tiistai 20. joulukuuta 2022

Markku af Heurlin: Talvipäivän seisauksen postilla 2022.


                       T a l v i p ä i v ä  s e i s a h t a a


Auringon lasku Heikkiläntorilla 15.12. Kuva:   Af




Talvipäivän seisaus on tänä vuonna 21.12. KLO 23.48.10 Suomen (Itä-Euroopan aikaa). Greenwichin keskiaikaa tai oikeammin universaaliaikaa se on kello 21.48.10   

Aurinko siirtyy Eläinradalla Jousimiehen merkistä Kauriin merkkiin.  Sen vuoksi eteläistä kääntöpiiriä kutsutaan Kauriin kääntöpiiriksi. Kauriin kääntöpiirillä, 23° 26′ 21,48″ astetta eteläistä leveyttä aurinko paistaa keskipäivällä suoraan pään päältä,  zeniitistä. Taas aivan järjettömän tarkkaan pituuspiirillä 1472,5’ läntistä leveyttä. 


Kuvittelen tämän olevan keskellä ei- mitään keskellä eteläistä Tyyntä merta. Mutta siellä sijaitsevatkin Ranskan Polynesiaan kuuluvat Australsaaret (Iles australes) tai pääsaarensa mukaan nimetyt Tubuai-saaret. Lähinnä tätä pistettä on 18 km2 -suuruinen Raivavae-saari (23o52’09’’ S, 14752’40’’ W)- Väestö 903 henkeä. 


Juridisesti Ranskan Polynesia on collectivité d'outre-mer (COM), eli Ranskaan kuuluva merentakainen yhteisö. Raivavae on tähän kuuluva kunta. Talvipäivänseisauksena  päivä on pohjoisella pallonpuoliskolla lyhimmillään. Helsingissä aurinko nousee 9.24 ja laskee 15.13, kuten myös ensi vuonna talvipäivänseisauksena.  Päivän pituus siis on vajaata kuusi tuntia. 

Seisauspäivien aikaan vajaan viikon  ajan auringon nousu- laskuajat ovat likipitäen samat. Aurinko on aivan kuin seisahtunut taivaalle keskipäivän hetkellä. Siitä nimitys. 

Latinaksi nimitys solstitium, joka tulee sanoista  sol, aurinko ja stitere, pysyä paikoillaan. Englanniksi ja ranskaksi solstice.

 

Helsingissä aurinko on etelässä 12.18 ja nousee 6,5 asteen korkeudelle horisontista.


Kuningatar Maudin maalla.

 

Eteläisellä pallonpuoliskolla vuorostaan päivä on pisimmillään.  Valtion teknisen tutkimuskeskuksen rakentama, vuonna 1988 perustettu Aboa-asema miehitettiin viime vuonna marraskuun lopulla koronatauon jälkeen. Tänä vuonna asemalle lähetetiin rekikunta 17.11. Asemaa hallinnoi Ilmatieteen laitos.

Suomen Etelämanner-operaatiot, FINNARP, ylläpitää tutkimusasema Aboaa ja järjestää Suomen Etelämanner-tutkimusohjelman hankkeiden kenttätyöt.

FINNARPin tiedotteesta:

 

”15.12. Aboalla kaikki hyvin ja sää on ollut jopa kesäinen. Parhaimpina päivinä pakkasta on ollut vain 3 astetta ja aurinko porottanut siniseltä taivaalta koko päivän tuulten pysyessä heikkoina. ”

Muuten. Vettä ei ole tarvinnut erikseen sulattaa, vaan sitä saadaan jäätikön sulamisveden muodostamasta lähteestä.


Yhdessä n 200 metrin päässä olevan ruotsalaisen Wasa-tutkimusaseman kanssa Aboa – nimi tietenkin tarkoittaa Turkua -  muodostaa Nordenskjöldin perusleirin. Nimen tukikohta on saanut ruotsalaisen napatutkijan, professori  Otto  Nordensjöldin, Koillisväylän löytäjän Adolf Erik Nodenskjöldin sisarenpojan mukaan. Asemat sijaitsevat kuningatar Maudin maalla 73 eteläisellä leveyspiirillä ja 13 läntisellä’ pituuspiirillä, vajaan 1900 kilometrin päässä  Etelännavasta ja noin 130 kilometrin päässä rannikolta, Vestfjellin vuoristossa

 

Nimen Kuningatar Maudin maa antoi maansa kuningattaren Maudin (1869, Lontoo – 1938, Lontoo) mukaan norjalainen tutkimusmatkailija ja Etelänavan löytäjä Roald Amundsen. Kuningatar Maud, Edward VII:n nuorin tytär oli kuningas Haakon VII:n puoliso ja Olavi V:n äiti. Maan nykyinen kuningas on Harald, ja kruununprinssi Haakon. 

Olin vuonna 2005 seuraamassa Norjan kansallispäivän 17. toukokuuta juhlallisuuksia ja  juhlakulkuetta kuninkaanlinnan edustalla. Maan itsenäistymisen 100-vuotisjuhlan johdosta erityisen suuri juhla. Juhlapäivä on maan 1815 vahvistetun perustuslain päivä, ja kulkue civiltåg, jonka kuningas Haraldin sairauden vuoksi otti vastan kruununprinssi  Haakon shaketissa. Aluksi hieman juhlavampaa ja sitten kevyempää musiikkia, Norjalaista perin iloista patriotismia.

 

Auringon arvoituksesta vielä.

 

Kesäpäivän seisauksen blogissa  toteisin, että sanan aurinko etymologinen alkuperä on arvoitus. Akateemikko Kaisa Häkkinen käsitteli sana perusteellisesti Nykysuomen etymologisessa sanakirjassa. Niin perusteellisesti, että en tässä pysty lainaamaan. Ensimäsien kerran painetussa tekstissä sana esiintyi Agricolalla.

Jöns Calrson huomautti minulle, että todennäköisesti kyseessä on (dominikaani)munkkien myöhäiskeskiajalla kehittämä sana, jonka perustana on kullan latinankielinen nimi  aurum. Tämä olisi luonnollinen selitys sillä saarnoissa piti erottaa sanan ”päivä” sisältämät kaksi merkitystä: vuorokaudenaika sekä taivaankappale ja kaiken valon lähde. Kristus on maailman valo, maailman aurinko.

 

Lisään vielä, että 1400-luvulla Corpus Christi -juhlassa pyhitettyä ehtoollisleipää, Kristuksen ruumista, alettiin kantaa aurinkomonstranssissa.  

Kullan alkemiallinen planeetta oli Aurinko,
. Hopean vuorostaan kuu, elohoepan Merkurius,  kuparin  Venus, raudan Mars, tinan Jupiter ja lyijyn Saturnus. (Hieman muistinvaraisesti.). 

 

Varhaisen tähtitieteen seitsemän planeettaa,  kreikaksi ”harhailijaa”*, olivat järjestyksessä  Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Aurinko siis oli planeettakunnan keskellä ja hallitsi muita,  kuin kuningas henkivartijoitaan – satelles, Siitä Kepler kehitti sanan satelliitti kuvaamaan planeetan kiertolaisia.

Alkemiassa oli paljon ihan järkevää kokeilua ja ajattelua. Alkemistit mm. löysivät fosforin. Ja sitten meidän käsityksemme mukaan tolkutonta mystiikkaa. Ja molempia sekaisin. Nykyaikaisen lääketieteellisen kemian perustaja Paracelsus – ”Määrä tekee myrkyn.” – oli lääkäri  ja alkemisti.

 

Psykoanalyysin suuri nimi C. G. Jung oli kiinnostutut alkemiasta, ihmisen psyykeen heijastumana ja kehityksenä epäpuhtaasta psyykkeestä  (lyijystä) puhtaaseen yksilöllistyneeseen ihmiseen, kultaan, psykoanalyyttisen alkemiallisen prosessin kautta. Jung (1875 – 1961) alkoi kiinnostua alkemiasta runsaan viidenkymmenen vuoden iässä.

** Latinaksi planeta tai stella errans

 

Tähtitaivaalla.

 

21.12.2022 Merkurius on suurimassa itäisessä elongaatiossa, kauimpana Auringosta itään päin. Merkuriushan, kuten  Venus näkyy vain aamu- tai iltatähtenä. Ja täällä Suomessa kunnolla perin harvoin. 

 

Merkurius  ja Venus – kreikaksi Hermes ja Afrodite -  näkyvät lounaisella taivaalla hieman auringonlaskun jälkeen. Mutta hyvin matalalla ja tuskin ovat havaittavissa. Huhtikuunalussa Merkurius  on hyvin havaittavissa iltataivaalla länsiluoteessa. Siitä myöhemmin.

 

Maalis-huhtikuussa Venus näkyy kirkkaana iltatähtenä. Sen pystyy hyvällä onnella jopa havaitsemaan päiväsikaan. Muutama suosi tämän saatoin itsekin nähdä.

Kerrotun mukaan lähtiessään Venäjän sotaretkelleen Napoleon silmäisi päivätaivaalle, ja katse osui Venukseen. Hän piti tätä hyvänä merkkinä.

 

Ensi vuoden aikana on odotettavissa tähtitaivaan kahden kirkkaimman kohteen  Venuksen ja Juopiterin lähellä olo   länsilounaisella iltataivaalla Kalojen tähtikuviossa aivan maaliskuun alussa  (1. – 3.3. )Toivomme kirkasta säätä. Marraskuun 9. päivänä on odotettavissa Venuksen peittyminen Kuun taakse.

 

Uusikuu on Rafaelin päivänä, 23 joulukuuta on 12.17, jona päivänä se myös on matalimmillaan. Jouluaattona kuu on lähimmillään. Oulussa ja Utsjoella, kuu ei lainkaan nouse horisontin yläpuolelle muutamana päivänä jouluin tienoilla.

 

 

Autio maa.

 

Tänä syksynä on kulunut 100 vuotta amerikkalasi-englantilaisen kirjailijan T.S Eliotin runoelman Autio maa (The Waste Land, uusimmassa käännöksessä Joutomaa) julkaisemisesta. Eliot  (1888 – 1965) loi modernin runouden klassikon, josa hön kuvais ensimmäisen maailamsodnajökeistöä hamrautta ja toivottmuutta. 

Tutustuin runoelmaan  47 vuotta sitten Eteläsuomaalaisen Osakunnan sihteerin Heidi Nymanin kautta. Mutta se jäi lukematta Ja on edelleen pöydällä lukemattomana. Noudattaen Helsingin Sanomien auktoritatiivisen kirjallisuusarvostelijan neuvoa en suin päin ala lukea runoelmaa, vaan perehdyn ensin Lauri Viljasen ja Kai Laitisen oppineisiin esittelyihin  .

Autiosta maasta on tunnetuin sen alku:

                  Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
                  sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa   
                  muiston ja pyyteen, kiihoittaa
                  uneliaita juuria kevätsateella.

Itse muistan Eliotin teoksista elävästi hänen näytelmänsä Murder in the Cathedral. Meillä oli se levytyksenä, jonka olin nauhoittanut ja kuunelin automatkoilla. Kreikkalaisen tragedian muotoa käyttävä näytelmä kertoi arkkipiispa Thomas Becketin murhasta Canterburyn tuomiokirkossa Henrik II:n hallituskaudella ja toimesta vuonna 1170.


Möbiuksen nauha


Aion, aika ja ikuisuus Möbiuksen renkaassa

Saksalaisen matemaatikon ja tähtitieteilijän  August Ferdinand Möbiuksen (1790 - 1868) mukaan.

 

Ominaisuudet voi katsoa netistä, mutta hauskempaa löytää itse.

 

  1. Tehdään kääntämällä  paperiliuskan toinen pää 180 astetta ja sen jälkeen liimaamalla päät yhteen, esim. teipillä. 

  2. Piirrä viiva alkaen vaikka liittymäkohdasta. Katso, mitä tapahtuu.

  3. Leikkaa nauha pitkin tätä viivaa. Katso, mitä tapahtuu.

  4. Leikkaa näin saatu nauha kahtia ja katso mitä tapahtuu

  5. Yritä jatkaa ja katso, mitä tapahtuu.

Möbiuksen nauhalla on vain yksi puoli. Sen vuoksi ennen vanhaan mm. sirkkeleitä käyttävät voimakoneet oli yhdistetty moottoriin Möbiuksen nauhan muodostavalla remmillä. Tämän vuoksi remmi kului tasaisesti. Muistan sellaisen Tuomelasta sirkkelisahastamme, vaikka vasta myöhemmin minulle selvisi, mistä oli kyse.

 

 

Heikki Palmu – Jeesus vai Paavali


Luin joulukuun alussa loppuun Heikki Palmun viimeisimmän teoksen Jeesus vai Paavali (Väyläkirjat 2022,  159 s), Kansikuvana Lowie Corinthis (1858 – 1926) maalaus Apostoli Paulus. Kovasti muistuttaa  mielikuvaani Heikki Palmusta.

Heikki Palmu alkoi 1968 ylioppilaana papin poikana lukea teologiaa, mutta ei silloin ajatellut ryhtyvänsä paiksi. Tutustuin Palmuun jotenkuten sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä. Sitä kautta olin myös yhteydessä YKY:läisiin (Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys) Varsinkin tytöt olivat kivoja, valoisia ihmisiä.

 

Pääsiäisenä 1974 olin elämäni ensimäistä kertaa Lapissa hiihtämässä, Enontekiössä Hettassa. Paluumatalla Rovaniemellä jäin kahville, olin muistanut väärin junan lähtöajan. Tulin tyhjälle lähtölaiturille ja mietin, miten  tästä selviää kotiin. Junathan olivat pääsiäisaikaan aivan täynnä. 

 

Herra toi avun. Sattumoisin tapasin asemalla ykyläisiä, muistaakseni juuri Heikki Palmun. Ykyläiset olivat vuokranneet hieman myöhemmin lähtevästä junasta retkeilyvaunun, Ja minullekin järjestyi siitä paikka.

 

 Taas huomasin, että minulla on (lutherilaisesta)  ristinopista paljon sekä ennakkoluuloja että väärinkäsityksiä. Kumpiakohan enemmän? 

 

En esimerkiksi tiennyt, että  Jeesus ja Paavali elivät osaksi samaan aikaan, vaikka eivät koskaan tavanneetkaan toisiaan. Paavali oli syntynyt Tarsoksessa, Vähässä Aasiassa ehkä n. 3 j.Kr. ilmeisesti opiskeli Jerusalemissa Sanhedrinin,. Suuren neuvoston jäsenen Gamalielin johdolla fariseukseksi. Hän oli  tuomitsemassa ensimmäistä marttyyriä Stefanosta (Tapania) kuolemaan kivittämällä noin v. 34. Kääntymyksen hän Damaskoksen tiellä pian sen jälkeen (”Saul, Saul, miksi sinä minua vainoat?”)

 

Hän oli pakanoiden eli juuri Vähässä Aasiassa ja Kreikassa sijaitsevien ei-juutalaisten seurakuntien apostoli . Neron vainoissa hänet tuomitiin kuolemaan ja Rooman kansalaisena mestatiin miekalla. (62 -64 j.Kr) samoihin aikoihin kuin Pietari ristiinnaulittiin.   Pietari ja Paavalin muistopäivä on sama, 29. kesäkuuta, vaikka Suomessa kalenterissa  se onkin vain Pekan nimipäivä. Tämä selitti minua pitkään askarruttaneen ongelman, miksi Leningradin keskellä oli Pietarin-Paavalin linnoitus.

 

En tiennyt, että Uuden Testamentin 13 Paavalin kirjeestä vain seitsemän luetaan hänen kirjoittamisiksi, tai oikeastaan hänen sanelemisikseen. Ne oli myös kirjoitettu vuosikymmeniä ennen evankeliumeja. Nämä on kirjoitettu ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopussa tai toisen alussa.


Sekä Jeesus että Paavali olivat vahvoja sanankäyttäjiä (”te kyykäärmeitten  sikiöt”  yms., puuttuivat vain makeanvedenpiraatti, ektoplasma ja bassibasuuki). Paavalin kirjeet olivat konkreettisia ohjeita pienille seurakunnille erilaisissa tilanteissa.  

 

Viimeisen  omansa,  Kirjeen Filemonille,  hän saneli vankitoverilleen Roomassa. Kirjeessään pyysi ystäväänsä  ottamaan huostaansa poikansa Onesimoksen, jonka isäksi hän oli vankilassa ollessaan tullut. Nimi Onesimos tarkoittaa ”hyödyllinen”.

 

Palmu pondeeraa näiden kahden julistajan välissä. Itse olen pitänyt Jeesusta oppimattomana yksinkertaisena kansanmiehenä. Kristillisen käsityksen mukaan hän oli syvästi oppinut. Paavalihan oli kirjanoppinut ja farisealainen. Hän tulee kirjoituksissaan lähemmäs Mooseksen lain kieltoja, vaikka sitten miesten ympärileikakkauksessa ja puhtaussäännöksissä poikkeaa perinteestä.


Avartava kohta oli pappeuden historia ja kirkon hierarkian kehittyminen. Piispa, episkopus, on päältä katsoja. Minua hieman oudoksutti, että Palmu ei todennut häntä häiritsevän ilmauksen kirkkoherra olevan väännös sanasta kyrkoherde, siis kirkon paimen. Mutta herrahan kirkkoherra oli ruotsalaisessa kurivaltiossa.

 

Muistan hyvin  Palmun  armeijamuiston  aseettomasta palveluksesta Harmaa päiväkirja, josta hän sai Eino Leino -palkinnon. (Tämä oli minulle uutta.) Samoihin aikoihin nuorena lukiolaisena luin G. H. von Wrightin kirjoituskokoelman  Ajatus ja julistus. Kansilehdellä arvostelija oli todennut. että tässä kirjassa on paljon ajatusta ja vähän julistusta.

Samoihin aikoihin hän myös kirjoiti vahvasanaisen pamfletin Profeetat puhuvat yhä : julistaako kirkko sorretuille vapautusta?. (Otava1974.)

 

Paavali vai Jeesus -kirjassa on paljon ajatusta – mutta ehkä enemmän julistusta. Lukemisen arvoinen teos kumminkin, varsikin tällaiselle pakanalle eli  maalaisjuntille. Sitähän sana pakana alun perin tarkoitti.

 

Kirja on kirjoitettu Turussa, Utössä, Seilissä ja Houtskärissä vv. 2021-2022. 

 

 

Johanneksen kevytevankeliumi?

 

Ortodoksisessa ajattelussa apostoli Johannes, toinen Sebedeuksen pojista,  evankelista Johannes,  Johanneksen ilmestyksen  sekä kolmen Johanneksen kirjeen kirjoittaja olivat yksi ja sama henkilö. Johanneksen evankeliumia pidetään ylevimpänä. Nimeltään hän on Johannes Teologi.


Johannes aloittaa:

Johannes Teologi


”Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona, 
ja san oli Jumala.”

 

Palmu piti Johanneksen evankeliumia ”kevytevankeliumina” ja perusteli käsitystään sillä, että amerikkalaiset ”menestyksen kirkot” paljolti perustavat sanan Johanneksen evankeliumiin. Ja myös julkaisevat sitä erillisinä vihkosina. Itsekin minulla oli sellainne oppikouluaikana. Taisi kylläkin jäädä lukematta.

Palmun kirja on palautettu kirjastoon jo viikkoja sitten, joten  jouduin perustamaan ajatukseni vain muistinvaraiseen tietoon. Luin kirjan intensiivisesti, enkä koskaan tee muistiinpanoja, mikä minulle viaksi luettakoon.

 

Toisaalta muistan, kuinka Kristiyhteisöön kuuluneen tätini Anni Velanderin ruumissaarnan syksyllä 1989 pitänyt pastori Jukka Kuoppamäki aloitti juuri näillä Johanneksen evankeliumin sanoilla. Anni asui yhdessä kahden toisen naimattoman sisarensa, Toinin ja Helmin  kanssa Nousiaistentiellä Ruskeasuolla. Hän hankki toimentulonsa saksan ja ruotsin yksityisopettajana ja harrasti paljon kirjallisuutta ja taiteita. 


Sisaret tukivat mm. taidemaalari Mauno Markkulaa ja kuvanveistäjä Pekka Aarniota, pikkuserkkuani. Tämä kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa vain 30-vuotiaana juuri taiteellisen läpimurtonsa jälkeen. Hänen töitään on ollut esillä Ateneumissa.

 

Luin Goethen Faustin koulupoikana, ehkä silloin lähinnä jonkinlaisena viitta - ja tikari -romantiikkana. Ensimmäisessä näytöksessä, ennen Mefistofeleen saapumista Faust alkaa lukea Raamatusta kohtaa (taas muistinvaraisesti):


”Alussa oli Sana.

Sanaa voinko pitää noin korkeana?
-----
Jos selvenee seko.
Alussa oli teko”


Murhenäytelmän jälkimäisessä osassa, joka julkaistiin lähes neljännesvuosisata edellisen osan jälkeen, kirjailijan jo kuoltua 1832 , Faustin viime  hetkellä pelastavat Mefistofeleen kynsistä enkelit.

 

Lukiolaisena luin myös näytelmän yhtenä esikuvana olleen Shakespearen aikalaisen Christoffer Marlowen Doctor Faustuksen: The Tragicall History of Dr. Faustus (1594) Siinä katumaton Faustus päätyi helvetin syövereihin. Lopussa kuoro kehottaa  kuolevaisia olemaan harjoittamatta enempää kuin mitä taivaallinen valta sallii. 

Teos päättyy sanoihin:

                  Terminat hora diem, terminat auctor opus. 

             
              - Hetki päättää päivän, - tekijä päättää teoksensa.

 

tiistai 13. joulukuuta 2022

Syyskauden päätös 14.12.2022 klo18. Minna Pöllänen: Barokki ja Bach

Minna Pöllänen: Bach, barokki ja aikakauden musiikin tanssilliset piirteet.

- Pianisti-ajattelija Minna Pöllänen puhuu barokin musiikista sekä keskusteluistaan fysiikan nobelisti Frank Wilczekin kanssa Bachista.

Lisäksi Minna soittaa Bachin teoksen Ranskalainen sarja n1 d-molli.

Minna Pöllänen on myös vuosikausia vetänyt Kriittisen Korkeakoulun yhteydessä omaa Virtaa-klubiaan (Virtaa - musiikkimatka)  jossa eri aikakausien musiikkia taustoitetaan pohdinnoilla kulttuurista, filosofiasta sekä myös fysiikasta. Ensi kevään ohjelma täältä:

. . 

Rauhaa Joulunaikaan

Joulukuu Roomassa



Keskellä Roomaa, antiikinaikaisen Largo di Torre Argentinan raunioalueesta on tullut kodittoien kissojen hoitokoti. Raunioita joulukuun kuunvalossa kuvasi juuri opintomatkaltaan Italiasta palannut Sara Heinämaa.


tiistai 22. marraskuuta 2022

Kai Niemisen klubialustus 16.11.2022

Metsäläinen kohtaa hovinaisen – 20 vuotta Genjin tarinan suomennostyötä



Kalevala, Sietsemän veljestä, Tuntematon sotilas – kaikki suomalaiset ovat kuulleet näistä kirjoista ja monet ovat lukeneet vähintään yhden. Genjin tarina, (Genji monogatari), on Japanin kirjallisessa kulttuurissa vielä merkittävämmässä asemassa kuin klassisen kolmikon yhteenlaskettu arvovalta on Suomessa. Kaikkien japanilaisten tulee ikään kuin tuntea se, jotta olisivat japanilaisia.

Tästä lähtee.   Kuva: Anja Olavinen

Aloitin Genjin tarinan suomentamisen 1970-luvun lopulla, kun Otava pyysi minua suomentamaan tarinaan sisältyvät tankarunot japanilaisen proosan suomentaja ja lähetystyöntekijä Martti Turusen, sittemmin senaattori Marutei Tsurusen pyynnöstä. Otava, joka oli aiemmin julkaissut kolme Turusen vanhasta japanista suomentamaa Ihara Saikakun proosateosta, oli Turusen kanssa sopinut julkaisevansa Genjin tarinan erillisinä niteinä sitä mukaa kuin käännöstyö etenee. Sain ensimmäisen osan runojen osuuden valmiiksi ennen kuin syksyllä 1979 matkustin stipendiaattina vuodeksi Japaniin. Palattuani syksyllä 1980 muutin asumaan vanhaan kansakouluun metsän keskelle Pernajaan.


Genjin tarinan suomennoksen ensimmäinen osa julkaistiin samana vuonna, kun palasin Suomeen, siis 1980. Jatkoin runojen suomentamista Turusen työn edistyessä; toinen osa julkaistiin 1982, kolmas osa 1983. Sitten projekti pysähtyi. Otava ilmoitti minulle, ettei julkaise enempää Turusen suomennosta, koska hänen suomen kielen taitonsa oli alkanut liiaksi taantua ulkomailla asuessa. Minua pyydettiin jatkamaan hanketta ja niin suomensin neljänteen osaan sekä proosan että tankarunot, jatkoksi Turusen suomennokselle. 


Olin suhtautunut alusta saakka Turusen suomennokseen kriittisesti, koska näytti siltä, ettei Otavalla tekstiä ollut lainkaan kustannustoimitettu. Olin yrittänyt kiinnittää kustantajan huomiota moniin yksityiskohtiin, jonka ainoana tuloksena oli lupa muuttaa proosatekstiä sillä tavoin, että se niveltyi runosuomennoksiini. 


Neljännen osan suomennokseen omaksuin uudenlaisen terminologian esimerkiksi henkilöiden virkojen ja arvonimien suhteen. Lisäsin suomennokseen sangen laajan selitysosion ja kirjoitin saatteeseen laajahkon selityksen 900-luvun japanilaisesta kulttuurista. Kun neljäs osa ilmestyi 1990, Otavan silloinen käännöskirjallisuusosaston päällikkö ehdotti, että pidettäisiin vähän taukoa. Ymmärsin, että aiemmat osat eivät olleet menestyneet kaupallisesti ja pianhan alkoi muutenkin lama.


Sain suomennoksestani kääntäjien valtionpalkinnon 1991 ja Otavan silloin käännöskirjallisuudesta vastaava Minna Castrén, vanha tuttuni ja ystäväni, tarjosi minulle ja seurueelleni – nyt jo edesmenneelle vaimolleni Elinalle ja hänen vierailulle tulleelle iranilaiselle ystävälleen – ylenpalttisen ja kostean lounaan ravintola Lehtovaarassa. Lounaan aikana tuli puheeksi, että olisi sääli, jos Genji jäisi puolitiehen, mutta palasimme asiaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun Castrén oli kohonnut Otavassa päättävämpään asemaan. Keväällä 2001 Minna Castrén ilmoitti, että aika olisi kypsä työn jatkamiselle. Niin sitten solmimme käännössopimuksen, johon varmuuden vuoksi varasin marginaalia siten, että työ olisi valmis 2010 mennessä.


Kääntämisen koetukset


Omaksuin kuitenkin alusta asti uudenlaisen otteen käännöstyöhön. Halusin olla alkutekstille uskollisempi kuin aiemmissa niteissä oli oltu. Turusen metodi oli sama, kuin useimpien Genjin läntisten kääntäjien: selittävä ja jossakin määrin yksinkertaistava. Olin itsekin noudattanut sitä neljännen niteen suomennoksessani, koska olin jatkanut samaan tyyliin ja säilyttänyt esimerkiksi henkilöiden nimitykset ja hovi-ilmapiirin yleisen kuvailun. En enää halunnut suomennoksesta ”kuvitetut klassikot” tyylistä yksinkertaistusta – ehdotinkin kustantajalle, että kirjoitan erikseen selitysosion, jotta saan vapauden suomennoksessa omaksua alkutekstille uskollisemman otteen.


Osoittautui, että olin ollut optimistinen, jouduin muutamankin kerran anomaan lisäaikaa sopimuksen deadlinesta. Onneksi kustantaja oli myötämielinen: tuhannen vuoden takainen romaani ei ole deadlinesta riippuvainen. Sain vapaat kädet tehdä työni siinä tahdissa kuin se oli mahdollista. Sovittiin myös, että tarpeen vaatiessa saan ennakkomaksua ja Otavan säätiön pieniä apurahoja, kun lähetän aina siihenastiset työni tulokset kustantajalle. Huomasin pian, että en tule toimeen ennakkopalkkioilla; tämä työ on tehtävä apurahojen turvin.


Mutta apurahojen anominen edellytti minulta julkaisuja, uusia suomennoksia ja omia runoja. Niinpä apuraha-anomuksissa oli aina tehtyjen töiden luettelossa kohta, joka luki suunnilleen näin: ”Genjin tarinan suomennoksen loppuun saattaminen, suomennoksesta on lähetetty Otavaan niin ja niin monta sivua”. Siksi aina välillä pidin pakostakin taukoja Genjin tarinan suomentamisessa ja suomensin sydäntäni lähellä olevien runoilijoiden runoja, esimerkiksi Ikkyuun, Ryookanin, Santookan ja Ema Saikoon. Näistä runosuomennoksista saamani palkkiot eivät suoranaisesti perheemme taloutta kohentaneet, mutta niiden saama myönteinen vastaanotto ilmeisesti vakuutti apurahalautakuntia niin, että valtion kirjallisuustoimikunta, Suomen kulttuurirahasto ja Kordelinin säätiö vuoron perään myönsivät minulle vuoden tai kahden, kerran kolmenkin vuoden apurahan. 


Kun sitten 2012 sain muutamaan kertaan hakemani valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen, lakkasin tietenkin anomasta apurahoja. Tuo kymmenen vuotta sitten myönnetty valtion taiteilija-apurahan suuruinen eläke teki maalla asuvalle metsäläiselle mahdolliseksi harjoittaa kääntäjän ammattia. Sen turvin sain suomennostyöni viimein valmiiksi tämän vuoden (2022) kesän lopulla. Tiettyjä välietappeja siinä toki on ollut: välillä neuvottelin Otavan kanssa siitä, että jospa en laatisikaan erillistä selitysosaa vaan kirjan kunkin aukeaman vasemmalla sivulla juoksisi suomennokseni ja oikealla puolen selityksiä ja toivon mukaan kuvituksia, jotka havainnollistavat tekstissä kuvattua arkkitehtuuria, pukeutumista, esineitä, seremonioita ja niin edelleen. Sain silloin positiivisen vastaanoton, toivon että se edelleen on voimassa.


Suomennoksen loppuosan raakaversio valmistui elokuun viimeisenä päivänä vuonna 2016. Muistan päivämäärän, koska seuraavana päivänä ajoimme Elinan kanssa Meilahteen kuulemaan hänen syöpädiagnoosinsa. Hän ehti lukea käsikirjoitukseni ja kommentoida sitä ennen kuin kuoli vuosi ja kolme viikkoa myöhemmin. Olin itsekin ollut sairaana huhtikuusta lähtien ja heikkona vielä pitkään leikkauksen jälkeen, mutta toivuttuani Elinan kuolemasta ja omasta leikkauksestani aloin työstää Genjiä aivan alusta asti: kävin kriittisesti läpi Turusen suomennoksen, muutin radikaalisti hänen käyttämänsä nimet ja termit ja suomensin uudelleen jokaisen aiemmin suomentamani tankarunon. Lisäsin selityksiin sitaatit ja alluusiot aiempiin teoksiin, proosaan ja runouteen, japanilaiseen ja kiinalaiseen. 


Editoin omaa aiempaa suomennostani jopa ankarammin kuin Turusen: minulla ei ollut oikeutta suomentaa Turusen suomennosta, sain vain muokata, synkronoida, Turusen suomennosta omaan tekstiini. Ja miksi? Kustantaja oli jo kertaalleen 1980-luvulla maksanut suomennospalkkion Turuselle eikä halunnut, että vaatisin sitä uudelleen. Sanoin kerran, että tekisin sen, vaikka ilmaiseksi, mutta ei. Tosiasiassa puoliksi suomensin Turusen tekstin uudelleen, koska en voi päästää Genjin tarinaa sellaisena suomalaiselle lukijalle, mutta copyright-syistä en saanut tehdä enempää – huolimatta siitä, että Marutei Tsurunen sähköpostitse sanoi minulle, ettei enää halua olla Genji monogatarin kanssa tekemisissä. Saa nähdä miten minun neuvotteluni kustantajan kanssa suomennoksen suhteen sujuvat, saanko uudessa sopimuksessa kirjailijan oikeudet vai kääntäjän? Joka tapauksessa on kiinnostavaa nähdä, miten lainauskorvauksissa jaetaan 1/3 Turuselle ja loput minulle, kun koko teoksen selitysten tekijänoikeudet ovat minulla.


Genjin tarinan kieli


Genjin tarina on kirjoitettu Heian-kauden (794–1185) ylhäisön käyttämällä kielellä. Heian-kaudella viralliset dokumentit kirjoitettiin useimmiten kiinaksi.


Genjin tarinan kuvitusta. 1100-luku.        Kuvalähde: Wikipedia

Runoja, esseitä ja esimerkiksi buddhalaisia tekstejä kiinaksi kirjoitettaessa saatettiin japanin kielen mukainen lukutapa merkitä rivin viereisin pienin numeroin ja sanajärjestystä, toisinaan myös verbipäätteitä, osoittavin apumerkein. Samalla tavoin toimitettiin alkuperäistä kiinalaista tekstiä helppolukuisemmaksi.

Japania kirjoitettiin kiinalaisia kanji-sanamerkkejä ja japanilaisia foneettisia kana-tavumerkkejä yhdistelevällä kirjoitusjärjestelmällä. Mitä asiapitoisempaa teksti oli, sen enemmän käytettiin kiinalaisia merkkejä, usein niin että tavumerkeillä merkittiin vain sanojen kieliopillisia suhteita, ja mitä kaunokirjallisempaa, japanilaisempaa, tekstiä kirjoitettiin, sen enemmän se sisälsi tavukirjoitusta. Kiinanpitoista tekstiä pidettiin maskuliinisena, tavumerkein kirjoitettua tekstiä feminiinisenä.


Koska japanin ja kiinan kielten ääntämisjärjestelmät poikkeavat täysin toisistaan, ei japanilaisten ollut mahdollista ääntää tekstiä kiinan kielellä. Kiinan kieli omaksuttiin useassa aallossa; sitä toivat maahan ennen kaikkea Kiinasta opintomatkoiltaan palanneet buddhalaismunkit, jotka eri aikoina opiskelivat Kiinan eri osissa ja oppivat kukin eri alueen kiinan kielen silloisen ääntämisen mukaisen ilmaisun.

Bodhisattva Kannon, 1100-luku

Niinpä yhdellä kanjimerkillä voi Japanissa olla kaksi tai kolmekin japanilaiskiinalaista ääntämistapaa, jotka poikkeavat toisistaan huomattavasti. Lisäksi niillä merkitään japanilaisia sanoja, joilla usein on useita synonyymejä. Yhdellä merkillä saattaa siten olla yhteensä viisi tai kuusikin lukutapaa, joskus useampiakin; toisaalta jonkin sanan voi kirjoittaa useampaakin vaihtoehtoista kanjimerkkiä käyttäen. Tavumerkeillä oli lisäksi useita rinnakkaisia kirjoitustapoja, koska niitä oli yksinkertaistettu eri merkeistä, jotka ääntyivät samoin.

Foneettiset tavumerkit noudattivat historiallisen ääntämyksen mukaista käytäntöä eikä niitä kaikkia enää Heian-kauden mittaan äännetty siten kuin kirjoitusjärjestelmän kehittymisen aikaan. Vuosisatojen mittaan japanin kielen ääntäminen muuttui vielä paljonkin, mutta niin sanotusta historiallisesta oikeinkirjoituksesta siirryttiin nykyisenlaiseen järjestelmään virallisesti vasta sodan jälkeen.


Kieliopillisesti Heian-kaudella puhutulle japanille oli ominaista monitasoinen ja -muotoinen kunnioitusjärjestelmä, jossa verbimuodoilla ilmaistiin ihmisten välisiä hierarkkisia suhteita. Persoonapronomineja ei tarvittu, kun verbistä ilmenee, kuka puhuu kenelle kenestä. Genjin tarinan kertoja esittää ylhäisöperheen seuranaista ja noudattaa tällaista arvojärjestystä kuvatessaan ylhäisön elämää ja toimia samanveroisille kollegoilleen. Genjin tarinan kirjoitettu kieli on lähellä Heian-ylhäisön puhumaa kieltä, ja koska Murasaki Shikibu alun perin kirjoitti tarinan tutun sisäpiirin viihteeksi, hän saattoi luottaa siihen, että lukija ymmärsi hänen tarkoituksensa varsin kiteytetystikin ilmaistuna.


Pronominien asemesta käytettiin enimmäkseen nomineja sellaisenaan; erisnimen sijaan henkilöihin viitattiin esimerkiksi heidän virkansa tai arvoasteensa mukaan. Hallitsevasta keisarista käytettiin, kun tarpeen viitata häneen suoraan, yksinkertaista ilmaisua ue (”yläpuolinen, ylempänä oleva”), mutta samaa nominia käytettiin myös tarkoittamaan esimerkiksi ”rouvaa”: olen suomentanut esimerkiksi ilmaisun Murasaki no ue ”rouva Rusojuureksi”. Usein luonteva tapa suomentaa tämäntapaiset ilmaisut on käyttää pronominia ”hän”. Alituiseen toistuu myös sana in, joka oikeastaan viittaa rakennukseen, jossa tarkoitettu henkilö asuu. In on alkumerkityksessään aidalla tai muurilla ympäröity rakennus: palatsi, kartano, temppeli, temppeli tai luostari. Kun se viittaa rakennukseen olen käyttänyt siitä yhteydestä riippuen suomennosta palatsi, temppeli tai luostari; sanalla kuitenkin useimmiten viitataan rakennuksen asukkaaseen. Vallasta luopuneille keisareille oli kaupungissa palatseja, joihin he saattoivat asettua: Reizei-in, Suzakuin. Sen jälkeen heitä nimitettiin asuinpaikan mukaan Reizei-iniksi tai Suzakuiniksi, usein vain iniksi. Olen suomentanut henkilöön viittaavan inin sanalla ”entiskeisari” (aiemmassa suomennoksessa on käytetty termiä eläkekeisari) tai nimellä tai pronominilla hän.


Genjin Kuudennen kadun varteen rakennuttamaa neljän korttelin laajuista kokonaisuutta nimitetään Rokujoo-no-iniksi, jonka olen suomentanut Kuudennen kadun palatsiksi. Kun Genjille myönnettiin entiskeisarin veroinen arvo, häntäkin alettiin nimittää iniksi. Sen olen suomentanut milloin pronominilla hän, milloin proprilla Genji.


Keisarilla ja prinsseillä ja prinsessoilla ei ole sukunimeä, toisin kuin kansalaisilla. Keisari Saga, joka hallitsi 809–823, antoi keisarihuoneesta erottamilleen pojilleen sukunimen Minamoto, ”kaiken alkulähde”. Sanamerkin minamoto japanilaiskiinalainen lukutapa on gen; Genji tarkoittaa ”Minamoton sukua”. Myöhemmät keisarit seurasivat tapaa aina 1300-luvun alkuun asti. Sagan isä, keisari Kanmu (hallitsi 781–806), perusti jo aiemmin samalla tavoin Tairan suvun (Heishi, Heike).


Vuosisatojen mittaan Minamoton suvusta kehittyi poliittisesti ja sotilaallisesti mahtava klaani, joka soti pitkään ja verisesti Tairan klaanin kanssa, mutta vielä Genjin tarinan kuvaamana aikana Heian-kaudella Minamotot kamppailivat poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sangen rauhanomaisesti Fujiwaran mahtisuvun kanssa. Fujiwara-perheet puolestaan yrittivät kilvan naittaa tyttäriään kruununprinssille tai keisarille. Tällaisista vastakkainasetteluista Genjin tarina rakentaa juoneensa poliittisia jännitteitä.


Genjin tarinan henkilöihin ei alkutekstissä yleensä viitata nimellä vaan kulloisenkin virka-aseman mukaisella nimityksellä. Alkutekstissä päähenkilöön viitataan tarpeen tullen harvakseltaan nimityksellä Hikaru Genji, ”Sädehtivä Minamoto”: Hikaru, ”sädehtivä”, on pikemminkin kuvaileva epiteetti kuin henkilönimi. Niin japanilaiset kuin käännöstenkin lukijat ovat tottuneet kutsumaan häntä yksinkertaisesti Genjiksi ja sitä käytäntöä minäkin noudatan suomennoksessani.


Genjin tarinan muita käännöksiä


Genjin tarina on käännetty monelle kielelle, nykyjapaniksikin lukuisaan kertaan. Pääasiallisena alkutekstinä käyttämäni editio on Shoogakukanin julkaisema Nihon koten bungaku zenshuu (Japanin klassisen kirjallisuuden kootut teokset) sarjaan kuuluva kuusiosainen tekstikriittinen laitos, joka sisältää alkuperäisen tekstin ja sen käännöksen nykyjapaniksi sekä selitysviitteet, joita ei voi sanoa alaviitteiksi, koska ne sijaitsevat kunkin sivun yläosassa. Kirjan rakenne on siis sellainen, että kunkin oikealta vasemmalle pystysuoraan painetun sivun ylimpänä olevassa vaakasuorassa sarakkeessa on numeroituja selityksiä petiitillä painettuna, keskimmäisessä sarakkeessa normaalitekstillä painettu ja viitenumeroin varustettu alkuteksti sellaisessa asussa, kuin se kopioijien jäljiltä on säilynyt: Murasaki Shikibun kuoleman jälkeen kului yli 100 vuotta varhaisimpien säilyneiden tekstien kopioimiseen. 


Alkutekstistä on siis lukuisia versioita, joiden perusteella kielen- ja kirjallisuudentutkijat ovat konstruoineet oletetun alkuperäisen tekstin tai alkuperäistekstejä, joiden ”alkuperäisyydestä” ei vallitse yksimielisyyttä, joidenkuiden tutkijoiden mukaan Genjin tarinan kirjoittajia on useampia, jotkut ovat sitä mieltä että noin kaksi kolmasosaa tarinan alkuluvuista on kirjoittanut yksi ja sama henkilö, jota nimitämme Murasaki Shikibuksi, ja loput luvut olisivat syntyneet niin kuin nykyinen fan fiction: Genjin tarinan kiehtomat henkilöt, jotka kopioivat tarinaa levittääkseen sitä uusille faneille, lisäsivät siihen keksimiään kohtauksia, henkilöitä ja tapahtumia. Suomentajana en ota kantaa spekulaatioihin, minulle Genjin tarina on suurenmoinen teos, joka on elänyt yli tuhat vuotta omalla painollaan. Sen tekstin minä olen suomentanut. 


Vaikka tiedämme kirjailijan pseudonyymin, emme kuitenkaan tiedä kuka hän oli tai ketkä tämän lopullisesti säilyneen version ovat luoneet. Sama kai pätee hyvinkin moneen kirjaan ja muuhunkin taideteokseen, ajatellaanpa vain väitettä, että Shakespearen näytelmiä ei kirjoittanut William Shakespeare vaan yksi toinen, jonka nimi oli William Shakespeare. Tai että Tao te chingin kirjoitti Laotse, jonka nimi tarkoittaa ”vanhaa mestaria”. Varsinkin viimeaikaiset tekstilöydöt ja -analyysit osoittavat, että Tao te ching on syntynyt eri puolilla Kiinaa monen vuosikymmenen tai -sadankin mittaan, miksi siis pohtisimme kuka oli tuntemattomaksi jäänyt Laotse – ainoa mikä on tärkeää on hänen tekstinsä.


Nykyjapaniksi Genjin tarinan käänsi jo 1900-luvun alussa Yosano Akiko, sittemmin sen käänsi kolmeenkin kertaan Tanizaki, myöhemmin myös Enchi Fumiko; sarjakuva- ja animeversioita on tehty kaiketi lukemattomia. Selasin Akikon versiota sen saatuani, mutta totesin ettei siitä ollut apua käännöstyöhöni, eikä Enchistäkään. Tanizakin kolmas 1960-luvulla valmistunut versio, ”Jun’ichiroo shinshinyaku Genji monogatari” oli kaikkein uskollisin alkutekstille. Siitä tarkistin silloin tällöin, että olinko ymmärtänyt oikein. Useimmiten olin, välillä en, mutta Tanizakin selvä ja koristelematon tulkinta auttoi valitsemaan tyylilajin. Akikon ja Enchin versiot taas tuntuvat suunnatun etupäässä naistenlehtien lukijoille; ne ovat mielestäni yksinkertaistetun romantisoituja.


Englanniksikin on julkaistu useita käännösversioita, joista ensimmäinen, Arthur Waleyn 1925–26 julkaistu versio on monella tavoin merkillepantava. Waleyn englannin kieli on verrattoman tyylikästä ja kaunista, tosin hänen japanintaitonsa jättää toivomisen varaa – hänen käännökseensä ei voi luottaa. Waley yksinkertaisesti jätti kääntämättä jaksoja tai kokonaisia lukuja, jotka hänen mielestään olivat käsittämättömiä tai taiteellisesti toissijaisia. Mutta hänen merkityksensä Genjin kääntäjänä on sitäkin suurempi, että sanotaan sen vaikuttaneen Japanissa Genjin tarinan merkityksen tajuamiseen: jos Genji lännessä ymmärrettiin suurteokseksi, sen maine Japanissakin tulisi palauttaa. Genji monogatari oli nimittäin ollut vuosisadan alun nationalistisessa Japanissa pannassa, koska siinä annetaan ymmärtää, että keisarien pyhään perimysjärjestykseen on aviorikosten kautta tullut verta, jota ei sinne kuulu. Ajatus siitä, että tällainen ylipäätään oli mahdollista, teki Genjin tarinasta poliittis-moraalisesti kielletyn teoksen, mutta Waleyn käännös palautti sen kunnian.


Myöhemmin Edward Seidensticker käänsi Genjin englanniksi 1976, hänen käännöksensä on kielen kannalta luotettavampi mutta mielestäni tyylillisesti heikko. Se on akateeminen käännös, joka niin sanoakseni kangistaa Murasaki Shikibun proosan poeettisuuden arkipäiväiseksi proosaksi. Alkutekstin viehätys nimittäin perustuu minun mielestäni nimenomaan siihen, että tekijä luottaa lukijan kykyyn ymmärtää – eikä ihme, hänhän kirjoitti sen vertaislukijoilleen, ehkä muutamalle kymmenelle kollegalleen. Sillä tavoin runoutta kirjoitetaan ja luetaan: luotetaan lukijaan. 


Lopullisesti minut vakuutti siitä, että omaksumani kanta oli kestävä, kun sain käsiini Royall Tylerin englanninnoksen. Silloin tajusin, että minun on lähdettävä luontevasta suomenkielisestä ilmaisusta, ei niinkään akateemisesti vakuuttavasta. Tylerin käännöksen perustana olivat vakiintuneet englanninkieliset konventiot, joita en voinut mitenkään soveltaa; luontevaan suomeen ei kuulu viitata henkilöihin termeillä ”hänen majesteettinsa”, ”hänen ylhäisyytensä”, ”hänen armonsa” ja niin edelleen. Tylerin tekstissä se toimi, suomennoksessa sellainen herroittelu kuulostaisi lähinnä humoristiselta. Valitsin siis tavan mainita henkilöt ”keisarina”, ”pääministerinä”, ”kenraalina” ja niin edelleen, niin kuin alkutekstissä tehtiin silloin, kun heihin viitattiin konkreettisilla arvonimillä; muulloin viittausten subjektit ja objektit ilmenevät verbien kunnioitusmuodoista. Tylerin käännös kuitenkin on englannista kielellisesti luotettavin, luontevin ja lähellä alkutekstin tyyliä ja ilmaisutapaa, vaikka en olekaan samaa mieltä kaikista hänen tulkinnoistaan.


Tanka-runous ja Genjin proosa


Klassinen japani on sangen elliptinen kieli, joka luottaa lukijansa kykyyn käsittää kertojan tarkoitus ilman osoittelevia selityksiä. Japanin kunnioitusasteita ilmaisevat apuverbit tekevät mahdolliseksi sen, että demonstratiiveja lukuun ottamatta pronomineja useinkaan ei tarvita tai sellaisia ei olekaan; suomessa samantapaiseen kiteytymiseen päästään sekä verbien, että substantiivien persoonaliitteillä. Passiivin käyttö on niin ikään yksi klassisen japanin ominaisuuksia ja sen voi usein helposti suomentaa vastaavanlaisella suomenkielisellä ilmaisulla. Japanissa pronominien asemesta käytetään usein nomineja. Samoin kuin suomi, kieli on sukupuolineutraalia. Tarpeen vaatiessa pronominina käytetään vaikkapa substantiivia nainen tai mies.


Genjin tarina sisältää lähes 800 elimellisesti kertomukseen integroitua tankarunoa, joista monet viittaavat toisiinsa. Toisin sanoen, jotkut runoista ovat tarinan henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja repliikkejä, osa taas viittaa varhaisempien faktuaalisten runoilijoiden sepittämiin runoihin; ne ovat siis alluusioita, joiden yksi funktio on osoittaa, että niiden fiktiivinen sepittäjä tunsi vanhan japanilaisen ja kiinalaisen runouden – ja että tarinan kirjoittaja Murasaki Shikibu hallitsi suvereenisti tradition. Tällaista oli Heian-kauden Japanin kulttuurieliitin sivistys; oli kunnia-asia tuntea siihenastisen tanka-runouden kaanon ja Kiinasta vähintään Tang-dynastian klassikot. Naisten ei tosin edellytetty tai otaksuttukaan erityisemmin tuntevan kiinalaista runoutta, mutta Murasaki Shikibu oli poikkeuksellisen sivistynyt. Genjin tarinassa on toistuvasti viittauksia Po Chüin runoihin, etenkin ”Lauluun loputtomasta murheesta” – runoa ovat jotkut tutkijat pitäneet jopa Genjin tarinan inspiraation lähteenä, sehän kertoo keisarin rakastumisesta alempisäätyiseen naiseen ja murheesta kuoleman erottaessa heidät. Kieltämättä tarinassa on monia viittauksia tähän runoon, mutta tuskin se on ollut Murasaki Shikibun kirjoittamisen alkusyy: Japanin aiemmasta historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkitapauksia ja -henkilöitä sekä motiiveja kertomuksen fiktiolle.


Yksi klassisen japanilaisen runouden hienoista piirteistä on tämä allusiivisuus, sitaatteihin ja viittauksiin perustuva mielikuvien hienovarainen muuntelu. Lännessä sellaista ei yleensä ainakaan nykyisin sovelleta samalla tavoin, täällä sitaatteja ja alluusioita katsotaan usein karsaasti – jos ne edes tunnistetaan – ikään kuin olisi kyse plagioinnista tai toisen hevosella ratsastamisesta. Japanissa sitä ajateltiin sen sijaan dialogiksi, jossa myöhempi runoilija vastasi arvostamalleen edeltäjälle. 

Harva enää nykyisin tunnistaisi alluusioita tai sitaatteja edes kaikkein tunnetuimpiin klassisiin runoihimme, Kalevalaan, Eino Leinoon, Uuno Kailaaseen, Aaro Hellaakoskeen...


Joskus on ihmetelty, miten niin lyhyt runomuoto kuin 31-tavuinen tanka tai 17-tavuinen haiku voi olla niin ilmaisukykyinen. Vastaus on, että niihin usein liittyy viittaus johonkin aikaisempaan runoon (johon voi niin ikään liittyä viittaus vielä aikaisempaan haikuun tai tankaan); sillä tavoin lyhyeen runoon voi ladata pari kolme kerrosta eikä se enää olekaan niin suppea. Heian-kauden tankat sisälsivät enemmän kuin päältä katsoen näyttää. Olen suomennokseni selityksissä purkanut näitä viittaussuhteita ja alluusioita. Se on ollut kiehtova osa suomennostyötä, mutta tietenkin pitkittänyt sitä. Genjin tarina sisältää monta sataa viittausta varhaisempiin tankarunoihin ja japanilaisiin populaarilauluihin ja kansanlauluihin, joista myös sovitettiin Liediin verrattavaa taidemusiikkia, jota hoviylhäisö harrasti vapaa-aikanaan ja myös juhlapitojensa ohjelmana. Lisäksi usein viitataan kiinalaisiin runoihin, kungfutselaisiin klassikoihin, buddhalaisiin suutriin ja muuhun intialaiseen perinteeseen, esimerkiksi brahmanismin jumaluuksiin, jotka olivat buddhalaisuuteen integroituneena tulleet Kiinan kautta myös Japaniin.


Tankarunon kieli on vieläkin elliptisempää kuin proosan ja siitä on karsittu kaikki epäolennainen kohteliaisuusmuotoja myöten. Niinpä esimerkiksi rakkausruno tulkitaan ensimmäisen persoonan toiselle kirjoittamaksi; olenkin suomentanut sen sinuttelevaksi tyyliin ”kaipaan sinua” vaikka verbi alkutekstissä on infinitiiviä vastaavassa muodossa. Tai luontoa kuvaava runo, esimerkiksi ”karigane no / kikoyuru nabe ni / mitawataseba / yomo no kosue ga / irotsukinikeri”, jonka suomennan ”kun hanhiauran / ääniä kuullessani / nostin katseeni / näin: kaikkialla puiden / lehdet hehkuivat ruskaa” on yksinkertaisesti ”kun kuului hanhien ääniä samassa nostaa katse joka suunnalla puiden lehdet olivat ruskan värjäämiä”.


Japaninkielinen hovinaisten proosa oli usein yhtä lailla allusiivista, mikä jättää sen avoimeksi monikerrokselliselle tulkinnalle: pintatason alla piilee ”rivien väliin” kirjoitettuja merkityksiä, jotka vaativat lukijalta laajaa kirjallisuuden tuntemusta ja oivalluskykyä. Kääntäjäkin on ennen kaikkea lukija: suuri osa Genjin tarinan suomennostyöstäni on koostunut Genjiä edeltäviin runovalikoimiin ja muihin Murasaki Shikibun viittaamiin teksteihin perehtymisestä, kirjallisuudentuntijoiden ja tutkijoiden kommenttien ja selitysten lukemisesta aina aivan 1200-luvun alussa kirjoitetusta Mumyoozooshista (”Nimetön nide”, Fujiwara Shunzein tyttären kirjoittama pitkä essee Genjin tarinasta, naisten kirjallisuudesta, runouden konventioista jne.) nykypäiviin saakka. 


Yhä edelleen ilmestyy jatkuvana virtana tutkimuksia, tulkintoja, väitöskirjoja, esseitä, kommentteja ja pakinoita Genjin tarinasta. Nyt internetin ja sosiaalisen median aikana niiden määrä on hillitsemättömän ääretön. Osa on vakavasti otettavaa tutkimusta, paneutumista Murasaki Shikibun tekstiin paitsi totutusta kirjallisuushistoriallisesta, taidehistoriallisesta tai kielitieteellisestä lähtökohdasta myös yhä uusista näkökulmista: feministisestä, dekonstruktivistisesta, sosiaaliantropologisesta tai taloushistoriallisesta näkökulmasta ja niin edelleen. Osa on sitä tavanomaista ”minäkin haluan sanoa sanasen” -blogikirjoittelua, sellaista, josta näkee kirjoittajan pyrkivän julkisuuteen vain ratsastamalla Genjin tarinalla. Kaikkea tällaista on mahdoton seurata, jos haluaa saada käännöksen joskus valmiiksi. Niinpä tietyssä vaiheessa – en enää muista milloin (kenties vuoden 2015 tienoilla) – päätin, että suomennokseni perustuu siihenastiseen tietooni: että vanhan leikkilorun sanoilla ”omat nimet kirjoissa ja kirjan kannet kiinni”. Mikä ei tarkoita, ettenkö viime heinäkuun loppuun saakka olisi konsultoinut kirjahyllyssäni olevia lähteitä, en vain enää hankkinut niitä lisää.


Alustuksen jälkeen.     Kuva: Claes Olsson
Eikä se tarkoita, ettenkö tulevaisuudessa olisi kiinnostunut kaikesta relevantista uudesta Genjin tarinaan liittyvästä tiedosta, en vain enää etsi sitä aktiivisesti. Suomentajankin on pantava piste valmiille projektille 20 vuoden jälkeen.


_______________________________________


Kommentaari: Millaista on toimia japanin suomentajana Suomessa? Entä millainen kokemus on kääntää Genjin tarina (Genji monogatari), yli tuhatvuotinen kansakunnan (kirjallisen) identiteetin peruskivi? Mitä innovaatioita alkuperäiselle tekstille uskollisen käännöksen täytyy keksiä, etenkin teoksen kielelliset konventiot ja sen kuvaama hovinaisten elämänmuoto ovat miltei käsittämättömiä useimmille nykyjapanilaisille? Klubilla 16.11.2022 esiintynyt Kai Nieminen valaisi kokemuksiaan loistavasta kääntäjän ja runoilijan urastaan, kattaen 1970-luvun loppupuolen aina nykypäivään asti, Genjin tarina keskiössään. Niemisen puhe Genjin tarinan suomentamisesta toimi samanaikaisesti rikkaana historian tuntina 800–1200-luvun Japanista ja sen kirjallisista konventioista, sen hoviväen kulttuurista ja elämästä, yhteiskuntahierarkiasta ja poliittisesta järjestelmästä, ja uskonnon vaikutuksesta näihin teemoihin.


Genjin ajan ja jälkeinen Japani olikin monien klubilaisten mielessä Niemisen puheen jälkeisessä kysymys- ja keskustelutuokiossa; kungfutselaisuuden, buddhalaisuuden ja šintolaisuuden, siis Japanilaisen ja Kiinalaisen kulttuurin ja uskonnon kietoutuminen ja vastavuoroisuus oli yleinen teema, kuten myös sen ajan japanilainen musiikki ja kulttuuri, ja Japanin poliittinen järjestelmä. Niemisen asiantuntijuus oli täydessä näytössään keskustelutuokiossa. Oli myös mukava kuulla hänen vastauksensa klubilaisen kysymykseen

Keskustelu jatkui..           Kuva: JO
siitä, mikä on ollut kääntämistyön suurin nautinto: serendipisyys, löytämisen ilo, siis uusien tiedon palasten, uusien intertekstuaalisten yhteyksien vahingollinen löytäminen ja hahmottaminen lähteistä, joita Nieminen hyödynsi (ja luki useasti läpi) vanhan japanin uskollisessa kääntämisen työssään.

Kiehtova teema esityksessä ja sitä seuranneessa keskustelussa oli Niemisen tapa käsitellä kysymystä Genjin alkuperäisestä kirjoittajasta. Oliko kirjoittaja Murasaki Shikibu, kuten yleensä uskotaan? Vai oliko kirjoittajia useita? Tästä ollaan eri mieltä akateemisten tutkijoiden kesken – mutta onko sillä väliä kääntäjälle, kysyy Nieminen. Mitä on kääntää toisen kulttuurin merkittävimpiä teoksia (jonka kielellisiä ja kirjallisia konventioita on muutenkin erittäin vaikeata ymmärtää)? Se on kollaboratiivinen prosessi, jatkuvaa dialogia muiden kääntäjien ja tutkijoiden kanssa; muiden tekemät käännökset (olivat ne kehuttavia tai huonoja) antavat vihjeitä, miten kääntää (tai miten ei kääntää) tekstiä, miten kääntää Heian-ajan henkilöiden arvonimet ja virat aivan uusin terminologioin, miten ja minkä tyylin valita tekstille, jne. Samalla tavalla monet Genjin 800:sta kertomukseen integroidusta tankarunosta rakentavat itsestään kauniin ja integroidun kokonaisuuden: runot viittaavat toisiinsa, jopa Genjin ulkopuolisiin teksteihin, näin rakentuen toinen toisensa varaan. Kirjoittaminen on aina intertekstuaalista työtä, jossa ollaan dialogissa muiden kanssa, seisten jättiläisten ja yhtäläisten harteilla, tai enemminkin vieretysten heidän kanssansa.


- Kai Niemisen tekstin toimitti ja tilaisuuden kommentoi Ana Kuusela



- Et sä nyt jo tajua
- Kukahan tässä nyt ei varsinaisesti tajua
Piirros: Juha Olavinen

Pääsiäissaaren viimeinen palmu

Olen usein kysynyt itseltäni: "mitä viimeistä palmupuuta kaatanut pääsiäissaarelainen sanoi?" Sanoiko hän nykyajan metsurin tapaan: "työpaikkoja, ei puita!"? Vai: "teknologia ratkaisee ongelmamme, ei pelkoa, löydämme puulle korvaavan materiaalin"? Vai: "ei ole todisteita siitä, ettei jossakin muualla saarellamme olisi vielä palmuja. Tarvitsemme lisää tutkimusta. Ehdottamanne puunkaatorajoitus on ennenaikainen ja perustuu pelonlietsomiseen"?

- Jared Diamond: Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä? Terra Cognita 2005