Istunnon jälkeen - situaatio Lauri Rauhalan satavuotispäivänä
Kiitos, että sain olla mukana Klubin Rauhala-illassa
edustamassa Tampereen fenomenologista liikehdintää. Juha Olavisen ottamassa
panoraamakuvassa meidän kolmen alustajan hahmot ilmensivät hyvin
konkreettisella tavalla fenomenologista mystis-filosofisista liikehdintää, joka
jää analyyttisen filosofian tavoittamattomiin. Juuri siitä myös Rauhalan
eksistentiaalisessa fenomenologiassa on kyse.
Kerroin jossain vaiheessa iltaa Laurin – joksi hän
itsensä minulle esitteli – viime vuoden heinäkuussa lähettämästä kirjeestä ja
tavasta, jolla hän pahoitteli kirjoitusjälkeään entisenä urheilijana,
hiihtäjänä. Huolensa satavuotiaallakin. Kommentoimatta Laurin omaa analyysiä
itsestään ja ikääntymisestään, kerroin hänelle lähettämässäni
onnittelukortissa, että oma käsialani on kaiken aikaa ollut sellainen, että
ilman apteekkaria siitä tuskin saa selvää. Säilytän Laurin kirjettä samassa
paikassa kuin erilaisia muita arvoesineitäkin, samanarvoisena esimerkiksi
tohtorin tutkintotodistuksen kanssa (tai itse asiassa paljon arvokkaampanakin,
koska osoitukset ihmisyydestä ylittävät minulle muodolliset oppiarvot). Haluan
tässä jakaa kirjeen varsinaista, Laurin suurisieluista ajattelua kuvaavaa
asiasisältöä yleisempäänkin tietoisuuteen.
Lauri kuvailee omaa elämäntyötään pioneerityöksi ja
sitähän se onkin. Tiennäyttäjien jälkeen on löydyttävä niitäkin, jotka jatkavat
tiedustelijoiden viitoittamaan suuntaan. Lauri toteaa väitöskirjaani viitaten:
”Olet tutkijana toiminut juuri siten kuin olin toivonut nuorten tutkijoiden
tekevän. Olet omintakeisesti kehitellyt kasvatuksen teoriaa ja käytäntöä
filosofisen perustutkimuksen pohjalta. Kun omat tutkijanvoimani vähenevät, on
rohkaisevaa nähdä, että nuori polvi osaa ja uskaltaa viedä hermeneutiikkaa
sovelluksen tasolle.”
Laurin sanat kuvastavat suuren ajattelijan
maailmankatsomusta.
Kaikki suuret ajattelijat toivovat kyenneensä luomaan
perustan, jolle muut voivat vapaasti oman luovuutensa puitteissa rakentaa sen
muotoisia ja näköisiä taloja kuin parhaaksi näkevät. Ainoa ehto on, että kukaan
ei lähde purkamaan ja uudelleen rakentamaan perustuksia tai siihen kiinteästi
kuuluvia osia. Välttämätön ehto on myös se, että rakennettava talo sopii
saumattomasti näihin perustuksiin.
Lauri on itse todennut, että Ihmistutkimus ei ole
koskaan valmis, vaan se vaatii jatkuvaa täydentämistä. Näin tutkimus voi ja sen
pitääkin jatkua loputtomiin, koska tietomme ihmisestä on aina puutteellista ja
suhteellista. Kun tutkija on ikään kuin ”tyhjentänyt” yhden ontologisen
ratkaisun tietomahdollisuudet, hänen tulee palata ihmiskäsityksensä mukaiseen
ihmisen olemassaolon hahmotukseen ja kysyä mitä muuta ihminen on kuin sitä,
josta minulla on jo tietoa.
Uuden ontologisen ratkaisun perusteella hän voi
sitten kehitellä uuden empiirisen tutkimussovelluksen. Tällaisen oman nuorisokasvatukseen
sovelletun ihmiskäsityksen loin omassa väitöskirjassani. Toisin sanoen
täydensin Rauhalan ihmiskäsitystä Viktor Franklin filosofian avulla siinä
merkityksessä, että tuloksena kehkeytyi sovellusjohdannainen, joka voi toimia
mahdollisimman hyvänä perustana potentiaalisesti väkivaltaisiin nuoriin
kohdistuvassa kasvatuksellisessa vaikuttamisessa. Itse Rauhalan luoma
filosofinen ihmiskäsitys rakenteellisena kuvauksena ihmisestä ei luonnollisesti
muuttunut tämän oman käytännön sovellukseni kautta mitenkään. En siis luonut
omaa eksistentiaalis-fenomenologista ihmiskäsitystä, vaan yhden sovelluksen
siitä. Tähän kannustan Laurin sekä yleisen että henkilökohtaisen rohkaisun
perusteella muitakin.
Lauri Rauhalan perusteellisen filosofis-antropologisen
ihmistutkimuksen tuloksena kehkeytynyt ihmiskäsitys on oman tietämykseni mukaan
täysin ainutlaatuinen maailmassa. Ainutlaatuisuus liittyy siihen, että hänen
filosofisessa ihmiskäsityksessä situationaalisuus katsotaan yhdeksi keskeiseksi
ihmisen olemassaolon muodoksi; samankaltaiseksi, -tasoiseksi ja -arvoiseksi
kuin yleisesti tunnustetut kehollisuus ja tajunnallisuus. Kuten Heikki Vuorila
kertoi tavattuaan Laurin Rauhalan viime vuonna, Rauhala sanoi katuvansa
elämässään eniten sitä, ettei hän julkaissut enemmän tutkimustuloksiaan muilla
kielillä kuin suomeksi. Jos hänen ajatuksensa olisivat levinneet kansainvälisen
tutkijayhteisön tietoisuuteen, ei olisi epäilystä, etteikö häntä olisi pidetty
yhtenä aikamme filosofian kansainvälisesti suurista ihmiskäsitysajattelua
mullistaneista vaikuttajista.
Ennen situationaalisuuteen menemistä totean, että
fläppitaululle piirtämäni kuva Rauhalan ihmiskäsityksen eri olemis- tai
olemuspuolien keskinäisistä suhteista ei taida löytyä mistään kirjastani, joten
viitatkaa alustukseeni, jos sitä jossain yhteydessä käytätte.
Keskustelin myös
myöhemmin joidenkin läsnäolijoiden kanssa siitä, että aivot ovat vain pieni osa
kehollisuutta ja kokonaisuudesta irrotettuna vain puolitoista kiloa kuollutta
solumassaa, kuten Rauhala toteaa. Eikö maailman tutkimusrahoituksenkin jakauman
tulisi noudattaa eri olemuspuolien suhteellista osuutta kokonaisuudesta.
Tällöin filosofinen, kokonaisvaltainen tutkimus saisi enemmän rahoitustukea
kuin kaikki erityistieteellinen tutkimus yhteensä. Ja aivotutkimuksen, joka
nykyisin saa kaikkein suurimman osuuden kokonaisrahoituksesta, osuus olisi sen
puolentoista kilon mukainen verrattuna äärettömyyteen, transsendenttisiin ja
metafyysisiin ulottuvuuksiin kurkottavaan filosofiaan.
Rauhala ei kutsu ihmiskäsitystään sattumalta
situationaaliseksi säätöpiiriksi. Situaatio on ontologisesti kehon ja tajunnan
olemassaolon ehto: keho ei voi syntyä ei-mihinkään ja tajunta ei voi kokea
ei-mitään. Situationaalisessa säätöpiirissä ei kuitenkaan voida osoittaa
ajallista ensimmäisyyttä, vaan olemispuolet ovat samanaikaisesti ”läsnä
olevia”. Ei ole myöskään mahdollista erottaa yhtä olemispuolta syyksi ja toista
vaikutukseksi. Niiden yhdessä oleminen on loogista samanaikaisuutta eikä
perättäisyyttä. Osatekijät ”läpäisevät” tapahtumisessaan toisensa siten, että
kokonaisuuden piiriin jonkin olemispuolen kautta tullut suotuisuus tai
epäsuotuisuus ”resonoi” välittömästi vaikutuksina kaikissa olemassaolon
puolissa. Situationaalisuus, tajunnallisuus ja kehollisuus
muodostavat siten dynaamisen, jatkuvasti etenevän vastavuoroisten suhteiden
kokonaisuuden. Situationaalinen säätöpiiri etenee kehämäisesti tai
spiraalimaisesti ehto–toteutuma-sarjoina siten, että tietty ehto määrittää
toteutumaa ja toteutuma muuttaa vastavuoroisesti seuraavan toteutumavaiheen
ehtoja.
Rauhala kutsuu situationaalisuutta
elämäntilanteisuudeksi selventääkseen sen eroa ympäristön ja olosuhteiden
käsitteisiin. Huomion arvoista kuitenkin on, että kun arkikielen elämäntilanne-sana
kuvaa yleensä vain senhetkisiä tilannetekijöitä, tarkoittaa situaatio tässä
yhteydessä kaikkia niitä elämän tekijöitä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat
häneen tiettynä tarkasteluajankohtana. Ihmisen elämän yksilöllisessä
tilanteessa olevat tekijät asettavat ne reunaehdot, joiden alaisuudessa hänen
olemassaolonsa toteutuu. Pidänkin elämäntilanne-käsitettä hieman
epäonnistuneena valintana, itse puhun mieluummin elämän tekijöistä, vaikkei
sekään kuvasta riittävällä tavalla monitasoista ja -muotoista sisältöä.
Situaatiota voidaan yksinkertaistaen kuvata niin, että
kun yleisesti todetaan että ”ihmisenä oleminen on maailmassa olemista ja
suhteissa olemista”, voidaan yhtä hyvin sanoa, että se on situaatiossaan
olemista. Mitä kaikkea henkilön situaatioon kuuluu? Rauhalan teoksiin nojautuen
olen väitöskirjassani yrittänyt kuvaillat situationaalisuuden laajaa sisältöä.
Typistetysti voidaan sanoa, että situaatioon kuuluu konkreettista
todellisuutta, joka voi olla erityisesti nuorella ihmisellä (joita
väitöskirjassani erityisesti tarkastelen) muun muassa seuraavaa: jokin
yhteiskunta ja kulttuuri, tietty fyysinen elinympäristö, lapsuudenkoti
puitteina, vanhemmat, muu perhe, koulu, opettajat, koulutoverit, muut kaverit
ja ystävät, muut kanssaihmiset jne. Situaatioon kuuluu myös ideaalista
todellisuutta, kuten yhteiskunnan ja kulttuurin arvot ja normit,
elinympäristössä vallitsevat aatteelliset ja uskonnolliset virtaukset,
äidinkieli, kodin arvomaailma ja ilmapiiri, kaikenlaiset kasvu-, kasvatus- ja
oppimisvirikkeet, ihmissuhteet koettuina sisältöinä jne.
Väitöstutkimukseni jälkeen olen jatkanut situaation
käsitteen ja sen merkityksen pohdintaa. Kuten klubi-illassa tunnustin,
tohtoriksi väitellessäni en ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä
situationaalisuudesta tänä päivänä käsitän, eikä sekään vielä ole koko totuus.
Ehkä eräs tärkeimmistä havainnoista on, että situaatio on erittäin keskeinen
käsite, kun haluamme pohtia kysymystä siitä, miten elämäämme elämme ja ennen
kaikkea, miten voimme siihen ja sen laatuun vaikuttaa. Situaatiossa on
kahdenlaisia rakennetekijöitä, komponentteja. On kohtalonomaisesti määräytyviä
ja itsemme vaikutettavissa olevia. Tekijöitä voidaan myös tarkastella kolmen
kysymyksen kautta. Mihin olemme myötäsyntyisesti suhteissa, mihin suhteudumme
kohtalonomaisesti? Mihin kaikkeen joudumme elämässämme ilman
vaikuttamismahdollisuutta suhteisiin, jolloin joudumme suhtautumaan,
ottamaan kantaa siihen? Mihin hakeudumme vapaasta tahdostamme (jota käytämme
tai ei) suhteisiin, jolloin joudumme kantamaan vastuuta siitä?
Miksi situationaalisuus on niin merkittävä, mielestäni
jopa kaikkein merkityksellisin olemassaolomme hyvyyden kannalta?
Ensinnäkin ihminen kasvaa ja kehittyy vain
situaationsa kautta, kaiken sen avulla ja kautta, johon hän joutuu tai hakeutuu
suhteisiin. Toiseksi ihmisen eettinen kyvykkyys todellistuu hänen
situaatiossaan, toisin sanoen ihmisen eettinen kasvaminen ja kehittyminen
toteutuu situaation kautta. Ja kolmanneksi ihmisen eettisenä oleminen toteutuu
hänen situaatiossaan, jota voidaan kuvailla toteamalla, että ihmisenä oleminen on
myös kanssaolemista, toisilleen olemista ja toisille olemista (tätä
ajatteluketjua Rauhalasta Viktor Frankl’iin, Emmanuel Levinasiin ja Simone
Weiliin olen seurannut uusimmassa kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan
perusta).
Rauhala toteaa, että ”maailmassa voisi tapahtua paljon
suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa
ihmistä”. Situationaalisuuden sisällyttäminen ihmisen integroituun ja
jakamattomaan kokonaisuuteen onkin nerokas ratkaisu, joka auttaa tutkijaa
ymmärtämään ihmisen kietoutuneisuuden maailmaan, elettyyn elämäänsä sekä omiin
yksilöllisiin lähtökohtiinsa. Situationaalisuuden ihmiseen kuulumisen kautta
monet sellaiset ongelmat poistuvat, joita lukuisat tutkijat pohtivat vaikeasti
ratkaistavina ristiriitoina esimerkiksi eri ihmisten kesken tai yksilön
suhteissa yhteisöihinsä, yhteiskuntiin ja kulttuureihin. Situationaalisuuden
kautta voidaan luonnehtia yhteisöllisyyden muodostumista ja osoittaa samalla,
että yksilöllisyys ja yhteisöllisyys eivät ole toistensa vastakohtia, kuten
usein ajatellaan. Koska ihmisten kohtaaminen tapahtuu toinen toisensa
situaatioissa, sisältyy tilanteeseen aina mahdollisuus oman ja toisen hyvän
ykseyteen, yhteiseen hyvään. Yksilön ja yhteisön välinen suhde rakentuu siten
yksilöiden situaatioiden kautta ja avulla.
Situationaalisuuden sisäistämisen kautta ihminen voi
hahmottaa, että hän on maailmassa yhdessä muiden kanssa ja että suhteissa
oleminen muihin on välttämätöntä. Kaikki ovat ikään kuin samassa veneessä ja
yhtä tärkeitä kokonaisuuden kannalta. Omat ainutlaatuiset epätäydellisyytemme
täydentävät toisten epätäydellisyyksiä. Viktor Frankl puhuu tästä ihmisen
ainutlaatuisesta epätäydellisyydestä ja toisiamme täydentävästä mosaiikin
palasina olemisesta osana mahdollisimman täydellistä kuviota. Kaikki hyvä – se
hyvä yhteiskuntakin, jota yhteisöllisyydellä kaiketi tavoitellaan – kehkeytyy
yksilöissä ja heidän aloitteestaan. Yhteisöllisyys ja siihen kuuluva ykseys voi
toki merkitä myös yhteistä pahaa, josta on monenlaisia esimerkkejä sekä kansojen
historiasta että omastakin yhteiskunnastamme. Edellytyksenä myönteiselle
yhteisöllisyydelle ovat itsenäisesti ajattelevat yksilöt, joille eettiset arvot
sekä niille rakentuneet toimintatavat ovat itsestään selvinä johtotähtinä. Siis
yksilöt, jotka pyrkivät elämässään vastuulliseen ihmisyyteen ja tavoittelevat
hyvää elämää yhtälailla muille kuin itsellensäkin.
Koska olemme väistämättä kietoutuneita toisiin
ihmisiin, on meillä myös eettisiä velvoitteita heitä kohtaan. Itsekäs,
epäeettinen toiminta ei koske vain ulkopuolista, koska tämä situaatioomme
kuuluva toinen on osa itseämme ja myös me olemme osa toista hänen situaationsa
kautta. Toinen osapuoli ei olekaan itse asiassa totaalisesti toinen, vaan osa
kehkeytyvää itseämme. Toisen psyykkinen vahingoittaminen esimerkiksi jollain
itsekkäällä, epäeettisellä teolla kohdistuu siten aina myös itseemme. Tämän
ymmärtämisen kautta ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tehdä oma
vastuullisuutensa niin kirkkaaksi, että siitä ei ole helppo vetäytyä missään
tilanteessa.
Situationaalisen kietoutuneisuutemme kautta
seuraa teostamme, joka luo toiselle jotain merkityksellistä, samalla jotain
merkityksellistä myös itsellemme. Situaatiossa tehty eettisesti hyvä teko
resonoi tajuntaan oman hyvän olemisen kokemuksina. Toisilleen oleminen johtaa
siten lopulta molemmille olemiseen sekä itse asiassa kaikille muillekin
olemiseen, jotka jakavat yhteisen situaatiomme. Toisille oleminen (ks. Simone
Weil) menee eettisesti vielä askeleen pitemmälle.
Timo Purjo
Suurkiitokset alustajille erinomaisesta johdatuksesta Lauri Rauhalan usein aika vaativaan lähestymistapaan.
VastaaPoistaJuha O