Jatkan varsin suoraan siitä mihin Reijo Miettinen lopetti, J.V. Snellmanin sivistyskäsityksestä.
Snellmanin sanomalehtikirjoituksen 1846 mukaan sivistys todellakin on sitä, että ihminen tavoittaa aikakautensa hengen ja toimii sen suuntaisesti
Kysymys on silloin tietenkin siitä, mikä se aikakauden henki on, ja ennen sitä on kysyttävä, mitä tämä käsite tarkoittaa.
Snellmanin aikakauden henki on hyvin tarkka ja rationaalinen käsite. Se on huomattavan eri asia kuin pinnallinen ajanhenki, joka vaihtuu muodin tavoin, irrationaalisesti. Aikakausi tarkoittaa jotain hieman pitkäkestoisempaa ajanjaksoa ja aikakauden henki tarkoittaa aikakauden korkeinta yhteistä inhimillistä tietoisuutta, joka on järkiperäisesti tavoitettavissa sekä perusteltavissa ja joka myös antaa tuon aikakauden inhimilliselle toiminnalle suuntaa.
Snellman itse katsoi, siis 1800-luvun puolivälissä, että aikakauden henki on sivistyksen levittäminen, siis sivistyksen ja sen periaatteiden ulottaminen kaikille ihmisille ja sen ulottaminen kaiken toiminnan perustaksi. Ja tässä Snellman osui todella oikeaan: tiedämme hyvin, että tuota seurannut aika, 1800-luvun jälkipuolisko oli inhimillisen sivistyksen kannalta varsin valoisaa, eteenpäin menon aikaa. Silloin luotettiin sivistyksen jatkuvaan etenemiseen ja tuohon luottamukseen näytti todellakin olevan perusteet.
Snellman siis edusti valistuksen tiedonihanteita puhtaimmillaan: ensisijaista olisi tiedon lisääminen, tiedon jakaminen kaikille ja tiedon edistyminen ratkaisee ihmiskunnan ongelmat ja tuottaa parempaa elämää.
Tiedämme valitettavan hyvin, että 1900-luvulla historia näytti monessa suhteessa kovin toisenlaiselta. Ihmiskunta ajautui sen itsensä ja nimenomaan korkeimman inhimillisen tietämyksen, tieteen, tuottamiin ongelmiin, jotka saattaisivat ajaa koko ihmiskunnan tuhoon.
Tuon uuden, järkyttävän kokemuksen ja tietoisuuden jälkeen elämme toisenlaista aikakautta ja aikakauden henki on toinen.
Kysymykseen, mikä on meidän nykyisen aikakautemme henki, on tuossa ankaran snellmanilaisessa mielessä jopa helppo vastata. Aikakautemme hengen taustalla on nyt ilmastonmuutos, vahvasti ihmisen itsensä korkeimman tietämyksensä ja teknologisen osaamisensa kautta aikaansaama vaarallinen prosessi.
Mutta ilmastonmuutos itse ei tietenkään ole se henki, jota ajan takaa, vaan se asettaa tuolle hengelle pohjaa ja perustaa. Enkä puhu nyt siitä, että aikakauden hengen pitäisi olla ilmastonmuutoksen ankara vastustaminen vaan koetan mennä siitä eteenpäin ja kysyä, mitä ilmastonmuutoksen kaltainen perustava tosiasia merkitsee meidän inhimilliselle tietoisuudellemme ja olemisellemme.
Siksi sanon, että aikakauden henki on nyt vastuu.
Se tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen ja ihmiskunta joutuu näkemään itse aiheuttamiensa ongelmien syvyyden ja suuntautumaan siinä tietoisuudessa, että ihmisen tieto ja tiede ei vain ratkaise ongelmia vaan myös aiheuttaa ja pahentaa tilannetta.
Vastuun korostaminen ei tarkoita myöskään sitä suoraviivaista ajatusta, että jokaisen meidän niskaan on nyt kaadettava koko suunnaton vastuu ja syyllisyys kaikista aiheutetuista ongelmista. Oikeastaan asia on juuri päinvastoin: kyse ei ole yksilön vastuuttamisesta ja syyllistämisestä vaan siitä, miten ihmisen tieto ja toiminta kokonaisuudessaan on suunnattava aikaisempaan nähden erityyppisessä tilanteessa.
On helppoa sanoa että tieto yksin ei ratkaise kaikkia ongelmia, ja tätä sinänsä todenmukaista lausetta onkin jatkettava pohtimalla, miksi tieto ei riitä ja mitä nykyisen tietomme lisäksi sitten mahdollisesti tarvitaan.
Tieteellisen tiedon eräs ongelma on, että lopullinen varmuus tulee niin usein jälkijunassa, tai suorastaan liian myöhään. Tämä johtuu tieteellisen tiedon omasta luonteesta, saavutettua tietoa tulee jatkuvasti epäillä ja tarkistaa ennen kuin sitä voidaan pitää varmana. Ilmastonmuutoksen kaltaisessa asiassa tämä vain merkitsee sitä, että varmuus tulee vasta sitten kun asia on jo tapahtunut, siis tehokkaan puuttumisen kannalta liian myöhään. Ilmastonmuutos olisi pitänyt julistaa varmaksi asiaksi jo paljon aikaisemmin ja ryhtyä sen edellyttämiin toimiin ajoissa. Oli tietysti muitakin syitä, mutta inhimillisen tiedon kannalta tämä on tärkeä syy.
Nykyinen tilanne vaatii tiedonkäsityksemme uudelleenarviointia tavallaan monipaikkaisempaan suuntaan. Valistuksen modernille maailmankuvalle ominaista oli tiedon, moraalin sekä tunteen ja kokemuksen erottaminen aivan eri sfääreikseen, joilla ei ole aitoa ja olennaista kosketusta toisiinsa. Platonin hengessä voimme puhua myös hyvyydestä, totuudesta ja kauneudesta, jotka Platonille olivat ideoita, itse kutsun niitä myös koviksi tosiasioiksi, jotka olennaisella tavalla muodostavat ylitajunnaksi kutsumaani todellisuuden ja tietoisuuden yhteistä sfääriä.'
Olennaista tässä tapauksessa on se, että nuo kolme platonista ideaa eivät saa olla erillään toisistaan, vaan ne limittyvät, menevät toisensa sisälle, kuuluvat toisissaan ikään kuin sivuääninä ja määrittävät toisiaan. Totuuden täytyy osaltaan sisältää myös hyvyys ja kauneus, eli se ei saa olla näistä tosiseikoista piittaamaton. Kolme ideaa ovat pikemmin ehkä ykseys ja sen kolme erilaista aspektia.
Yhdessä nämä kolme toteuttavat sitä, että ihmisen osa on olla mukana itseään suuremmassa kokonaisuudessa. Ihminen ei luo maailmaa, mutta hän kannattelee sitä. Olen siis eri mieltä siitä kuvassa vilahtaneesta ajatuksesta, että me luomme tulevaisuuden. Emme me sitä luo, se olisi liian mahtailevaa ja suuruudenhullua. Mutta me kylläkin omalta osaltamme kannattelemme tulevaisuutta, se on ihmisen osa, ihmisyyttä, sitä että ollaan ihmisiksi. Ja sitä on myös koulu, että olemme ihmisiksi.
Eero Ojanen
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita kommentti tähän tekstiin.