattoman Auringon päiväksi (Dies Sol Invictus) ja Voittamattoman Auringon Rooman ja sen armeijansuojelijaksi. Oli siis luonnollista, että kristinuskon tullessa valtionuskonnoksi tämä päivä otettiin Kristuksen, maailman valon syntymäpäiväksi.

Kreikkalasille auringonjumala Helios oli tärkeimmistä jumalista. Planeetta Aurinko oli kuoronjohtaja, khorofyre, joka hallitsi ja johti alaisiin planeettoja kuin henkivartijoita. Keskiaikana auringonpalvonta hälveni.

Renessanssin myötä auringonpalvonta elpyi. Erityisesti sen näkyi italiaisen oppineen, uusplatonistin ja papin Marsilio Ficinon (1433 – 1499) ja hänen oppilaansa giovanni Pico della Mirandolan (1463 – 1494)   kirjoituksista. Ficino oli myös kääntänyt latinaksi synkretistisen jumalan Hermes Trimegistoksen, että Platonin teokset. 

Aurinkomystiikaksi on professori Raimo Lehden mielestä turhan helposti tulkittu Kopernikuksen ainoa runollinen kohta hänen pääteoksessaan Taivasmaailmojen kiertokulusta.  Hyvin se kuvaa aikakauden henkeä: ”Mutta kaiken keskuksena on Aurinko; sillä kuka voi tässä kauneimmassa temppelissä asettaa tämän valon toiseen tai parempaan paikkaan, jossa se voisi valaista yhtä aikaa kaikkia? Sitä nimittävät   jotkut sattuvasti maailman valoksi, toiset sieluksi ja vielä toiset ohjaajaksi. Trimegistos nimittää sitä näkyväksi jumalaksi. Sofokleen Elektra kaiken näkijäksi. Niin ohjaa tosiasiallisesti Aurinko, kuninkaallisella valtaistuimellaan istuen, sen ympäri kiertävää tähtien perhettä.”

Palaan näihin kysymyksiin myöhemmin, sillä siirryn nyt käytännölliseen teologiaan.

MONSTRANSSI – KRISTUKSEN RUUMIIN SÄILYTYSPAIKKA

Hostia, pyhitetty ehtoollisleipä on kristillisen teologina mukaan Kristuksen ruumiin (Syökää. Tämä on minun ruumiini, teidän edestänne annettu).  Pyhitettyä hostiaa säilytetään tabernaakkelikaapissa. Estetiikan profesosri Yrjäö Hirn ( 1970 -   1952) kertoi pääteoksessaan Det Heliga skrinet ( Pyhä lipas, 1909), että katolinen kirkko   toisti symboleissaan  lippaan ideaa. Neitsyt Maria oli Kristuksen ruumiin säilytyspaikka ennen syntymää, siis erinomaisen kallisarvoien lipas. Ja tabernaakkeli, jo alun perin saattoi muistuttaa tornia tai hautaa kuoleman jälkeen. (Hauta saattoi olla myös torni.)

Ehtoollisepää säilytettiin ja näytettiin uskovaisille kulkueissa monstransissa. (lat monstrare, näyttää). Ranskaksi nimitys on ostensoir (ilmeisesti 1500-luvulta lähtien)ja latinaksi ostensorium (lat. ostensus, näytetty). Monstranssikulkueet tulivat käytäntöön XIII vuosisadalla. Vuonna 1264 paavi Urbanus IV:n määräyksestä alettiin viettää Kristuksen Pyhän ruumiin ja veren eli lyhyesti Corpus Christi – juhlaa. Juhla on 60 päivää pääsiäisen jälkeen, Pyhän Kolminaisuuden päivän jälkeisenä torstaina.

Eteläisessä Teksasissa on Corpus Christi -niminen rannikkokaupunki (väkiluku metropolialueineen  430.000). Espanjalainen tutkimusmatkailija Alonso Alvares de Pindesa antoi nimen 1519 löytäessään kauniin lähes trooppisen lahden Kristuksen ruumiin päivänä 1519.  Lentotukialus USS Lexington on museoitu kaupungin satamaan.

Aurinkomonstranssi

USS City of Corpus Christi oli vv. 1983 – 2017 käytössä ollut ydinsukellusvene. Alunperin aluksen nimi piti olla USS Corpus Christi. Katoliset papit kuitenkin esittivät vastalauseensa sota-aluksen nimeämisestä Kristuksen ruumiin mukaan lainkaan ymmärtämättä, että Yhdysvaltain laivasto on maailman rauhanvoimien lujin linnake.

Monstranssin muodomuutos.

Myöhäiskeskiajalla monstranssi oli kirkko tai torni - kuten goottilaisessa versiossa. 1500 -luvulla tulivat käyttön aurinkomonstranssit, joita nykyään pidetään  traditonalisena.

Talvipäivän terveisin

Markku af Heurlin

Klubilla 4.12. Tapani Brotherus: Diplomatiaa - Chile 1973 Ulkoministeriössä ja julkisuudessa. Musiikkiesitys: Kumpulan kuoro.

Joulukuun neljäs saimme vieraaksi suurlähettiläs Tapani Brotheruksen. Alustaja valotti Chilen 1973 tapahtumia ja selvensi tapahtumista tehdyn draaman epätarkkuuksia. Brotherus analysoi myös tämän päivän tapahtumia Chilessä sekä koko maanosassa. Keskustelu oli vilkasta. Musiikista vastasi Kumpulan kuoro. Leevi Madetojan ja Teuvo Hakasalon joululaulujen lisäksi tilaisuuden teema huomioiden kuoro esitti myös säveltäjä Eero Ojasen hienon laulun Allendelle.

- Kollaasin kuvat: Otto Olavinen.

Klubi ke 20.11.2019 klo 18.00:Osmo Pekonen ja Johan Stén: VALON AIKA: valistus ja sen pohjoinen ulottuvuus

Keskiviikkona 20.11. siirrymme Valistuksen maailmaan. Lähtökohtana on alustajiemme äskettäin julkaisema teos Valon aika.

FT, YTT Osmo Pekonen ja FT, tekn.tri Johan Stén esittelevät yhteisessä kirjassaan Valon aika (Art House 2019) valistuksen vuosisataa eli 1700-lukua noin kahdenkymmenen henkilökohtalon kautta. Tarkasteltavat henkilöt ovat enimmäkseen luonnontieteilijöitä, joiden aikaansaannokset toisinaan sivuutetaan valistuksen yhteiskunnallista ja poliittista jälkivaikutusta arvioitaessa. Valistuksen tärkein keskus akatemioineen, salonkeineen ja kahviloineen oli epäilemättä Pariisi. Pekonen ja Stén tarkastelevat erityisesti ranskankielistä valistusta ja sen "pohjoista ulottuvuutta" eli valistusaatteiden leviämistä Berliiniin, Pietariin, Upsalaan ja vähän Turkuunkin. Ranskan ja Ruotsin läheinen poliittinen suhde ja Kustaa III:n halu olla yksi vuosisatansa "valistuneista yksinvaltiaista" edesauttoivat pohjoisen valistuksen syntyä. Pohjolan valistus oli kuitenkin omaleimainen, sillä se ei saanut kirkon tai monarkian vastaista luonnetta, vaan nämä instituutiot ovat säilyneet Ruotsissa varsin vahvoina nykypäiviin saakka.

Valistajat asianmukaisissa asuissaan

Monet Pohjolan valistuksen tärkeistä hahmoista itse asiassa olivat pappeja - tai pappien poikia. Onpa ruotsalainen oppihistorioitsija Tore Frängsmyr jopa esittänyt teesin, jonka mukaan Ruotsissa ei varsinaista valistusta ollutkaan. Mitä Suomeen tulee, lienee 1800-luvun saksalainen Bildung ollut kulttuurillisena mallina tärkeämpi kuin 1700-luvun ranskalainen Lumières. Tämä näkyy siinäkin, että ranskalaisista valistusfilosofeista on kirjoitettu suomeksi suhteellisen vähän.

Aika ja ikuisuus. Syysseminaari lauantaina 9.11.2019 klo 13 - 17

Onko aika loppu? - Ihmisen kamppailu ajan ja ikuisuuden ristitulessa

Seminaaripaikka: Kulttuurikeskus Sofia, Kallvikinniementie 35, Vuosaari, Hki
Sofian sijainti ja ajo-ohje: https://sofia.fi/sijainti-ja-ajo-ohjeet/

Seminaarissa tarkastelemme ihmisyyttä, ajan ja ikuisuuden teemaa, filosofisesta, psykologisesta ja teologisesta näkökulmasta. Pääalustajina ovat filosofi Toivo Salonen ja psykologian professori Lea Pulkkinen. Kommentaattoreina filosofi Eero Ojanen ja isä Ambrosius. Paneelikeskustelu.

Ohjelma:

Toivo Salonen

13.00  Seminaari avaus, Juha Olavinen, filosofiklubi
Ajattelun kaari Thaleesta Demokritokseen ja Platoniin, filosofi Toivo Salonen. Kommentti Eero Ojanen.

14.15 Välipala- ja kahvitauko

14.45  Ihminen sadan vuoden saatossa. Mikä eri ikäluokkia yhdistää ja erottelee suomalaisessa yhteiskunnassa? Professori Lea Pulkkinen.

Lea Pulkkinen. 

Kommentti isä Ambrosius.

16.00 Paneelikeskustelu alustajien ja kommentaattorien kesken

17.00  Seminaarin päätös

Seminaari järjestetään yhteistyössä Kulttuurikeskus Sofian ja Kriittisen korkeakoulun kanssa 

Osallistumismaksu 25€, sis. ohjelman, välipalan ja iltapäiväkahvit. Opiskelija-alennus 50%.

Ilmoittautuminen 8.11. mennessä: reception@sofia.fi  tai puh. 010 277 900.

TERVETUOA

Reijo Wilenius on lähtenyt

Im Memoriam

Reijo Wilenius 

22.4.1930 - 26.10.2019

Kuva Juha Olavinen (23.4.2015) 

Reijo Wilenius oli 1900-luvun jälkipuoliskon suuria suomalaisia kulttuurivaikuttajia, jonka avarakatseinen, ihmisyyttä ja ihmisen henkistä kehitystä puolustavat näkemykset saivat paljon huomiota ja jättivät syvän jäljen monien tietoisuuteen.

Wilenus opiskeli filosofiaa muun muassa Erik Ahlmanin sekä Georg Henrik von Wrightin  johdolla Helsingin yliopistossa ja perusti jo 1957 kahden muun henkilön kanssa Katsaus -lehden, josta kehittyi merkittävä, monipuolinen kulttuurijulkaisu. Vuonna 1963 hän väitteli tohtoriksi Fransisco Suarezin sosiaalifilosofiasta, ja hänessä heräsi jo varhain mielenkiinto Rudolf Steinerin  hengentieteellistä ajattelua kohtaan.

Kasvatuksen, koulutuksen ja ihmisen yleisen henkisen kasvun teemat näkyivät hänen tuotannossaan 1960-luvulta alkaen.  Heti alusta hänen kirjoittamistaan leimasi selkeys, iskevyys ja ymmärrettävyys. Wileniuksen varhaisia, huomiota herättäneitä teoksia olivat muun muassa Marx ennen Marxia (1966), Filosofia ja politiikka (1967) sekä Nuorison kapina ja aikamme suunnanmuutos (1969).

Reijo Wilenius itse kertoo eräässä artikkelissaan 1960-luvun ilmapiiristä, jossa hän hedelmällisellä tavalla kohtasi tuon ajan yhteiskunnallisesti aktiivisen nuorison: 

http://kriittinenkorkeakoulu.fi/…/ihmis-ja-maailmankuvan-m…/ 

Tämä kohtaaminen synnytti myös Kriittisen korkeakoulun, josta Wilenius artikkelissaan kertoo.

Wilenius toimi 1960-luvulla filosofian opettajana Helsingin yliopistossa, mutta akateemisen päätyönsä hän teki Jyväskylän yliopiston filosofian professorina 1973-1992. Hän teki aiemmin marginaalissa olleesta filosofiasta suositun oppiaineen ja teki Jyväskylästä mannermaisittain, fenomenologiaan ja hermeneutiikkaan painottuneen filosofian keskuspaikan Suomessa 1970-luvulla.  Vuonna 1975 ilmestynyt Kasvatuksen ehdot -teos oli eräs hänen merkittävimpiä yksittäisiä teoksiaan.

1970-luvulla Wilenius harrasti paljon J.V. Snellmanin filosofiaa ja julkaisi Snellmanin linja – henkisen kasvun filosofia -teoksen, joka on edelleen ehkä syvällisin Snellmanin hengenfilosofiasta, tietoisuuden, itsetietoisuuden ja persoonallisuuden teemoista julkaistu tutkimus. 1970-lukuun kuului voimakas yliopistolla toteutetun tutkinnonuudistuksen kritiikki, joka kumpusi paljolti snellmanilaisen sivistysyliopiston ideasta

Vuonna 1980 Wilenius oli keskeisenä henkilönä perustamassa Snellman-korkeakoulua, josta kehittyi antroposofisen hengentieteen kannalta keskeinen opinahjo Suomessa. 80-luvulla Wilenius toimi myös Suomi tulevaisuudessa -seminaarisarjan puheenjohtajana. Seminaarisarjan taustalla olivat kaikki tuonaikaiset puolueemme sekä suuri joukko kansalaisjärjestöjä ympäristöliikkeistä Elinkeinoelämän valtuuskuntaan saakka. 

Suomalaisen kulttuurin perusteiden tarkastelu jatkui 1986 julkaistussa Kolme näkijää ja kokijaa -teoksessa, jossa Wilenius esittää tarkan ja oivaltavan analyysin 1800-luvun suomalaisesta suurmieskolmikosta.

Wilenius toimi Kriittisen korkeakoulun johtokunnan puheenjohtajana vuodet sekä uudelleen 1999-2002. Eläköidyttyään yliopistolta hän jatkoi edelleen aktiivista opetustyötään Snellman -korkeakoulussa lähes viime vuosiin saakka, ja samoin jatkui kirjallinen työ. Vuonna 1999 ilmestynyt teos Mitä on ihminen? kokoaa yhteen hänen koko toimintaansa leimanneita ihmisyyden ja inhimillisen kasvun teemoja.

Ihmisyyden puolustaminen yhdistyi hänellä syvään tietoisuuteen aikamme keskeisistä ongelmista, ekologisesta kriisistä sekä sodan uhasta.

Oppilaat, työtoverit ja muut muistavat Reijon kannustavan ja innostavan hyväntahtoisuuden ja hänen leppoisan huumorinsa. Hän katseli asioita ja ihmisiä tarkoin ja näki kaikessa ja kaikissa ihmisyyden hyvän kipinän. 

Eero Ojanen, Kriittinen korkeakoulu, tj.

Klubilla 16.10.2019. Jukka Lindfors: Undergroundyhtye The Sperm vuoden 1968 murroksen alaviitteenä

Kulttuurin toimittaja Jukka Lindfors on tutkinut ja dokumentoinut laajasti suomalaista kulttuuriradikalismia, undergroundia ja populaarikulttuuria ja on omakohtaisestikin elänyt 60-lukulaisen radikalismin hiipumista ja militantin puoluetoiminnan nousua. Toimittajana Lindfors aloitti 1977 Uusi Laulu -lehdessä ja jatkoi sitten 82-83 Alohassa, joksi Uusi Laulu vaihtoi nimensä muuntuen eräänlaiseksi postmoderniksi vasemmistopopkulttuurijulkaisuksi. Sittemmin Lindfors oli mukana kirjankustantamo Odessassa joka julkaisi jo 1988 kaksi hyvää aikalaisdokumenttia, jotka Lindfors oli toimittanut yhdessä Markku Salon kanssa: Ensimmäinen aalto - Helsingin Underground 1966 - 1970  sekä Nupit kaakkoon - Elmu kymmenen vuotta. Vähitellen Lindfors siirtyi muiden hommiensa ohessa toimittajaksi Yleen. Ylen Elävän arkiston toimittajatiimissä Lindfors oli mukana jakamassa tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa vuonna 2007. 

Koponen 60-luvulla

Lindforsin lukuisista muista toimitustöistä mainittakoon alustuksen aiheena olevan the Sperm yhtyeen musiikillisen tuotannon kokoaminen viime vuonna yksiin kansiin Svart-levy-yhtiön kautta. https://svartrecords.com/product/50th-erection-3/

Lindfors myös haastatteli yhtyeen jäseniä ja aikalaisia ja teki julkisuun laajan katsauksen yhtyeen vaiheista.

Yhtye oli toiminnassa 1967 - 71 ja siinä esiintyivät sen ehkä tunnetuimman jäsenen Mattijuhani Koposen lisäksi  mm. Acu Airaksinen, Markus Heikkerö, J.O.Mallander, P.Y.Hiltunen, Peter Widen, Nikke Nikamo, Emu Lehtinen ja Antero Helander.

Jan Kenneth Weckman: Kommentti

Kun suljetut maailmat särkyvät

- Kommentti Sami Pihlströmin alustukseen, Ilkka Niiniluodon puheenvuoroon sekä keskusteluun

Filosofiklubilla 9.10.2019.

Totuuskäsite trumpilaisen ajan valossa?

Vaikka emme yhtyisi ajatukseen, että aika on trumpilainen, vaan maailmanpolitiikka peittää vain (jälleen) kaiken muun tapahtuvan ja vallitsevan näkyvistä, on se silti totuudenmukainen heitto.

Kevyt heitto ja kutsu huomioimaan totuutta koskeva tilanne niinkin valtavien muutosten äärellä kuin mitä esimerkiksi ilmastonmuutos ja siihen suhtautuminen osoittaa.

Tiede-ihmiset eivät ainoastaan usko ilmastonmuutokseen vaan myös varoittavat siitä meille selvin havainnoin. Opiskelemme uutislähetyksistä mitä luonnolle tapahtuu. Suomalaisen peruskallion päällä asuu silti suuri määrä suomalaisia, jotka epäilevät jo ainakin kahden kymmenen vuoden aikana näkemiään merkkejä. Liimaan seinälleni vanhan lehtileikkeen paperikasoistani työhuoneella, Uusi Suomi 16.1.1990:

Lauri Anttila ennakoi hyvin. Nykytaiteen huoli luonnosta ja ilmastonmuutoksesta on siirtänyt syrjään jopa ironian. Posthumanismi on vakavaa. Maapallon kokoiseen systeemiin tarvitaan nyt systeemisiä toimenpiteitä, kuten koko autokannan sähköistäminen, elintarviketuotannon päivittäminen metaani- ja hiilineutraaliksi sekä energiateollisuuden saastettomaksi muuttamisen kiirehtiminen, kaikki tämä myös uuden talouden ja teknologian innovaatioina. Maailmanloppu on myös hyvää, uutta bisnestä ja työllisyyttä. Ei siihen mitään mennyttä maailmaa koskevaa ironiaa tarvitse.

Mutta mitä Trump ja Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä, Arabimaat ja Israel, Syyria, Turkki ja Daesh, tekevät totuudelle? Ei mielestäni mitään sellaista, jota ei ole tehty maailman sivun. Määriä tarkkaileva sommitteluoppi kertoo, että on kyse uusista dominanteista osana maailmanjärjestystä. Se, että totuus, etiikan ja filosofian perusajatus nyt tulee kyseenalaiseksi, täytyy laittaa kokonaan digitaalisen teknologian, someyhteiskunnan tiliin. Some tarkoittaa vallankäyttöä.  Idealistinen haave paremmasta tulevaisuudesta teknologian keinon on saanut pahan kolauksen.

Tästä kaikesta, en vuonna 1990 piitannut yhtään mitään. Leike on minulle kummallinen, työhuoneestani löytynyt yllätys. Toinen juttu, myös taiteesta, täyttää lopun sivun: "Mystifioiko taidekin ympäristöä?":

Tänään luettuna Anne Rouhiaisen otsikko vihjailee taiteen osallisuudesta luonnon mystifioimiseen, pikemminkin kuin mystiikan purkamiseen, tai kuten seminaaria referoiva kirjoittaja esittää Altti Kuusamon puheena, on kyse estettisistä strategioista, joita kaikkien aikojen kansalaiset ovat luoneet ja ylläpitäneet. Kuusamo korostaa artikkelin mukaan, miten "kaikki pitävät luonnosta" ja että luonnollisuus on arvo. Mutta olisi syytä käsitteellisten analyysien avulla kyetä erottamaan erilaisia luontokäsityksiä, erilaisia maisemia. Filosofiklubilla näin pyrittiin tekemään. En osaa olla ajattelematta, miten silta filosofian ja Trumpin välillä näyttää hauraalta. Ajasta, jolloin filosofit puuttuivat kaikkeen, ainakin Ranskassa, ei ole paljoakaan jäljellä. Hyvä niin.

Jos taide osaa mystifioida, myös tosiasioiden jälkeinen maailma on läpeensä estetisoitunut kaikin keinoin. Tarkoittaako se eettisen näkökulman kadottamista? Tästä asetelmasta ryhdyn kuuntelemaan Ilkka Niiniluotoa ja Sami Pihlströmiä. Tai, en kuunnellut puhetta muuten kuin taiteilijana. Filosofiklubin esiintyjien erinomaiset alustukset ympäröin fiktiolla, sillä että kaikki yllä sanottu oli mielessä kun saavuin paikalle. Mutta se ei ole totta. Korostan vain, että puheenvuorossani alustusten jälkeen ja keskustelurupeaman loppuvaiheessa, otin esille aivan uuden näkökulman, taiteilijan työn viitekehyksen illan aiheeseen. Filosofinen näkökulma, kuten julkinen puhe on tavalla tai toisella on aina "sommittelua", maailman muotoilua ja retoriikkaa.

Esteettinen viitekehys ei piittaa itsessään totuudesta, vaan leikkii totuuksien kanssa ja kulkee vaikka negaation kautta, esimerkiksi ironian voimin. Minkä sanon, tarkoittaa päinvastaista, eli sanon mitä tarkoitan, vaikken sitä sanonut. Ilkka Niiniluodon esittämä yksi totuuden korrespondenssikäsityksen muoto on metaforisuuden vastakohta, on se sitten Tarskin tai Aristoteleen: Jos sanon että lumi on valkoinen, se on totta, mikäli lumi on valkoista. Maailman asiaintila vastaa sanottua. Maailma ja lause siitä ovat korrespondenssissa toisiinsa. Kieltä voi kuitenkin käyttää järjettömän sanomiseen. Totuuden aihe sisältyy kulttuuripolitiikkaan ja politiikkaan, ei (vain) filosofiaan. Filosofit ovat viattomia, voimattomia käsitetaiteilijoita. Kuten minäkin. Eettinen maailma näyttää tarvitsevan vallan käyttöä, voimaa vastustaa pahaa. Eettinen erottelukyky on kuitenkin erilainen kyky kuin esteettinen erottelukyky. Tämä sanottuna sen jälkeen kuin G.E.Mooren hyvän estetiikka on unohtunut, ja Arthur Danton ymmärtämä Avant-Garden ironinen rumuus saa oikeutuksensa (1.maailmansodan melskeissä).

Pihlström ja Niiniluoto 9.10. Foto M. af H

Sami Pihlström korosti pragmatistisen totuuskäsityksen dynaamista ja prosessuaalista luonnetta.

Totta on se, mikä osoittautuu (kunkin vaiheen?) kohdalla paikkaansa pitäväksi. Totuus pitää ikään kuin hakea maailmasta ja käytännöistä. Ilman tuota maailmansuhdetta totuus on abstrakti ja tyhjä. Sekä Pihlström ja Niiniluoto löytävät yhteisen sävelen jo siksi, kuten Niiniluoto toteaa, ettei totuuden korrespondenssikäsitys ole ristiriidassa maailman ajallisten muutosten huomioivan totuuskäsitysten kanssa, ei luonnontieteissä eikä humanistissakaan, kun puhumme kielestä käytäntönä, ajan kulumisen näkökulmasta.

Pihlström kirjoitti Tieteessä tapahtuu-lehteen Niiniluodon kysymysasettelujen pohjalta oman artikkelinsa. Siinä Pihlström pragmatismia puolustaessaan toteaa riskit, miten jamesilainen pragmatistinen vulgaaritulkinta tarjoaa kyllä eväitä totuuden hyödyllisyyden ylikorostamiseen, jota James silloin tällöin sloganeillaan lähestyi - mutta pragmatismista ei löydy mitään trumpilaisen ajan puolustamiseksi. Eikä näin ollen nykytilanne ole filosofien vika.

Ilkka Niiniluoto tarjosi sen sijaan jossain määrin huolensa puolesta ehdotuksia siitä, että filosofitkin ovat nykyajan tilanteeseen osasyyllisiä osoittamalla postmodernismin ja jälkistrukturalismin sekä sosiologian äärikonstruktivismin suuntaan. Mukavaa televisio-ohjelmaa mukaillen, kysyin itseltäni, pitääkö olla huolissaan filosofiasta?

Presidentti Trumpiin kohdistuu tosiasioiden jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen huomio, vaikka hänen valintansa Yhdysvaltojen presidentiksi oli kuin olikin monen vuoden taustatyön tulos. En tarkoita nyt maailmanpolitiikkaa ja Venäjän osuutta eripuran hengen herättämiseen digitaalisin keinoin. Tämä internetin mahdollisuuksien hyväksikäyttö tapahtuu kaikesta huolimatta hybridisodankäynnin eräänä muotona. Filosofinen käsiteanalyysi, historia tai pragmatistinen kirjo, Peircestä Rortyyn tai Kantista Kuhniin ja Feyerabendiin, ovat ehkäpä tuloksia historian tarjoamista mahdollisuuksista, mutta niin on myös Donald Trump.

Kyse on sommittelusta. Siteeraan, ehkä, Lenin-setää: Määrä muuttuu laaduksi. Irlantilainen tutkija Angela Nagle on kirjassaan "Kill All Normies" selvitellyt amerikkalaisen oikeiston vivahteita mediapersooniensa kautta. Nämä vaikuttajat eivät suinkaan toimi klassisemman viestinnän alustoilla, radiossa ja televisiossa, vaan erityisesti netissä, jonka vaikutukset jäivät Naglen käsityksen mukaan täysin hyödyntämättä amerikkalaisen liberaalin vasemmiston toimesta, myös sisäisen eripuran ansiosta. Eripura voitti, maa on jakautunut.

Niinpä ns. alt-right sivustot, äärioikeistosävyineen ja flirttailuineen yhdessä järjestäytyneen äärioikeiston propagandan avulla olivat Naglen mukaan tajunneet myös, miten italialainen vasemmistofilosofi Antonio Gramsci määritteli vallankumouksen ehtoja. Ensin vaihdetaan kulttuuri, sitten politiikka. Veteen piirretty viiva rajaa nämä toisistaan. Tämä oivallus toimi Ranskan äärioikeiston propagandatoimissa. Miksei siis myös Yhdysvalloissa. Tyytymättömiä eivät olleet vain Yhdysvaltojen ruostevyön kansalaiset, jotka olivat menettäneet työpaikkansa ulkomaisille, epäilemättä orjapalkalla työskenteleville Kauko-Idän hikipajoille, sulattamoille ja telakoille. Kyse oli myös amerikkalaisen teknologiateollisuuden omasta halusta kapitalisoida käyttämällä halpaa työvoimaa. Trumpin politiikka kotiuttaa työpaikat jälleen tyhjiin osavaltioihin oli sekin omaa propagandaansa. Loppu tyytymättömyyden polttoaineesta löytyy etabloidun yhteiskunnan kerroksia; tiedettä, armeijaa, poliisia ja politikkoja kohtaan tunnetusta viha -ja salaliittofilosofiasta.

Filosofiklubin alustuksissa vastakohdat, jotka mielipiteitä kirvoittivat, eivät olleet tasavertaiset. Filosofien olisivat voineet pohtia salaliittofilosofiaa, josta Trump on ammentanut oman melkoisen osansa, kärjistyneesti juuri tällä hetkellä. Viittaan Ukraina-selkkaukseen. Syyrian kurdeihin osuva uusi katastrofi Turkin taholta on todennäköisesti tulosta jostain toisesta Trumpin korvaan kuiskatusta kuviosta: siunaa!. Emme enää kykene näkemään eroa sen välillä, mitä sotateollisuus, eripuran henget, tai omaa etua ajavat poliitikot eri maissa tekevät. Ero sisä- ja ulkopolitiikan välillä hämärtyy. Julkisuus, jota ajattelen lopulliseksi mediumiksi (voimattomassa, kiertoilmaisuja harjoittavassa taiteessa) onkin taiteistanut itsensä. Estetiikka vallitsee ja vahvat hallitsevat. Todisteena estetiikasta vallitsevana viitekehyksenä kommunikaatiossa Filosofiklubin keskustelu sivusi uskomusten pysyvyyttä tosiasioiden äärellä. Bellingcat.com, tutkivan journalismin sivusto julkaisi taannoin tutkielman puhetavoista äärioikeiston ja alt-rightin sivustoilla. Tutkielma huomautti myös, miten litteän maapallon kannattajat osallistuvat samaan diskurssiin. Yhteistä kaikilla on salaliittofilosofia. Amerikassa valtaapitävät valehtelevat. Totuus on tosiaan hukassa, ei tuhoutunut. Se on meissä kaikissa, mistä sommitteluongelma.

Jan Kenneth Weckman 10.10.2019