tiistai 22. marraskuuta 2022

Kai Niemisen klubialustus 16.11.2022

Metsäläinen kohtaa hovinaisen – 20 vuotta Genjin tarinan suomennostyötä



Kalevala, Sietsemän veljestä, Tuntematon sotilas – kaikki suomalaiset ovat kuulleet näistä kirjoista ja monet ovat lukeneet vähintään yhden. Genjin tarina, (Genji monogatari), on Japanin kirjallisessa kulttuurissa vielä merkittävämmässä asemassa kuin klassisen kolmikon yhteenlaskettu arvovalta on Suomessa. Kaikkien japanilaisten tulee ikään kuin tuntea se, jotta olisivat japanilaisia.

Tästä lähtee.   Kuva: Anja Olavinen

Aloitin Genjin tarinan suomentamisen 1970-luvun lopulla, kun Otava pyysi minua suomentamaan tarinaan sisältyvät tankarunot japanilaisen proosan suomentaja ja lähetystyöntekijä Martti Turusen, sittemmin senaattori Marutei Tsurusen pyynnöstä. Otava, joka oli aiemmin julkaissut kolme Turusen vanhasta japanista suomentamaa Ihara Saikakun proosateosta, oli Turusen kanssa sopinut julkaisevansa Genjin tarinan erillisinä niteinä sitä mukaa kuin käännöstyö etenee. Sain ensimmäisen osan runojen osuuden valmiiksi ennen kuin syksyllä 1979 matkustin stipendiaattina vuodeksi Japaniin. Palattuani syksyllä 1980 muutin asumaan vanhaan kansakouluun metsän keskelle Pernajaan.


Genjin tarinan suomennoksen ensimmäinen osa julkaistiin samana vuonna, kun palasin Suomeen, siis 1980. Jatkoin runojen suomentamista Turusen työn edistyessä; toinen osa julkaistiin 1982, kolmas osa 1983. Sitten projekti pysähtyi. Otava ilmoitti minulle, ettei julkaise enempää Turusen suomennosta, koska hänen suomen kielen taitonsa oli alkanut liiaksi taantua ulkomailla asuessa. Minua pyydettiin jatkamaan hanketta ja niin suomensin neljänteen osaan sekä proosan että tankarunot, jatkoksi Turusen suomennokselle. 


Olin suhtautunut alusta saakka Turusen suomennokseen kriittisesti, koska näytti siltä, ettei Otavalla tekstiä ollut lainkaan kustannustoimitettu. Olin yrittänyt kiinnittää kustantajan huomiota moniin yksityiskohtiin, jonka ainoana tuloksena oli lupa muuttaa proosatekstiä sillä tavoin, että se niveltyi runosuomennoksiini. 


Neljännen osan suomennokseen omaksuin uudenlaisen terminologian esimerkiksi henkilöiden virkojen ja arvonimien suhteen. Lisäsin suomennokseen sangen laajan selitysosion ja kirjoitin saatteeseen laajahkon selityksen 900-luvun japanilaisesta kulttuurista. Kun neljäs osa ilmestyi 1990, Otavan silloinen käännöskirjallisuusosaston päällikkö ehdotti, että pidettäisiin vähän taukoa. Ymmärsin, että aiemmat osat eivät olleet menestyneet kaupallisesti ja pianhan alkoi muutenkin lama.


Sain suomennoksestani kääntäjien valtionpalkinnon 1991 ja Otavan silloin käännöskirjallisuudesta vastaava Minna Castrén, vanha tuttuni ja ystäväni, tarjosi minulle ja seurueelleni – nyt jo edesmenneelle vaimolleni Elinalle ja hänen vierailulle tulleelle iranilaiselle ystävälleen – ylenpalttisen ja kostean lounaan ravintola Lehtovaarassa. Lounaan aikana tuli puheeksi, että olisi sääli, jos Genji jäisi puolitiehen, mutta palasimme asiaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun Castrén oli kohonnut Otavassa päättävämpään asemaan. Keväällä 2001 Minna Castrén ilmoitti, että aika olisi kypsä työn jatkamiselle. Niin sitten solmimme käännössopimuksen, johon varmuuden vuoksi varasin marginaalia siten, että työ olisi valmis 2010 mennessä.


Kääntämisen koetukset


Omaksuin kuitenkin alusta asti uudenlaisen otteen käännöstyöhön. Halusin olla alkutekstille uskollisempi kuin aiemmissa niteissä oli oltu. Turusen metodi oli sama, kuin useimpien Genjin läntisten kääntäjien: selittävä ja jossakin määrin yksinkertaistava. Olin itsekin noudattanut sitä neljännen niteen suomennoksessani, koska olin jatkanut samaan tyyliin ja säilyttänyt esimerkiksi henkilöiden nimitykset ja hovi-ilmapiirin yleisen kuvailun. En enää halunnut suomennoksesta ”kuvitetut klassikot” tyylistä yksinkertaistusta – ehdotinkin kustantajalle, että kirjoitan erikseen selitysosion, jotta saan vapauden suomennoksessa omaksua alkutekstille uskollisemman otteen.


Osoittautui, että olin ollut optimistinen, jouduin muutamankin kerran anomaan lisäaikaa sopimuksen deadlinesta. Onneksi kustantaja oli myötämielinen: tuhannen vuoden takainen romaani ei ole deadlinesta riippuvainen. Sain vapaat kädet tehdä työni siinä tahdissa kuin se oli mahdollista. Sovittiin myös, että tarpeen vaatiessa saan ennakkomaksua ja Otavan säätiön pieniä apurahoja, kun lähetän aina siihenastiset työni tulokset kustantajalle. Huomasin pian, että en tule toimeen ennakkopalkkioilla; tämä työ on tehtävä apurahojen turvin.


Mutta apurahojen anominen edellytti minulta julkaisuja, uusia suomennoksia ja omia runoja. Niinpä apuraha-anomuksissa oli aina tehtyjen töiden luettelossa kohta, joka luki suunnilleen näin: ”Genjin tarinan suomennoksen loppuun saattaminen, suomennoksesta on lähetetty Otavaan niin ja niin monta sivua”. Siksi aina välillä pidin pakostakin taukoja Genjin tarinan suomentamisessa ja suomensin sydäntäni lähellä olevien runoilijoiden runoja, esimerkiksi Ikkyuun, Ryookanin, Santookan ja Ema Saikoon. Näistä runosuomennoksista saamani palkkiot eivät suoranaisesti perheemme taloutta kohentaneet, mutta niiden saama myönteinen vastaanotto ilmeisesti vakuutti apurahalautakuntia niin, että valtion kirjallisuustoimikunta, Suomen kulttuurirahasto ja Kordelinin säätiö vuoron perään myönsivät minulle vuoden tai kahden, kerran kolmenkin vuoden apurahan. 


Kun sitten 2012 sain muutamaan kertaan hakemani valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen, lakkasin tietenkin anomasta apurahoja. Tuo kymmenen vuotta sitten myönnetty valtion taiteilija-apurahan suuruinen eläke teki maalla asuvalle metsäläiselle mahdolliseksi harjoittaa kääntäjän ammattia. Sen turvin sain suomennostyöni viimein valmiiksi tämän vuoden (2022) kesän lopulla. Tiettyjä välietappeja siinä toki on ollut: välillä neuvottelin Otavan kanssa siitä, että jospa en laatisikaan erillistä selitysosaa vaan kirjan kunkin aukeaman vasemmalla sivulla juoksisi suomennokseni ja oikealla puolen selityksiä ja toivon mukaan kuvituksia, jotka havainnollistavat tekstissä kuvattua arkkitehtuuria, pukeutumista, esineitä, seremonioita ja niin edelleen. Sain silloin positiivisen vastaanoton, toivon että se edelleen on voimassa.


Suomennoksen loppuosan raakaversio valmistui elokuun viimeisenä päivänä vuonna 2016. Muistan päivämäärän, koska seuraavana päivänä ajoimme Elinan kanssa Meilahteen kuulemaan hänen syöpädiagnoosinsa. Hän ehti lukea käsikirjoitukseni ja kommentoida sitä ennen kuin kuoli vuosi ja kolme viikkoa myöhemmin. Olin itsekin ollut sairaana huhtikuusta lähtien ja heikkona vielä pitkään leikkauksen jälkeen, mutta toivuttuani Elinan kuolemasta ja omasta leikkauksestani aloin työstää Genjiä aivan alusta asti: kävin kriittisesti läpi Turusen suomennoksen, muutin radikaalisti hänen käyttämänsä nimet ja termit ja suomensin uudelleen jokaisen aiemmin suomentamani tankarunon. Lisäsin selityksiin sitaatit ja alluusiot aiempiin teoksiin, proosaan ja runouteen, japanilaiseen ja kiinalaiseen. 


Editoin omaa aiempaa suomennostani jopa ankarammin kuin Turusen: minulla ei ollut oikeutta suomentaa Turusen suomennosta, sain vain muokata, synkronoida, Turusen suomennosta omaan tekstiini. Ja miksi? Kustantaja oli jo kertaalleen 1980-luvulla maksanut suomennospalkkion Turuselle eikä halunnut, että vaatisin sitä uudelleen. Sanoin kerran, että tekisin sen, vaikka ilmaiseksi, mutta ei. Tosiasiassa puoliksi suomensin Turusen tekstin uudelleen, koska en voi päästää Genjin tarinaa sellaisena suomalaiselle lukijalle, mutta copyright-syistä en saanut tehdä enempää – huolimatta siitä, että Marutei Tsurunen sähköpostitse sanoi minulle, ettei enää halua olla Genji monogatarin kanssa tekemisissä. Saa nähdä miten minun neuvotteluni kustantajan kanssa suomennoksen suhteen sujuvat, saanko uudessa sopimuksessa kirjailijan oikeudet vai kääntäjän? Joka tapauksessa on kiinnostavaa nähdä, miten lainauskorvauksissa jaetaan 1/3 Turuselle ja loput minulle, kun koko teoksen selitysten tekijänoikeudet ovat minulla.


Genjin tarinan kieli


Genjin tarina on kirjoitettu Heian-kauden (794–1185) ylhäisön käyttämällä kielellä. Heian-kaudella viralliset dokumentit kirjoitettiin useimmiten kiinaksi.


Genjin tarinan kuvitusta. 1100-luku.        Kuvalähde: Wikipedia

Runoja, esseitä ja esimerkiksi buddhalaisia tekstejä kiinaksi kirjoitettaessa saatettiin japanin kielen mukainen lukutapa merkitä rivin viereisin pienin numeroin ja sanajärjestystä, toisinaan myös verbipäätteitä, osoittavin apumerkein. Samalla tavoin toimitettiin alkuperäistä kiinalaista tekstiä helppolukuisemmaksi.

Japania kirjoitettiin kiinalaisia kanji-sanamerkkejä ja japanilaisia foneettisia kana-tavumerkkejä yhdistelevällä kirjoitusjärjestelmällä. Mitä asiapitoisempaa teksti oli, sen enemmän käytettiin kiinalaisia merkkejä, usein niin että tavumerkeillä merkittiin vain sanojen kieliopillisia suhteita, ja mitä kaunokirjallisempaa, japanilaisempaa, tekstiä kirjoitettiin, sen enemmän se sisälsi tavukirjoitusta. Kiinanpitoista tekstiä pidettiin maskuliinisena, tavumerkein kirjoitettua tekstiä feminiinisenä.


Koska japanin ja kiinan kielten ääntämisjärjestelmät poikkeavat täysin toisistaan, ei japanilaisten ollut mahdollista ääntää tekstiä kiinan kielellä. Kiinan kieli omaksuttiin useassa aallossa; sitä toivat maahan ennen kaikkea Kiinasta opintomatkoiltaan palanneet buddhalaismunkit, jotka eri aikoina opiskelivat Kiinan eri osissa ja oppivat kukin eri alueen kiinan kielen silloisen ääntämisen mukaisen ilmaisun.

Bodhisattva Kannon, 1100-luku

Niinpä yhdellä kanjimerkillä voi Japanissa olla kaksi tai kolmekin japanilaiskiinalaista ääntämistapaa, jotka poikkeavat toisistaan huomattavasti. Lisäksi niillä merkitään japanilaisia sanoja, joilla usein on useita synonyymejä. Yhdellä merkillä saattaa siten olla yhteensä viisi tai kuusikin lukutapaa, joskus useampiakin; toisaalta jonkin sanan voi kirjoittaa useampaakin vaihtoehtoista kanjimerkkiä käyttäen. Tavumerkeillä oli lisäksi useita rinnakkaisia kirjoitustapoja, koska niitä oli yksinkertaistettu eri merkeistä, jotka ääntyivät samoin.

Foneettiset tavumerkit noudattivat historiallisen ääntämyksen mukaista käytäntöä eikä niitä kaikkia enää Heian-kauden mittaan äännetty siten kuin kirjoitusjärjestelmän kehittymisen aikaan. Vuosisatojen mittaan japanin kielen ääntäminen muuttui vielä paljonkin, mutta niin sanotusta historiallisesta oikeinkirjoituksesta siirryttiin nykyisenlaiseen järjestelmään virallisesti vasta sodan jälkeen.


Kieliopillisesti Heian-kaudella puhutulle japanille oli ominaista monitasoinen ja -muotoinen kunnioitusjärjestelmä, jossa verbimuodoilla ilmaistiin ihmisten välisiä hierarkkisia suhteita. Persoonapronomineja ei tarvittu, kun verbistä ilmenee, kuka puhuu kenelle kenestä. Genjin tarinan kertoja esittää ylhäisöperheen seuranaista ja noudattaa tällaista arvojärjestystä kuvatessaan ylhäisön elämää ja toimia samanveroisille kollegoilleen. Genjin tarinan kirjoitettu kieli on lähellä Heian-ylhäisön puhumaa kieltä, ja koska Murasaki Shikibu alun perin kirjoitti tarinan tutun sisäpiirin viihteeksi, hän saattoi luottaa siihen, että lukija ymmärsi hänen tarkoituksensa varsin kiteytetystikin ilmaistuna.


Pronominien asemesta käytettiin enimmäkseen nomineja sellaisenaan; erisnimen sijaan henkilöihin viitattiin esimerkiksi heidän virkansa tai arvoasteensa mukaan. Hallitsevasta keisarista käytettiin, kun tarpeen viitata häneen suoraan, yksinkertaista ilmaisua ue (”yläpuolinen, ylempänä oleva”), mutta samaa nominia käytettiin myös tarkoittamaan esimerkiksi ”rouvaa”: olen suomentanut esimerkiksi ilmaisun Murasaki no ue ”rouva Rusojuureksi”. Usein luonteva tapa suomentaa tämäntapaiset ilmaisut on käyttää pronominia ”hän”. Alituiseen toistuu myös sana in, joka oikeastaan viittaa rakennukseen, jossa tarkoitettu henkilö asuu. In on alkumerkityksessään aidalla tai muurilla ympäröity rakennus: palatsi, kartano, temppeli, temppeli tai luostari. Kun se viittaa rakennukseen olen käyttänyt siitä yhteydestä riippuen suomennosta palatsi, temppeli tai luostari; sanalla kuitenkin useimmiten viitataan rakennuksen asukkaaseen. Vallasta luopuneille keisareille oli kaupungissa palatseja, joihin he saattoivat asettua: Reizei-in, Suzakuin. Sen jälkeen heitä nimitettiin asuinpaikan mukaan Reizei-iniksi tai Suzakuiniksi, usein vain iniksi. Olen suomentanut henkilöön viittaavan inin sanalla ”entiskeisari” (aiemmassa suomennoksessa on käytetty termiä eläkekeisari) tai nimellä tai pronominilla hän.


Genjin Kuudennen kadun varteen rakennuttamaa neljän korttelin laajuista kokonaisuutta nimitetään Rokujoo-no-iniksi, jonka olen suomentanut Kuudennen kadun palatsiksi. Kun Genjille myönnettiin entiskeisarin veroinen arvo, häntäkin alettiin nimittää iniksi. Sen olen suomentanut milloin pronominilla hän, milloin proprilla Genji.


Keisarilla ja prinsseillä ja prinsessoilla ei ole sukunimeä, toisin kuin kansalaisilla. Keisari Saga, joka hallitsi 809–823, antoi keisarihuoneesta erottamilleen pojilleen sukunimen Minamoto, ”kaiken alkulähde”. Sanamerkin minamoto japanilaiskiinalainen lukutapa on gen; Genji tarkoittaa ”Minamoton sukua”. Myöhemmät keisarit seurasivat tapaa aina 1300-luvun alkuun asti. Sagan isä, keisari Kanmu (hallitsi 781–806), perusti jo aiemmin samalla tavoin Tairan suvun (Heishi, Heike).


Vuosisatojen mittaan Minamoton suvusta kehittyi poliittisesti ja sotilaallisesti mahtava klaani, joka soti pitkään ja verisesti Tairan klaanin kanssa, mutta vielä Genjin tarinan kuvaamana aikana Heian-kaudella Minamotot kamppailivat poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sangen rauhanomaisesti Fujiwaran mahtisuvun kanssa. Fujiwara-perheet puolestaan yrittivät kilvan naittaa tyttäriään kruununprinssille tai keisarille. Tällaisista vastakkainasetteluista Genjin tarina rakentaa juoneensa poliittisia jännitteitä.


Genjin tarinan henkilöihin ei alkutekstissä yleensä viitata nimellä vaan kulloisenkin virka-aseman mukaisella nimityksellä. Alkutekstissä päähenkilöön viitataan tarpeen tullen harvakseltaan nimityksellä Hikaru Genji, ”Sädehtivä Minamoto”: Hikaru, ”sädehtivä”, on pikemminkin kuvaileva epiteetti kuin henkilönimi. Niin japanilaiset kuin käännöstenkin lukijat ovat tottuneet kutsumaan häntä yksinkertaisesti Genjiksi ja sitä käytäntöä minäkin noudatan suomennoksessani.


Genjin tarinan muita käännöksiä


Genjin tarina on käännetty monelle kielelle, nykyjapaniksikin lukuisaan kertaan. Pääasiallisena alkutekstinä käyttämäni editio on Shoogakukanin julkaisema Nihon koten bungaku zenshuu (Japanin klassisen kirjallisuuden kootut teokset) sarjaan kuuluva kuusiosainen tekstikriittinen laitos, joka sisältää alkuperäisen tekstin ja sen käännöksen nykyjapaniksi sekä selitysviitteet, joita ei voi sanoa alaviitteiksi, koska ne sijaitsevat kunkin sivun yläosassa. Kirjan rakenne on siis sellainen, että kunkin oikealta vasemmalle pystysuoraan painetun sivun ylimpänä olevassa vaakasuorassa sarakkeessa on numeroituja selityksiä petiitillä painettuna, keskimmäisessä sarakkeessa normaalitekstillä painettu ja viitenumeroin varustettu alkuteksti sellaisessa asussa, kuin se kopioijien jäljiltä on säilynyt: Murasaki Shikibun kuoleman jälkeen kului yli 100 vuotta varhaisimpien säilyneiden tekstien kopioimiseen. 


Alkutekstistä on siis lukuisia versioita, joiden perusteella kielen- ja kirjallisuudentutkijat ovat konstruoineet oletetun alkuperäisen tekstin tai alkuperäistekstejä, joiden ”alkuperäisyydestä” ei vallitse yksimielisyyttä, joidenkuiden tutkijoiden mukaan Genjin tarinan kirjoittajia on useampia, jotkut ovat sitä mieltä että noin kaksi kolmasosaa tarinan alkuluvuista on kirjoittanut yksi ja sama henkilö, jota nimitämme Murasaki Shikibuksi, ja loput luvut olisivat syntyneet niin kuin nykyinen fan fiction: Genjin tarinan kiehtomat henkilöt, jotka kopioivat tarinaa levittääkseen sitä uusille faneille, lisäsivät siihen keksimiään kohtauksia, henkilöitä ja tapahtumia. Suomentajana en ota kantaa spekulaatioihin, minulle Genjin tarina on suurenmoinen teos, joka on elänyt yli tuhat vuotta omalla painollaan. Sen tekstin minä olen suomentanut. 


Vaikka tiedämme kirjailijan pseudonyymin, emme kuitenkaan tiedä kuka hän oli tai ketkä tämän lopullisesti säilyneen version ovat luoneet. Sama kai pätee hyvinkin moneen kirjaan ja muuhunkin taideteokseen, ajatellaanpa vain väitettä, että Shakespearen näytelmiä ei kirjoittanut William Shakespeare vaan yksi toinen, jonka nimi oli William Shakespeare. Tai että Tao te chingin kirjoitti Laotse, jonka nimi tarkoittaa ”vanhaa mestaria”. Varsinkin viimeaikaiset tekstilöydöt ja -analyysit osoittavat, että Tao te ching on syntynyt eri puolilla Kiinaa monen vuosikymmenen tai -sadankin mittaan, miksi siis pohtisimme kuka oli tuntemattomaksi jäänyt Laotse – ainoa mikä on tärkeää on hänen tekstinsä.


Nykyjapaniksi Genjin tarinan käänsi jo 1900-luvun alussa Yosano Akiko, sittemmin sen käänsi kolmeenkin kertaan Tanizaki, myöhemmin myös Enchi Fumiko; sarjakuva- ja animeversioita on tehty kaiketi lukemattomia. Selasin Akikon versiota sen saatuani, mutta totesin ettei siitä ollut apua käännöstyöhöni, eikä Enchistäkään. Tanizakin kolmas 1960-luvulla valmistunut versio, ”Jun’ichiroo shinshinyaku Genji monogatari” oli kaikkein uskollisin alkutekstille. Siitä tarkistin silloin tällöin, että olinko ymmärtänyt oikein. Useimmiten olin, välillä en, mutta Tanizakin selvä ja koristelematon tulkinta auttoi valitsemaan tyylilajin. Akikon ja Enchin versiot taas tuntuvat suunnatun etupäässä naistenlehtien lukijoille; ne ovat mielestäni yksinkertaistetun romantisoituja.


Englanniksikin on julkaistu useita käännösversioita, joista ensimmäinen, Arthur Waleyn 1925–26 julkaistu versio on monella tavoin merkillepantava. Waleyn englannin kieli on verrattoman tyylikästä ja kaunista, tosin hänen japanintaitonsa jättää toivomisen varaa – hänen käännökseensä ei voi luottaa. Waley yksinkertaisesti jätti kääntämättä jaksoja tai kokonaisia lukuja, jotka hänen mielestään olivat käsittämättömiä tai taiteellisesti toissijaisia. Mutta hänen merkityksensä Genjin kääntäjänä on sitäkin suurempi, että sanotaan sen vaikuttaneen Japanissa Genjin tarinan merkityksen tajuamiseen: jos Genji lännessä ymmärrettiin suurteokseksi, sen maine Japanissakin tulisi palauttaa. Genji monogatari oli nimittäin ollut vuosisadan alun nationalistisessa Japanissa pannassa, koska siinä annetaan ymmärtää, että keisarien pyhään perimysjärjestykseen on aviorikosten kautta tullut verta, jota ei sinne kuulu. Ajatus siitä, että tällainen ylipäätään oli mahdollista, teki Genjin tarinasta poliittis-moraalisesti kielletyn teoksen, mutta Waleyn käännös palautti sen kunnian.


Myöhemmin Edward Seidensticker käänsi Genjin englanniksi 1976, hänen käännöksensä on kielen kannalta luotettavampi mutta mielestäni tyylillisesti heikko. Se on akateeminen käännös, joka niin sanoakseni kangistaa Murasaki Shikibun proosan poeettisuuden arkipäiväiseksi proosaksi. Alkutekstin viehätys nimittäin perustuu minun mielestäni nimenomaan siihen, että tekijä luottaa lukijan kykyyn ymmärtää – eikä ihme, hänhän kirjoitti sen vertaislukijoilleen, ehkä muutamalle kymmenelle kollegalleen. Sillä tavoin runoutta kirjoitetaan ja luetaan: luotetaan lukijaan. 


Lopullisesti minut vakuutti siitä, että omaksumani kanta oli kestävä, kun sain käsiini Royall Tylerin englanninnoksen. Silloin tajusin, että minun on lähdettävä luontevasta suomenkielisestä ilmaisusta, ei niinkään akateemisesti vakuuttavasta. Tylerin käännöksen perustana olivat vakiintuneet englanninkieliset konventiot, joita en voinut mitenkään soveltaa; luontevaan suomeen ei kuulu viitata henkilöihin termeillä ”hänen majesteettinsa”, ”hänen ylhäisyytensä”, ”hänen armonsa” ja niin edelleen. Tylerin tekstissä se toimi, suomennoksessa sellainen herroittelu kuulostaisi lähinnä humoristiselta. Valitsin siis tavan mainita henkilöt ”keisarina”, ”pääministerinä”, ”kenraalina” ja niin edelleen, niin kuin alkutekstissä tehtiin silloin, kun heihin viitattiin konkreettisilla arvonimillä; muulloin viittausten subjektit ja objektit ilmenevät verbien kunnioitusmuodoista. Tylerin käännös kuitenkin on englannista kielellisesti luotettavin, luontevin ja lähellä alkutekstin tyyliä ja ilmaisutapaa, vaikka en olekaan samaa mieltä kaikista hänen tulkinnoistaan.


Tanka-runous ja Genjin proosa


Klassinen japani on sangen elliptinen kieli, joka luottaa lukijansa kykyyn käsittää kertojan tarkoitus ilman osoittelevia selityksiä. Japanin kunnioitusasteita ilmaisevat apuverbit tekevät mahdolliseksi sen, että demonstratiiveja lukuun ottamatta pronomineja useinkaan ei tarvita tai sellaisia ei olekaan; suomessa samantapaiseen kiteytymiseen päästään sekä verbien, että substantiivien persoonaliitteillä. Passiivin käyttö on niin ikään yksi klassisen japanin ominaisuuksia ja sen voi usein helposti suomentaa vastaavanlaisella suomenkielisellä ilmaisulla. Japanissa pronominien asemesta käytetään usein nomineja. Samoin kuin suomi, kieli on sukupuolineutraalia. Tarpeen vaatiessa pronominina käytetään vaikkapa substantiivia nainen tai mies.


Genjin tarina sisältää lähes 800 elimellisesti kertomukseen integroitua tankarunoa, joista monet viittaavat toisiinsa. Toisin sanoen, jotkut runoista ovat tarinan henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja repliikkejä, osa taas viittaa varhaisempien faktuaalisten runoilijoiden sepittämiin runoihin; ne ovat siis alluusioita, joiden yksi funktio on osoittaa, että niiden fiktiivinen sepittäjä tunsi vanhan japanilaisen ja kiinalaisen runouden – ja että tarinan kirjoittaja Murasaki Shikibu hallitsi suvereenisti tradition. Tällaista oli Heian-kauden Japanin kulttuurieliitin sivistys; oli kunnia-asia tuntea siihenastisen tanka-runouden kaanon ja Kiinasta vähintään Tang-dynastian klassikot. Naisten ei tosin edellytetty tai otaksuttukaan erityisemmin tuntevan kiinalaista runoutta, mutta Murasaki Shikibu oli poikkeuksellisen sivistynyt. Genjin tarinassa on toistuvasti viittauksia Po Chüin runoihin, etenkin ”Lauluun loputtomasta murheesta” – runoa ovat jotkut tutkijat pitäneet jopa Genjin tarinan inspiraation lähteenä, sehän kertoo keisarin rakastumisesta alempisäätyiseen naiseen ja murheesta kuoleman erottaessa heidät. Kieltämättä tarinassa on monia viittauksia tähän runoon, mutta tuskin se on ollut Murasaki Shikibun kirjoittamisen alkusyy: Japanin aiemmasta historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkitapauksia ja -henkilöitä sekä motiiveja kertomuksen fiktiolle.


Yksi klassisen japanilaisen runouden hienoista piirteistä on tämä allusiivisuus, sitaatteihin ja viittauksiin perustuva mielikuvien hienovarainen muuntelu. Lännessä sellaista ei yleensä ainakaan nykyisin sovelleta samalla tavoin, täällä sitaatteja ja alluusioita katsotaan usein karsaasti – jos ne edes tunnistetaan – ikään kuin olisi kyse plagioinnista tai toisen hevosella ratsastamisesta. Japanissa sitä ajateltiin sen sijaan dialogiksi, jossa myöhempi runoilija vastasi arvostamalleen edeltäjälle. 

Harva enää nykyisin tunnistaisi alluusioita tai sitaatteja edes kaikkein tunnetuimpiin klassisiin runoihimme, Kalevalaan, Eino Leinoon, Uuno Kailaaseen, Aaro Hellaakoskeen...


Joskus on ihmetelty, miten niin lyhyt runomuoto kuin 31-tavuinen tanka tai 17-tavuinen haiku voi olla niin ilmaisukykyinen. Vastaus on, että niihin usein liittyy viittaus johonkin aikaisempaan runoon (johon voi niin ikään liittyä viittaus vielä aikaisempaan haikuun tai tankaan); sillä tavoin lyhyeen runoon voi ladata pari kolme kerrosta eikä se enää olekaan niin suppea. Heian-kauden tankat sisälsivät enemmän kuin päältä katsoen näyttää. Olen suomennokseni selityksissä purkanut näitä viittaussuhteita ja alluusioita. Se on ollut kiehtova osa suomennostyötä, mutta tietenkin pitkittänyt sitä. Genjin tarina sisältää monta sataa viittausta varhaisempiin tankarunoihin ja japanilaisiin populaarilauluihin ja kansanlauluihin, joista myös sovitettiin Liediin verrattavaa taidemusiikkia, jota hoviylhäisö harrasti vapaa-aikanaan ja myös juhlapitojensa ohjelmana. Lisäksi usein viitataan kiinalaisiin runoihin, kungfutselaisiin klassikoihin, buddhalaisiin suutriin ja muuhun intialaiseen perinteeseen, esimerkiksi brahmanismin jumaluuksiin, jotka olivat buddhalaisuuteen integroituneena tulleet Kiinan kautta myös Japaniin.


Tankarunon kieli on vieläkin elliptisempää kuin proosan ja siitä on karsittu kaikki epäolennainen kohteliaisuusmuotoja myöten. Niinpä esimerkiksi rakkausruno tulkitaan ensimmäisen persoonan toiselle kirjoittamaksi; olenkin suomentanut sen sinuttelevaksi tyyliin ”kaipaan sinua” vaikka verbi alkutekstissä on infinitiiviä vastaavassa muodossa. Tai luontoa kuvaava runo, esimerkiksi ”karigane no / kikoyuru nabe ni / mitawataseba / yomo no kosue ga / irotsukinikeri”, jonka suomennan ”kun hanhiauran / ääniä kuullessani / nostin katseeni / näin: kaikkialla puiden / lehdet hehkuivat ruskaa” on yksinkertaisesti ”kun kuului hanhien ääniä samassa nostaa katse joka suunnalla puiden lehdet olivat ruskan värjäämiä”.


Japaninkielinen hovinaisten proosa oli usein yhtä lailla allusiivista, mikä jättää sen avoimeksi monikerrokselliselle tulkinnalle: pintatason alla piilee ”rivien väliin” kirjoitettuja merkityksiä, jotka vaativat lukijalta laajaa kirjallisuuden tuntemusta ja oivalluskykyä. Kääntäjäkin on ennen kaikkea lukija: suuri osa Genjin tarinan suomennostyöstäni on koostunut Genjiä edeltäviin runovalikoimiin ja muihin Murasaki Shikibun viittaamiin teksteihin perehtymisestä, kirjallisuudentuntijoiden ja tutkijoiden kommenttien ja selitysten lukemisesta aina aivan 1200-luvun alussa kirjoitetusta Mumyoozooshista (”Nimetön nide”, Fujiwara Shunzein tyttären kirjoittama pitkä essee Genjin tarinasta, naisten kirjallisuudesta, runouden konventioista jne.) nykypäiviin saakka. 


Yhä edelleen ilmestyy jatkuvana virtana tutkimuksia, tulkintoja, väitöskirjoja, esseitä, kommentteja ja pakinoita Genjin tarinasta. Nyt internetin ja sosiaalisen median aikana niiden määrä on hillitsemättömän ääretön. Osa on vakavasti otettavaa tutkimusta, paneutumista Murasaki Shikibun tekstiin paitsi totutusta kirjallisuushistoriallisesta, taidehistoriallisesta tai kielitieteellisestä lähtökohdasta myös yhä uusista näkökulmista: feministisestä, dekonstruktivistisesta, sosiaaliantropologisesta tai taloushistoriallisesta näkökulmasta ja niin edelleen. Osa on sitä tavanomaista ”minäkin haluan sanoa sanasen” -blogikirjoittelua, sellaista, josta näkee kirjoittajan pyrkivän julkisuuteen vain ratsastamalla Genjin tarinalla. Kaikkea tällaista on mahdoton seurata, jos haluaa saada käännöksen joskus valmiiksi. Niinpä tietyssä vaiheessa – en enää muista milloin (kenties vuoden 2015 tienoilla) – päätin, että suomennokseni perustuu siihenastiseen tietooni: että vanhan leikkilorun sanoilla ”omat nimet kirjoissa ja kirjan kannet kiinni”. Mikä ei tarkoita, ettenkö viime heinäkuun loppuun saakka olisi konsultoinut kirjahyllyssäni olevia lähteitä, en vain enää hankkinut niitä lisää.


Alustuksen jälkeen.     Kuva: Claes Olsson
Eikä se tarkoita, ettenkö tulevaisuudessa olisi kiinnostunut kaikesta relevantista uudesta Genjin tarinaan liittyvästä tiedosta, en vain enää etsi sitä aktiivisesti. Suomentajankin on pantava piste valmiille projektille 20 vuoden jälkeen.


_______________________________________


Kommentaari: Millaista on toimia japanin suomentajana Suomessa? Entä millainen kokemus on kääntää Genjin tarina (Genji monogatari), yli tuhatvuotinen kansakunnan (kirjallisen) identiteetin peruskivi? Mitä innovaatioita alkuperäiselle tekstille uskollisen käännöksen täytyy keksiä, etenkin teoksen kielelliset konventiot ja sen kuvaama hovinaisten elämänmuoto ovat miltei käsittämättömiä useimmille nykyjapanilaisille? Klubilla 16.11.2022 esiintynyt Kai Nieminen valaisi kokemuksiaan loistavasta kääntäjän ja runoilijan urastaan, kattaen 1970-luvun loppupuolen aina nykypäivään asti, Genjin tarina keskiössään. Niemisen puhe Genjin tarinan suomentamisesta toimi samanaikaisesti rikkaana historian tuntina 800–1200-luvun Japanista ja sen kirjallisista konventioista, sen hoviväen kulttuurista ja elämästä, yhteiskuntahierarkiasta ja poliittisesta järjestelmästä, ja uskonnon vaikutuksesta näihin teemoihin.


Genjin ajan ja jälkeinen Japani olikin monien klubilaisten mielessä Niemisen puheen jälkeisessä kysymys- ja keskustelutuokiossa; kungfutselaisuuden, buddhalaisuuden ja šintolaisuuden, siis Japanilaisen ja Kiinalaisen kulttuurin ja uskonnon kietoutuminen ja vastavuoroisuus oli yleinen teema, kuten myös sen ajan japanilainen musiikki ja kulttuuri, ja Japanin poliittinen järjestelmä. Niemisen asiantuntijuus oli täydessä näytössään keskustelutuokiossa. Oli myös mukava kuulla hänen vastauksensa klubilaisen kysymykseen

Keskustelu jatkui..           Kuva: JO
siitä, mikä on ollut kääntämistyön suurin nautinto: serendipisyys, löytämisen ilo, siis uusien tiedon palasten, uusien intertekstuaalisten yhteyksien vahingollinen löytäminen ja hahmottaminen lähteistä, joita Nieminen hyödynsi (ja luki useasti läpi) vanhan japanin uskollisessa kääntämisen työssään.

Kiehtova teema esityksessä ja sitä seuranneessa keskustelussa oli Niemisen tapa käsitellä kysymystä Genjin alkuperäisestä kirjoittajasta. Oliko kirjoittaja Murasaki Shikibu, kuten yleensä uskotaan? Vai oliko kirjoittajia useita? Tästä ollaan eri mieltä akateemisten tutkijoiden kesken – mutta onko sillä väliä kääntäjälle, kysyy Nieminen. Mitä on kääntää toisen kulttuurin merkittävimpiä teoksia (jonka kielellisiä ja kirjallisia konventioita on muutenkin erittäin vaikeata ymmärtää)? Se on kollaboratiivinen prosessi, jatkuvaa dialogia muiden kääntäjien ja tutkijoiden kanssa; muiden tekemät käännökset (olivat ne kehuttavia tai huonoja) antavat vihjeitä, miten kääntää (tai miten ei kääntää) tekstiä, miten kääntää Heian-ajan henkilöiden arvonimet ja virat aivan uusin terminologioin, miten ja minkä tyylin valita tekstille, jne. Samalla tavalla monet Genjin 800:sta kertomukseen integroidusta tankarunosta rakentavat itsestään kauniin ja integroidun kokonaisuuden: runot viittaavat toisiinsa, jopa Genjin ulkopuolisiin teksteihin, näin rakentuen toinen toisensa varaan. Kirjoittaminen on aina intertekstuaalista työtä, jossa ollaan dialogissa muiden kanssa, seisten jättiläisten ja yhtäläisten harteilla, tai enemminkin vieretysten heidän kanssansa.


- Kai Niemisen tekstin toimitti ja tilaisuuden kommentoi Ana Kuusela


keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Klubilla 16.11.2022 Kai Nieminen ja Genjin tarina

Runoilija, suomentaja Kai Niemisen alustus liittyy Genjin tarinaan, japanilaisen kirjallisuuden klassikkoon tuhannen vuoden takaa sekä Kain pitkään aikaan uuden suomennoksen parissa. 


Alustajamme valottaa myös tuhannen vuoden takaista japanilaista hovikulttuuria ja ylhäisön tuonaikaista kieltä jota asiaan perehtymätön nykyjapanilainenkaan lukija ei ymmärrä ilman selityksiä ja käännöstä. Alkutekstin saattaminen nykysuomeksi on vaatinut myös kielten kognitiivisten eroavaisuuksien ymmärtämistä ja siltojen löytämistä niiden ylittämiseksi.

1950 syntynyt Kai Nieminen debytoi runoilijana Parnassossa heti ylioppilasvuotenaan 1969 ja julkaisi ensimmäisen runokokoelman Joki vie ajatukseni vuonna 1971 (Tammi). Filosofian ja musiikkitieteen opinnot jäivät 70-luvun alussa sivummalle kun Nieminen innostui klassisesta japanista ja opiskeli kieltä yksityisesti aloittaen pian pitkän uran japanilaisen kirjallisuuden kääntäjänä, vuodesta 1977 eteenpäin free-lance suomentajana omien runoteosten julkaisemisen lisäksi.


- Et sä nyt jo tajua
- Kukahan tässä nyt ei varsinaisesti tajua
Piirros: Juha Olavinen

Pääsiäissaaren viimeinen palmu

Olen usein kysynyt itseltäni: "mitä viimeistä palmupuuta kaatanut pääsiäissaarelainen sanoi?" Sanoiko hän nykyajan metsurin tapaan: "työpaikkoja, ei puita!"? Vai: "teknologia ratkaisee ongelmamme, ei pelkoa, löydämme puulle korvaavan materiaalin"? Vai: "ei ole todisteita siitä, ettei jossakin muualla saarellamme olisi vielä palmuja. Tarvitsemme lisää tutkimusta. Ehdottamanne puunkaatorajoitus on ennenaikainen ja perustuu pelonlietsomiseen"?

- Jared Diamond: Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä? Terra Cognita 2005