maanantai 19. huhtikuuta 2021

Im Memoriam

HANNU WUORENHEIMO 1945 – 2021 

Filosofiklubin jäsen, tietoverkkoasiantuntija Hannu Wuorenheimo kuoli 75 vuoden iässä 11. maalikuuta 2021.

Olin tutustunut häneen Aateliskokouksessa, jossa hän edustui sukuaan. Olimme kolmansia serkkuja. Viimeksi hän oli mukana viime heinäkuussa Klubin ja ystävien yhteisellä retkellä Riihimäen lasimuseoon ja Hyvinkään rautatiemuseoon.

Wuorenheimo syntyi Helsingissä 27.6.1945. Ylioppilaaksi 1964 Helsingin reaalilyseosta, Ressusta, kolmannessa polvessa suvusta. Isänsä, eversti Ossian Wuorenheimon tavoin harkitsi sotilasuraa. Käytyään armeijan rannikkojääkärinä ja oltuaan kesävänrikkinä Wuorenheimo haki kadettikouluun, mutta päättikin siirtyä pankin tarjoamaan ATK-koulutukseen valmistuen ATK-ohjelmoijaksi 1966.

Runsaan kahden vuoden työrupeaman Säästöpankissa Wuorenheimo sai kutsun suunnittelijaksi tietokoneen toimittajan, Honweywellin tehtaalle Ranskaan. Siitä alkoikin näyttävä kansainvälinen ura, joka perustui ahkeruuteen ja laajan perehtyneisyyteen alan kirjallisuuteen. Työpaikat suurten tietokonevalmistajien, mm. Burroughs, Univac ja Philips, sekä Scottish Amicable Life Ass. – vakuutusyhtiön palveluksessa veivät mm., sitten Tukholmaan, Frankfurtiin, Skotlantiin, Hollantiin, ja lopuksi Lontooseen.

 

Lontoon merimieskirkossa, kaupungin suomalaisen siirtokunnan tukikohdassa, hän myös tutustui toiseen puolisoonsa, Helsingin Sanomien entiseen toimittajaan Marja-Liisa Bettsiin ( k. 2018). Yhteinen harrastus oli valokuvaus. 

Kesällä 1974 hän asensi Turkin armeijan tilausta yhdessä tiedusteluosastoa johtavan everstin kanssa, kun Kyproksen kriisi puhkesi. Wuorenheimo oli se tavallisesti asioista perillä oleva taho, joilta saamiaan tietoja AFP aika lailla pehmentäen välitti, ennen kuin ne päästettiin julkisuuteen. 17 vuotta myöhemmin hän oli juuri Jugoslavian hajaantumissodan alkaessa kongressissa Zagrebissa, huomasi heti merkit, keräsi kongressin kiireesti päätökseen ja lähti työtovereidensa kanssa Itävallan puolelle, kahta päivää ennen sodan puhkeamista. 

Kuten kaikki rahattomat koulupojat silloin, Wuorenheimo aloitti valokuvausharrastuksen neuvostoliittolaisella Lubitel-kaksoislinssipeiliheijastuskameralla. Hän ei mennyt ensin liian vauhdikkaaksi käyneen elämänvaiheen jälkeen enää iltaisin ravintoloihin, vaan hankki korkealaatuista optiikkaa työmatkoillaan eri puolilla Eurooppaa. 

Lauttasaarelaisena Wuorenheimo veneili koululaisena ansioillaan hankkimallaan puisella avoveneellä ja kulki paljon saaristossa, joskus kovassakin kelissä. Lauttasaaren huoltoaseman apulaisena sekä pulatessaan 18 hv Perkins-perämoottoriaan hän oppi taitavaksi mekaanikoksi. Nähdessään piiputtaneen auton meni auttamaan. Tämä toi monta hyvää lounasta ja jopa vuosikymmeniä kestäneitä ystävyyssuhteita. 

Mieleenpainuvin tapaus Jugoslaviassa. Citroen DS oli pysähtynyt tielle konepelti pystyssä. Wuorenheimo tiesi heti tyyppivian, korjasi sen, veti auton käyntiin ja kertoi varmuuden vuoksi seuraavansa kotiin. Omistaja oli Jugoslavian valtiollisen öljy-yhtiön pääjohtaja, jonka yritykselle hän oli asentamassa atk-keskusta. Seuravana päivänä oli tiedossa tiukka neuvottelu hankkeen myöhästymisestä. Johtaja aloitti sen vain toteamalla: ”Kyllä teillä selvästi on asiansa osaava henkilökunta, joten löydämme helposti ratkaisun.” 

Wuorenheimo oli vuodesta 1991 jäsen Institute of Electrical, Electronics Engineers (IEEE) -järjestössä. Lisäksi eräänä päivänä hänen työpöydälleen ilmestyi todistus saksalaisen sähköinsinöörin pätevyydestä, myönnetty kokemuksen perusteella.

Hannu Wuorenheimolla oli monipuoliset käytännön taidot, ja hän auttoi mielellään ystäviään. Hänellä oli myös taito kertoa tarinansa todella kiehtovasti. Epäilemättä hän oli perinyt draaman taitoa isoisänsä isän, rautatieinsinöörin ja kulkulaitosten senaattorin Ossian Wuorenheimon veljeltä, Kaarlo Bergbomilta, Suomalaisen teatterin perustajalta. 

Viimeksi tapasin ystäväni Eiran sairaalassa juuri joulun alla. Hannu Wuorenheimo haudattiin 10.4. puolisonsa viereen Hietaniemen hautausmaalla. Siunauksen toimitti entinen Lontoon merimiespastori Leena Miettinen. Urkusoolona soivat Cherbourgin sateenvarjot. 

MH

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Markku af Heurlin: Kevätpäiväntasauksen postilla 2021

Equinox

Kevätpäiväntasaus on tänä vuonna lauantaina 20.3.2021 kello 11.37 Suomen aikaa eli 9.37 Greenwichin keskiaikaa. Päiväntasauksen latinakielinen  nimitys equinox tarkoitta yhtä pitkää yötä.  Periaatteessa kaikkialla maapalolla päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Pohjoisnavalla alkaa noin kuuden kuukauden yhtämittainen päivä Etelänavalla puolen vuoden napayö.

Aivan tarkkaan aika syyspäiväntasauksesta kevätpäiväntasaukseen  on vajaat 179 päivää eli vähemmän kuin kuusi kuukautta. Tämä johtuu siitä, että Maan rata on (pohjoiselta pallonpuoliskolta) talvena lähempänä Aurinkoa ja Maa liikkuu nopeammin.

Aurinko siirtyy kevätpäiväntasauksena eteläiseltä pohjoiselle taivaanpallolle. Kevätpäiväntasauksena päivät pitenevät nopeimmin, Helsingissä lähes 40 minuuttia ja Utsjoella yli tunnin viikossa.

Eläinradalla Aurinko siirtyy Kalojen (Pisces) merkistö Oinaan merkkiin (Aries). Taivaanpallolla Aurinko on vielä Kalojen tähtikuviossa, Venus ja Neptunus ovat hyvin lähellä sitä. Kuun ensimmäinen neljännes on seuraava päivä 21.3., jota tänä vuonna  vietetään maassamme Marian ilmestyksen päivänä. Päivä on yksi saameleisten liputuspäivistä. Lauantain vastaisena yönä Mars on lähellä Kuuta, noin 2 asteen päässä siitä.

- Havaitsin erikoisen ilmiön eilisiltana. Näin kasvavan kuunsirpin parvekelasissani mutta väärään suuntaa kallistuneena. Se oli heijastunut lasista mutta oli niin alhaalla rakennusten takana, että itse kuuta ei pystynyt näkemään, vain tämän kuvajaisen.

Eläinratavalo

Etelä-Suomessa voidaan keväisellä iltataivaalla hämärän päätyttyä, siis noin 1½ t auringonlaskun jälkeen (tai aamutaivaalla pimeän aikana)  havaita himmeää eläinratavaloa.. Se on aivan pienistä, mahdollisesti  Marsista peräisin olevista pölyhiukkasista säteilevää heikkoa kajoa

Harharetki Keniaan.

Helsingissä Aurinko on keskipäivällä etelässä 30 asteen korkeudella ja Päiväntasaajalla zeniitissä, suoraan pään yläpuolella. Aivan tarkalleen näin on pisteessä 30o  45’ itäistä pituutta.

Paikka on Eldama Ravine Kenia ylängöllä pissteessä 0o 4’ N 30o 45’ E,  korkeus merenpinnasta on  2.200 metriä. Kaupungin olivat  perustaneet britit 1887 ja alun perin sen nimi oli Shimboli, Eldama joen muodostaman rotkon mukaan. Maasai-kielen sana eldama tarkoitta kapeaa rotkoa. Maasai-kansaa on yhtensä vajaat miljoona. Elävät paimentolaisina Tansanian ja Kenian alueella

Kaupunki on kasvanut nopeasti; 2013 siellä oli 13.000 asukasta ja nyt ehkä

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Aki-Mauri Huhtinen & Olli Sinivaara: Korona ja traaginen johtaja

 

Koronakevät vol 2.

 

Kevät 2021 näyttää aukenevan suomalaisille melko alakuloisissa tuntemuksissa, kuten lähes kaikkialla muualla maailmassa. Kieltoja, rajoituksia, synkkiä lukuja, epävarmuutta, syrjäytymistä, masennusta, turtumusta ja kasvavaa kiukkua. Kaikesta poliittisesta tsemppipuheesta ja jaksamiseen kannustuksesta huolimatta koronatartuntojen määrät Suomessa lähentelevät talvisodan aikaisten korkeimpien tappiomäärien päiviä. 4. maalikuuta 2021 tartuntalukumäärä oli lähes 800, kun helmikuussa 1940 rintamiltamme poistui saman verran sotilaitamme päivässä kaatuneina, haavoittuneina, sairastuneina tai kadonneina.

Koronavirusta ja talvisotaa ei tule rinnastaa toisiinsa, vaikka korona aiheuttaa vakavaa sairastumista ja kuolemantapauksia. Mikä voidaan rinnastaa, on kysymys siitä, kuinka kauan eri aikakauden ihmiset jaksavat toistuvia poikkeusoloja, oman elämän rajoituksia ja normaalin arjen hankaloitumista. Nyt suomalaiset ovat tilanteessa, että seuraava kolmen viikon sulkutoimenpiteiden toivotaan tehoavan, jotta pääsiäisen jälkeen pääsisimme kohti vähemmän rajoitettua kevättä. Kun katsomme rokotenopeutta ja uutisia ihmisten yleisestä ohjeiden noudattamisen tasosta, epäilykset valtaavat mielen ja loppukiri” tai ”takakaarre” saattaa olla edessä vasta vuoden lopulla tai keväänä 2022. Ainakaan Prismassa lauantai-iltapäivänä kukaan ei välitä kahden metrin väleistä kassajonoissa eikä kauppa ahneudessaan ole panostanut yhtään lisätyöntekijää ohjaamaan ihmisten koronaturvallisuutta.

Miksi sitten valtakunnan rajoja ei ole saatu suljettua ja viruksen leviämistä taltutettua, vaikka jo vuosi on kulunut ja aikaa viruksen leviämisen tapojen selvittämiseen on ollut? Syitä on monia, mutta keskeisin lienee se, etta kenelläkään ei näytä olevan sellaista johtamisen ja johtajuuden avainta, taikasanaa tai voimaa puolellaan, että hän voisi ohjata yhteiskuntamme viruksen kannalta nopeaan torjuntavoittoon. Mukavien aikojen ja normaaliolojen lainsäädäntö muodostaa kriisijohtamiselle läpipääsemättömän viidakon ja selkeää sankaria, pelinrakentajaa tai kiperän tilanteen ratkaisijaa ei yksinkertaisesti löydy. Ryhmä Hau puuttuu ja erikoisjoukkoja ei näy. Tämä on luonnollista, koska elämme demokratiassa tai ainakin edustuksellisessa demokratiassa, jossa prosessit, toimintatavat, erilaiset ihmisten muodostamat työryhmät, päätöskokoukset, neuvottelukunnat, instituutiot ja organisaatiot ovat vastuussa johtamisesta. Johtajiksi nimitettävillä ihmisillä on enää vain nimellistä valtaa. Voidaan ponnekkaasti tiedotustilaisuudessa julistaa toimenpiteitä, mutta käykö kukaan urheilukentällä tai ostoskeskuksessa oikeasti katsomassa noudatetaanko ohjeistuksia, se onkin jo sitten toinen juttu. Keski-ikäinen kenttävaksi tuskin lähtee lämpimästä kopistaan kovistelemaan kaupungin tekonurmikentällä pallottelevaa maahanmuuttajien teinilaumaa pimenevässä kevätillassa. Kaikki tapahtuu julkisuuden näytöstilaisuuksissa mutta suljetut kotibileet jatkavat toimintaansa kielloista huolimatta. Joukko on niin vahva kuin sen heikoin lenkki, ja heikkoja lenkkejä riittää. Se on inhimillistä. 

Traaginen johtaja  

Historiasta tiedämme, että kun kriisit pitkittyvät ja johtaminen takkuaa, ihmiset alkavat kaivata ja haaveilla sankarillisesta tilanteen pelastajasta. Traagiselle sankarille on tilausta. Hän on tyypillisesti hyödyn ja normaaliolojen valtapelien yläpuolella, henkilö, jolla ei ole mitään hävittävää, mutta joka uskaltaa ottaa riskin, johtaa ihmiset turvaan pelkäämattä seurauksia. Tiedämme kriisitilanteista, että kokemattomuus maksaa verta” ja johtajat, joilla on paljon menetettävää tulevien vallankäytön mahdollisuuksien suhteen, välttävät kriisissä vaadittavaa riskinottoa.

Tällaisessa tilanteessa aletaan kaivata erityislaatuista johtajaa. Sellaisen kaipuu ilmenee niin kansan epämääräisissä tuntemuksissa ja puheissa kuin poliittisen ja hallinnollisen järjestelmän sisällä. Niin kadunmies kuin virkamieseliitin jäsen alkavat kokea, että vallitsevaan kriisitilanteeseen on tartuttava toisin ja voimakkaammin kuin tähän asti. Kuitenkaan kukaan ei oikein uskalla nostaa pöydälle kysymystä, millaista hahmoa tilanteessa tarvitaan. Väitämme, että kaivattu ja haaveiltu hahmo on se, mitä tässä tekstissä kutsumme traagiseksi johtajaksi.   

Traaginen johtaja ei ole laskelmoiva peluri, joka ajattelee omaa tulevaisuuttaan kriisin jälkeen. Traaginen johtaja kokee kriisin eksistentiaalisena haasteena, johon vastaaminen määrittää häntä ihmisenä. Hän on odottanut oikeaa hetkeä, ja nyt se hetki on käsillä. Hän ei johda velvollisuudesta, vaan intohimosta. Hän ei soperra haastattelutilanteessa: olemme koko joukkueena tehneet kovasti töitä”, vaan hän toteaa: minä tulen ja laitan asiat kuntoon”. Traagisella johtajalla on silmää ja tajua kohtalolle. Hänellä on näkemystä ja pokkaa, joka tekee hänestä kadehdittavan ja normaaliajan portinvartioiden silmissä vaarallisen. Hänen kanssaan ei voi pelata” eikä tehdä lehmänkauppoja.

1900-luvun alkupuolisko oli traagisten johtajien aikaa. Olemme niin tottuneita katsomaan 1900-luvun historiaa omasta historian lopun ja anti-traagisen jälkiviisauden perspektiivistämme, että emme enää osaa ajatella eksistentiaalisia tilanteita, joista traagisia johtajia syntyi. Ja kun emme kykene ajattelemaan niitä, emme myöskään osaa varautua seuraavien traagisten johtajien nousuun. Pelkäämme niin paljon traagisen johtajuuden seurauksia, että emme osaa nähdä sellaisen tarvetta. Kuitenkin jos korona on vasta pieni alkusoitto tulevaisuuden kriiseille, tarve voi lähitulevaisuudessa olla suuri. Silloin meidän pitäisi kyetä nojautumaan muihinkin kuin pahimpiin mahdollisiin tarjolla oleviin vaihtoehtoihin tai traagisen johtajuuden tuhoisimpiin historiallisiin malleihin. Kun karismaattisuus ja traagisuus kielletään kaunaisessa pikkuporvarillisuudessa, se iskee usein takaisin ja johdattaa meidät lopulta ojasta allikkoon.

Hektor ja Akhilleus johtajatyyppeinä

Akhilleuksen ja Hektorin kamppailu Troijan tarinassa on kaikille vähänkään kirjallisuutta lukeneille tuttua tarinaa. Some-aikana se kuitenkin lienee monille

1500-luvun tulkintaa (Hans.Sebald Beham)

koulutetuillekin vieras myytti. Hektor-sankari on laajalti hyväksytty johtajuuden hahmo edelleen länsimaisissa demokratioissa. Hänen kaltainen ihminen ei janoa suoraan valtaa, vaan kipuaa kohti vallan tolppia velvollisuuden ja vaatimattomuuden uniformuun

torstai 11. maaliskuuta 2021

Anja Salmi: Kasvoton korruptio

Alustus filosofiklubilla 10.3.2021
____________

 

Korruptio ja miksi se on tärkeä

Korruptio on sosiaalinen voima, joka uhkaa kaikkia monimutkaisia ja järjestäytyneitä vuorovaikutusjärjestelmiä. Siinä missä rikollisuus rikkoo oikeusjärjestelmää, on tavoitettavissa, määriteltävissä ja rangaistavissa, korruptio rapauttaa sääntöjen venyttämisen kautta ei ainoastaan uskoa oikeusvaltioon vaan koko demokratiaa. Tavistock Instituutissa työskentelevä Mannie Sher toteaa kirjassaan Dynamics of Change korruptiosta: ’Pohjimmiltaan tällainen toiminta on hyökkäys totuutta ja rehellisyyttä vastaan ja horjuttaa keskeisiä inhimillisiä arvoja’ (Sher 2013, s. 171).

 Ryhmien ja yhteiskuntien dynamiikka –ajatushautomo (RYD) tutkii parhaillaan hankkeessaan, kuinka oppia tunnistamaan, paljastamaan ja pysäyttämään korruptio. Perehdymme korruptioon organisatorisena- ja ryhmäilmiönä, jonka on mahdollista toteutua missä tahansa organisaatiossa.

Kuinka korruptio määritellään 

Transparency International ˗järjestö määrittelee korruption toiminnaksi, jossa ”luottamukseen perustuvaa valtaa käytetään väärin yksityisen hyvän edistämiseen” (2009, s.14). Transparency International arvioi korruption kustannuksiksi biljoonaa eli tuhat miljardia dollaria   vuonna 2009 jota lukua nostaa vielä julkisten varojen väärinkäyttö 1,5 biljoonalla dollarilla (miljoona miljoonaa).

Suoranainen taloudellinen väärinkäyttö on Suomalaisessa yhteiskunnassa harvinaisempaa kuin monissa muissa länsimaissa ja erilaisin keinoin tavoitettavissa ja kriminalisoitavissa. Korruptio saattaa pitkälle vietynä johtaa katastrofaalisiin tilanteisiin; muistamme esimerkiksi Lehman et Brothersin perusteettoman suuret asuntolainat USA:ssa ja niiden jälleenmyynnin johdannaismarkkinoilla, mikä melkein romautti maailmantalouden vuonna 2008 tai Yhdysvaltain seitsemänneksi suurimman yrityksen, Enronin konkurssin vuonna 2001, joka lähti liikkeelle osakkeiden tahallisesta yliarvostuksesta. Haluamme RYD:ssä kuitenkin keskittyä jokaisen meistä ulottuvilla olevaan arkipäiväiseen korruptioon, joka harvemmin tuottaa raflaavia uutisotsikoita.

RYD määrittelee aiheen

Olemme ajatushautomo Ryhmien ja yhteiskuntien dynamiikan eli RYD:n toiminnassa keskittyneet korruption organisatorisiin syntymekanismeihin ruohonjuuritasolla kuvaamalla korruptiota sääntöjen venyttämiseksi, niiden yläpuolelle asettumiseksi tai niiden joustamattomaksi noudattamiseksi. Ilmiö voidaan tavoittaa sekä organisaation sisäisten tai toimintaympäristöön kohdistuvien rajojen liiallisena jäykkyytenä tai läpäisevyytenä, organisatoristen roolien ja niiden rajojen epäselvyytenä tai jopa todellisuuden ja kuvitellun välisen rajan hämärtymisenä. Näemme, että kuvatut epäselvyydet vaikuttavat organisaation kykyyn toteuttaa sille asetettua tehtävää, jota nimitämme ’organisaation perustehtäväksi’ ja määrittelemme korruption siitä poikkeamiseksi. Määrittelymme pitää sisällään kaiken sen toiminnan, jossa organisaatio poikkeaa sille, sen synnyttämiselle ja olemassaololle asetetusta ydintehtävästä. Käsityksemme mukaan primitiiviset ryhmäilmiöt ja kaikkien ihmisyhteisöjen pinnan alla vaikuttavat alkukantaiset ryhmätunteet ovat virtoja, jotka ajoittain erilaisista syistä johtuen saavat yliotteen järjestystä ylläpitävistä organisatorisista rakenteista horjuttamalla rooleja ja rajoja. Roolien ja rajojen epäselvyydessä organisaation fokus ydintehtäväänsä kohtaan hukkuu ja korruption mahdollisuus on kylvetty.

Mitä emme tiedä  

Ajatus on lähtökohdiltaan yksinkertainen mutta käytännön elämässä vaikeasti toteutettava. Psykologiset mekanismit vaikeuttavat ryhmän jäsenten kykyä hahmottaa mitä tapahtuu, kun ryhmä pakottaa jäsenensä mukaan ryhmätunteisiinsa. Siksi toimintamme tavoite muodostuu kahdesta elementistä: kuinka opimme itse havainnoimaan korruptiota omassa elinympäristössämme ja sen mahdollisuuksia ajatushautomomme sisällä ja kuinka kykenemme välittämään tätä osaamista ryhmämme ulkopuolelle. Sanalla sanoen pyrimme oppimaan kokemisen kautta, kuinka organisaation jäsenet voisivat ymmärtää korruptiota ikään kuin sisältä käsin, millaiset voimat vastustavat sen havaitsemista ja siihen puuttumista ja kuinka korruptioon voisi olla mahdollista puuttua. Tarkastelemme korruption merkkejä erityisesti poliittisissa organisaatioissa samalla kun pyrimme ymmärtämään korruption ryhmäilmiöitä omassa ajatushautomossamme ja välittämään kertyviä oivalluksia edelleen suomalaisille vaikuttajille. Kokeelliseksi kohderyhmäksemme olemme valinneet nuoret poliitikot.

Kuinka RYD ymmärtää sen mitä me emme tiedä

Syitä korruptiivisten prosessien syntymiselle saattavat olla esimerkiksi muutos, resurssipula tai niiden väheneminen, organisaation monimutkainen tehtävä-, raha- tai roolirakenne, organisaatioiden sisällään pitämät paradoksit tai selkeä pyrkimys vallan sekä organisatoristen resurssien väärinkäyttöön. Paradokseja kaupallisissa organisaatioissa kuvaa esimerkiksi se, keskitytäänkö toiminnan kehittämiseen vai voiton tuottamiseen tai poliittisessa toiminnassa; tehdäänkö päätöksiä äänestäjien mieliksi vain siten, kun nähdään itse asialle parhaaksi.

Korruptiivisella resurssien väärinkäytöllä emme tarkoita ainoastaan taloudellisia resursseja vaan mitä tahansa organisatoristen resurssien väärinkäyttöä koskipa se aikaa, esineitä, suhdeverkostoja, sosiaalista asemaa jne.

Yhteenvetona sanottakoon, että RYD:in edustaman käsityksen mukaan korruptio perustuu samanaikaisesti vaikuttaviin ristiriitaisiin näkemyksiin organisaation ensisijaisesta tehtävästä samalla kun ryhmän psykologisista puolustusmekanismeista johtuen osa todellisuudesta häivytetään pois.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

28.2.2021. Mieleni minut tekevi, aivoni ajattelevi...


 
Markku af Heurlin:
L´hommage au hitch.hiker inconnu ( Île de la Cité)

torstai 18. helmikuuta 2021

Aki-Mauri Huhtinen ja Olli Sinivaara: Kuka tahansa lörpöttelemässä – moraalinen paniikki, vihapuhe ja uhrikriisi

Sanojen väkivalta

Martin Heidegger (1889 - 1976) on luonut mahdollisuuden mielikuvaan käsitteiden ”kuka tahansa” (Das Man) ja ”lörpötellä” (Gerede) kautta siitä, kuinka julkinen keskustelu sosiaalisessa mediassa on usein yleisesti hyväksyttyjä ja vihjailevia juoruja täynnä olevaa puoliuutisointia. Voimme kuvitella kuinka innoissaan Heidegger olisi, jos hän eläisi ja seuraisi muun muassa poliitikkojen twiittailuja. Kun ajattelu on supistunut 140 merkin lauseeseen tai virkkeeseen, ei voida olettaa kovinkaan suurta henkistä ponnistusta tuon ilmaisutavan taustalla. Lisäksi väärinymmärrys on lähes aina jonkinlainen kommunikaation seuraus ja voimakkaat sanat niukassa ilmaisussa tuntuvat välittömästi vihapuheelta, vaikka monisataasivuisessa romaanissa ne olisivat luonnollinen ilmaisun tapa osana miellyttävää kertomusta. Taiteilija, musiikintekijä ja sanoittaja Paula Vesala sai vastaansa uhriutuvan ryöpyn ja vihapuhesyytökset twiitatessaan tapahtuma-alan ahdingosta, jossa hän käytti kielikuvaa kirveen heiluttelusta pääministerin suuntaan. Tämä tulkittiin nopeasti viha- ja väkivaltapuheeksi, vaikka saattaa olla, että työkalun heiluttelu johonkin suuntaa viittaa siihen, että pitäisi tehdä valmiiksi työt, joista on sovittu.

Mis- ja disinformaatio ovat kasvaneet koko ajan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa yksinkertaisesti sen johdosta, että sosiaalisen median alustat, välineet ja vuorovaikutustavat eivät ole rakennettu filosofien toimesta, vaan puhtaasti alkeellisen lörpöttelyn näkökulmasta kenenkä tahansa käytettäväksi. Voi jopa väittää, että osa älykkäimmistä ja lähelle ihmisen henkisiä ominaisuuksia tulevista eläinlajeista kykenisivät ylläpitämään omaa Twitter-, Instagram- tai Tiktok-tiliään, mikäli käyttösovellutus muutettaisiin näiden eläinten nokkien, raajojen tai kynsien liikkeitä vastaavaksi.

Sosiaalinen media on paikka, jossa ihmiset haluavat kertoa kuinka onnellisia, terveitä, ahkeria ja onnistuneita he ovat. He haluavat jakaa siellä ideaalikuvaa itsestään, joka tietysti ei ole koskaan totta. Jos ihmiset haluavat ilmaista poliittisia tai moraalisia ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa, he joutuvat auttamatta rajaamaan, pelkistämään ja yksinkertaistamaan sanomaansa, jotta se keräisi tykkäyksiä. Ei ole sattumaa, että presidentti Trumpin Twitter-kirjoittelu keräsi ennennäkemättömän määrän seuraajia. Trump nimenomaan oli kuin kuka tahansa meistä lörpötellen mistä tahansa vailla minkäänlaista vastuuta sanomisistaan. Juuri tämän epä-älyllisyyden mahdollisti itse sosiaalinen media alustana eikä niinkään itse Trumpin ilmaisema sisältö. Jos Trump olisi kirjoittanut useaosaisen romaanin niistä aiheista, joista hän twiittaili, ei sitä koskaan olisi julkaistu.

Sosiaalisen median myötä huolellisesti ajateltu tieto oikeasti katoaa riittävän pitkän ajan kuluessa, jos painettu perinteinen teksti kirjoissa katoaa. Suuret ja kuolemattomat ajatukset eivät synny niin, että ne puristetaan nopeasti 140 merkkiin twiitiksi. Ne vaativat satojen sivujen perusteellisia lauseita toinen toisensa jälkeen kärsivällisesti eri tulokulmista käsiteltävää ilmiösyventäen. Ne vaatisivat sosiaalisen median, jossa olisi tilaa kymmenen potenssiin 10 000 merkkiä olevan tilan. Tällainen sovellutus tietysti rikkoisi koko sosiaalisen median idean: pinnallisen, hyppelehtivän ja järkiperäisyydestä irti olevan näennäistotuuksia suoltavan kenenkä tahansa lörpöttelyn.

 

Väkivallattomuuden väkivaltaistaminen

Sosiaaliselle medialle ominainen kommunikaatio (tai pikemminkin epäkommunikaatio) noudattaa René Girardin ajatusta toisiaan matkivien halujen konfliktista. Girard (1923-2015) oli kulttuurintutkija, joka omisti uransa ihmisten sosiaalisia suhteita rakentavan matkivan väkivallan tutkimukselle. Monet Girardin ydinoivallukset sopivat erityisen hyvin sosiaalisen median toimintaan, koska sosiaalisessa mediassa konfliktit syntyvät, leviävät ja kärjistyvät salamannopeasti. Sosiaalisen median ihmiskuva on eräänlainen karmea karikatyyri loputtomaan matkivaan konfliktiin vajonneesta ihmisestä, joka ei enää kykene erottamaan omia ajatuksiaan yleisestä lörpöttelystä ja jatkuvasta valehtelusta.

Girardin kulttuuriteoria, joka nykyisin tunnetaan nimellä ”mimeettinen teoria”, perustuu siihen havaintoon, että suuri osa ihmiskunnan kulttuurisista rituaaleista ja myyteistä sisältää jonkinlaista väkivaltaisen yhteenoton esittämistä tai väkivallan rituaalista toistoa. Tähän havaintoon Girard aina palasi ja pyrki löytämään syitä ja selityksiä sille, miksi ritualisoitu konflikti on inhimillisen kulttuurin toistuva perusmuoto oli kyse sitten Australian aboriginaalien seremonioista, kreikkalaisesta tragediasta, Shakespearen näytelmistä tai nykyaikaisesta urheiluspektaakkelista.

Girardin kulttuurifilosofinen kokonaisnäkemys konfliktin roolista sivilisaatiossa rakentui alkujaan hieman mutkan kautta. Girard aloitti tutkijanuransa kirjallisuustieteilijänä. Ranskassa 1923 syntynyt ja 1947 USA:han loppuiäkseen muuttanut Girard oli pohjakoulutukseltaan historioitsija, mutta päätyi USA:ssa kirjallisuuden opettajaksi ja tutkijaksi.

Osana opetustyötään Girard alkoi lukea tarkkaan ranskalaisia klassikkokirjailijoita Stendhalia, Flaubertia ja Proustia, joiden teoksia hän ei ilmeisesti ollut kovin paljon aiemmin lukenut. Heitä lukiessaan Girard teki havainnon, että eri kirjailijat kuvaavat samanlaista ihmissuhteiden dynamiikkaa. Dynamiikan ytimessä on matkiva ja jäljittelevä halu. Girard alkoi kehitellä tätä havaintoa ja otti tutkimuskohteikseen lisäksi Cervantesin ja Dostojevskin. Tästä työstä syntyi Girardin ensimmäinen kirja, vuonna 1961 ilmestynyt Mensonge romantique et vérité romanesque (”Romantiikan valhe ja romaanin totuus”). Teos ilmestyi englanniksi viisi vuotta myöhemmin nimellä Deceit, Desire and the Novel. Self and Other in Literary Structure.             

Kun Girard alkoi lukea modernia romaanitaidetta tietyllä tapaa tuorein silmin ja ilman kirjallisuustieteellisiä ennakkokäsityksiä, hän löysi kirjallisuudesta jotakin niin sanotusti uutta. Hän löysi romaanikirjailijoiden kuvaaman sosiaalisen, sosiaalipsykologisen ja psykologisen dynamiikan, jonka pohjalta hän kehitti oman mimeettisen halun teoriansa. Mimeettinen halukäsitteenä ja terminä viittaa kreikan kielen sanaan mimesis, joka tarkoitaa jäljittelyä ja matkimista. Teorian mukaan nälän ja janon kaltaisia perustarpeita lukuunottamatta ihmisen halu ei synny ja ohjaudu sisältä käsin, vaan halun synnyttää ja sitä ohjailee ulkoinen malli, jota haluava minä matkii ja jäljittelee. Tästä seuraa myös ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen aina sisältyvä konflikti tai ainakin konfliktin mahdollisuus. Kun haluttu asia kuten status, maine, valta tai rakastettu ei ole jaettavissa, voi halun synnyttävä malli muuttua halun toteuttamisen esteeksi, kilpailijaksi. Siksi mimeettiseen haluun kätkeytyy aina myös konfliktin potentiaali. Matkiva, konfliktuaalinen halu on ihmisen perusluonne, jota ihmisten sosiaaliset järjestelmät eri tavoin yrittävät hallita.

Varhaisessa kirjallisuustieteellisessä ajattelussaan Girard päätyi väittämään, että halujen konflikti on modernin romaanitaiteen ydin.

Konflikti ilmenee romaanin kaikilla tasoilla: romaanin henkilöhahmojen välillä; kirjoittajan ja lukijoiden välillä; kirjailijoiden keskinäisessä kilpailussa. Moderni romaani ja koko kirjallinen kulttuuri ovat halujen konfliktin käsittelyn medium.

tiistai 16. helmikuuta 2021

Im Memoriam Tapio Tamminen


Kulttuuriantropologi, FT Tapio Tamminen menehtyi äkilliseen kohtaukseen 18.9.2020

Tapion menehtyminen oli suuri yllätys ja menetys myös klubille, jossa Tapio esiintyi useasti. 

Tapio toimi pitkään Kehitysmaayhdistys Pääskyissä sekä Laajasalon opistossa. Opistoon perustamansa kansainvälisyyskasvatuksen linjan kauttta Tapio tutustui Intiaan ja Nepaliin ja sai paikan päällä käsityksen näiden maiden yhteiskuntien tilasta sekä niissä vaikuttavista aatteellisista ja uskonnollisista virtauksista. Hän kirjoitti paljon näistä kokemuksista ja saamistaan oivalluksista.

Tietokirjailijana Tapio Taminen sai vuonna 2015 Tieto-Finlandian teoksellaan Kansankodin pimeämpi puoli.

Tapio toimi 20 vuotta Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura-julkaisun päätoimittajana. Ohessa julkaisemme Tapion viimeisen pääkirjoituksen johdanto-osan , joka ilmestyi Futura-lehden numerossa 1/2020. 

Tapio oli aviossa fyysikko-filosofi Tarja Kallio-Tammisen kanssa vuodesta 1979. Tarja kertoi kyseisen Futuran teemana olleen  Kohti digitaalista diktatuuria. 

Tapio Tamminen: 5.11.1954 - 18.9.2020              

Digitaalisuus, demokratia, tekoäly..

Jos demokratian digitalisoinnille pitäisi löytää yksi historiallinen lähtökohta, sellaisena voisi pitää yhdysvaltalaista ”kansallista moraalikomiteaa”. Kesällä 1940 perustettu komitea pyrki kehittämään vaihtoehtoa autoritaariselle hallinnolle ja ihmiskäsitykselle. Toisen maailmansodan aikana maan johtavista intellektuelleista koostuva komitea esitteli presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinnolle lukuisia uudistuksia, kuten hajautettua mediaa korporatiivisen median vaihtoehdoksi.

Matemaatikko Norbert Wiener kiinnostui komiteasta sodan jälkeen. Vuonna 1946 Wiener matkusti kollegoidensa kanssa New Yorkiin tapaamaan ryhmän avainhenkilöitä, Margaret Meadia, Gregory Batesonia ja muita johtavia ihmistieteilijöitä. Tapaaminen johti tiiviiseen seitsemän vuotta kestäneeseen yhteistyöhön, jossa luotiin perusta uudentyyppiselle liberaalille yhteiskunnalle. Yhteiskunta oli demokratisoitavissa antihierarkkisen, hajautetun informaatiojärjestelmän avulla. Se onnistuisi vain tietokoneiden avulla. Wienerin demokraattisen yhteiskunnan visio tarkoittaisi käytännössä potkuja poliitikkojen persuksiin, sillä valta siirtyisi paljolti insinööreille.

Paradoksaalista tai ei, mutta Wienerin ja moraalikomitean visio saavutti vastakaikua ehkä eniten nousevan vastakulttuurin parissa. Psykedelian ja elektroniikan välisen liiton yhdeksi keskeiseksi hahmoksi kohosi Stewart Brand. Hän alkoi visioida informaatioteknologiasta emansipatorisena voimana, avaimena yhteiskunnalliseen ja henkilökohtaiseen kasvuun. 1960-luvun lopulla Brand perusti Whole Earth Catalogin, josta muodostui muutamassa vuodessa eräänlainen paperinen hakukone vastakulttuurin parissa. Toistakymmentä vuotta myöhemmin hän oli rakentamassa Larry Brilliantin kanssa Catalogin jatkajaa, elektronista Whole Earth ‘Lectronic Linkinia ( WELL), josta tuli verkkopohjainen varhainen keskustelufoorumi. Brilliant kohosi myöhemmin yhdeksi Googlen johtajista.

Mikrosirut olivat kybermaailman daavideja, jotka murtaisivat lopulta vanhan vallan Goljatin, korporaatioiden luoman autoritaarisen valtajärjestelmän. Tähän Stewart Brand, Larry Brilliant ja heidän hengenheimolaisensa uskoivat. WELLin kaltaisten avoimien keskustelukanavien ja muiden internetissä toimivien medioiden avulla toteutuisi Norbertin Wienerin haaveilema hajautettu informaatiojärjestelmä – ja sen perustalle rakentuisi uusi antiautoritaarinen poliittinen järjestelmä.      Ympyrä näytti sulkeutuneen puolessa vuosisadassa. Moraalikomitean ajatukset ”demokraattisesta persoonallisuudesta” olivat toteutumassa.

Nämä teknoutopistit unohtivat kuitenkin erään keskeisen seikan: hajautettua informaatiojärjestelmää rakennettiin globalisoituvassa kapitalistisessa taloudessa. Ja kapitalistinen talous pyrkii laajenemaan jatkuvasti uusille markkina-alueille. Vuosituhannen vaihteen tapahtumat jo ennakoivat, mihin suuntaan talous oli laajenemassa.

Googlen perustajat Larry Page ja Sergey Brin reagoivat markkinoiden kasvavaan paineeseen perustamalla keväällä 2000 pienen AdWords -tiimin. Parivaljakon mielestä mainonta ja hakutermit oli yhdistettävä saumattomasti toisiinsa. Mainonta, joka tähän saakka oli ollut paljolti arvailua, piti ”tieteellistää”. Mainokset eivät linkittyisi enää pelkästään haun avainsanoihin, vaan mainos vietäisiin kohdennetusti maaliinsa saakka. Se piti tehdä vieläpä niin, että mainos tavoittaisi ”tietyn yksilön, tiettynä aikana ja tietyssä paikassa”. Näin se saavuttaisi kohteensa silloin, kun tämä olisi potentiaalisesti otollisimmassa tilassa antautuakseen ostopäätökselle.

Shoshana Zuboffin mukaan (The Age of Surveillance Capitalism, 2019) tästä alkoi tapahtumien ketju, joka synnytti valvontakapitalismin. Se muutti kaiken. Teknologiayhtiöt alkoivat Googlen vanavedessä muuttua palvelun tarjoajista yksilöiden valvojiksi. Se mursi demokratian perusteita kaikkialla. Joukkovalvonta oli ennen kallista ja vaivalloista. Tehokkainta se ilmeisesti on ollut Itä-Saksassa, jossa oli yksi vakooja 66 kansalaista kohden (luvussa on huomioitu myös siviili-informantit). - Nyt lähes jokainen kantaa mukanaan digitaalista valvontalaitetta, jota kutsutaan myös puhelimeksi.

Muodonmuutos asiakkaasta raaka-aineeksi ei ollut mikään pieni asia. Meistä tuli raaka-aineiden loputtomia lähteitä uudelle kapitalistiselle valvontataloudelle. Ja tähän me suostuimme vapaaehtoisesti vaatimatta minkäänlaista korvausta maailman rikkaimmilta teknologiajäteiltä. Tai mikä pahempaa: emme edes huomanneet, mitä ympärillämme tapahtui. Emme huomanneet, kuinka asiakassuhteemme irtisanottiin. Emme huomanneet, miten meidän käyttäytymisestämme, mielihaluistamme, arvoistamme ja aivoituksistamme tuli digitaalisen talouden uusia talvivaaroja, jällivaaroja tai outokumpuja.

Meitä valvotaan puhelimilla ja muilla ”älylaitteilla”, joita emme todellisuudessa edes omista. Omistamme niiden muoviset kuoret, mutta emme niiden ohjelmistoja. Ne kuuluvat yhtiöille. Meistä on tullut huomaamattamme maailman rikkaimpien yhtiöiden torppareita. Tämä on muuttanut paljolti koko yksityisomistuksen luonnetta. Olemme astuneet kaksi askelta taaksepäin, feodaaliyhteiskuntaan. Näin väittää Joshua Fairfield kirjassaan Property, Privacy, and New Digital Serfdom (2017).

Jos katsot älytelevisiostasi Babylon Berlin -sarjaa, voitko olla enää varma, kuka lopulta katsoo ketäkin. Seuraatko sinä sarjaa vai seuraako joku sinua. Älytelevisioiden pienellä präntätyistä ohjeista on löytynyt jo jonkin aikaa varoituksia puheentunnistuksesta: ”Jos puheesi sisältää henkilökohtaista tai muuta sensitiivistä informaatiota, otathan huomioon sen, että dataa voidaan välittää kolmannelle osapuolelle”. George Orwell ei erehtynyt paljoakaan kirjassaan 1984, kun hän ennakoi yksilöiden valvontaa kodeissa ja julkisilla paikoilla: ”Kaukovarjostin lähetti ja vastaanotti samanaikaisesti. Se imaisi itseensä, joka ainoan äänen, minkä Winston päästi... Oli mahdotonta arvata, minä hetkenä kulloinkin sattui olemaan silmällä pidon alaisena”.

Älytelevisiot voivat kommunikoida kodin muiden älylaitteiden kanssa. Näin ne voivat kerätä esimerkiksi ennen Yhdysvaltojen tulevia presidentinvaaleja 2020 tietoa siitä, kumman puolueen presidenttidebatteja kodeissa seurataan. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien lopputuloksesta on yhä mahdotonta sanoa, kuinka paljon Cambridge Analytica vaikutti manipulaatiollaan lopputulokseen. Tai kuinka paljon se ja Aggregate IQ -yhtiö vaikuttivat Britannian eroon Euroopan Unionista. 

Myanmarissa sotilaat ovat käyttäneet tehokkaasti Facebookia hyväkseen kiihdyttääkseen esimerkiksi tekaistuilla raiskausuutisilla kansalaisten raivoa rohingya-muslimeja vastaan. Filippiineillä Rodrigo Duterten väitetään päässeen valtaan paljolti samanlaisin keinoin. Facebookilla on erityisen vahva asema Myanmarissa ja Filippiineillä uutisten ja tekaistujen uutisten välittäjänä.

Valvontakapitalismi on keskittänyt taloudellista ja poliittista valtaa nopeasti muutamille megayhtiöille Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Google Chinan entisen johtajan Kai-Fu Leen mukaan (AI Superpowers: China, Silicon Valley, and the New World Order, 2018) tämä johtuu tekoälyn luonteesta. Se eroaa aikaisemmista teknologioista, koska siihen on ikään kuin sisäänrakennettu pyrkimys monopoliin. Kyse on itse itseään vahvistavasta kierteestä: mitä enemmän yhtiöllä on asiakkaita, sitä enemmän sille kertyy dataa, jolla ne voivat rakentaa parempia tuotteita. Tämä puolestaan houkuttelee yhä enemmän asiakkaita. Lopulta keskittyminen johtaa maiden sisäisen ja globaalin epätasa-arvoisuuden lisääntymiseen.

Yuval Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018) on Leen kanssa samoilla linjoilla vallan keskittymisestä tekoälyn aikakaudella. Harari pelkää, että olemme matkalla digitaaliseen diktatuuriin.

Eikä Harari ole pelkoineen yksin. Viime vuonna  Foreign Affairs (2/19) teki asiantuntijakyselyn, suosiiko moderni teknologia autoritaarista hallintoa. Vastaajista noin 60 prosenttia vastasi kysymykseen myöntävästi. Esimerkiksi Freedom Housen johtaja Michael Abramowitz tiivisti asian näin: ”Pahikset ovat voittamassa. Se mikä ennen näytti vapauttavalta voimalta, näyttää nyt vahvistavan diktaattoreita ja autokraatteja, jotka ovat askeleen edellä demokraatteja”.

Mitä me lopulta haluamme? Haluammeko luovuttaa autonomiaamme koneille? Vaarantaako moderni teknologia demokraattisen yhteiskunnan tulevaisuuden? Meidän olisi syytä ainakin keskustella totutun maailmamme perusteita ravistavista tapahtumista.


- Et sä nyt jo tajua
- Kukahan tässä nyt ei varsinaisesti tajua
Piirros: Juha Olavinen

Pääsiäissaaren viimeinen palmu

Olen usein kysynyt itseltäni: "mitä viimeistä palmupuuta kaatanut pääsiäissaarelainen sanoi?" Sanoiko hän nykyajan metsurin tapaan: "työpaikkoja, ei puita!"? Vai: "teknologia ratkaisee ongelmamme, ei pelkoa, löydämme puulle korvaavan materiaalin"? Vai: "ei ole todisteita siitä, ettei jossakin muualla saarellamme olisi vielä palmuja. Tarvitsemme lisää tutkimusta. Ehdottamanne puunkaatorajoitus on ennenaikainen ja perustuu pelonlietsomiseen"?

- Jared Diamond: Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä? Terra Cognita 2005