Klubilla ke. 12.10. klo 17.00 Klaus Rahikainen: Kulissit kaaatuvat - miten käy ihmisen

Elämäntutkijaksi itsensä ymmärtävä Klaus Rahikainen esiintyy Klubilla 12.10. alustuksellaan Kulissit kaatuvat - miten käy ihmisen? Omassa esittelytekstissään Rahikainen toteaa dramaattisesti: Elämä päättyy kuolemaan, avioliitto eroon. Maailma loppuu 2012, ura päättyy lopputiliin. Mikä on totta, mikä valhetta? Mikä on ihmisen todellineen luonto?

Kirjailijana Klaus Rahikainen aloitti vuonna 1988 julkaisemalla kolme kirjaa: Ajatuksen hatara maailma, Elämän outo kulku sekä Puheita pojalleni. Samana vuonna hän aloitti myös luennoitsijana ja puhujana. Klaus oli mukana Kriittisen korkeakoulun luentosarjassa. Rahikainen hahmotti omaa lähestymistapaansa otsikolla Ajatus on kuollut. Tämän jälkeeen hän kiersi maata puhujana kuuden vuoden ajan ja kirjoitti myös teemastaan kuusi kirjaa, joista viimeisenä oman kriittisen näkemyksensä siitä, mitä Euroopan Unionin jäsenyys toisi tullessaan.

Tämän jälkeen Klaus Rahikainen vetäytyi julkisesta puhujatoiminnasta, omien sanojensa mukaan selvittämään julkisen toimintansa ja oman käytännöllisen elämänsä välistä ristiritaa. Monien vaiheiden jälkeen hän päätyi Ahvenanmaalle tutkiakseen suomalaisuuden toista puolta, ruotsinkielistä meren maailmaa.

Viimeiset kahdeksan vuotta Rahikainen on asunut Jomalan kunnassa - Jomalan omassa maassa! - ja puhunut sekä kirjoittanut ruotsiksi. Hän on ryhtynyt yrittäjäksi, ajanut omaa taksiaan ja kirjoittanut kaksi kirjaa: Livet är! sekä Ordning ur kaos.

Viime vuonna hän julkaisi kirjallisuudentutkija Immo Pekkarisen kanssa isänsä, runoilija Kalevi Rahikaisen kootut teokset nimeltään Itse metsäni pohjoinen. Isänsä Kalevin Klaus ymmärsi itsensä kaltaiseksi - itsenäiseksi elämäntutkijaksi.

Viime kesänä Rahikainen on kääntänyt suomenruotsalaisen kirjailijan, nukketeatteripioneerina tunnetun Mona Leon ihmeellisen pienen kirjan Livet älskar dig. Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1940 ja sisältää näynomaisia inhimillisiä tarinoita maailmasta sodan jälkeen. Klaus Rahikaisen mukaan kirjan kuvaamassa ajassa oli aivan samat haasteet kuin omassammekin -nähdä kokonaisuus yhä pidemmälle pirstoutuvan maailman takana. "Kirja on kaunein, tiivein ja yksinkertaisin todellisuuden syvyyden kuvaus, jonka olen koskaan tavannut" toteaa Rahikainen.

Klaus Rahikainen lähetti blogiimme seuraavan tekstin:

Alussa oli ilo

Alussa oli ilo, oli ilo joka on. Ilolla on aikaa, ilo ei koskaan ala, se ei koskaan lopu. Ilolla ei ole kiire, ilo on ja antaa leikkinsä aueta. Ilo on yksi, yksin koko maailma, kaikkeus itse.

Itseensä tyytyväisenä, ilossa ja uteliaisuudessa, ilo loi itsestään loputtoman elämän, sinut ja minut, meidät kaikki. Ilo ei enää ollut yksin, ilolla oli kumppaneita, henkiä; erilaisia ja silti samoja, ilosta kasvaneita. Yhä ilossa, yhdessä ja erillään me kaikki leikimme, lauloimme ja loimme, olimme maailma, kaikki.

Tuo luomisen laulu oli ja on korkeaa ja kirkasta, kaiken kattavaa ja kaiken läpäisevää. Tuo laulu on ikuisuuksien värinä, ilo josta kaikki alkaa ja joka kaiken kantaa.

Ilo ja ilon henget jatkoivat leikkiään; me laulajat kutsuimme ilosta muodon, kokosimmme tyhjyydestä näkyvän, tiivistimme ilon valoksi, valon aineeksi ja pimeydeksi. Henkemme laulu leikki leikkiään ilon kannattamana, ilo taustanamme me loimme tähdet ja tyhjyyden, loimme liikkeelle ajan ja paikan.

Ilosta kasvoi tähtien tulinen leikki, valo joka avaruuden pimeyden täyttää. Ilosta kasvoi maa, planeetat ja kaikki niiden kaltainen jähmeä ja voimakas. Ilossa, sen äänessä ja värinässä kasvoi kaikki, koko kaikkeus.

Ilo oli tyytyväinen, sen uteliaisuus, sen ensimmäinen liikahdus oli pannut maailman alulle, luonut liikkeen, jossa maailman ääret loputtomasti hiovat toisiaan. Ilo seurasi maailmaansa, se seurasi rauhassa itseään, tunnusteli rajojaan ja omia voimiaan. Sitten ilo keksi uuden leikin.

Ilo oli ja on hengessä valmis, ilo on henki, värinä kaiken takana. Ilo on mukana myös materian hitaammassa värinässä, mutta ei tietoisena, ei kokonaan. Ilo halusi valloittaa myös materian, tunkeutua aineen ääriin, katsoa maailmaansa myös aineen hitaudesta käsin.

Ja niin ilo keksi ihmisen. Ilo loi unelman olennosta, joka joskus liittää materian ja hengen yhdeksi, yhdistää tulen ja kiven, maailman ääret samaan olentoon, ja kasvaa luojansa vertaiseksi, ilon tietoiseksi lapseksi materian maailmaa vallitsemaan.

Ilo jatkoi leikkiään, loputonta luomistaan. Ilossa me lauloimme omia laulujamme, vallitsimme valon maailmaa henkinä ja enkeleinä, tanssimme omaa tanssiamme avaruuden suuressa sylissä. Me ilon vapaat kasvatit loimme Auringon ja Maan, tuon planeetan, jolla me voisimme yhtyä maahan, ja siten saattaa maa ja ainekin tietoiseksi ja eläväksi osaksi ilon suurta valtakuntaa.

Kun Maa oli kypsä, kun maa ja ilma, vesi ja tuli, oli luotu, katsoivat jotkut meistä ajan koittaneen. Me astuimme maan päälle ja aloimme hengen hitaan vaelluksen kohti aineen ydintä, maan keskipistettä.

Hitaasti loputtomien vuosien kuluessa me ihmisen aiheet loimme luonnon ympärillemme, toteutimme ilon tahtoa ja leikimme kasvien ja eläinten, kaiken luomamme ja kanssamme kasvavan kera. Meidän laulustamme syntyi paratiisi, se rauhan tyyssija, joka aikamme myyteissä vieläkin muistoina elää.

Ihminen on ilon lapsi, aina vapaa valitsemaan, vapaa päättämään omasta elämästään, luomaan oman erityisen maailmansa. Meillä ihmisillä, sinulla ja minulla, on sama jumalainen vapaus kuin ilolla itsellään, sillä muuten me emme koskaan voisi täydesti yhtyä iloon, tulla ilossa isämme kaltaiseksi, maan ja taivaan luojiksi.

Ilon suunnitelma on yksinkertainen, ihminen eli henki tunkeutuu aikain loputtomassa saatossa yhä syvemmälle materian hitauteen, tekee sen hitaasti ilon ja leikin saattamana ja ohjaamana, ja lopulta kun yhtyminen on täydellinen, kun aine ja henki liittyvät vaivatta toisiinsa, ihminen todella syntyy, saa paikkansa jumalallisena luojana tässä ilon suuressa leikissä.

Tämän kaiken ilo näki jo aloittaessaan leikkinsä. Ilo näki vuosimiljardien yli, ilo näki aikojen läpi, sillä ilolla ei ole aikaa; ilolle kaikki on yhtä leikkiä, samaa liikettä, saman valon ja laulun loputonta värinää. Ilon suunnitelma on selkeä, se tulee toteutumaan, aika tulee päättymään, historia loppumaan ja ihminen syntymään siihen rajattomaan jumaluuteen, jonka siemenenä hän on maata maan rajallisin laein koettanut hallita.

Maapallo on munasolu avaruuden kohdussa, jota Auringon katkeamaton napanuora ehtymättömästi ruokkii. Aurinko on osa tähtien kehoa, hengen verkkoa, joka täyttää ja ylläpitää avaruutta, kaikkeutta. Ihminen, koko ihmiskunta, on hengen siittiö, joka on vuosimiljardien aikana tunkeutunut yhä syvemmälle aineen ja tämän kauniin sinisen maailman saloihin.

Matkallaan ihminen on unohtanut oman luontonsa, kadottanut oman jumalaisen ilonsa ja kiintynyt niihin rajallisiin maailmoihin, joita hän on oppinut älyllään, muistillaan ja tiedoillaan hallitsemaan. Ihminen on ylpistynyt omasta kyvystään, omasta vaikuttavasta taidostaan muokata maata ja materiaa.

Suurin unohdus on ilon unohdus, sillä ilosta kaikki alkoi ja sen varassa kaikki on. Ihminen on alkanut luoda pelon, surun, ahdistuksen, ahneuden, vallanhimon, voitontahdon ja mitä moninaisimpien tummien tuntojen varassa. Ihminen, sinä ja minä, on luonut maailmansa tuskan ja vaivan varaan, unohtanut oman ilon kipinänsä ja kärsii nyt oman unohduksensa seurauksista.

Minusta on tullut materian rajaaman ajan ja paikan vanki. Minä en näe oman luomukseni yli, en yli sen puun, kiven ja raudan, jota käsilläni ja koneillani hallitsen. Minä en näe kehoni, en henkeeni liittyneen aineen yli itseäni, en omaa elävää olentoani, kehossani piilevää ilon kasvattia ja iänkaikkisen leikin lähettiä. Minä olen aineen lumoissa, oman yksinäisen ja pelokkaan toimeni lumoissa.

Maailma ympärilläni on sisäisen luontoni heijastuma, suuri peili, joka yhä suuremmin ja mahtavammin näyttää minulle oman kuvajaiseni, sen ristiriidan, sen ilon unohduksen josta kaikki murheeni kumpuaa.

Kaikki sodat, kaikki nälänhädät, luonnon katastrofit, kriisit ja selkkaukset niin maailman suuressa pinnassa kuin omassa arkisessa elämässäni ovat herättämässä minua, haastamassa minut lopultakin heräämään aineen raskaasta unesta, siitä lähes iänkaikkisesta murheesta jonka olen itselleni valinnut. Koko maailma, kaikki minkä kohtaan on johdattamassa minua kohtia sitä kotia, sitä ilon ikuista helppoutta, joka kaikkeutta kantaa.

Minun maailmani on muuttumassa, tyrannit ovat luopumassa vallastaan, ihmiset ovat etsimässä omaa itsenäistä ja vapaata luontoaan. Muurit ovat murtumassa, mahdottomat rakenteet jäämässä taakse ja uusi helppous löytämässä vähitellen tiensä myös minun tajuntaani. Minä olen vihdoin syntymässä, käymässä läpi synnytyksen avautumisvaiheen viimeisiä kivuliaita kouristuksia.

Minä olen astumassa uuteen aikaan, siihen ilon helppoon leikkiin, jonka minä olen hiljaa mieleni perukoilla omakseni tiennyt, mutta jota en ole rohjennut todeksi elää ainoaksi mahdolliseksi todellisuudeksi uskotun vaivan ja harmauden täyttäessä kaikki päiväni.

Elämä on ilon leikki, minä yksi tuon leikin mahtavista leikkijöistä. Leikki on aina läsnä, se odottaa minua, se odottaa sinua, leikki on meitä kaikkia varten, ilo josta kaikki kumpuaa.

Klaus Rahikainen