Peter Saramo: Mitä uskoa, kun kaikki valehtelevat?

Viime talvena alkanut Ukrainan kriisi on ollut minulle ja varmaan monelle suomalaiselle hämmentävä kokemus. Ensimmäisen kerran havaitsen, että oikeastaan kaikki saamani tieto on epäluotettavaa. Myös ne tiedonlähteet, joihin olen tottunut luottamaan (HS, Hbl, SvD, BBC, Reuters) julkaisevat Ukrainasta toistamiseen uutisia, jotka nopean lähdetarkastuksen jälkeen paljastuvat virheellisiksi – mutta niitä ei korjata edes silloin, kun virhe on ilmeinen. On ollut sotatapahtumia, joista ETYJ:in tarkkailijat eivät löytäneet merkkiäkään, on osoitettu syyllisyyttä olemattomin todistein jne. Samalla media tekee sanavalintoja, jotka ovat itsessään kantaa ottavia: Kiovan helmikuun tapahtumia voi luonnehtia ”vallankumoukseksi” tai ”vallankaappaukseksi”. Kumpikaan termi ei kuvaile asiaa oikein, mutta sanavalinta asettaa lausujan jompaankumpaan kahdesta leiristä. Viimeistään nyt tulee lukijan vastakysymys: ”Entä Venäjän media?” Vastaukseni kuuluu, että Venäjän valtamedia valehtelee poskettomasti. Tämä on niin ilmeistä, ettei sitä tarvitse edes pohtia. Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi.

Majdan. Kuva: www-credo-ua-org

Kaksi vastakkaista valetta eivät yhteenlaskettuna ole totuutta. Miten minun, meidän siis on osattava suhtautua näihin tapahtumiin? Miten suomalainen demokratia voi toimia ilman valistunutta, oikeaa tietoa saavaa kansalaismielipidettä? En tiedä, mutta yritän lähinnä itseäni sivistääkseni hahmottaa, mitkä ovat tiedonvälityksen haavoittuvat kohdat ja toisaalta, mitä johtopäätöksiä voi tehdä Ukrainasta sen tiedon varassa, mitä minulla nyt on.

Median resurssit ja uutisvälityksen karikot

Kaikki uutistalot lähes kaikkialla ovat joutuneet vähentämään väkeä toimituksissaan. Yhä pienempi osa lehden uutisista on oman toimituksen keräämää ja laatimaa. Tämä korostuu, kun tieto on hankittava suhteellisen kaukaisesta maasta, jota tunnetaan melko huonosti. Ja se korostuu vielä enemmän, kun kysymys on pääkaupungin ulkopuolisista tapahtumista. Suomalainen tunnistaa ilmiön: ulkomaisia toimittajia tulee maahan mukanaan se maan tuntemus, jonka lukivat Wikipedia-tulosteesta lentokoneessa, puhuvat sellaisten ihmisten kanssa, jotka hakeutuvat ulkomaisten toimittajien seuraan ja sanovat sellaista, joka istuu hyvin toimittajan ennakkokäsityksiin. Lehtijutun luettuamme ilakoimme toimittajan huonoa ammattitaitoa, joka kuitenkin on muuttunut osaksi muun maailman suomikuvaa. Emme me suomalaisetkaan kyseenalaista samalla tavalla tuotettuja juttuja muista maista.

Ukrainassa näemme korostuneesti kaksi uutisointia vääristävää, mutta hyvin yleistä ilmiötä. Kutsun niitä multiplikaatio-harhaksi ja selitysharhaksi. Multiplikaatiota on se, että yhdestä lähteestä tullut uutinen kulkeutuu kahta tai useampaa reittiä, jotka vahvistavat toisiaan: Reuters saa uutisen omalta lähteeltään ja saa sille vahvistuksen AP:lta ja AFP:lta – eikä kukaan huomaa, että kaikki kolme uutistoimistoa ovat saman lähteen varassa. Näin sattuu yllättävän usein: kun tarkastaa puroa eikä lähdettä, kaikki välittävät tarkastamatonta tietoa ja mahdolliset virheet moninkertaistuvat. Selitysharha on psykologinen ilmiö: hahmottaaksemme maailman, me herkästi lisäämme faktojen jatkoksi päättelyitä syy-yhteyksistä, joita emme tiedä, vaan päättelemme oman maailmankuvamme perusteella. ”Venäjä painostaa Ukrainaa” on usein fakta. Jos lisäämme lauseeseen järkeen käyvältä tuntuvan selityksen ”koska Venäjä haluaa laajentua” tai ”koska Putin kosii kansansuosiota” me emme enää välitä tietoa, vaan oman arviomme. Käsi sydämelle, kuka oikeasti tuntee Venäjän tai Vladimir Putinin ajatukset? Sitä emme tiedä, koska sellaiset henkilöt eivät puhu julkisuudessa.

Ukrainan kriisissä on korostunut myös asiantuntijuusongelma. Suomessa on melko pieni joukko tunnustettuja Venäjän ja entisen Neuvostoliiton alueen asiantuntijoita. Nämä toimivat mm. ulkoministeriössä, ulkopoliittisessa instituutissa ja Aleksanteri-instituutissa. Näiltä asiantuntijoilta on kuulunut huomattavan vähän lausuntoja. Todellinen asiantuntija näet osaa arvioida myös tietonsa rajallisuuden ja varoo esittämästä spekulaatioita ja mielipiteitä. Mediassa on kuitenkin helppo esiintyä asiantuntijana. Jos on oppiarvo, virka-asema tai tunnettu nimi, yleensä kukaan ei tarkasta, onko pätevä lausumaan juuri tästä nyt ajankohtaisesta kysymyksestä. Lehtemme ovat tarjoilleet asiantuntijoina amerikkalaisten oikeistolaisten ajatuspajojen kylmiä sotureita ja 90-luvulla Venäjän hallinnossa toimineita, sittemmin katkeroituneita henkilöitä. Silloin tällöin on Venäjän politiikan marginaalista kaivettu esille joku suurvenäläistä uhoa viljelevä ajattelija. Aika harvoin joku ymmärtää kysyä ulkoministeri Erkki Tuomiojan tavoin, onko näillä henkilöillä jokin oma agenda, ja voiko heidän viestinsä ylipäätään perustua tietoon, vai onko kysymyksessä mielipide.

Omanlaisensa ilmiö on Sofi Oksanen. Hänen kirjoituksensa ovat suuren kirjailijan tasoa ja hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä ei voi olla epäilystä. Siitä huolimatta hänellä yksinkertaisesti ei voi olla mitään sellaista tietoa Venäjän vaikuttimista, joka on mennyt kaikilta asiantuntijoilta ohi. Oksasen johtopäätös on ehdottomuudessaan karmaiseva: Venäjän kanssa ei Oksasen mukaan tule neuvotella eikä sopia – Sofi Oksanen jättää sanomatta, että tämä merkitsee, että on sodittava. Kaunokirjallisuudella on paljon annettavaa politiikalle, mutta toimintaohjeeksi siitä ei ole.

Tiedon hankkiminen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa, jos ehtii. Jos lukee laajasti eri maissa ilmestyviä uutisvälineitä, kuva täydentyy jo paljon. Kohta huomaa, että valtamediassakin löytyy aina joku, joka ei toista muiden välittämää uutiskuvaa; Ukrainan osalta ruotsalainen Aftonbladet, brittiläinen Guardian ja amerikkalainen Nation ovat onnistuneet tuottamaan myös oman toimittajan havaintoihin perustuvia uutisia. Myös BBC:n ja Reutersin yksittäiset raportit antavat monipuolisemman kuvan kuin niiden pääuutissivut. Jos lukee venäjää, googlen kautta löytyy runsaasti riippumattomia venäjän- ja ukrainankielisiä uutissivuja. Näiden luotettavuus vaihtelee, mutta osa vaikuttaa uskottavilta. Myös Israelissa on useita Venäjän ja Ukrainan uutisille vihkiytyneitä uutissivuja. Ukraina-uutisia voi verrata myös ETYJ:n päivittäin julkaisemiin tilanneraportteihin. Jos ammattimaiset tarkkailijat paikan päällä Luganskissa eivät löydä merkkejä taistelusta, josta on raportoitu vuolaasti Kiovassa päivätyssä uutisessa, saa tehdä omat päätelmänsä. Oman ongelmansa muodostaa vain Venäjän kautta saadut uutiset. Koska venäläismedia valehtelee ja liioittelee niin paljon, siihen ei uskota silloinkaan, kun se puhuu totta. Ehkä tästä syystä Odessan ammattiyhdistystalon tragedia tai Ukrainan hallituksen joukkojen siviileihin kohdistama väkivalta Donbassissa (joita on todennettu myös läntisin voimin) on jäänyt meidän medialta melkein piiloon.

Kaikkeen uutistietoon pitää tietysti suhtautua skeptisesti. On hyvä pysähtyä miettimään muutamia perusseikkoja (joita toimittajat ennen vanhaan selvittivät itse): Perustuuko tieto toimittajan varmistamaan havaintoon, vai tuleeko tieto joltakin osapuolelta? Mikä osa tiedosta on havaintoa, ja minkä osan täytyy olla päättelyä? (”Pommi iski kylään” on yleensä havainto. ”Sen ampuivat xxx…” voi olla joko havainto, päättely tai oletus. ”Se ammuttiin kostoksi…” on melko todennäköisesti päättelyä.)

Mitä Ukrainassa on tapahtunut ja tapahtuu?

Vaikka uutisointi on epäluotettavaa, suuresta tiedon määrästä on silti mahdollista hahmottaa joitakin todennäköisesti oikeita suuria linjoja. Seuraavaa tulee ymmärtää uutisnörtin impressionistisena tauluna.

EU:n ja Ukrainan assosiaatiosopimus allekirjoitettiin 27.6.2014. Sopimus on sama kuin se, jonka presidentti Viktor Janukovytsh kieltäytyi allekirjoittamasta marraskuussa 2013. Janukovytshin päätös laukaisi laajat levottomuudet, jotka johtivat hallituksen vaihtoon helmikuussa 2014. Sopimusneuvotteluja oli käyty jo useita vuosia, mutta ne olivat pysähtyneet vuoden 2013 kesällä erimielisyyksiin EU:n Ukrainalle annettavasta rahoitustuesta. Sopimus avaa Ukrainan markkinat EU-maista tulevalle kilpailulle ja samalla edellyttää Ukrainan yritysten sopeutuvan EU:n kilpailu- ja muihin lakeihin. Siirtyminen suojelluista markkinoista kilpailutalouteen tulee johtamaan rajuihin muutoksiin Ukrainassa yritysten sulkemisten ja työttömyyden kautta. Näin on käynyt kaikissa länsi-integraation tielle lähteneissä, entisissä sosialistimaissa. Janukovytshin hallitus haki EU:lta tukea siirtymäkauden vaikeuksiin. Tukea arvioitiin tarvittavan useita miljardeja euroja. EU tarjosi 600 miljoonaa. Janukovytshin hallituksen arvion mukaan maa ei olisi selvinnyt assosiaatiosopimuksen mukaisesta sopeutuksesta, vaan Ukraina olisi joutunut vakavaan kriisiin. Tätä perustelua vetäytymiselle sopimuksesta voidaan pitää kansantalouden kannalta uskottavana.

Euroopan komissio julkisti 5.3.2014 uuden Ukrainan avustusohjelman, jonka arvo on kaikki lähteet mukaan lukien 10 miljardia euroa. Kesäkuun 2014 loppuun mennessä EU on siirtänyt Ukrainalle jo n. 700 miljoonaa euroa, eli enemmän, kuin Janukovytshin hallitukselle tarjottiin kertakaikkisena apuna.

Ukrainan ja EU:n sopimus ja Ukrainan aiemmat kauppasopimukset Venäjän kanssa ovat keskenään ristiriidassa. Ongelman ydin on siinä, että ukrainalaiset tuotteet ovat nauttineet tullittomuutta Venäjällä. Kun Ukrainan ja EU:n välillä poistetaan tullimuuri, EU-maiden tuotteilla olisi samalla tulliton pääsy Venäjälle, jollei sopimuksia mukauteta. Kunnes näin tapahtuu, Venäjä palauttaa tullirajan Ukrainaa vastaan.

Maidanin tapahtumat

Presidentti Janukovytsh ilmoittaa 21.11.2013 vetäytyvänsä EU-assosiaatiosopimuksesta. Samana päivänä Ukrainan parlamentti hylkää ehdotuksen, jonka mukaan entinen pääministeri Julia Tymoshenko olisi vapautettu vankilasta. Mielenosoittajia kerääntyy Kiovan keskusaukiolle, Maidanille. Kuun viimeisinä päivinä aukiolla lasketaan jo 100 000 mielenosoittajaa. Tammikuun puolessa välissä parlamentti säätää mielenosoitusten vastaisen lain ja turvallisuusjoukot hyökkäävät Maidanille. Kolme ihmistä kuolee ja useita loukkaantuu. Levottomuudet leviävät Länsi-Ukrainan kaupunkeihin. Euroopan unionin ja useiden länsimaiden johtajia esiintyy Maidanilla vaatimassa vallanvaihtoa Kiovassa. Tammikuun lopussa ja helmikuun alkuviikkoina mielenosoitusten vastaiset lait kumotaan ja pidätetyt 234 henkilöä vapautetaan. Mielenosoittajat vetäytyvät valtaamistaan rakennuksista. Väkivaltaisuudet puhkeavat uudelleen tuntemattomasta syystä 18.2.2014. Yksitoista mielenosoittajaa ja seitsemän poliisia kuolee, satoja loukkaantuneita. Väkivalta huipentuu 20.2.2014, kun 88 henkilöä, sekä mielenosoittajia ja poliiseja menehtyy. Media välittää kuvia univormupukuisista tarkk’ampujista, jotka ampuvat väkijoukkoon.

Helmikuun laukausten syyllisiä ja syytä ei ole kyetty selvittämään. Jo tapahtumien sattuessa raportoitiin, että tarkk’ampujat tähtäsivät sekä mielenosoittajiin että turvallisuusjoukkoihin. Lähipäivinä esitettiin, että vainajista otetut ammukset eivät vastanneet Ukrainan armeijan ja poliisin käyttämiä. Ukrainan parlamentin asettama tutkimusvaliokunta julkisti 13.5.2014 väliraporttinsa, jonka mukaan ainakin hallitusjoukkojen, ml. Berkut-erikoisjoukkojen osallisuus ampumisiin voidaan sulkea pois. Tämä on sikäli merkittävää, että juuri Berkutin syyllisyys olisi sopinut Ukrainan uusille valtaa pitäville. On hyvin mahdollista, että oikeat syylliset eivät selviä koskaan. Loogisesti ajatellen silmitön väkivalta toimi Janukovytshin etua vastaan – ja myös johti hänen eroonsa. On siis mahdollista, että syylliset löytyvät vallanvaihdoksen ajajista. Toisaalta on mahdollista sekin, että ampumiset eivät johtuneet harkitusta taktiikasta vaan ne voi rinnastaa mielipuolen tekoon.

Vallanvaihto 

Väkivalta loppuu, kun presidentti Janukovytsh ja parlamentin oppositiojohtajat allekirjoittavat sopimuksen 21.2.2014. Sopimusta todistavat Venäjän ja EU:n edustajat. Sopimuksen mukaan maassa järjestetään presidentinvaalit keväällä ja parlamenttivaalit syksyllä vuonna 2014. Seuraavana yönä presidentti Janukovytsh poistuu maasta tuntemattomissa olosuhteissa. Parlamentin puhemies Turchynov ottaa itselleen presidentin valtaoikeudet ja nimittää Arsenyi Yatsenyukin pääministeriksi. Presidentinvaalit määrätään pidettäviksi 25.5.2014. Samalla kuitenkin peruutetaan syksylle suunnitellut parlamentin vaalit, eli 2012 valittu parlamentti sai jatkoajan. Ensimmäisenä toimenaan uusi hallinto kumoaa Ukrainan vähemmistölait, jotka takaavat venäjän- unkarin-, slovakian-, kreikan- ja romaniankielisten oikeudet omilla asuinsijoillaan. Päätös muutettiin parin päivän sisällä kansainvälisen arvostelun johdosta, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Mitä vallanvaihdosta jäi käteen?

Maidanin mielenosoitukset saivat alkusysäyksen Janukovytshin päätöksestä vetäytyä EU-assosiaatiosopimuksesta. Minusta on kuitenkin selvää, että sopimus ja ”EU” oikeasti toimivat symboleina laajemmasta tyytymättömyydestä läpikorruptoituneeseen poliittiseen järjestelmään, jossa vaalit merkitsivät vain vallan siirtymistä yhdeltä rosvojoukolta toiselle. Monilla mielenosoittajilla varmaan oli odotuksia myös EU:lta, mutta ainakin valistuneimpien on täytynyt ymmärtää, että viisumivapaus ja mahdollisuus matkustaa työn perään, saati Ukrainan EU-jäsenyys ovat hyvin kaukaisen tulevaisuuden asioita. Joulu-helmikuun aikaisten iskulauseiden valossa on selvää, että mielenosoittajien toiminta oli osoitettu lähinnä maan poliittista järjestelmää ja siinä toimivia henkilöitä vastaan. Sekä helmikuussa nimitetty uusi hallitus että vankilasta vapautettu Julia Tymoshenko otettiin vastaan buuauksin Maidanilla.

Me ehkä emme koskaan saa tietää, mitä tapahtui yöllä 21./22. helmikuuta. Jos saa spekuloida, arvaan että jotkut Janukovytshin lähipiirin jäsenistä joko petkuttamalla tai uhkaamalla saivat presidentin karkaamaan Ukrainasta vain muutama tunti sen jälkeen, kun opposition kanssa oli tehty sopu. Lopputuloksena on joka tapauksessa, että Ukrainaa johtaa edelleen sama vanha poliittinen eliitti, josta Maidan halusi eroon. Ei ole kovin kaukaa haettua spekulaatiota, että yön tapahtumien tärkeä motiivi oli syksylle 2014 päätettyjen ennenaikaisten parlamenttivaalien peruuttaminen. Näin vanha valta säilyttää etuoikeutensa ja syytesuojansa ehkä parikin vuotta. Tämä ei ollut mikään vallankumous. Oikeampi arvio olisi, että kansa nousi mätää johtoa vastaan, johto loi nahkansa ja pysyi vallassa vallankaappauksen avulla.

Krim. 

Venäläismieliset asemiehet valloittavat hallituksen rakennuksia eri puolella Krimin niemimaata 27.2.2014 alkaen. Maaliskuun alkupäiviin mennessä niemimaa on venäjänmielisten hallussa. Alueparlamentti julistaa kansanäänestyksen liittymisestä Venäjän federaatioon ja 16.3. kyseenalaisten virallisten lukujen mukaan 97 % äänestäjistä valitsee liittymisen Venäjään.

Kriisin alkaessa sekä Ukrainalla että Venäjällä oli kummallakin noin 20 – 25 000 sotilasta Krimillä. Venäläisten läsnäolo perustui Sevastopolin laivastotukikohtaa koskevaan vuokrasopimukseen. Vahvasta sotilaallisesta läsnäolosta huolimatta Krimin haltuunotto tapahtuu lähes verettömästi. Ukrainan joukot eivät tehneet vastarintaa. He eivät edes ryhmittäytyneet niin, että olisivat voineet hankaloittaa operaatiota. Asevarastoja ei siirretty. Ukrainan Mustanmeren laivasto siirtyi ehjänä Venäjän lipun alle. Sittemmin yli puolet Krimin ukrainalaissotilaista siirtyi Venäjän armeijaan, alle kaksituhatta miestä siirtyi Ukrainan puolelle. Loput erosivat armeijasta. Krimin tapahtumat osoittivat, että Ukrainan vakinainen armeija ei ollut valmis taistelemaan uuden vallan puolesta. Tällä oli vaikutusta tuleviin tapahtumiin.

Arvio tapahtumista

Krimin siirtyminen Venäjän alaisuuteen on selvä rikkomus kansainvälisen oikeuden sääntöjä vastaan. Tähän ei vaikuta alueen historia venäläisprovinssina, joka siirtyi Ukrainalle Hrustsevin oikusta, ei vaikuta alueen venäläisenemmistö, eikä vaikuta sekään, että enemmistö alueen asukkaista melko varmasti tuki liittymistä Venäjään. (Kansanäänestyksen tulosta ei olisi tarvinnut peukaloida.) Tällaisiin tilanteisiin kansainvälinen oikeus soveltaa Ahvenanmaan ratkaisun periaatteita 1920-luvulta: rajoja ei siirrellä yksipuolisesti, vaan osallisten kesken sovitaan paikallisväestön vaatimukset täyttävistä järjestelyistä.

Krim voi muuttua uudeksi ns. jäätyneeksi konfliktiksi: Venäjä ei luovu alueesta ja muu maailma ei tunnusta sen kuulumista Venäjälle. Toisin kuin muissa entisen Neuvostoliiton alueen jäätyneissä konflikteissa (Transdnistria, Nagorno-Karabakh, Abhasia jne.), Venäjällä on selvästi halu ja kyky integroida Krim osaksi Venäjän federaatiota Veikkaan, että Krimin asia muuttuu aikanaan kuriositeetiksi, jolla ei ole suurtakaan käytännön merkitystä.

Sotarummut kuuluvat

Ukrainan parlamentti päättää 13.3.2014 perustaa uuden kansalliskaartin maan puolustamiseksi. Päätös on oletettavasti yhteydessä Krimillä ja Itä-Ukrainassa nähtyyn vakinaisen armeijan epäonnistumiseen tehtävässään. Maaliskuulle tultaessa myös useampi Ukrainan uuden hallituksen julistama liikekannallepano on epäonnistunut. Reserviläiset yksinkertaisesti eivät ilmoittaudu palvelukseen, kun kutsu käy. Uuden kansalliskaartin ytimen muodostavat Maidanilla itsepuolustusjoukkoina toimineet yksiköt. Useilla näistä on kytköksiä Oikea Sektori ja Vapaus -puolueiden aseellisiin joukkoihin. Tämä onkin keskeisin argumentti, kun Venäjä syyttää Ukrainan uutta hallintoa fasistiseksi. Palaan fasismisyytöksiin jäljempänä.

Itä-Ukrainassa mielenosoittajat ottavat haltuunsa hallitusrakennuksia Kharkovissa, Luganskissa ja Donetskissa 7.4.2014. Valtaukset jatkuvat seuraavina viikkoina. Krimin kuvio toistuu. Mielenosoittajat yksinkertaisesti kävelevät sisään varuskuntiin, poliisiasemille ja hallintorakennuksiin kohtaamatta vastarintaa. Mielenosoittajat saavat haltuunsa runsaasti aseita.

Virkaa tekevä presidentti Turchynov julistaa antiterroristisen operaation alkaneeksi 15.4.2014. Operaatio jähmettyy heti alkuunsa, kun raivostuneet kyläläiset karkottavat armeijan Kramatorskissa ja ottavat haltuunsa kuusi panssariajoneuvoa. Mariupolissa kirjataan ensimmäiset kuolonuhrit, kun armeija avaa tulen mielenosoittajia vastaan.

Toukokuun alkupäivinä kuuluu ristiriitaisia raportteja väkivaltaisuuksissa Slovianskissa ja Donetskissa. Ukrainan armeijan lentokoneita ammutaan alas.

Odessassa 2.5.2014 ainakin 42 ihmistä kuolee ammattiyhdistysten talossa sattuneessa tulipalossa. Sekä tapahtumien kulusta että menehtyneiden lukumäärästä on ristiriitaisia tietoja, mutta jotkut seikat vaikuttavat riidattomilta: Menehtyneet olivat odessalaisia venäjämielisiä, jotka olivat osallistuneet aikaisemmin päivällä rauhanomaiseen mielenosoitukseen. Mielenosoitusta vastaan oli hyökännyt joukko muualta tulleita jalkapallohuligaaneja, jotka huusivat venäjänvastaisia iskulauseita. Kahnauksessa venäjämieliset jäivät alakynteen ja vetäytyivät työväentalolle. Palon alettua venäjänvastaiset estivät ihmisiä poistumasta talosta tai sammuttamasta paloa.

Donetskissa ja Luganskissa paikalliset johtajat julistavat alueet itsenäisiksi kansantasavalloiksi 11.5.2014.

Sotatoimet ovat jatkuneet toukokuun ja kesäkuun aikana. Taisteluista ei juurikaan ole saatavilla riippumatonta tietoa, vaan uutisointi perustuu pitkälti osapuolten enemmän tai vähemmän värittyneisiin raportteihin. Joitakin päätelmiä voi kuitenkin tehdä.

Ketkä taistelevat?

Ukrainan hallituksen vakinaiset joukot ovat menestyneet huomiota herättävän huonosti koko operaation ajan. Miehiä on kaatunut ja lentokoneita on menetetty. Donbassin kaupungit pysyvät sitkeästi venäjämielisten hallussa. Uutisten perusteella vaikuttaa selvältä, että vastuu taistelutoimista on ainakin paikoin siirtynyt pois armeijalta kansalliskaartille. Saksalaisten lehtien mukaan taistelevien joukkojen ytimen muodostavat Dneprin ja Donbassin pataljoonat, joiden toiminnan rahoittaa paikallinen oligarkki Ihor Kolomoyski. Eräiden tietojen mukaan Kolomoyskin leivissä olisi yhteensä noin 15 000 miestä. Der Spiegel -lehden ja Reutersin mukaan Kolomoyskin joukot olisi rekrytoitu Oikean Sektorin kannattajista. Oikean Sektorin johtaja Dmitro Yarosh tiedottaa varsin avoimesti ”meidän pataljoonien” toiminnasta Facebookissa ja Twitterissa.

Venäjänmielisten joukoista on samoin hajanaisia tietoja. Paikalla käyneet länsitoimittajat kertovat, miten rivimiehet yleensä ovat saman kylän tai alueen poikia, joilla on jalkamiehen perusaseita. Taustalla kuitenkin liikkuu vähäpuheisia, paremmin varustettuja miehiä, jotka eivät käytä paikallista murretta. Voimme olettaa, jo tulosten perusteella, että venäjämielisten joukoissa on hyvin koulutettuja ammattisotilaita. Osa todennäköisesti on Ukrainan armeijasta loikanneita. Oletan, että joukossa on myös Venäjän armeijan miehiä. Taistelijoiden aseistuksen alkuperästä on spekulaatiota. Ei voi sulkea pois Venäjältä tulevaa aseapua, toisaalta Ukrainan armeijalta pois otetuilla aseilla ilmeisesti selviää pitkälle.

Internetissä on liikkunut raportteja myös muualta tulleista taistelijoista. Muun muassa on nähty ukrainalaistaustaisia Israelin kansalaisia. Suurimman hälyn on aiheuttanut huhu, että Ukrainassa toimisi 400 amerikkalaisen Academi-yhtiön (entinen Blackwater) palkkasotilasta. Yritys tekee sotaurakointia mm. CIA:n lukuun. Näille tiedoille ei ole saatu vahvistusta.

Miten sodankäyntiä voi arvioida? 

Uutispimennon vallitessa on vaikeaa esittää lainkaan arvioita. Minusta on selvää, että venäjämielistä osapuolta ei voi kutsua terroristeiksi eikä Ukrainan hallituksen operaatiota voi oikeuttaa terrorismin vastaisuudella. Kysymyksessä on kuitenkin selvästi omaa maakuntaa puolustavasta – vaikkakin kapinallisesta ja siten laittomasta – ryhmittymästä, joka tiettävästi kohdistaa toimintaansa vain sotilaskohteisiin.

YK:n lähteiden mukaan touko-kesäkuun aikana Itä-Ukrainan taisteluissa on menehtynyt 356 henkilöä, joista enemmistö, 257 ihmistä ovat siviilejä. On useita merkkejä siitä, että Ukrainan hallituksen joukot ovat rikkoneet sodankäynnin lakeja vastaan lähinnä kohdistamalla tykistötulta valikoimatta siviilien asuttamiin kohteisiin. Toisaalta vahvistusta ei ole saatu väitteille, että Itä-Ukrainassa olisi käytetty kiellettyjä aseita. Oman epävarmuustekijän tuo se, että huomattava osa taistelijoista saa palkkansa oligarkilta eikä hallitukselta. Epäselvyys käskytyssuhteista merkitsee, että sitoutuneisuus sodankäynnin lakeihin voi olla vaihtelevaa.

Entä tilanne muualla? 

Uutisointi Ukrainasta keskittyy lähes yksinomaan Kiovaan sekä muutamaan Itä-Ukrainan kaupunkiin. Tilanteesta muualla maassa raportoivat lähinnä vain ukrainalaiset ja venäläiset sekä ajoittain israelilaiset mediat. Varsinkin ensimmäisinä viikkoina helmikuun vallankaappauksen jälkeen raportoitiin yleisen turvallisuuden ja järjestyksen heikentymisestä. Länsi-Ukrainasta tuli raportteja Oikean sektorin asemiesten väkivallasta epämieluisia aineksia kohtaan. Sekä Länsi- että Itä-Ukrainasta on tullut tietoja juutalaisiin ja synagogiin kohdistuneista uhkauksista ja ilkivallasta. Sirpaleisen uutisoinnin vuoksi on mahdotonta esittää kokonaisvaltaista arviota, mutta on varmaan syytä olla huolestunut tavallisten ihmisten ja varsinkin vähemmistöihin lukeutuvien turvallisuudesta maassa, jossa poliisi ja virkakoneisto ovat vain osin hallituksen kontrollissa.

 

Suuri kuva

Miten päädyimme tilanteeseen, jossa Euroopassa veljet taas kerran tappavat toisiaan? Mistä ylipäätään riidellään? Jotta edes jotenkin voisimme hahmottaa kysymystä, meidän tulee eriyttää toisistaan riidan osatekijät.

Ukrainan valinnat

Jo nyt tiedämme, että kriisiin johtaneet tapahtumat olisi voitu välttää. EU solmi assosiaatiosopimuksen Ukrainan kanssa kesäkuussa niillä ehdoilla, tai oikeastaan edullisemmilla ehdoilla, kuin mitä Ukrainan edellinen hallitus toivoi, mutta EU ei silloin antanut. Jos Janukovytsh vetäytyi sopimuksesta marraskuussa siksi, että silloinen tarjous oli Ukrainalle epäedullinen, tämä arvio ei ollut ollenkaan kohtuuton. On myös selvää, että sopimusasiaa ei olisi tarvinnut kehittää valinnaksi länsi- ja itäintegraation välillä. EU-sopimuksen ristiriita Ukrainan Venäjä-sopimusten kanssa on objektiivinen, juridinen tosiseikka. Siihen viittaamista ei voi pitää epäasiallisena painostuksena. Taloudellisten sopimusten ristiriidat ovat diplomaateille arkirutiinia, niistä selvitään neuvottelemalla. Jostain syystä asiasta tehtiin EU:lle arvovaltakysymys ja Ukrainalle valintatilanne. Konfliktia voi tässä katsannossa pitää keinotekoisena. Todennäköisesti kukaan ei pyrkinyt siihen, vaan taitamattomuus ja jääräpäisyys johtivat hallitsemattomaan tilanteeseen.

Ukrainan sisäisistä ristiriidoista en osaa esittää pätevää arviota. Selvää on kuitenkin, että eri väestönryhmien luottamus toisiinsa ja hallitukseen on heikkoa. Selvää on myös, että helmikuussa julistettu vähemmistölakien peruutusta ymmärrettiin Itä-Ukrainassa hallituksen hyökkäyksenä alueen asukkaita vastaan. Muistakaamme, että Donbass on syrjäinen ja laiminlyöty provinssi, joka ei ole saanut Kiovalta mitään hyvää. On epäselvää, mitä Itä-Ukrainan kapinalliset oikeasti haluavat. Paremman tiedon puuttuessa ajattelen, että tässä on kysymys periferian melko päämäärättömästä kapinasta piittaamattomana ja ylimielisenä esiintyvää pääkaupunkia vastaan. Kun aseet ovat puhuneet, konflikti ruokkii itseään. Kun taistelun päämäärät ovat epäselvät, voi olla vaikeaa löytää neuvotteluissa kompromissiratkaisua. Epäselvää on myös, ovatko Donbassin taistelijat Venäjän ohjauksessa ja kuinka läheisesti. Vallan makuun päässet paikalliset johtajat eivät välttämättä ota vastaan ohjeita muualta.

Ukrainan sisäinen hajanaisuus on konfliktin ydin. Rauhaa ei tule, ennen kuin maahan saadaan (ensimmäisen kerran) koko kansan hyväksymä hallitus. Tämä voi edellyttää liittovaltiomallia tai muita rakenteellisia uudistuksia. Suurin haaste on silti luottamuksen luominen kansan eri osien kesken ja poliittista järjestelmää kohtaan.

Fasistit

Ukrainan hallintoa on Venäjän toimesta leimattu fasistiseksi. Fasismin tunnusmerkkeihin kai kuuluu etnistä ja kielellistä yhteenkuuluvuutta korostava nationalismi, johtajuuden keskitys, rappiokulttuuria suosivan demokratian halveksunta, voimapolitiikan ihannointi, vastustajien väkivaltainen kohtelu ja pelottelu, turvautuminen manipuloituihin kansanäänestyksiin, homofobia, luokkavastakohtaisuuksien peittely ja valtiolliseen ohjaukseen alistuvan monopolikapitalismin suosiminen, tiedonvälityksen kontrollointi ja keskitetty valtiollinen propaganda sekä vahvan johtajan palvonta. Tätä fasismin määritelmää on vaikeaa sovittaa Kiovan hallitukseen – oikeastaan keksin useita Euroopan maita ja liikkeitä, joihin se istuisi paremmin. Tällä en tarkoita, ettei myös Kiovan hallituksen puolella esiintyisi vaarallisia fasistisia liikkeitä, kuten Oikea sektori ja muut. Kiovan hallitus ei ole kyennyt eikä nähtävästi halunnutkaan riisua nämä ryhmät aseista ja saattaa heidät vastuuseen teoistaan. Tällaisten ryhmien virallistaminen osaksi valtiollista turvallisuuskoneistoa ei ole hyväksyttävä eikä kestävä ratkaisu.

Venäjän vaikuttimet

Ukrainan kriisin aikana vakavatkin lehdet ovat yrittäneet selittää Venäjän toimintaa psykologian käsitteistöä käyttäen. Joko osoitetaan uhon ja laajentumispyrkimysten olevan jotenkin tyypillisesti venäläisiä piirteitä tai sitten tehdään oletuksia Venäjän presidentin sielunmaisemasta. Tässä liikutaan vaarallisen lähellä huuhaata. Valtioiden toimintaa on analysoitu jo satoja vuosia empiirisesti. Useimmiten oletetaan, että valtioiden toimintaa ohjaavat sen (oikeat tai väärät) arviot omasta edustaan. Historia myös opettaa, että valtionpäämiehet useimmiten toimivat oppimiensa ja avustajiensa välittämien päätöksentekosääntöjen mukaan. Onko kenties mahdollista analysoida Venäjänkin toimintaa siitä oletuksesta lähtien, että Venäjän ja presidentti Putinin toiminta perustuu rationaalisuuteen?

Koska Venäjä on suurvalta, se arvioi omaa asemaansa geostrategisesti, koko maailman mittakaavassa. Kiina, Alaska ja Keski-Aasia ovat samalla tavalla todellisia ja ajankohtaisia kuin vaikkapa Saksa, USA tai Suomi. Historiallisen kokemuksensa vuoksi Venäjä pelkää tulevansa saarretuksi tai joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi. On samantekevää, onko pelko aiheellinen – se on joka tapauksessa rationaalinen. Ja jokaisen valtion tehtävänä on puolustautua.

Jos tarkastelee lännen, siis USA:n, EU:n ja Naton sekä näiden jäsenvaltioiden toimintaa Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen, ei ole vaikeaa löytää syitä Venäjän epäluuloille. Naton jatkuvaa olemassaoloa ja laajentumista itään, itään suunnattua (Iranin vastaista) ohjuspuolustusta sekä EU:n ja Venäjän sopimussuhteiden jäätymistä vuodesta 2004 voidaan kaikki tulkita rationaalisesti osoitukseksi vihamielisistä aikeista. En siis itse usko, että lännellä on vihamielisiä aikeita Venäjää kohtaan, mutta ymmärrän miksi Venäjän on mielestään varauduttava siihenkin mahdollisuuteen.

Tiedämme mm. USA:n kongressin lähteistä, että länsi käytti paljon rahaa Ukrainan sisäiseen poliittiseen toimintaan. On myös merkkejä siitä, että osa Maidanin mielenosoittajista oli maksettuja provokaattoreita. On itsessään tavatonta, että EU:n ulkosuhdevastaava, yksi komissaari ja useita läntisiä johtavia kävi Maidanilla vaatimassa sen hallituksen eroa, jonka kanssa se kävi neuvotteluja. En itse allekirjoita väitettä, että Ukrainan vallanvaihdos oli ulkoa masinoitu, mutta ymmärrän hyvin, että asiaa voi nähdä niinkin.

Jos näistä lähtökohdista yrittää löytää Venäjän vaikuttimia, voi ajatella kaavalla Ukraina joutuu Venäjälle vihamielisten käsiin → Nato laajenee Venäjän rajalle → Mustameri jää Naton haltuun → Sevastopolin laivastotukikohta menetetään. Yhtälöön pitää vielä lisätä kysymys Ukrainan venäjänkielisten asemasta, jolla on merkitystä eettisenä kysymyksenä sekä Venäjän johdolle että maan kansalaisille.

Tällä logiikalla ajatellen Venäjän toimintaa ei ohjaa laajentumishalu tai uho, vaan defensiiviset intressit. Avainasemassa on Sevastopolin laivastosatama, josta käsin Venäjä voi sekä puolustaa intressejään Mustallamerellä että heijastaa sotilasvoimaa Välimerelle. Lähden siitä, että Krimin haltuunotto ei vielä vuosi sitten ollut suunnitelmissa. Olihan Venäjä äsken sopinut Sevastopolin vuokra-ajan jatkamisesta. (Lähden toki myös siitä, että Venäjän yleisesikunnassa oli suunnitelmat valmiina Krimin valtaamiseen. Kaikki sotilasesikunnat tekevät sotasuunnitelmia kaikkia kuviteltavissa olevia tilanteita varten, sehän on heidän ammattinsa.)

Mitkä ovat sitten Venäjän tavoitteet Itä-Ukrainassa ja Ukrainan valtion suhteen? Jos oletamme, että Venäjä toimii järjellisistä vaikuttimista, se tuskin pyrkii aluevaltauksiin. Sellaisten hinta olisi yksinkertaisesti liian suuri sekä lännen mahdollisten vastatoimien että vastentahtoisen väestön vuoksi. Todennäköisempi arvio on, että Venäjä keskittyy turvaamaan objektiiviset intressinsä: (1) Donbassin sotateollisuuden toiminta osana Venäjän puolustusta on turvattava niin kauan, kunnes se ehditään korvata. (2) Kiovaan ei saa tulla Venäjälle vihamielistä hallitusta. (3) Ukrainan tuleva asema on sovittava kansainvälisesti siten, että Naton eteneminen Venäjän rajalle on poissuljettu. Pakettiin voi kuulua myös venäjänkielisten etua turvaava liittovaltiojärjestely.

Mitä EU ja länsi voivat tehdä?

Periaatteessa EU-myönteisenä henkilönä minulle on vastenmielistä sanoa, että EU ja länsi ovat Ukrainassa myötävaikuttaneet enemmän ongelman syntyyn kuin sen ratkaisemiseen. Tämä ei merkitse, että EU olisi yksin tai pääsyyllinen. Tärkeimmät syyt löytyvät Ukrainan sisältä. Venäjän operaatio Krimillä ja sapelinkalistelu länsirajalla ovat nekin myötävaikuttaneet konfliktin kiristymiseen. Silti on tunnustettava, että EU hoiti sopimusneuvottelut Janukovytshin kanssa luokattoman huonosti: ei ymmärretty eikä kuunneltu Ukrainan tarpeita eikä huomioitu edes sellaisia Venäjän intressejä, joita itsestään selvästi otetaan huomioon kaikissa muissa kauppasopimusneuvotteluissa, kun sivullismailla on intressejä. Lopulta EU silti solmi sopimuksen Ukrainan uuden hallituksen kanssa niillä ehdoilla, jotka se torjui neuvotellessaan vanhan hallituksen kanssa. EU kantaa raskaan vastuun siitä, että vaikeista neuvotteluista ongelmallisen maan kanssa kehittyi ihmishenkiä vaatinut, kansainvälisiä suhteita uhkaava kriisi. EU:n ja lännen johtajien julkinen esiintyminen Ukrainan laillista hallitusta vastaan rikkoi alkeellisimpia diplomatian sääntöjä vastaan ja heikentää EU:n uskottavuutta vuosiksi eteenpäin.

Kun assosiaatiosopimus on nyt tehty, EU:n paras lahja Ukrainalle olisi sopimuksen ja rahoituspaketin ehtojen noudattamisen tiukka valvonta. Jos Ukraina tekee lupaamansa uudistukset, maa voi kehittyä vauraaksi ja vakaaksi. Vaihtoehtona on, että rahoitusta annetaan ilman sen ehtojen noudattamista, mikä entisestään syventäisi Ukrainan korruptiota.

Lännen on syytä muutenkin olla ukrainalaisille entistä rehellisempi. Eräiden EU-johtajien puolittaiset lupaukset EU-jäsenyydestä ovat katteettomat niin kauan, kun useat jäsenvaltiot vastustavat kaikkea EU:n laajentamista. Myös ilman tätä vastustusta Ukrainan politiikan ja talouden uudistukset tulevat vaatimaan monta vuotta ennen kuin jäsenyydestä voi edes keskustella. Tämä on syytä tehdä selväksi.

Lännen on oltava rehellinen myös itselleen. Länsi ei aio nostaa sormeakaan Ukrainan puolustamiseksi. Tämän voi lukea jo Venäjälle asetetuista surkuhupaisista sanktioista. Oikeassa elämässä lännellä ei ole Ukrainassa sellaisia tärkeitä intressejä vartioitavina, joiden vuoksi se uhraisi talouden intressejään. Tilanne on sama kuin Unkarin ja Tšekkoslovakian kansannousujen aikaan: paljon puhetta ja närkästystä, mutta vain symbolisia tekoja. Budapestissa 1956, Prahassa 1968 ja Kiovassa 2014, eräiden länsijohtajien katteettomat tuen ilmaukset johtivat ihmishenkien menetyksiin.

Kirkon toiminta

Ortodoksisessa julkaisussa on paikallaan puhua myös Kirkon toiminnasta Ukrainan surullisten tapahtumien yhteydessä. Harvat aitoa sankaruutta osoittavat kuvat Ukrainan kriisistä liittyvät papiston esiintymisiin Kiovan Maidanilla helmikuun veritekojen aikaan. Asettumalla rukoilemaan aseistettujen joukkojen väliin Luolaluostarin munkit ja muu papisto täytti tehtävänsä Jumalan valtakunnan todistajina – ja samalla ehkä estivät monta veritekoa.

Ukrainan pääkirkot, sekä Moskovan patriarkalle uskollinen Ukrainan ortodoksinen kirkko että Kiovan patriarkaatti sekä näiden piispat ja papit näyttävät esiintyneen moitteettoman puolueettomasti kriisin aikana. Merkittävänä on pidettävä sekin, että Moskovalle uskollinen kirkko osoitti voivansa olla samanaikaisesti lojaali sekä henkiselle esipaimenelleen että omalle maalleen Ukrainalle. Tämä on tärkeää tilanteessa, jossa etnisiä venäläisiä monin paikoin pidetään turvallisuusuhkana ja viidentenä kolonnana.

Peter Saramo

Kirjoittaja toimii eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä. Kirjoituksen päätelmät perustuvat median raportointiin ja edustavat laatijan henkilökohtaista arviota

Saramon analyysi on julkaistu ensimmäisen kerran 30.6.2014 ortodoksien verkkolehdessä "Simeon ja Hanna"

http://simeonjahanna.com/2014/06/30/mita-uskoa-kun-kaikki-valehtelevat-ukrainan-kriisi-ja-maailman-ymmartaminen/