Pertti Multanen: Palestiinan kysymys – Lähi-idän ydinongelma

Lähi-idän kysymyksiin yli 40 vuoden ajan perehtynyt dosentti Pertti Multanen käsitteli tutkimusaihettaan viime lokakuun 11. päivän klubitilaisuudessa tavalla, joka ei täysin sovi kotimaisessa julkisuudessa esiintulevaan normaaliparadigmaan. Pertti lupasi palata asiaan vielä klubiblogissamme. Ohessa Multasen pääsiäisajan tunnelmiin ja viimeaikaisiin tapahtumiin sopiva tarkastelu. JO

__________________

Palestiinan kysymyksestä

Muutaman menneen vuosikymmenen sodat Lähi-idässä ja sen lähialueilla, Persianlahti, Irak, Afganistan, Somalia, Algeria, Libya, Syyria ja monet muut pienemmät konfliktit ovat saaneet Lähi-idän pahimman ratkaisemattoman ongelman – Palestiinan kysymyksen – unohtumaan kohtalokkaalla tavalla.

Sykes-Picot sopimus 1916

Tunnetusti meidän perin vapaan  lehdistömme ulkomaansivuille ei mahdu kuin muutama uutinen kerrallaan, hyvin harvoissa lehdissä on nykyään edes ulkomaantoimitusta. Kauan on ollut tilanne, jossa Palestiinan kysymys on noussut esille lähinnä silloin, kun Israel on käynnistänyt mahtavan sotakoneistonsa Palestiinan alueelle suuntautuneisiin kostoiskuihin. Viime vuosina massiivisten sotatoimien kohteena on useimmiten ollut Gazan alue, jonka väestö elää suljetulla vyöhykkeellä syvän sosiaalisen kriisin oloissa. Jokainen sota on kärjistänyt ja kärjistää Gazan väestön kärsimyksiä.

Sadan vuoden yksinäisyys

Viimeksi kuluneena vuonna 2017 tuli Palestiinan ongelman syntysanoista kuluneeksi sata vuotta. Palestiinalaiset, Välimeren itärannan ja Jordan-joen välisen kaistaleen alkuperäiset asukkaat on syösty, toisin kuin joskus Euroopan historiassa ”kolmikymmenvuotiseen” sotaan, jo yli sata vuotta jatkuneeseen monesti lähes toivottomalta tuntuneeseen ja tuntuvaan kamppailuun kansallisten oikeuksiensa puolesta.

Miksi sitten tämä kysymys tulisi jopa näin yli sata vuotta sen alkusanojen lausumisen jälkeen pitää mielessä?
Syitä on tietysti monia. Mutta varmasti olennaisin on Palestiinan kysymyksen luoneen siirtomaavallan toteuttaman asutuskolonialismin perintö, joka edelleenkin on purkamatta. Ehkä pahinta on, että sitä kieltäydytään myös näkemästä.

Palestiinan arabikansan ahdinko myrkyttää paitsi Lähi-idän myös koko maailman ja erityisesti islamilaisen maailman ilmapiiriä. Vuoden 1967 sodan jälkeen se on ollut myös pääargumentteja islamilaisten aseellisten ja terrorismiin toiminnassaan turvautuvien järjestöjen retoriikassa ja mahdollistanut niiden jäsenten rekrytointia. Samalla äärijärjestöjen nousu ja ratsastaminen Palestiinan tilanteella on koko ajan kaventanut sekulaarin arabinationalismin pohjalta nousevan politiikan tilaa arabimaailmassa.

Siitä, mihin tämä pahimmillaan on ollut johtamassa, olemme viime vuosina nähneet useitakin esimerkkejä islamilaisten terrorismiin tukeutuvien äärijärjestöjen nousussa eri puolilla islamilaista maailmaa. Tämä ilmiö ei uhkaa enää pelkästään islamilaista maailmaa, vaan on kasvanut globaaliksi uhkatekijäksi.

Sionismin oikean laidan perintö

Kun juutalaisten kansallismielinen liike, sionismi, syntyi 1800-luvun ideologisissa myrskyissä ja järjestäytyi poliittisena sionistisena liikkeenä aivan 1800-luvun lopussa ei sillä ollut mitään yhtä ehdotonta ideologiaa. Sionistiseen liikkeeseen mahtuivat niin vasemmistolaiset marxismin elähdyttämät sosialistit kuin äärimmäisen tiukkaa nationalistista linjaa edustaneet oikeistosionistit ja kaikki siltä väliltä. Konkreettiset vaihtoehdot eri ryhmien suunnitelmissa olivat yksi yhteinen demokraattinen valtio kaikille historiallisessa Palestiinassa asuville etnisille ja uskonnollisille ryhmille, tai uskontoon pohjautuva puhdas juutalainen valtio.

Jopa nykyistä Israelin valtiota johtavan sionismin ehdottoman oikean laidan edustajat Likud-puolueessa, pääministeri Benjamin Netanjahu mukaan lukien, tuntevat kuitenkin omat ideologiset juurensa, jotka korostavat juuri tuota puhtaan juutalaisen valtion ihannetta. Lähes sata vuotta sitten vaikuttanut Vladimir Jabotinsky tiesi jo brittimandaatin alkuvuosina 1920-luvulla, että mikään kansa, eivät myöskään Palestiinan arabit, tule hyväksymään historiallisen asuinalueensa valloittamista ja asuttamista muualta tulleilla ihmisillä.

Juuri tätä kehitystä tarkoitti brittien asutuskolonialismi, jonka taustana Palestiinassa oli turvata muutama vuosikymmen aiemmin, vuonna 1869, avattu imperiumin äärimmäisen tärkeä yhteysreitti, Suezin kanava. Palestiinan alueen haltuunotto oli tärkeää myös muiden ensimmäisen maailmansodan tavoitteiden toteuttamiseksi.

Suezin kanava. Piirros vuodelta 1881

Tämän turvaamiseksi oli alueella nousevan arabinationalismin pelossa siirrettävä heidän muissakin siirtomaissaan kokeillun asutuskolonialisminsa mallin mukaisesti Välimeren itärannan kaistaleelle heille uskollinen väestö. Sionismin johtajat tarjoutuivat luomaan briteille suojan ”idän barbarismia vastaan” ja brittihallitus nielaisi tämän syötin.

Britit joutuivat kyllä melko pian pettymään juutalaisten uskollisuuteen. Liian myöhään, sillä toteuttaakseen toiveensa ”paluusta Siioniin” sionismi tarvitsi brittikolonialismin ja imperialismin tuen. Imperialismin tukea Israel on tarvinnut koko olemassaolonsa ajan ja tarvitsee edelleenkin. Vuosien saatossa on päätukijan nimi vaihtunut, nyt Israel on amerikkalaiselle imperialismille ”uppoamaton lentotukialus”, kuten USA:n strategit näkevät.

Jabotinskyn arvio oli lähes sata vuotta sitten, että alkuperäisasukkaat tulevat, kuten aina vastaavissa kolonialismin ja imperialismin luomissa tilanteissa oli aiemminkin tapahtunut, taistelemaan kaikin keinoin tämän valtauksella tapahtuvan syrjäyttämisen estämiseksi.

Alkuperäisväestön väistämätön syrjäyttäminen ja sen mukana myös heidän siirtomaapolitiikkansa ja sotapolitiikkansa strategisten tavoitteiden toteuttaminen oli kuitenkin brittien asutuskolonialismin ydin. Se kiteytyi juuri tuon heille uskollisen väestönosan siirtämiseen Välimeren itärannalle. Brittipolitiikka ei suinkaan perustunut sympatiaan sionistien tavoitteille, vaan hyvin itsekkäille sen omaa globaalistrategiaa ja geopolitiikkaa palvelleille strategisille laskelmille.

Jabotinskyn vastaus alueen hallussa pitämiseksi oli, että uuden alueelle muuttavan juutalaisväestönväestön on rakennettava suojakseen ”teräsmuuri” alkuperäisväestön vihan aisoissa pitämiseksi Nyt historiallisen Palestiinan alueella on sekä Israelin valtavaan asevarusteluun, mukaan lukien ydinaseisiin, sekä tämän lisäksi erityisesti USA:n mahtavaan sotilasvoimaan nojaava virtuaalinen, tai jopa hyvinkin vahva ja aivan todellinen ”teräsmuuri”. Tämän lisäksi on jo vuosikausia rakenteilla ollut ja edelleenkin jatkorakentamisen alla oleva korkea betonimuuri pitämässä näitä Jabotinskyn kuvaamia uhkia loitolla. Jabotinsky voinee levätä rauhassa.

Tausta eurooppalaisen siirtomaakauden ratkaisuissa – Palestiina brittien asutuskoloniana

Brittien siirtomaapolitikka 1800-luvulla keskittyi globaalin siirtomaaimperiumin rakentamiseen. Olennainen osa tätä oli imperiumin mahtitekijän, laivaston, kulkumahdollisuuksien avoinna pitäminen. Ensimmäinen maailmansota, 1914-1918, oli suurelta osaltaan eri imperialististen valtojen kamppailua vallasta ja alueiden hallinnasta. Sodan loppuvaiheeseen ja sitä seuranneisiin useita vuosia jatkuneisiin ”jälkikonflikteihin” ja ns. rauhanneuvotteluihin kietoutui myös Palestiinan tulevaisuus.

Mitä sitten hieman yli sata vuotta sitten, syksyllä 1917 tapahtui? Marraskuun 2. päivänä vuonna 1917 antoi ”Hänen Majesteettinsa hallitus” eli brittihallitus diplomatian historiassa nimellä Balfourin-julistus tunnettavan asiakirjan. Siinä luvattiin Euroopassa 1800-luvun lopussa järjestäytyneelle sionistiselle liikkeelle tukea ”kansallisen kodin perustamiseen juutalaisille Palestiinassa”.

Julistuksessa tosin jatkettiin, että tämä lupaus on toteutettava ”pitäen selvästi mielessä, ettei mitään sellaista tehdä, mikä saattaisi loukata Palestiinassa olevien ei-juutalaisten yhteisöjen kansalais- ja uskonnollisia oikeuksia…” Tästä julistuksesta voidaan joka tapauksessa katsoa saaneen alkunsa nyt edelleenkin jo hieman yli sata vuotta myöhemmin ratkaisematon Palestiinan kysymys.

Tämän vuonna 1917 annetun julistuksen taustalla oli kuitenkin julkisuudelta visusti varjeltu salainen diplomaattinen sopimus. Vuonna 1916, olivat silloiset eurooppalaiset maailmanlaajuisia siirtomaaimperiumejaan rakentamassa olleet ja keskenänsä kilpailleet sekä sotineet suurvallat, Englanti ja Ranska, solmineet keskinäisen Lähi-itään kohdistuneen sopimuksen etupiireistä. Tämä sopimus tunnetaan diplomatian historiassa sen allekirjoittajien nimillä Sykes-Picot-sopimuksena. Tällä sopimuksella eurooppalaiset siirtomaavallat sopivat silloin vielä Turkin Osmani-imperiumille kuuluneiden alueiden kohtalosta, kunhan Turkki saadaan karkotettua näiltä mailta.

Tavan mukaan tällä Englannin ja Ranskan salaisella sopimuksella oli ns. takaajavaltioita, yhtenä niistä tuolloin vielä tsaarin johtama Venäjä. Kuten monta kertaa historian pyörteissä käy, julkistettiin salainen Sykes-Picot-sopimus Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Valtaan tulleet bolshevikit levittivät auliisti sopimusta ns. idän kansoille ja tietysti myös Lähi-itään osoituksena imperialististen valtojen petollisuudesta siirtomaiksi alistettujen kansojen edessä.

Sykes-Picot sopimuksessa sovittujen etupiirien mukaisesti ensimmäisen maailmansodan ns. voittajavaltojen perustama Kansainliitto sitten 1920-luvun alun rauhanjärjestelyissä myönsi Englannille ja Ranskalle mandaatit hallita Osmani-imperiumilta vallattuja alueita Lähi-idässä. Tämä päätös sai mm. Yhdysvaltojen lähtemään pois Kansainliitosta. Arabimaissa tämä mandaattien myöntäminen nähtiin toisella nimellä tapahtuvana siirtomaapolitiikan suorana jatkamisena. Päätös nosti arabinationalistisen kuohunnan.

Tässä jaossa 1920-luvun alkuvuosina Englanti sai mandaattina hallittavakseen Palestiinan alueen ja nykyisen Irakin alueen. Alkuperäinen Palestiinan brittimandaatti piti sisällään myös nykyisen Jordanian kuningaskunnan alueen. Se tosin irrotettiin Palestiinan mandaatista omaksi valtiokseen hyvin nopeasti jo 1920-luvun alussa. Tämän ratkaisun britit tekivät rauhoittaakseen alueen arabien eurooppalaista siirtomaapolitikkaa vastaan noussutta voimakasta vastarintaa. Vastarinta oli voimistunut erityisesti kun eurooppalaisvaltojen arabien selän takana tekemät sopimukset tulivat julkisuuteen.

Samaan tilanteen rauhoittamisen tavoitteeseen pyrittiin myös nostamalla arabikansallismielisen aiemmin Mekkaa ja Medinaa sekä Arabian niemimaan länsilaitaa hallinneen, mutta saudidynastian syrjäyttämäksi joutuneen kuningassuvun poikia brittien luomien valtioiden hallitsijoiksi.  Sekä Palestiinan mandaatista erotetun ja Transjordania-nimisenä brittien luomana yksikkönä syntyneen monarkian kuten myöskin brittien kartoille piirtämän Irakin monarkian johtoon nostettiin tämän hashemiittidynastian edustajat. Egypti oli jo 1800-luvun loppupuolelta ollut brittien hallinnassa siirtomaana. Ranska sai näissä järjestelyissä mandaateikseen nykyisten Syyrian ja Libanonin alueet.

Mandaattikaudesta Israelin itsenäistymiseen

Balfour-julistuksen antamisen jälkeiset alkuvuodet 1920-luvulla olivat vielä suhteellisen hitaasti kasvavan juutalaisen muuttoliikkeen aikaa brittimandaatti Palestiinaan. Vasta natsien valtaantulo ja alkavat juutalaisvainot Euroopassa aloittivat massamittaisen juutalaismuuton Palestiinan mandaattiin. Koko ensimmäisen ja toisen maailmansodan välinen aika olivat juutalaisen yhteisön, Jishuvin, järjestäytymisen aikaa.

Palestiinan arabien kannalta nämä ensimmäisen ja toisen maailmansodanväliset vuosikymmenet olivat useiden toistuvien kansannousujen aikaa. Kansanousuilla arabit protestoivat brittimandaatissa käynnissä olevaa väestöllistä ja sosiaalis-taloudellista muutosta, joka heidän kannaltaan huononsi ja kavensi elinmahdollisuuksia, syrjäytti heitä ja pakotti muuttamaan pois kotikylistään.

Arabimaailmassa yleisemminkin oli sotien välinen kausi useiden siirtomaavallan vastaisten voimakkaiden kansannousujen, kolonialististen valtojen kannalta katsoen kapinoiden aikaa. Näistä tärkeimmät ja pitkäkestoisimmat olivat nousut Ranskan siirtomaavaltaa vastaan Marokossa vuosina 1921-25 ja Syyriassa vuosina 1925-27.

Monissa muissakin osissa arabimaailmaa kuohui. Brittien politikkana oli enemmänkin poliittisten manöövereiden, ennen muuta jo esiin tulleiden tapaisten heistä riippuvaisten puoli-itsenäisten monarkioiden perustaminen. Ranska puolestaan turvautui ”kapinoita” kukistaessaan raakaan siirtomaa-armeijoidensa sotilaalliseen voimaan. Näin Ranska menetteli erityisesti Marokon ja Syyrian ”kapinoita” kukistaessaan. Persianlahden rannikkoalue pysyi brittien siirtomaana aina 1960-1970 luvuille saakka. Ainoastaan Saudien dynastia onnistui tällä alueella itsenäistymään jo 1920-30-lukujen vaihteessa.

Palestiinan jakopäätös ja Israelin sekä monien arabivaltioiden itsenäistyminen

Tämä levoton välitila oli sitten pian toisen maailmansodan jälkeen ja Yhdistyneitten Kansakuntien (YK) tultua perustetuksi vuonna 1945 johtamassa ensin YK:n yleiskokouksessa vuonna 1947 tehtyyn brittimandaatti Palestiinaa koskeneeseen jakopäätökseen ja kohta sen jälkeen palestiinalaisille kohtalokkaisiin muutoksiin.

YK:n vuoden 1947 suunnitelma

YK:n päätöksen mukaisesti brittimandaatti Palestiinaan lakkautettaisiin ja sen asemesta alueelle perustettaisiin kaksi valtiota: juutalainen valtio ja arabivaltio.

Historian kulusta tunnemme, että Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta vuonna 1948. Palestiinan arabeille YK-päätöksessä luvattu valtio on edelleenkin, 70-vuotta myöhemmin, perustamatta. Useimmat arabivaltiot itsenäistyivät pian toisen maailmansodan jälkeen. Tänä aikana eurooppalaisen siirtomaavallan aurinko oli jo laskenut ja uudet suurvallat, USA ja Neuvostoliitto, hallisivat nyt.

Itsenäistyneille arabimaille toisen maailmansodan jälkeinen kausi merkitsi myös syvää jakoa toisaalta arabinationalismin elähdyttäminä syntyneisiin sekulaareihin arabitasavaltoihin ja toisaalta islamin opin pohjalta tiukasti muodostettuihin teokratioihin, arabimonarkioihin. Suuressa jaossa arabimonarkiat hakeutuivat USA:n liittolaisiksi ja arabitasavallat Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Lähi-itä ajetaan jatkuvien sotien kierteeseen

Palestiinalaisten valtio on musertunut Lähi-idän vuosikymmeniä jatkuneiden sotien kierteeseen. Monet näistä sodista ovat olleet suoraan tähän Israel / Palestiina-kysymykseen liittyneitä, monet vähintäänkin epäsuorasti tämän ratkaisemattoman ongelman ”sivutuotteita”. Jos sotiin liittyviä vuosilukuja edes pääosin muistuttaa mieliin, niin lista on pitkä: 1956, 1967, 1973, 1982….

Vaikka monet Lähi-idässä käydyt sodat eivät suoranaisesti liity Palestiinan kysymykseen, on Lähi-idän historiaan tutustumalla helppo nähdä, että vähintäänkin epäsuora kytkös tähän ydinongelmaan on lähes kaikissa alueella käydyissä sodissa. Tärkeää on huomata, että toisen maailmansodan jälkeen useimmiten monarkian kukistamisen jälkeen perustetut arabitasavallat vannoivat juuri arabinationalismin nimeen ja perustivat valtioita, joissa ainakin pyrittiin sekulaariin hallintoon. Nämä valtiot myös voimakkaimmin tukivat palestiinalaisten kansallisten oikeuksien turvaamista.

Israelin ja sen liittolaisten kannalta katsoen nämä valtiot olivat vaarallisia antaessaan tukensa palestiinalaisten liikkeille ja pyrkimyksille. Ei suinkaan ole sattumaa, että viimeisen neljännesvuosisadan aikana on sodilla tuhottu juuri tähän ryhmään kuuluneita valtioita – Egypti, Irak, Libya, Syyria, Jemen. Myös Libanon on useita kertoja joutunut Israel-Palestiina konfliktin maksumieheksi. Jordaniaa lukuun ottamatta useimmat arabimonarkiat, joiden tuki palestiinalaisille on ollut lähinnä julkilausumatasoa, ovat saaneet olla rauhassa.

Vuoden 1967 sota, josta viime vuonna tuli kuluneeksi puoli vuosisataa, oli Palestiinan-kysymyksen kannalta ratkaisevin. Tässä sodassa Israel valloitti Egyptiltä Siinain niemimaan, Jordanialta sen hallinnossa olleet Länsirannan ja Itä-Jerusalemin sekä Syyrialta Golanin-kukkuloiden alueen. Maa-alueiden valloitusta tärkeämpää oli kuitenkin poliittisen ilmapiirin syvä muutos. Sekä Israelissa, että arabimaissa nousivat kansallismielisten liikkeiden rinnalle voimakkaat uskonnollis-poliittiset liikkeet – Israelissa äärijuutalaiset ja arabimaissa islamistiset poliittiset liikkeet, joiden pohjalla ovat myös islamistiset ääriliikkeet syntyneet.

Neuvotteluratkaisun umpikuja

Monien sotien ja koko maailmanjärjestelmän perusteellisten muutosten jälkeen 1990-luku herätti Palestiinan ja Lähi-idän yleisemmän rauhantilan suhteen toiveita. Toiveissa on jouduttu pettymään kerta toisensa jälkeen. Genevessä aloitettiin YK:n tukemana rauhanneuvottelut. Toinen näkymättömämpi neuvottelujen näyttämö oli Norja. Oslossa vuonna 1993 ilmoitettiin yllättävästi, että siellä käydyissä salaisissa tapaamisissa on päästy sopuun Israelin ja Palestiinalaisia neuvotteluissa edustaneen PLO:n (Palestiinan vapautusliikkeen) kesken rauhanneuvottelujen aloittamisesta.

Nämä neuvottelut jäivät kuitenkin hyvin tyhjiksi kirjaimiksi koska todellisuus entisen brittimandaatti Palestiinan alueella kulki koko ajan voimistuen rauhaa vastaan. Pian vuoden 1967 valloitusten jälkeen aloitettu juutalaisten siirtokuntien rakentaminen eteni voimalla ja murensi koko ajan mahdollisuuksia todellisen rauhan saavuttamiseen. Toinen kipupiste oli ja on Itä-Jerusalem, jossa islamin kannalta äärimmäisen tärkeät Kallliomoskeija ja Al Aqsa-moskeija sijaitsevat, kuten myös juutalaisten ja kristittyjen keskeiset pyhät paikat sijaitsevat.

Palestiinan ongelma jää sotien jalkoihin

Viime vuosikymmenien monet sodat ovat painaneet Palestiinan ongelman pahasti pois Lähi-idän polttavimpien ongelmien alta. Tämä kehitys alkoi jo vuosien 1990-91 ns. Persianlahden sodasta ja sen jälkeen alkaneesta Irakin saarrosta ja sotien kaudesta, vuoden 2003 Irakin miehityksestä ja tämän maan ajautumisesta edelleenkin jatkuvaan kaaokseen. Kuluvan vuosikymmenen kuohunta Pohjois-Afrikassa, pahimpana Libyan kohtalo, meneillään oleva jo kolme vuotta jatkunut sota Jemenissä ja Palestiinan-kysymyksen kannalta varmasti pahin jo kahdeksatta vuotta jatkuva Syyrian sota. Koko tämä sotien aiheuttama kaaos on ollut työntämässä Palestiinan-kysymyksen ratkaisua epämääräiseen tulevaisuuteen

Palestiinalaispakolaisille tämä on merkinnyt sukupolvesta toiseen jatkuvaa elämää pakolaisleireissä ja toistuvien sotien johdosta myös toistuvaa pakoon lähtemistä, uusiin leireihin ja uusiin maihin asettumista. Kierre, jolle tällä hetkellä ei ole näkyvissä loppua. Joillekin vuosina 1947-49 pakoon lähteneille palestiinalaisille perheille ja suvuille tämä on merkinnyt 70 vuoden pakolaisuutta ja ehkä kolme jopa neljä kertaa maan ja pakolaisleirin vaihtamista.

Lähi-idässä tällä hetkellä aivan liian monta sotaa ja konfliktia, jotta tähän alueen ydinongelmaan olisi riittävällä vakavuudella voitu paneutua. Yhdysvaltojen nykyjohdon viimeaikaiset linjaukset, erityisesti Jerusalemin kysymyksessä, ovat merkinneet sitä, että tämän valtion mahdollisuudet toimia edes luotettavana ja uskottavana välittäjänä ovat kokeneet kovan iskun.

Kaikki tämä, ja siirtokuntien kautta vuoden 1967-sodassa valloitetuille Palestiinalaisalueille syntynyt jo 800.000 tuhannen juutalaisen muutto Länsirannalle ja Itä-Jerusalemin alueelle, tarkoittaa sitä, että vanhat myös aiemmissa rauhanneuvotteluissa pyöritellyt ratkaisut ovat käyneet lähes mahdottomiksi toteuttaa. Sekä juutalaisten että arabien keskuudessa onkin aivan viime aikoina kuultu vaatimuksia myös pitkään esillä pidetyn ns. kahden valtion ratkaisun hylkäämisestä toteuttamiskelvottomana ja palaamista alkuperäiseen yhtenäisen historiallisen Palestiinan alueen demokraattisen valtion ajatukseen.

Jos Lähi-itään aiotaan pysyvä rauhantila saada, on vähintään pakko löytää aivan uudenlaisia ratkaisuja.  Diplomatiaan ja neuvottelupöytiin tarvitaan myös uusia voimia, uusia valtioita, uusia sovittelijoita. Lähi-idän mannerlaatat ovat myös Syyrian tuhoisan sodan johdosta voimakkaassa liikkeessä. Vanhat reseptit ovat osoittautuneet käyttökelvottomiksi. Tarvitaan uusia ratkaisuja, uusia kasvoja. Nykyisellään paineet kasvavat kohti vaarallista räjähdystä.

Pertti Multanen

Lähi-itään erikoistunut kansainvälisten suhteiden historian dosentti

28.03.2018