Karno Mikkola: Linturetkellä Iranissa

Syksyllä 2018 tarjoutui mahdollisuus lähteä linturetkelle Iraniin. Hetken epäröinnin jälkeen päätimme puolisoni Helenan kanssa tarttua kiehtovaan tilaisuuteen. Kertoessamme suunnitelmastamme moni katsoi huuli pyöreänä, mutta jotkut sanoivat olevansa kateellisia.

Flamingot tulossa. Kuva Jouko Högmander

Matka tehtiin 19.-30.11.2018. Meitä oli kymmenen, kolme pariskuntaa ja neljä miestä, kaikki pitkään lintuja seuranneita. Matkanjohtajana toimi Jouko Högmander, jolla oli Iranista kahden retken kokemus. Matkaan lähdettiin yölennolla Istanbulin kautta Teheraniin, josta hetimiten jatkettiin Bandar Abbasiin, satamakaupunkiin, joka sijaitsee Iranin etelärannikolla, Hormuzin salmessa. Paluumatka lennettiin Shirazista Istanbulin kautta kotiin. 

Matkan reitti

Paikallisena oppaana ja matkan organisoijana toimi Pasargad Toursin Ali Alieslam (sukunimen loppuosa viittaa islamiin), joka tunsi paikat ja linnut erinomaisesti. Ali puhui moitteetonta englantia, jota hän oli opiskellut yliopistossa. Viisumi Iraniin saatiin kentällä, mutta se oli elektroninen, joten passeihin ei tullut epäilyksiä herättäviä leimoja. Kaikki matkakulut, yöpymiset ja ruokailut oli maksettu etukäteen.

Liejutulivuoria. Kuva Helena Rysä-Mikkola

Retkeily alkoi välittömästi lentoihin käytetyn yön jälkeen. Käytössämme oli 12 hengen pikkubussi, jota ajoi luotettavasti sen omistaja Mustafa. Maan päätiet olivat erinomaisia, joten pitkätkin siirtymätaipaleet sujuivat nopeasti sallitulla 100 kilometrin nopeudella, ja muutkin tiet olivat hyväkuntoisia. Paikoin tien varressa näkyi nuorten miesten rintakuvia: he olivat Irakia vastaan käydyssä sodassa kaatuneita kylien omia poikia. Paikallisesta kielestä, persian kielestä eli farsista, ei ymmärtänyt sanaakaan. Meille yllättävää oli, että farsia kirjoitetaan arabialaisin kirjaimin. Viitoitus oli lähes pelkästään farsiksi, tärkeimmissä risteyksissä ja pääteiden varressa näkyi myös englantia.

Paimenessa. Kuva Karno

Bandar (”satama”) Abbasista siirryttiin rannikon tuntumassa kaakkoon Bandar-e Jaskiin. Sieltä palattiin Bandar Abbasiin ja edelleen n. 400 km matka sisämaahan 1000-1500 m korkuiselle ylängölle, lopuksi Shiraziin. Korkeimmillaan kävimme autolla 2400 m korkeudessa. Ylängöllä saattoi yöllä olla pari astetta pakkasta. Onneksi olimme osanneet varautua tällaisiin olosuhteisiin. Sisämaassa osuimme yhtenä päivänä ukkossateeseen, muutoin oli enimmäkseen aurinkoista.

Maan katukuvaa leimaa huivipakko, josta ei poikkeuksia näkynyt. Ryhmämme naispuoliset jäsenet kokivat pakon rasittavana, erityisesti etelärannikon lämpimissä olosuhteissa - enimmillään oli n. 30° C. Toinen Irania, muslimimaata, leimaava seikka oli alkoholikielto. Huhujen mukaan juomaa jostain olisi löytynyt, mutta meillä ei ollut sen etsimiseen mahdollisuuksia eikä aikaakaan. Alkoholitonta hyvälaatuista olutta oli säännöllisesti tarjolla, kuten virvoitusjuomia. Coca-Colaa oli myös aina pöydässä. Ateriat rakentuivat runsaan riisiannoksen ympärille, lisukkeena liha, kala tai kana ja runsaasti vihanneksia.

Kotiruokailua. Kuva Jouko Högmander

Itäisimmässä ruokailupaikassamme, yksityiskodissa, paikallinen naisväki käytti värikkäitä asuja ja vieraan miehen ollessa näkösällä kirkkaanpunaista pahvista naamaria. He olivat balochistanilaista heimoa, jota asuu Iranin ja Pakistanin rajan molemmin puolin.

Ihmiset olivat kaikkialla iloisia ja tavattoman ystävällisiä ja kaunispiirteisiä. Retkemme suuntautui maaseudulle eikä englannin kielen taitoisia löytynyt kuin hotellien vastaanotoista.  Keskusteluihin paikallisten ihmisten kanssa ei ollut mahdollisuutta. Kännykkä oli yleinen ja monet naiset halusivat itsestään  selfien turistin kanssa.

Moskeijat opimme kyllä tunnistamaan:  jos oli yksi minareetti, se oli sunnien, jos kaksi, se oli shiiojen. Oppaamme Ali tuntui olevan hyvin avarakatseinen ja häneltä saatoimme kysellä kaikenlaisista asioista, myös uskonnosta.

Pari yötä vietettiin neljän-viiden tähden hotellissa, muuten tavallisemmissa. Kolme yötä oltiin kotimajoituksessa. Se oli aika eksoottista, huonekaluja kun ei ollut. Ruokailu tapahtui kokonaan lattialla aterioiden ollessa todella runsaita. Riisiä oli aina runsaasti tarjolla. Pikku erikoisuus oli, että veistä ei lainkaan käytetä, paremmissa hotelleissakaan.

Retkipäivät päättyivät illalliseen, minkä jälkeen seurasi päivän havaintojen listaaminen.  Lähtö aamuisin tapahtui yleensä ennen auringon nousua, ja retket veivät koko päivän. Aamiainen ja lounas nautittiin enimmäkseen maastossa.

LINNUT 

Matkamme varsinainen kohde olivat linnut. Vuodenaika ei ollut paras mahdollinen. Kuitenkin lajikirjo oli rikas. Näimme kaikkiaan 170 lajia. Tällaisilla matkoilla erityistä kiinnostusta herättävät endeemiset lajit eli ne, joita maailmassa esiintyy vain kyseisellä alueella. Niistä onnistuimme näkemään persianaavikkonärhen ja munkkitaskun. Myös persiantasku on vaikea nähdä muualla. Endeemisten ohella Iranissa voi nähdä suuren kirjon erilaisia kiuruja, taskuja ja kotkia. Rannoilla näkee lukuisia kahlaaja-, tiira- ja haikaralajeja. Pari muutaman sadan kurjen parvea näimme, ja heräsi kysymys – olivatkohan ne meidän kurkiamme?

Brahmanpöllö. Kuva Markku Lappalainen

Shirazin lähistöllä Bamoun kansallispuistossa nähtiin kuhertajagaselleja ja toistakin gasellilajia. Muita nisäkkäitä oli vähänlaisesti. Niitä olivat villivuohet Geno-vuorella, muutamat mungot ja gerbiilit sekä yliajettu sakaali. Dromedaareja liikkui erilaisissa biotoopeissa mangroverannoilta aavikoille, teilläkin. Suurpetojakin Iranissa on, mutta enemmänkin maan pohjois- ja koillisosien jylhissä vuoristoissa.

Bamoun puistonjohtaja tuli mukaamme konepistooli vyöllään. Se johtui siitä, että vähän aikaisemmin leopardi oli hyökännyt rangerin käteen, kun tämä oli lähestynyt pedon puoliksi syömää gasellia. Täällä oli myös valokuvaus kiellettyä, mikä saattoi johtua siitä, että kaukaisuudessa näkyi öljynjalostamo ja kasarmi.

Muuten nähtiin aseistusta vain ohittaessamme Bandar-e Jaskin lähellä vaatimattoman tukikohdan, missä oli sotilaiden vartioimia naamioverkoilla peitettyjä vanhan oloisia sergei-tykkejä. Poliisit olivat joskus kiinnostuneita tekemisistämme teiden varsilla, mutta aina ystävällisissä merkeissä.

Persepoliksen zarathustralainen vartija Homa partakorppikotkana. Vieraana nunnatasku. Kuva Jouko Högmander

PERSEPOLIS

Matkamme ainoa turistikohde oli Persepoliksen rauniot. Dareios I aloitti tämän seremoniallisen pääkaupungin rakentamisen 500-luvulla eaa. Satraapit, kuninkaan käskynhaltijat, eri puolilta suurta valtakuntaa saapuivat tänne uuden vuoden juhliin. Kansojen porttia vartioi kaksi sfinksiä, toisella leijonan, toisella kotkan pää. Partakorppikotka siivet levitettyinä oli valtakunnan suojelija ja tunnus. Tapana oli, että vainajan ruumis vietiin kaupungin ulkopuolelle lavalle. Korppikotkat hoitivat puhdistustyön, viimeisenä partakorppikotka vei luut, ja vainaja pääsi sitten paratiisiin.

Aleksanteri Suuri valloitti Persian 330 eaa. Hänen joukkonsa poltti humalapäissään koko pääkaupunki Sousan ja Persepoliksen. Nykyiset iranilaiset eivät ymmärrettävästi pidä läntisestä lisänimestä ”suuri”. Legendan mukaan Aleksanterikin katui sitä, että tihutyö pääsi tapahtumaan.

Täällä shaahi Reza Pahlavi vietti suureellisesti valtakuntansa 2500-vuotisjuhlia v. 1972 Urho Kekkosenkin läsnä ollessa. Juhlakentän tuulen repimät teltat olivat paikoillaan vielä 1990-luvun vaihteessa, mutta nyt juhlakenttä oli siivottu.

Kuten usein onnistuneen matkan jälkeen, kaipuu takaisin jäi mielen sopukoihin.