Autoritaarinen persoonallisuus
Lea Pulkkinen
Autoritaarisuus tarkoittaa uskomusten, arvojen ja preferenssien kokonaisuutta, johon sisältyy muun muassa alistuminen auktoriteetin valtaan, samastuminen auktoriteettiin, tunteiden kieltäminen ja kyynisyys. Autoritaarisuus ei rajoitu yksilön ominaisuuksiin, vaan myös yhteiskunnat eroavat toisistaan autoritaarisuuden asteessa riippuen siitä, paljonko (1) niihin sisältyy demokraattisia prosesseja, (2) hallinto rajoittaa ja kontrolloi ihmisten toimintaa, (3) mediaa käytetään propagandan välineenä, (4) nationalismia korostetaan ja (5) sotaintoa vahvistetaan (Wrightsman, 1972). Autoritaarisuus voi olla oikeistopoliittista tai vasemmistopoliittista, anarkiaan pyrkivää.
Frommin teoria
Autoritaarisen persoonallisuuden tutkimisen tausta on Erich Frommin (1900–1980) teoriassa (ks. Ewen, 1988). Hänet luetaan kuuluvaksi psykoanalyytikoihin Freudin, Jungin, Adlerin ja Horneyn tavoin, mutta toisin kuin nämä muut hän ei ollut pohjakoulutukseltaan lääkäri. Hän väitteli Heidelbergissa 1922. Myöhemmin hän opiskeli Berliinin psykoanalyyttisessa instituutissa. Hän muutti Yhdysvaltoihin 1934 pakoon antisemitismiä.
Ensimmäisessä kirjassaan Escape from Freedom (1941) Fromm irrottautui freudilaisesta teoriasta haluten painottaa sosiaalisten tekijöiden vaikutusta persoonallisuuteen. Fromm oli vaikuttunut Karl Marxin filosofiasta, ja piti tätä merkittävämpänä teoreetikkona kuin Freudia. Fomm torjuttiin psykoanalyyttisesta yhteisöstä, ja hän toimikin psykiatrian professorina Mexikossa 16 vuoden ajan ennen kuolemaansa.
Frommin mukaan Freudin korostamat sisäiset vietit muodostavat vain osan motivoivista tekijöistä. Hän painotti
- ihmisen tarpeita olla yhteydessä muihin ihmisiin (rakkautta laajassa merkityksessä) ja eristäytymisen välttämistä,
- ihmisen tarvetta vaikuttaa ympäristöönsä rakentavalla tavalla ja
- oman identiteetin muodostumista.
Ihminen etsii elämältään merkityksiä ja tarkoitusta. Hän rakentaa henkilökohtaista filosofiaa, joka toteuttaa hänen arvojaan ja päämääriään elämässä ja ohjaa käyttäytymistä. Tarve henkilökohtaiseen elämänfilosofiaan on niin suuri, että sen osasiksi kelpaavat epärationaalisetkin ainekset. Orientaatio voi olla terve ja luova tai epäterve, epäluova:
1) Terve elämänorientaatio korostaa rakkautta, pätevyyden kokemusta, luovuutta, järkeilyä ja elämän kunnioitusta.
2) Epäterve elämänorientaatio sisältää kuoleman rakastamista (nekrofiliaa), tuhoa, valtaa rikkauden tavoittelua, symbioottista riippuvuutta ja narsismia.
Epäterve elämänorientaatio sisältää kolme pakomekanismia, joilla käsitellään uhkaavia tunteita, joita syntyy siitä ristiriidasta, että ihminen haluaisi olla itsenäinen yksilö mutta pelkää vapautta:
1) Autoritaarisuus, symbioottinen epäluova orientoituminen, joka muodostuu kahdesta vastakkaisesta tendenssistä: toisaalta auktoriteetin ihailusta ja toiveesta alistua vahvemman valtaan (masokismi) ja toisaalta toiveesta olla auktoriteetti ja hallita muita (sadismi).
2) Tuhoavuus, hyökkäävä aggressio, joka ei palvele mitään järkevää puolustustarkoitusta. Ihminen yrittää eliminoida ulkoisia uhkia sen sijaan, että käsittelisi niitä sisäisesti.
3) Automaattinen, kameleonttimainen mukautuminen sosiaalisesti hyväksyttävään rooliin. Se on vaarallista yksilön identiteetille – ja koko yhteiskuntakin voi tulla ”sairaaksi” mukautuessaan valtaan patologisesti.
Fromm sanoutui irti freudilaisesta id, ego ja superego rakenteesta, mutta hyväksyi puolustusmekanismien käsitteen pitäen alitajuisia prosesseja hyvin tärkeinä. Niitä ovat muun muassa
- projektio (kytkee alitajuisesti omat uhkaavat impulssinsa, tunteensa tai uskomuksensa toisiin ihmisiin tai asioihin),
- reaktionmuodostus (torjuu uhkaavat uskomukset, tunteet tai impulssit ja korvaa ne alitajuisesti niiden vastakohdilla),
- rationalisointi (käyttää uskomiaan keinotekoisesti todennäköisiä selityksiä oikeuttaakseen laittoman käyttäytymisen ja vähentääkseen syyllisyydentunteita),
- regressio (omaksuu alitajuisesti käyttäytymistä, joka oli hänelle ominaista aikaisemmassa ja turvallisemmassa elämänvaiheessa),
- identifioituminen hyökkääjään (vähentää kipeää itsehalveksuntaa tulemalla kuvitellun ja ihannoidun kohteen kaltaiseksi, joka voi olla joku idoli tai hyökkääjä),
- päiväuneksinta (tyydyttää täyttymättömiä toiveita kuvittelemalla tilanteita, joissa ne ovat täyttyneet) ja
- repressio (torjuu alitajuisesti tietoisuudestaan uhkaavaa materiaalia mikä aiheuttaa vaikeuksia asian mieleen palauttamisessa).
Fromm ei tarkoin analysoi tekijöitä, jotka vaikuttavat lapsen kehitykseen, mutta hän tuo esiin hyvin autoritaaristen vanhempien kielteiset vaikutukset; he voivat vahingoittaa muun muassa lapsen itseluottamuksen kehitystä. Samoin vanhempien pessimismi, ilottomuus, narsismi, jäykkyys ja fyysinen pahoinpitely saavat lapsessa aikaan epäproduktiivisia orientaatioita defenssi- ja pakomekanismeineen. Ne voivat muokata alttiutta autoritaarisen persoonallisuuden muodostumiselle ja sitä vahvistavaan koulutukseen hakeutumiselle, kuten tapauskuvauksista voi päätellä (esim. Tuominen, 2019).
Autoritaarisen persoonallisuuden tutkimus
Autoritaarisen persoonallisuuden tutkimus virisi 1930-luvulla, kun äärioikeistolaiset poliittiset liikkeet, autoritaarisuus ja fasismi, voimistuivat Euroopassa. Yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa syntyi huolta siitä, miten ja miksi tällainen ilmapiiri alkoi kehittyä. Institute of Social Research Frankfurtin yliopistossa julkaisi 1936 tutkimuksen, joka kytki persoonallisuuden taipumuksia poliittisiin sympatioihin. Jatkotyötä uhkasivat kuitenkin hallitsevan juutalaisvastaisen natsipuolueen syytökset. Henkilöt, jotka olivat perustaneet the Frankfurt school of Marxist sociology eli Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja T. W. Adorno sekä Else Henkel-Brunswik muuttivat Sveitsiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Adorno (yhteiskuntatieteilijä) ja Frenkel-Brunswik (psykologi) sijoittuivat Berkeleyhin. Yhdessä siellä olevien tutkijoiden kanssa he julkaisivat kirjan epädemokraattisesta ja autoritaarisesta persoonallisuudesta (1950).
Kalifornialainen ryhmä tutki alun perin antisemitismiä, mistä huomio siirtyi ennakkoluuloihin ja etnosentrismiin eli ulkoryhmän torjuntaan. Autoritaarisuuden käsitteeseen sisällytettiin useita komponentteja, kuten sovinnaisuus, autoritaarinen aggressio, autoritaarinen alistuminen, valta ja kovuus, taikausko ja stereotypia, destruktiivisuus ja kyynisyys. Autoritaarinen johtaminen tarkoittaa johtamista, jossa johtaja on hyvin määräilevä, tekee kaikki päätökset, ei osallistu ryhmän jäsenten toimintoihin ja on rankaiseva toiminnassaan jäseniä kohtaan.
Autoritaarisen persoonallisuuden tutkimuksen lähtökohtana oli olettamus, että autoritaarisuuden tendenssejä on olemassa jokaisessa ihmisessä ja että autoritaarisuuden astetta voidaan tutkimusmenetelmillä arvioida. Tutkijat kehittivät testin autoritaarisen persoonallisuuden mittaamiseksi (ns. F-skaala, F viittaa fasistiseen). Tutkimukset osoittivat F-skaalan yhteyksiä ennakkoluuloihin, pyrkimykseen nähdä toiset samanlaisina kuin itsensä, vaikeuteen uskoa, että hyvillä ihmisillä on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia, vähäisempään vapaaehtoisuuteen tehtävissä, militaristisuuden hyväksyntään ja vähäisempään osallistumiseen politiikkaan ja yhteiskunnalliseen toimintaan (ks. Wrightsman, 1970). Nykykriteereillä arvioiden F-skaalassa on mittausteknisiä ongelmia, kuten esimerkiksi se, että kysymykset ovat aina samassa suunnassa, jolloin myöntämistendenssi voi vaikuttaa tuloksiin.
Ongelmia on ollut myös autoritaarisen alistumisen tutkimuksessa. Kuuluisimmiksi tulivat Milgramin (1963) tottelevaisuuskokeet. Siinä piti uhrille antaa oppimiskokeessa voimistuvia sähköiskuja. Jo aikalaiset esittivät kokeita kohtaan jyrkkää kritiikkiä sekä eettisistä että koeteknisistä syistä. Yksi heistä oli Diana Baumrind (1964). - Hän kehitti myöhemmin lastenkasvatusteorian, jossa hän erotti autoritaarisuuden (authoritarian) autoritatiivisuudesta (authoritative). Edellinen sisältää jyrkkien rajojen asettelua ja kovuutta, jälkimmäinen rajoja ja rakkautta (Baumrind, 1971). – Tiukkaa arvostelua Milgramin kokeita kohtaan on äskettäin esittänyt nuori kulttuurihistorioitsija Rutger Bregman (2021) kirjassaan Hyvän historia. Tutkimukseen liittyi kaikenlaista epäeettisyyttä ja painostusta.
Autoritaarisuuden teemasta syntyi siis paljon tutkimusta 1960-luvulla. Optimistisesti ajateltiin, että autoritaarisuus vähenee tulevaisuudessa, kun koulutustaso nousee. Demokraattisen orientaation uskottiin lisääntyvän. Tutkimusteema vähitellen hiipui. Tämä ilmenee Pursiaisen ja Forsbergin (2021) teoksestakin, joka käsittelee ulkopolitiikan psykologiaa. Persoonallisuuden tutkimusta johtavassa maassa, Yhdysvalloissa, on viime vuosikymmeninä keskitytty demokraattisessa yhteiskunnassa näkyvien yksilöiden välisten erojen tarkasteluun. Huomio kohdistetaan viiteen persoonallisuuden piirteeseen: neuroottisuus, ekstraversio, avoimuus uusille kokemuksille, tunnollisuus ja sovittelevuus. Psykohistorioitsijoiden kuvataan kyllä nostaneen esiin autoritaarisuuteen liittyviä piirteitä ja taustoja, mutta niitä ei ole kytketty autoritaarisuutta koskevaan tutkimukseen. Autoritaarisuuden teoria ei ole kuitenkaan menettänyt elinvoimaansa. Tarvetta sen kehittelyyn ja tutkimukseen on edelleen, kuten itsevaltiuden lisääntyminen ja nykyiset maailmantapahtumat osoittavat.
Persoonallisuuden ominaisuuksien merkityksestä kansainvälisissä konflikteissa
Autoritaariselle persoonallisuudelle on ominaista muun muassa autoritaarinen aggressio, joka tarkoittaa tendenssiä olla varautunut, tuomitseva, torjuva ja rankaiseva sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka rikkovat tavanomaisia arvoja, sekä autoritaarinen alistuminen, joka tarkoittaa epäkriittistä asennetta sisäpiirin ihannoimaa moraalista auktoriteettia kohtaan.
Kapasiteetti väkivaltaisten taipumusten kehittämiseen on osa ihmisluontoa, mutta se ei merkitse aggression välttämättömyyttä. Hetkellisen suuttumuksen ei tarvitse johtaa pitkään vihaan eikä vihaisuuden tarvitse johtaa aggressiivisiin tekoihin. Siksi onkin tarkasteltava lähemmin, mikä johtaa siihen, että aggressiivisista pyrkimyksistä tulee vallitsevampia kuin sovittelevista pyrkimyksistä. Cambridgen yliopiston professorin Robert Hinden kanssa kirjoittamassani artikkelissa (Hinde & Pulkkinen, 2001) tämä kysymys on analyysin kohteena yksilöiden, ryhmien ja valtioiden tasolla. Olen tutkinut aggressiivisuutta ja sen epäaggressiivisia vaihtoehtoja yksilötasolla sekä niiden kehitystaustaa kodissa ja jatkuvuutta lapsuudesta aikuisikään (Pulkkinen, 2022a). Lapsen aggressiivisuus on reaktiota kasvuolojen ongelmiin, joihin kuuluvat vanhempien autoritaarisuus ja pakkokeinot, emotionaalinen välinpitämättömyys ja torjunta sekä epäjohdonmukaisuus odotuksissa. Lapsen tarpeisiin herkästi vastaava kasvatus kehittää myötätuntoa ja toisten huomioonottoa sekä sovittelevaa suhtautumista ristiriidoissa. Sosioemotionaalinen käyttäytyminen kouluiässä luo perustaa tulevalle kehitykselle.
Ryhmien välinen aggressio on harvoin yhteydessä yksilöiden aggressiivisiin ominaisuuksiin, mutta ryhmien väliset ristiriidat voivat johtaa aggressioon. Ryhmät puolestaan voivat olla jäsentymättömiä tai jäsentyneitä. Jäsentymättömissä ryhmissä, joissa samanmielisten kiihtymys voimistuu, yksilön suhteellinen anonyymisyys voi vähentää väkivallan ehkäistymistä hänen käyttäytymisessään. Tällöin ihminen voi muiden mukana osallistua sellaisiin väkivaltaisiin tekoihin, joihin hän ei yksilönä ryhtyisi. Ryhmien väliset ristiriidat voivat aiheutua monista syistä, kuten taloudellisesta puutteesta tai etnisistä tai uskonnollisista syistä. Väkivallalla on harvoin yksittäistä syytä.
Jäsentyneiden ryhmien johtajilla on kriittinen rooli väkivallan laillistamisessa. He pyrkivät kasvattamaan lojaalisuuden ihannetta ja luomaan sisäryhmästä mielikuvaa vapauttavina sotilaina tai sosiaalisen järjestyksen palauttajina. Taustalla voi olla ideologia, jota johtaja pyrkii toteuttamaan systemaattisesti (Snyder, 2018). Vihamielinen aggressio on osa suunniteltua politiikkaa, jolla kilpailevan ryhmän voimat vastustukseen eliminoidaan. Jäsentyneen ryhmän johtaja voi kasvattaa propagandalla vihamielisyyttä toista ryhmää kohtaan luodakseen näin sisäistä yhtenäisyyttä omassa ryhmässään tai vakiinnuttaakseen asemaansa.
Kansainvälisellä sodalla on kolme tyypillistä piirrettä:
1) On kyse ristiriidasta kompleksisten yhteiskuntien välillä, joissa kussakin on monenlaisia ryhmiä. Neuvottelut osapuolten välillä käydään poliittisten johtajien kesken ja heillä voi olla niukasti kosketusta kansaan.
2) Johtajien rooli on ensiarvoisen tärkeä. Johtajien alapuolella on poliittinen ja sotilaallinen johtamishierakia, jonka eri tasoilla johtajien tehtävänä on ylläpitää johtamiensa ryhmien sisäistä yhtenäisyyttä ja motivaatiota. Vaikka ylin johtaja ei olisi aggressiivinen, hän voi provosoida aggressiivisuutta muissa.
3) Sota vaatii valtavasti erilaisia rooleja. Sota onkin instituutio erilaisine rooleineen, joilla on omat oikeutensa ja velvollisuutensa. Johtajien ja sotilaiden lisäksi on aseita valmistavia työntekijöitä, teollisuusjohtajia, merimiehiä, virkamiehiä, poliitikkoja, lääkintähenkilökuntaa ynnä muuta. Ammustehtaiden työntekijät täyttävät työvelvollisuuttaan saadakseen palkkaa, sotilaat tappavat, koska heidän on käsketty tappaa.
Yksilön aggressiivisuudesta on tullut toissijaista sotainstituutiossa. Siihen voidaan yllyttää ja siihen ryhdytään rangaistuksen pelosta, mutta aggressiivista tappamista ei enimmäkseen suvaita. Sotarikoksia ovat esimerkiksi siviilien tappamiset. Sodat lisäävät aggressiivista käyttäytymistä ja joskus aggressiivisuuden tunnetta, mutta yksilön aggressiomotivaatio ei aiheuta sotia.
On kuitenkin tärkeää erottaa johtajat niistä, jotka varsinaisesti tekevät väkivaltaisen työn eli taistelevat. Johtajan vallan halu, resurssien tavoittelu tai ideologiset haaveet voivat olla olennainen syy väkivallan välineelliseen käyttöön tavoitteeseen pääsemiseksi. Todennäköisyys siihen on sitä suurempi, mitä keskitetympää vallankäyttö on. Keskitetylle vallalle ominaista on demokraattisen päätöksenteon puute, toisinajattelevien eliminoiminen ja monet autoritaariselle johtamiselle ja autoritaariselle persoonallisuudelle ominaiset piirteet. Vallan keskittämisen ja kasvattamisen tuhoava vaikutus tunnetaan ihmiskunnan historiasta. Niin monissa yhteyksissä on nähty, että valta sairastuttaa tavoittelemaan yhä absoluuttisempaa valtaa.
Toisen maailmansodan tuhot ja raakuudet saivat aikaan rauhaa turvaavien toimenpiteiden etsimisen. Siinä onkin onnistuttu. Pitkä rauhanomainen kausi suurimmassa osassa Eurooppaa on synnyttänyt toiveen ja käsityksen, että tiedon lisääntyminen ja globaali yhteistyö turvaisivat jatkuvan rauhan.
Olen ollut 1980-luvulla, ydinsodan uhatessa, mukana rauhankasvatustyössä (Pulkkinen & Wahlström, 1987) sekä jäsenenä työryhmässä, joka pohti naisten asemaa turvallisuuspolitiikassa (Muistio, 1986; Pulkkinen, 2022b). Turvallisuuden ylläpitämiseen tähtäävissä toimintamuodoissa erotin kolme tasoa (Pulkkinen, 1986). Uskoin, että turvallisuuspolitiikan keskeinen perusta on yleinen kehitys maailmassa sisältäen moninaisen kansainvälisen yhteistyön muodot kansalaisten välillä. Toisella tasolla ovat valtioiden väliset suhteet, joiden hoitamiseen tarvitaan ulkopolitiikkaa ja sopimusneuvotteluja, ja kolmannella tasolla ovat kansalliset turvallisuustoimenpiteet kriisitoimintana maanpuolustuksen eri keinoin. Monien muiden tavoin olen viime aikojen tapahtumien takia kokenut syvää pettymystä tässä uskossani. Autoritaarisuuden voittaminen demokraattisin keinoin on tällä hetkellä suuri koetinkivi maanosassamme.
Lähteitä
Adorno, T., Frenkel-Brunswik, E., Levinson, D. & Sanford, N. (1950). The authoritarian personality. New York: Harper.
Baumrind, D. (1964). Some thoughts on ethics of research: After reading Milgram’s “Behavioral study of obedience.” American Psychologist, 19, 421-423.
Baumrind, D. (1971). Current patterns of parental authority. Developmental Psychology Monographs, Part 2, 1-103.
Bregman, R. (2021). Hyvän historia: Ihmiskunta uudessa valossa. Jyväskylä: Atena.
Ewen, R. B. (1988). An introduction to theories of personality, (3. painos). Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum.
Fromm, E. (1941). Escape from freedom. New York: Holt, Rinehart & Winston.
Hinde, R., & Pulkkinen, L. (2001). Human aggressiveness and war. Pugwash: Occasional papers, 2, 5-37.
Milgram, S. (1963). Behavioral study of obedience. Journal of Abnormal and Social Psychology, 69, 371-378.
Pulkkinen, L. (1986). Sodan uhka turvattomuustekijänä. Teoksessa Suomalaiset ja turvallisuuspolitiikka (s. 160–172). Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta. Helsinki: Valtion painatuskeskus. Julkaistu myös ruotsiksi: Pulkkinen, L. (1989). Krigshotet som otrygghetsfaktor. Teoksessa Finländerna och säkerhetspolitiken. Helsingfors.
Muistio (1986). Millaisin toimenpitein turvallisuuspoliittista tietoa voitaisiin nykyistä tehokkaammin lisätä naisten keskuudessa. Työryhmän muistio. Maanpuolustusopetuksen neuvottelukunta, 1986.
Pulkkinen, L. (2022a). Lapsen hyvinvointi alkaa kodista. Jyväskylä: PS-kustannus.
Pulkkinen, L. (2022b). Tutkijan omakuva. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos (painossa).
Pulkkinen, L. & Wahlström, R. (1987). Kasvu yhteisvastuuseen ja rauhaan. Sosiaalihallituksen julkaisuja, 10. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Pursiainen, C. & Forsberg, T. (2021). The psychology of foreign policy. Palgrave Macmillan.
Snyder, T. (2018). The road to unfreedom: Russia, Europe, America. Lontoo: The Bodley Head, Penguin.
Tuominen, A. (2019). Vladimir Putin: Koko tarina – Suomi ja Venäjä. Helsinki: Readme
Wrightsman, L. S. (1972). Social psychology in the seventies. Belmont, CA: Brooks/Cole.
Kirjoittaja:
Lea Pulkkinen on toiminut Jyväskylän yliopistossa psykologian professorina, yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaanina, akatemiaprofessorina ja Ihmisen kehitys ja sen riskitekijät -huippututkimusyksikön johtajana.
Tekstit
