Andrei Botez: Posthumanismi ja teologia

Andrei Botez piti 21.10.2017 pidetyn yhteisseminaarimme avausluennon Kulttuurikeskus Sofiassa, Vuosaaressa. Botezin englanninkielisen esityksen otsikkona oli Posthumanism and Theology. Oheisen käännöksen Andrei Botezin luennosta on laatinut J.Olavinen.

Seminaarilaisia 21.10.2017. Vasemmalta: Ambrosius, Andrei Botez,
Jaana Hallamaa, Eero Ojanen ja  Sam Inkinen. Foto OO.

Andrei Botez: Posthumanismi ja teologia

Esitykseni ajoittuu herkkään aikaan, jossa uskonto – tai ainakin jotkut sen erityiset ilmentymät – on joutunut ankaran tarkastelun ja kritiikin kohteeksi. Tässä nyt kuitenkin esitän, että yksi tähän asti voimaannuttavimmista ja vapauttavimmista sosiaalis-intellektuaalisista liikkeistä – posthumanismi – ei ole mitään muuta kuin teologinen projekti tai toisin sanoen harjoitusta käytännöllisessä dogmatiikassa.

Aloitan kahdella kysymyksellä

Suoraan sanottuna useimmilla yliopistossa työskentelevillä teologeilla ei ole tarjota kovin hyvin perusteltua vastausta kysymykseen: onko teologialla mitään arvoa suoranaisesti uskonasioihin liittyvien kysymysten lisäksi?  

Kysymykseen vastaaminen vaikeutuu entisestään ottaen huomioon, että ainakin lännessä useimmat teologiset tiedekunnat ovat maailmallisten yhteiskuntien sisäpuolella.
Näiden yhteiskuntien arvot, oikeudet ja eettiset näkemykset näyttäisivät usein olevan ristiriidassa otaksuttujen uskonnollisten arvojen, oikeuksien jne. kanssa (ts. esim sukupuolineutraalit avioliitot, aborttioikeudet, geneettinen manipulointi yms.)

Aikamme teologisen kuoron erilaiset äänensävyt viittaavat siihen, että teologian on asetuttava, vaikkakin kriittisesti, nykyajan rinnalle. Teologian ja teologien itsepäinen etäisyydenotto tekee  näin enemmän haittaa kuin hyvää. Kaikki eivät toki ole samaa mieltä.

 
Toinen kysymys, jota on tarkasteltava uudelleen erilaisten ajankohtaisten haasteiden valossa kuuluu: mitkä ovat teologian rajat?

Yksi tärkeimmistä havainnoistani työssäni on se, että teologien ei tarvitsisi päivittää mitään. Ainoa asia, joka heidän tulisi tehdä on lopettaa pelkääminen ja tarttua kunnolla omaan traditioonsa. Pelkääminen on iso asia, koska se on juuri se perustunne, joka ottaa vallan teologeissakin, kun he aloittavat luopumisen siitä, mitä huomattava teologi Jacques Maritain kutsui Aristoteleen aseiksi.

Platon ja Aristoteles valmiina taistoon

Posthumanismi on määritelty kansainväliseksi intellektuaaliseksi liikkeeksi, joka pyrkii muuttamaan ihmisen olemisen mahdollisuudet kehittämällä ja tekemällä saataville hienosyisiä teknologioita, jotka huomattavasti vahvistavat ihmistä niin fyysisesti kuin tajunnallisestikin.

Tyypillisimmän Posthumaanin Teesin mukaan ihmiset voivat aikaa myöten muuttaa itsensä toisenlaiseksi olennoksi, joiden kyvyt ovat luonnontilastaan vapauduttuaan aivan toista luokkaa.

Posthumanististen tutkijoiden mielipide-eroista huolimatta voidaan todeta, että viimeaikaisen merkittävän posthumanistisen keskustelun yitimessä on ajatus rajojen rikkomisesta ihmisen, luonnon ja koneen välillä.

Tällaiset radikaalit rajanylitykset nostavat esiin lukuisia lisäkysymyksiä, kuten kysymyksen elävästä ja kuolleesta tai yksityisestä ja julkisesta. Tunnetusti aiemmin omaksuttujen perusteiden, metodien, periaatteiden ja käytäntöjen otteesta on vaikea päästä irti. Monenlaiset reformit aiheuttavat ajoittaian melkoista vilskettä - kuten sukupuoli-identiteetistä syntynyt keskustelukin osoittaa.

Mihin sitten teologia tämän kaiken keskellä sopii?

Brittiläisessä The Guardian –lehdessä jokin aika sitten julkaistussa artikkelissa Meghan O'Gieblyn, entinen evankelinen kristitty, totesi että posthumanistit kuullostavat ihan varhaisilta kirkkoisiltä. Hän tunnistaa muutamia teemoja, jotka ovat yhteisiä sekä teologialle että posthumanismille. Näitä ovat mm ruumiillinen ylösnousemus, kuolemattomuus jne.

Olen samaa mieltä. Posthumanismiissa on monia kysymyksiä, jotka kuuluvat pitkään teologiseen traditioon aina ajanlaskumme alkuvuosisadoille saakka.  O'Gieblyn ei ole ainoa, joka on huomannut tämän.

Aion kuitenkin astua askeleen pidemmälle väittäen, että jopa silloin kun he eivät kuulosta varhaisilta kirkkoisiltä, he samalla kuitenkin kuulostavat kovin paljon heiltä. Todellakin, varsinkin silloin, kun he eivät enää kuulosta varhaisilta ajattelijoilta, ja heidän käydessään jopa heitä vastaan, he itseasiassa kuullostavat kaikkein eniten varhaisilta kirkkoisiltä.

Kun lopetamme puheen sopeutumisesta ja ryhdymme keskustelemaan tiedostamisesta ja tunnistuksesta voimme löytää mahdollisen vastauksen kysymykseemme onko teologialla mitään arvoa suoranaisesti uskonasioihin liittyvien kysymysten lisäksi? Posthumanismi on yksi tällainen käytännön esimerkki. Monenlaiset teknologiset vehkeet ja vimpaimet toinen.

Tämä johtaa meidät toiseen kysymykseen teologian rajoista. Toisin sanoen, miten on mahdollista, että jos posthumanismi on vain käytännön dogmatiikkaa tai teologiaa niin siitä huolimatta ajankohtaisessa ja merkitttävässä posthumanismia koskevassa tutkimuksessa ei ole havaittavaa uskonnollista tai teologista sanastoa?

Esimerkiksi äskettäisessä Journal of Posthuman Studies –julkaisusta ei juurikaan löydy sellaisia sanoja kuten teologia, uskonto tai kirkko. Ymmärtääksemme tämän on syytä tehdä ero teologisen läsnäolevan/tämänhetkisen poissaolon (present absence)  ja toisaalta läsnäolevan/tämänhetkisen  läsnäolon (present present) käsitteiden välille.

  
Joidenkin arvovaltaisimpien englanninkielisten sanakirjojen (Macmillan, Merriam-Webster, Cambridge..) mukaan teologia on yhtäältä uskonnon ja uskon tutkimista. Toisaalta se on uskomusten joukko, jonka jakaa tietty uskonyhteisö.

Itse määrittelen kristillisen teologian kokonaisvaltaiseksi rakenteeksi, joka täyttää ymmärryksen ja käytännön kaikki tasot. Se on siis paljon muutakin kuin yksinkertainen sunnuntain pyhäkoulu. Sillä on voimaa vaikutaa niin aistihavaintoihimme  kuin siihen, miten teknologiset kojeet toimivat.

Teologisen ymmärrykseni perusteella voin sanoa, että läsnäolevat/tämänhetkiset poissaolot määrittävät kysymyksiä, jotka pakenevat välitöntä identifikaatiota. Länsäolevat/tämänhetkiset läsnäolot  viittavaat puolestaan niihin elementteihin, jotka taipuvat helposti tunnistettaviksi, luetteloitaviksi ja luokitelluiksi. Yleisesti ottaen tämänhetkiset läsnäolot ovat luonteeltaan näkyviä ja jotain edustavia: kirkonmenoihin osallistumista, rukoilemista, paastoamista, pyhiinvaellukselle osallistumista. Tämänhetkiset poissaolot puolestaan eivät ole näkyviä/ilmeneviä.

Eräs tällainen tämänhetkinen poissaoleva kristillisessä teologiassa on hellenististen muotojen tai olemusten täydellinen kieltäminen. Sama koskee vastaavia rakenteita muissa kulttuureissa.  Tällaisten muotojen tunnistaminen eri hellenistisissä koulukunnissa, esim. Aristoteleellä ja Platonilla, vaikutti maailman kokemiseen kaikilla tasoilla. Näiden muotojen ja olemusten kieltäminen monien tunnustettujen kirkonmiesten toimesta aikaansai valtavan lumipalloefektin.  Oli tehtävä radikaaleja uudelleenarviointeja ja käännöksiä, jotta kaikki saatiin sopimaan kertomukseen, joka ei enää huomioi näiden muotojen olemassaoloa..

Ennen kuin jatkamme, muistakaamme, että riippumatta omista henkilökohtaisista kuuliaisuuksista - Jumalalle, ei Jumalalle, mille tahansa Jumalalle - teologisen diskurssian voimaa ei pidä aliarvioida. Siten on huomioitava, että tämänhetkisiin poissaolohim suuntautuminen ei edellytä tämänhetkisten läsnäolojen hyväksymistä. Kaikki voi ja tulee toimimaan myös silloin, kun tämänhetkisten läsnäolojen muodot avoimesti ja äänekkäästi hylätään.

Selventäkäämme edellistä.

Puhuessamme radikaaleista uudelleenarvioinneista kristillisessä  teologisessa keskustelussa voimme huomata, että ikivanha kysymys mitä tarkoittaa olla ihminen on tullut uudelleenkirjoituksen kohteeksi dogmien mukaan.

Yksi tällainen dogmi on se, ettei mikään, paitsi Jumala, ole olemassa itsestään ja itsekseen. Samoin Jumalan olemus on sekä saavuttamaton että tietokykymme ulottumattomissa. Toisin kuin hellenistiset olemukset, jotka olivat olemassa itsestään ja itsekseen, kristinuskon piirissä mikään luomisen piiriin kuuluva ei ole näin olemassa. 

Toisin sanoen kaikki, mitä ilmeisesti on, on olemassa jonkin muun johdannaisena. Miten sitten valitsemmekaan kutsua tätä toista, jonka olemassaolosta muu riippuu, on keskustelun ja väittelyn aihe. Kutsummeko sitä  Jumalaksi, yhteiskunnaksi, ympäristöksi vai joksikin muuksi. Tätä voidaan pitää perustavanlaatuisena totuutena tai niikuin sitä itse työssäni nimitän, ensimmäisen asteen totuudeksi.  Kun Jumalan olemusta pidetään "saavuttamattomana ja tietämättömänä”, se tarkoittaa, että tällaiset totuudet (nykyiset poissaolot) ovat yleensä luonteeltaan ei-esiläolevia, ei-ilmeneviä, poissaolevia (non-representational).

Kuten aiemmin huomautin, monet posthumanismin keskeiset painotukset kuulostavat kovasti varhaiskristiillisiltä ajattelijoita. Tämä käy hyvin ilmi, kun koetamme ymmärtää kysymystä mitä tarkoittaa olla ihminen.

Basileios Suuri

4. vuosisadalla Basileios Suuri (n. 330 – 380),  yksi vaikutusvaltaisimmista teologeista kirkon historiassa, huomautti seuraavaa:

 - ”Kun kuulemme sanan ”Pietari”, ei tämä nimi saa meitä ajattelemaan hänen olemustaan vaan niitä ainutkertaisia piirteitä jotka häneen liitämme. Mikään niistä ei ole hänen olemuksensa.”

Basileios jatkaa:

”Emme päädy lopulta mihinkään, jos poistamme kaikki nämä henkilön erityispiirteet. Jos poistamme mustan, kylmän, syvyyden, tiheyden, maun tai minkä tahnsa puun piirteen ei mitään olemusta jää jäljelle”.

Johannes Krysostomos (n. 347 – 407) , Basileioksen aikalainen ja samalla tavalla merkittävä ajattelija, huomautti, että kuten Jumalan olemukseen liittyen, emme myöskään:

”.. tiedä varmuudella enkelien olemusta. Vaikka koettaisimme tietää heidän olemuksensa kymmenen tuhatta kertaa, emme sitä löytäisi. Mutta miksi puhua enkelten olemuksesta kun emme tunne omankaan sielumme olemusta. Voimme jopa todeta, ettei meillä ole sen olemuksesta mitään tietoa eikä ole edes mahdollista sanoa, miten sielu on ruumiissamme..”

Miten käy identiteetin jos mitään olemusta ei ole? Mitä tapahtuu, kun ne oleelliset rajat, joiden piirissä subjekti tulee itsekseen, poistetaan. Siitä tulee juokseva, nestemäinen, monimuotoinen.

Kuten Gregorius Nyssalainen (n. 335 – 394), Basileioksen nuorempi veli, totesi:

” (Kristillinen subjekti) rakentaa itsensä jatkuvasti uudelleen. uupumatta ja ilman epätoivoa hän ottaa jälleen seuraavan askeleensa, mikä on hänen miljoonansa, tietäen että edessä on vielä miljardi seuraavaa askelta. Pelastuksen toivo on ikuisen liikkeen toivo..”

Aristoteles, monien muiden pakanallisten ajattelijoiden tavoin, olisi ollut tyrmistynyt tällaisista väitteistä. Aristoteles toteaa Metafysiikka –teoksessaan seuraavaa:

”..Jos ihmisenä olemisella on loputon määrä merkityksiä, on selvää, ettei tästä voida mitään selkeätä väitettä esittää. Jollei asialla ole yhtä merkitystä, ei sillä ole merkitystä lain.”

Platon toteaa Faidros-dialogissaan, että

”Jokainen kappale jonka vain ulkopuolinen voima saa liikkeelle on sieluton”

Tämä poikkeaa kovin paljon siitä, mitä Gregorius Nyssalainen vakuutti:

”Jumala löydetään ulkopuolelta”.

Pitäen kaiken tämän mielessä kääntykäämme niihin ihmisen määrittelyihin, joita posthumaanit tutkijat meille tarjoavat. Muistutan tässä kuitenkin siitä, etetn ole vielä käsitellyt kysymystä teknologiasta laisinkaan. Olemme yhä ensimmäisen asteen ei-esittävien totuuksien piirissä. Teknologia puolestaan on hyvin esilläolevaa, representoivaa.

Max More on yksi johtavista posthumaaneista tutkijoista ja hänen määritelmänsä edustaa hyvin posthumanistien standardivisiota. Posthumaani visio tarkoittaa:

“ …koko elämänajan kestävää intelligenssin, viisauden ja tehokkuuden lisäämisen ja rajattoman elämän etsintää ylittäen jatkuvasti eteentulevat esteet, olivatpa nämä poliittisia, kulttuurisia, biologisia tai psykologisia rajoitteita.”

Toinen johtava posthumaani ajattelija Stefan Herbrechter väittää, että se mikä käytännössä määrittää koko tämänhetkisen teoreettisen pohdinnan on “Rajojen rikkominen”.  Samansuuntaisesti teknologian filosofille Francesca Perrandolle posthumanismi “venyttää radikaalisti ihmisyyden rajoja”.

Väitteni on, että aina kun posthumaanit tutkijat esittävät tällaisia näkemyksiä, he todellakin ilmaisevat ja vahvistavat tiettyä dogmaattista käsitystä. Ironista kylläkin, monet näistä ajattelijoista ovat julkisesti uskonnon vastaisia – erityisesti kristinuskon vastaisia – tai sitten he koettavat houkutella teologeja omaksumaan omia näkemyksiään, sillä “onhan nyt sentään 21. vuosisata!”  

Huomatessamme, että loputon määrä merkityksiä voidaan ja pitää yhdistää mihin tahansa maailmalliseen esineeseen (olipa se inhimillinen tai ei), tarkoittaa tämä kehoitusta kuuliaisuuteen ensiasteen totuuksia kohtaan.

Toisaalta tämä jatkuva ”rajojen rikkominen”, jota posthumanistimme jatkuvasti kohdistaa sekä itseensä että ympäristöönsä, ei jää vain käsitteelliseksi toiminnaksi.

Sillä on totisesti voimallisia seurauksia käytännön maailmassa, joista seurauksista monet ovat hyvin näkyviä erilaisten hyödykkeiden täyttämässä ympäristössämme, kuten mainontaan ja markkinointiin liittyvissä yrityksissä ja palveluissa. NIKEn populaarit iskulauseet, kuten vuoden 1991 ”There is no finish line” (Takarajaa ei ole) tai “Accept no limits (Älä hyväksy mitään rajoja) voitaisiin aivan maniosti nähdä tällaisten abstraktien posthumaanien periaatteiden munnoksina. Samanlaisia ilmauksia voidaan löytää myös niissä voimakkaissa muutoksissa, joita akateemiset instituutiomme parhaillaan läpikäyvät

Esimerkiksi paine siirtyä klassisista Oppiaineista kohti erilaisia oppikokonaisuuksia edustaa tätä samaa. (Disciplines vs. Studies)

Tänään puhumme paljon oppikokonaisuuksista jotka liittyvät sukupuoleen, kommunikaatioon, politiikkaan ja kulttuuriin. Teemaamme lähempänä ovat tieteeseen ja teknologiaan liittyvät oppikokonaisuudet, kyberopinnot, uudteen mediaan liittyvät kokonaisuudet jne.

Klassisset Oppiaineeet liikkuvat ihmiskäsityksen ympärillä, joka muistuttaa läheisesti Aristoteleen käsitystä. Oppikokonaisuudet sensijaan nojaavat dogmaattiseen krstilliseen ymmärrykseen subjektista, jolla ei ole mitään olemuksellista ydintä alati vaihtuvien luonteenpiirteiden lisäksi. Ninhän Basileios jo totesi.

Näiden luonteenpiirteiden ja laatujen määrä on tietysti rajaton. Vastaavasti, toisin kuin Oppiaineisiin nojaavat, jotka pyrkivät keskittymään todellisuuden olelliseen puoleen, oppikokonaisuuksissta innostuneet hakeutuvat näiden jatkuvasti muuttuvien piirteiden ja laatujen seuraan.

Vaikka tällaisia opintokokonaisuuksia on ollut tarjolla humanistisissa ja luonnontieteellisissä aineissa vain muutamia vuosikymmeniä, niiden määrä ylittää jo reippaasti vanhemmat oppiaineet. kuten tiedehistorioitsija Peter Galison kirjoitti, oppiaineiden sisäiset jakaantumiset nostavat esiin aina uusia jakaantumisia loputtomiin.

Kaikki nämä esimerkit kuvastavat jokaisen kristityn subjektin taivalta, jossa ensimmäinen askel on miljoonas ja ilman katkeruutta tai väsymistä hän jatkaa vaikka miljardi uutta askelta odottaa. Palatkaamme vielä lopuksi näihin kahteen kysymykseen, jotka esitin alussa:

Onko teologialla mitään arvoa suoranaisesti uskonasioihin liittyvien kysymysten lisäksi? 

Mitkä ovat teologian rajat

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä. Teologian käytännölliset seuraukset ovat laajoja ja syviä vaikka nämä seuraukset jäävät useimmiten huomiokykymme ulkopuolelle, jopa teologien huomiokykyjen ulottumattomiin!

Mitä toiseen kysymykseen tulee, siihen on kaksi vastausta. Ensinnäkin teologinen diskurssi johtaa paljon pidemmälle kuin uskotaankaan. Se voi viedä pitkälle pelkästään uskonasioihin liittyvien kysymysten tuolle puolen.

Toisaalta kristillinen teologia, eritoten sen ei-ilmenevien (nonrepresentational) ensiasteen totuuksien kautta, toimii “rajojen rikkojana”, ylittäen jatkuvasti kaikenlaiset esteet, missä vain tällaisia oleellisia rajoituksia sitten löytyykään.     

                                         

 (käännös englannin kielestä: JO