Markku af Heurlin: Jälkiviisaasti sotasyyllisyydestä

Arvioitu teos:                                             

Lasse Lehtinen: Sotien syyllisyys  - Jälkiviisaassa tarkastelussa

(Otava, Helsinki 2026 . 372 sivua.)

 

Lasse Lehtinen, on historioitsija, poliitikko ja toimittaja. Hän on vetävään tyylinsä kirjoittanut sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja samalla sotiemme syyllisyydestä. Tosin minulle jäi epäselväksi, kirjoittiko hän historiaa vai italialaisen oopperan librettoa. Kirja laaja-alaisuuden vuoksi oma arvioni tule perin pitkäsi.

Unto Hämäläisen kirja- arvio löytyy Helsingin Sanomista.  (HS. 2.4.2026)

-  Lasse Lehtinen epäilee, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli poliittinen huijaus, kirjoittaa kriitikko.

-  Lehtisen mukaan oikeudenkäynnin todellinen tarkoitus oli poistaa Väinö Tanner Suomen politiikasta.

-  Neuvostoliitto seurasi oikeudenkäyntiä ja vaikutti tuomioihin valvontakomission kautta.

-  Lehtinen muistuttaa, että presidentti Kekkonen ei osallistunut Tannerin hautajaisiin, vaan lähti Lappiin hiihtämään.

Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä on käsitelty historian yleisesityksissä, mm Kansakunnan histoian VII osassa.   (Veikko Huttunen WSOY 1974). Yleisesti todettiin, että siinä rikottiin monia oikeusperiaatteita, ja että valvontakomissio vaati ja sai ankarammat rangaistukset, kuin mihin oikeus oli päätynyt.  Kansainvälisesti katsoen ja a nähden tuomiot olivat lievät.

Enemmistö kansalaisista piti oikeudenkäyntiä ja tuomioita perusteettomina, eikä se mitään kansallista syyllisyydentuntoa nostanut. ”Onneksi ketään ei hirtetty.” Syytetyillä oli parhaimmat avustajat ja Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläisen, sosialidemokraattisen lehtimiehen ja pakinoitsijan, johtama toimisto tukenaan, myös pitämään kansainvälisiä yhteyksiä.

Taannehtiva oikeus rikkoi oleellista oikeusperiraatetta. Mutta jossakin on myös todettu, että usein ilman taannehtivaa lainsäädäntöä moni tyrannimainen hallinto olisi välttänyt vastuunsa. Karl von Dönitz tuomittiin Nürnbergissä  hyökkäyssodan valmistelusta – taannehtivaa lainsäädäntöä - 10 vuoden vankeuteen ja vapautettiin muista syytteistä.

Paasikivi yritti viivyttää – erittäin kuuma peruna tietenkin -ja oikeusministeri Kekkoselle annettiin likainen työ. Lehtosen mukaan vedoten uudempiin arkistolähteisiin, Kekkonen oli aktiivisempi kuin oli antanut ymmärtää. En pidä kuitenkaan onnistuneena Lehtisen ilmaisua ”Kekkosen puuhakkuudesta / puuhastelusta”. Joka tapauksessa keitto oli rusikoitava kurkkuun, ja mahdollisimman pienin vaurioin.

Kaikesta päättäen asia oli hankala myös venäläisille, ja Molotov siirsi kaiken vastuun asiasta Zhdanoville.

Kekkonen halusi ehdottomasti pitää Mannerheimin syytteen ulkopuolella. Ja tiedämme, Stalin ei ainoistaan pidättäytynyt hänen vaatimistaan tuomiolle vaan nimenomaan kielsi sen. Muitakaan sotilaita ei vaadittu sotasyyllisyydestä tilille.

Suomen sotavankileirien olot olivat lievästi ilmaisten epäinhimilliset. 60.000 vangista 30 prosenttia kuoli,  monet nälkään ja 1200 teloitettuina enemmän tai vähemmän kyseenalaisin perustien 61 sotavankileireillä toiminutta pidätettiin, ja osa asetettiin syytteeseen ja tuomittiin.

1942  sotaonnen alkaessa jo kääntyä oloja parannettiin, ja vankeja sijoitettiin mm. maatiloille työhön, jolloin he saivat parempaa ravintoa. Kansakoulunopettajani kotitilalla taisi olla venäläinen sotavanki.  Sukulaiseni, eversti Väinö Vartaisen kesähuvilan Sipoon Kalkkirannassa rakensivat sotavangit.

Oikeudenkäyntiä ajoivat  jyrmyin ottein, mm. torikokouksin SKDL ja SKP. Mutta myös osassa porvarillista puolta asiaan suhtauduttiin myönteisesti. Sota oli aiheuttanut paljon tuhoa ja kärsimystä. Ja hyökkäyssotaan lähtemistä, varsinkin vanhojen rajojen ylittämistä voitiin pitää rikollisena. (Tannerhan vastusti tätä.)  Erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla oli ollut paljon sodanvastaista mielialaa.

Neuvostoliittolaisten mielestähän Tanner oli yhdessä Rytin kanssa suurin sotakonna. Lehtisen mielestä hänen saamisensa pois Suomen politiikasta oli ainoa syy kko oikeudenkäyntiin, mitä pidän rohkeana oletuksena.

Lehtinen mainitsi lyhyesti Paavo Lipposen happaman kommentin Bruno Kreiskyn arviosta Tannerista. Kreisky, Itävallan liittokansleri ja merkittävä eurooppalainen sosialidemokraatti käsitteli Eurooppalaisen muistelmissaan  (KY 1990, alkup. 1986) Tanneria useammallakin sivulla. Arvio henkilöstä – merkittävät ansiot ja heikkoudet - oli tasapainoinen. Arvio toiminnasta sodan aikana, ”Kainin merkki otsalla”, oli ainakin kohtuuton. Mutta Saksan miehittämän maan hallinnon vastustajan ja maanpakolaisen ei ole helppoa havaita niitä lieventäviä asianhaaroja, joita me Tannerissa haluamme nähdä.

 Eräs asia minua ihmetytti Kreiskystä ja muutenkin Tukholman maanpakolaisista:

Epäilemättä suomalaiset sodanvastustajat, erityisesti SDP:stä erotetut ”kuutoset” pitivät häneen yhteyttä. Mutta olivatko Tanner ja muut sosialidemokraatit niin avuttomia, etteivät pystyneet Kreiskylle kertomaan Suomen hallituksen näkökulmia.  Joka tapauksessa asia oli mitä monimutkaisin. Kreisky oli ruotsalaisen osuustoimintaliikkeen palveluksessa ja aktiivinen kirjoittaja, joten kontakti olisi ollut helppo luoda.

Jälkikäteen on tietenkin houkuttelevaa spekuloida ajatuksella, että oikeudenkäynti olisi voitu välttää. Mutta heti sodan jälkeen sellaista oli vaikeaa uskoa.  Yhtä vaikeaa oli 1940 – 1941 uskoa, että Suomi voisi ylläpitää puolueettomuuden ylellisyyttä. Ainoa toivo oli Saksa, kaikkine heikkouksineen. ”Piru on ajettava Belsebuubilla ulos.”

Ryti sai 10 vuotta kuritushuonetta, ”erittäin raskauttavin asianhaaroin”, Linkomies, Tanner, Kivimäki ja pääministeri J.W. Rangell 5 – 6 vuotta, Rangell pisimmän. Muut kolme,  ministerit Antti Kokknen, Tyko Reinikka (ML) ja Henrik Ramsay (RKP) 2- 2½ vuotta (” ei yksinomaan symbolista karaktääriä:”. Rytin II ja Rangellin hallitusten valtiovarainministeriä SKDL:ään siirtynyttä ja samoin hallituksen ulkoasiainvaliokuntaan kuulunutta Mauno Pekkalaa ei syytetty (vaikka tämä olisi ollut peruste).

Vankien oloja helpotettiin. He saivat heti omat sellit, pitää omat vaatteet ja kirjahyllyt ja tilata vapaasti lehtiä.  Vankeuden myöhemmässä vaiheessa he saivat vapaasti kulkea vankila- alueella puistossa.  Linkomies, Kivimäki, Tanner ja Ramsay  kirjottivat ahkerasti ja kestävää tekstiä. Ramsay muuten elävästi purjehdusmuistelmiaan ja Suomen talvimerenkulun historian.

Rangell ja Ramsay pitivät vankitovereilleen voimisteluharjoituksia ja tutustuttivat italialaiseen Boccia-peliin. Tanner sai pitää yhteyttä SDP:hen.

1949 vangit olivat Rytiä lukuun ottamatta vapautuneet. Paasikivi armahti hänet terveydellisiin syihin vedoten ja samalla muut ehdonalaisessa olevat Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen, joten he saivat samalla kansalaisluottamuksensa takaisin.

Professori Jukka Kemppisen mukaan ainoa käytännöllinen ero Rytin kohdalla oli, että poliisivartio hänen huoneensa edestä Kivelän sairaalassa poistetiin. Lehtisen mukaan Ryti ilmeisesti eli  loppuvuotensa kotonaan Kaivopuistossa. Tästä olisin halunnut tarkemman tiedon.

Ryti luonnosteli vankilassa muistelmiaan sotavuosilta. Hannu Rautkallio toimitti ne postuumisti 2012. Rytin sodanaikaiset päiväkirjat julkaisi Edita 2006.

Tapasin 1974 eläkkeellä olevan vankeinhoitolaitoksen virkamiehen OTT Veikko Virtasen. Hän kertoi varsinkin Rytin ottaneen tuomionsa raskaasti. Mutta oliko myös omatunto kolkuttamassa: Rytin täytyi tietää vieneensä maan lähes liittolaissuhteeseen Kolmanteen Valtakuntaan, muiden vaihtoehtojen ollessa vielä huonompia. Se oli lähtö Paholaisen polskaan.

Sotasyylliset inhosivat vankeinhoitolaitoksen ylijohtajaa Valenti Soinea, johtaja 1946 – 1969. Hänellä kuiteinkin oli aivan liian suuri vankimäärä ja heikossa kunnossa olevat vankilat riesanaan. Ja oli muutenkin puun ja kuorenvälissä.

 Lisäksi valtiovankien kohtelu sotia ennen ja sotien aikana oli todella ankaraa, joten heiltä ei oikein löytynyt ymmärtämystä sotasyyllisten lempeämpään kohteluun.

Tästä Lehtinen ei maininnut:

Siviilipalvelusaikanani opettajana Helsingin lääninvankilassa tutustuin vanginvartijoille tarkoitettuun pieneen opaslehtiseen. Siinä  oli mainittu erikseen valtiollisista rikoksista tuomittujen kategoria, jolla oli tiettyjä erioikeuksia tavallisiin konnasiin verrattuna: Oikeus omaan selliin,  pitää omia vaatteita ja yksityisiin tapaamisiin. Milloin näin säädettiin?

O.V. Kuusisen viitoittamaa teitä?

 Arviot O.V. Kuusisen vaikutuksesta oikeudenkäyntiin – ”hänen käsiohjauksessaan ” - ovat rohkeaa arvelua. Kuusisella ei Kremlissä silloin ollut, kovin korkeaa asemaa. Ja kun Lehtinen toistaa tätä, alkaa itse menettää uskonsa. Tosin tiedetään nyt, että Stalin oli haluton talvisotaan; hyökkäystä kannattivat nuoremmat sotilaat ja emigranttikommunistit.

Valvontakomission ja Moskovan välisten kirjeiden ja puhelinkeskustelujen valossa Stalin ei tukenut Zhdanovia sotasyyllisyysoikeudenkäynnin toteuttamisessa. Tosin Zhdanov tapasi Stalinia henkilökohtaisesti.

Kyseessä oli suomalainen sovellutus stalinistisesta näytösoikeudenkäynnistä. Tulkintaa voi pitää todella raflaavana, jos on nähnyt Costa-Gavras’n elokuvan Tunnustus Tshekkoslovakiassa vuonna1952 pidetystä Slanksy-oikeudenkäynnistä. (1970)

Vuonna 1957 Kuusinen pyysi Tanneria vierailulle Moskovaan. Ja esitti muutenkin aika bernsteinilaisia ajatuksia sosialismin muodoista. Tanner valitettavasti kieltäytyi, Me emme silloin ajatelleet, millainen ideologinen kamppailu Kremlin käytävillä käytiin. Kuusinen esitti proletariaatin diktatuurin korvaamista ”koko kansan valtiolla”, ja sai vanhoilliset niskaansa jo tälläkin.

 Ja sitten vähän kritiikkiä.

Lapsuudessani sain isältäni kansantaloustieteen professorilta vahingollisia vaikutteita: Luettaessa tekstiä ei pidä lukea, mitä siihen on kirjoitettu. Pitää myös katsoa, mitä on jätetty kirjoittamatta.

Lehtinen ei maininnut, että Jatkosodan kaatui suomalaisia sotilaita noin 63.000, siviilejä kuoli 1129. Neuvostoliiton puolella kaatui tai katosi 201.000 sotilasta ja kuoli 4000 – 7000 siviiliä.  Tähän on lisättävä haavoittuneet: Suomi 158.000, NL 385.000. Suomi myös osallistui, tosin mielestään ilman kaupunkiin kohdistuneita sotatoimia Leningradin piiritykseen. Piirityksessä kuoli tai katosi 650.00 siviiliä. Sotilaita kaatui, kuoli tai katosi lähes 1.500.000.  Saksalaisia kaatui 500.000.

Stalin ei voinut jättää huomiotta näiden uhrien omaisten ja sotilaiden vaatimusta sotaan syyllisten tuomitsemisesta.

Ranskassa 1974 julkaistussa Le Petit Robert” pienoistietosanakirjassa kohdassa Toinen maailmansota Suomi luettiin Unkarin, Slovakian, Romanian ja Bulgarian kanssa Saksan satelliitteihin.  Samoin tietääkseni ajateltiin muutenkin Länsi-Euroopassa. - Nyt nähdään -laajemmin, ja Suomea pidetään kanssasotijana (cobelligérant).

Tuomiot olivat ajankohtaan nähden lievät. Neuvostoliitossahan viiden vuoden leirituomio ei ollut rangaistus eikä mikään. Ja 10 vuottakin lievemmästä päästä. Sodan aikana rangaistukset olivat ankaria: Jukka Kemppisen mukaan sodan aikana alaikäisiä tuomittiin leivän varastamisesta kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Sotaan lähdettiin ”kesäsotana”, ja takaisin piti tulla heinätöihin.  Sotaa kesti yli kolme vuotta. Ja tämä hallitus joutui vastaaman myös paljon sen tuomasta katkeruudesta ja halusta muutokseen, mikä mm. ilmeni SKDL:n vaalivoittona. Neljännes äänistä ja edustajista.

Se, mitä pelättiin, mutta onneksi aiheetta, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti avaisi portit muullekin lainkäytön mielivallalle.

Edwin Linkomiehen kerrotaan todenneen: ”Jos kymmenet tuhannet nuoret miehet ovat maan vapauden edestä joutuneet uhraamaan henkensä ja sadat tuhannet parhaimmat vuotensa ankarissa oloissa rintamalla, niin lieneekö tuo  niin suuri vääryys, jos muutama vanha ukko sen edestä istuu muutaman vuoden linnassa. Jos se vähänkin asiaa auttaa.” Ja Sörkassa aikansa ratoksi silmäili läpi keisariaran Rooman proskriptiolistoja.

Sitten koko lailla pieniä ja suuria virheitä:

Lähdeviitteitä ei erikseen mainittu. Sotasyyllisyyspykälän sanamuoto oli esitetty puutteellisesti.

Kenttäoikeus ei tuominnut Hella Wuolijokea kuolemaan vaan eliniäksi kuritushuoneeseen. Tuomio pysyi sotaylioikeudessa. (Tieto Erkki Tuomiojalta, joka on kirjoittanut tutkimuksen isoäidistään, Häivähdys punaista, Tammi 2006.) Kun asiasta on julkisuudessa ristiriitaista tietoa, olisi asian voinut tarkistaa sotaylioikeuden päätöksistä.

Setäni ja sosialidemokraattinen poliitikko Kaarlo af Heurlin (yhdessä kohdassa) ei ollut sotasyyllisyysoikeuden jäsen vaan hänen isänsä, ei oikeustieteen vaan molempain oikeuksien kandidaatti Lauri af Heurlin ( Voionmaan mukaan fanaattinen tannerilainen) Tannerin hautaamisesta valtion kustannuksella ei päättänyt Paasion hallitus vaan maalisvaalien j’lkeen toimitusministeriönä jatkanut Johannes Virolaisen hallitus. Jne. jne.

Sotasyylliset eivät olleet sotien jälkeen eivätkä myöhemminkään mitään epähenkilöitä. Kaikki lukuun ottamatta vakavasti sairasta Rytiä palasivat julkiseen elämään. Linkomies Helsingin yliopiston professorina, rehtorina ja myöhemmin Kekkosen nimittämänä kanslerina. Rangell KOP:n johtokunnan jäsenenä. Tanner tietenkin. Reinikalle myönnettiin 1951 ministerin arvonimi

Risto Ryti haudattiin valtiollisin menoin. Lisäksi hänen mukaansa Kulosaaressa nimettiin tie, kuten muutenkin entisten presidenttien mukaan (Risto Rytintie).  Hänet promovoitiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi 1956. Ystäväni Liberaalisesta Kansanpuolueesta ja Kriittiseltä Korkeakoululta, toimittja-kirjailija Kyösti Skyttä julkaisi 1971 kirjan Ei muuta kunniaa – Risto Rytin kujanjuoksu 1939 – 1944. Tästä otettiin useita painoksia.

Myös T.M. Kivimäki että J.W. Rangell saivat osakseen valtion kustantamat hautajaiset, edellinen1968, jälkimmäinen 1982. Tästä Lehtinen ei maininnut. Linkomies oli kuollut täysin yllättäen sairasskohtaukseen1963. Presidentti Relanderin hautajaiset muuten 1942 pidetiin omaisten toivomuksesta hiljaisina.

Uutta historian tutkimusta.

H.P. Krosbyn tutkimukset 60-luvun lopulla oli angloamerikkalaista moralisointia eivätkä perustuneet uusiin lähteisiin.  Eivätkä maininneet Stalin painostusta. Krosbyn teoksia Nikkelidiplomatiaa Petsamossa ja Suomen valinta 1941  (KY 1966) ei mainittu lähteissä.

Ne perustuivat uusiin julkaistuihin saksalaisiin lähteisiin. Krosby, myöhemmi oli käynyt läpi 100.000 sivua asiakirjoja. Ja kun hän esitti todisteet mm. suomalaisille sodan ajan sotilasjohtajille, niin sanainen arkku heiltäkin aukeni. Hän ei moittinut Suomen johtoa vaan kertoi asiat ”wie es eigentlich gewesen ist.“ (Niin kuin asiat ovat oikeasti olleet. Saksalaisen historioitsijan   Leopold von Ranken periaate).

Suomi etsi aktiivisesti tukea Saksasta, Neuvostoliiton painostuksen alla. H.P. Krosby, myöhemmin New Yorkin valtionyliopiston  professori, myös totesi, että 20 vuotta sodan jälkeen asioita voi ja kannattaa tarkastella kiihkottomasti ja jättää tuomitsevat ajatukset sivuun. ”Ei tarvitse olla kovinkaan älykäs havaitakseen, että Suomen asema Talvisodan jälkeen oli kaukana kadehdittavasta.”

Neuvostoliittolaisten 500 lentokoneen hyökkäys Suomeen 25.6., aamulla 22.6. alkaneen Saksan suurhyökkäyksen jälkeen, oli tervetullut tekosyy aloittaa aiemmin sovittu hyökkäys heinäkuussa.

Suomalaisethan olivat tehokkaasti hävittäneet kaiken kompromettoivan aineiston. Lauri Puntila mm. pyysi nuorta vaimoaan panemaan tuleen hallituksen iltakoulujen pöytäkirjat.

Neuvostokynän ohjailua?

Lehtisen tulkintaa neuvostokynän ohjaamasta tutkimuksesta (taas muistinvarainen lainaus) voi pitää lähinnä populistisena. Niin kuin paljon muutakin tässä kirjassa. Siis keskiluokkapopulismia.

Voin mainita, että siinä 1969 nuoret radikaalit oikeustieteilijät ajattelivat  sotasyyllisyyttä tämän uudemman tiedon valossa. Itse asiassahan, hieman liioitellen sen jälkeinen sota-ajan poliittisen historian tutkimus ei juuri muuta olekaan kuin sotasyyllisyyden selvittämistä. Tulos: ei ratkaisua.

Mauno Jokipiin teoksen Jatkosodan synty – tutkimuksia Suomen ja Saksan sotilaallisesta yhteistyöstä hän mainitsee ja lainaa akateemikko Eino Jutikkalaa; ”käänsi joka ainoan kiven ja kannon”. Teos oli seikkaperäinen tutkimus ja selvitys aiheesta. Jokipii itse totesi, että pelkästään jatkosotaa käsittelevän kirjallisuuden läpikäyminen on elämän mittainen tehtävä. Klinge suositteli minulle tätä kirjaa.

Sodanaikainen Saksan suurlähettiläs Wilpert von Blücher, ammattidiplomaatti ei natsipuolueen jäsen, kirjoitti muistelmissaan: »Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun. ». Kun sitten tämä tulkinta osoittautuikin perusteettomaksi, niin todettiinkin Suomen olleen kurimuksen taitavalla johdolla läpikäynyt koskivene. Tähän en ota kantaa.

Jokipiin mukaan Suomi ei ollut sen enempää eikä sen vähempää Saksan liittolainen kuin Unkari, Romania ja Bulgaria. Nekään eivät innolla sotaan lähteneet. Hän totesi vanhempien historioitsijoiden kokevan jatkosotatutkimuksissa eräänlaista ”henkistä asevelvollisuutta” .

Poissaollut hautajaisvieras.

Väinö Tanner kuoli tiistaina 19.4.1966, runsas viikko pääsiäisen ja kuukausi eduskuntavaalien jälkeen. Samalla viikolla hallitus päätti Tannerin hautaamisesta valtion kustannuksella. Hautajaiset olivat maanantaina 25.4.

”Kekkonen ei osallistunut hautajaisiin, kiirehti hiihtämään Lappiin.” (Hämäläinen). Häntä edusti toinen adjutantti. Olisin halunnut tietää, oliko hiihtomatkan ajankohta päätetty jo paljon aikaisemmin. Sen Lehtinen olisi voinut jostain tarkistaa.

Aina näihin aikoihin keväällä Kekkosella oli tapana lähteä Lappiin hiihtämään. Presidentin ja hänen seurueensa matkan siirtäminen ei ollut aivan yksinkertainen asia. On asia erikseen, että Kekkonen ei halunnut läsnäolollaan ärsyttää itänaapurin Suomensyöjiä. Toisaalta Kekkosesta ehkä Linda Tannerillekin olisi ollut kiusallista olla seuraamatta, kuinka kaikki katsovat hänen ja Kekkosen välisiä ilmeitä.

Saamani tiedon mukaan Linda Tanner kiitti lämpimästi Kekkosta seppeleestä. Olisi Lehtinen voinut seppeleen saatteen sanamuodonkin kirjoittaa.

Voin vielä mainita, että luonteettomana ja heikkona pidettyä Mauno Pekkalaa voidaan kiittää monista sosiaalisista uudistuksista. Hän oli niitä pääministerinä toteuttamassa vuosina1946 -1948. Mauno Pekkala (1890 – 1952) oli koulutukseltaan metsänhoitaja ja filosofian maisteri. Hän oli 1943 – 52 Metsähallituksen pääjohtaja.

Noudattaen Lasse Lehtisen valistunutta esimerkkiä tyydyin muistinvaraisiin lainauksiin ja kohtiin kirjasta enkö ryhtynyt etsimään tarkkoja sanamuotoja. Olen myös jättänyt monesta kohta pois ”Lehtisen mukaan”.

t. Markku af Heurlin

 

...