Sam Inkinen: Aikakaudet, henget. merkitykset

Sam Inkinen on kirjoittanut huomattavan tutkielman "Aikakaudet, henget, merkitykset", joka on julkaistu Synteesi-lehden numerossa 1-2/2017. Sam antoi ystävällisesti tekstinsä käyttöömme ja julkaisemme sen ohessa. Pdf-tiedoston munnoksessa blogille sopivaksi oli hieman ongelmia, jotka saattavat näkyä alla olevassa tekstissä. Uskomme, että itse asia tulee joka tapauksessa selväksi. JO

AIKAKAUDET, HENGET, MERKITYKSET

– historiallis-filosofis-semioottisen ymmärryksen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta

Jos nykyään asettaa itselleen kysymyksen: millainen on nykyajan henki?

mihin päin se kulkee? saa todeta, ettei siihen voida antaa selvää vastausta.

Onko – mainitakseni aluksi vain muutamia asioita – aikamme uskonnollinen vai epäuskonnollinen? – Se on tavallaan kumpaakin; onko se materialistinen vai idealistinen? – se on kumpaakin; onko sille ominaista kaikista siteistä vapaa nautintojen etsiminen vai pyrkimys puritaaniseen askeesiin? – sillä on kumpikin piirre yhtaikaa.

Tässä yhteydessä muuten huomautettakoon, etteivät vanhat käsitteet ja nimitykset enää tunnu soveltuvan luonnehtimaan nykyajan henkisiä ilmiöitä.

– filosofi, kielitieteilijä Erik Ahlman, ”Ajanhenki” (1934, 6)

Mediayhteiskunta on […] entistä valistuneempi ja ”sivistyneempi” (Lessingin ja Hegelin, tai myös Comten ja Marxin antamassa merkityksessä). Mediat, jotka tekevät teoreettisesti mahdolliseksi informaation ”reaaliajassa” kaikesta siitä mitä maailmassa tapahtuu, saattaisivat itse asiassa muistuttaa eräänlaista Hegelin absoluuttisen hengen toteutumista käytännössä.

– filosofi Gianni Vattimo, Läpinäkyvä yhteiskunta [1991, 17; alkup. La società trasparente, 1989)

Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

– kreivi, valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583–1654)

Quo vadis, järki ja valistus?

Aikamoista! Hieman humoristisesti – vaan ei toivottavasti liian kyynisesti – voisi näin aluksi todeta, että ei – viime vuosinakaan meillä nykyajan ihmisillä ei totta totisesti ole ollut tylsää. Listataanpa viimeaikaisia uutisia ja puheenaiheita. Talouskasvu? Pakolaistulva? Ekokatastrofi? Bioyhteiskunta? Kiina-ilmiö? Brexit? Euroopan yhteisö? Lähi-itä? Venäjän liikkeet? Uudet vallankäyttäjät ja voimasuunnikkaat? Mediademokratia? Postdemokratia? Tekoäly, robotit, kyborgit? Visiot vuodelle 2040? Singulariteetti?

Monenlaiset ristiriitaiset tietäjät ja asiantuntijat, hämmentävät maailmantapahtumat, vähintäänkin dramaattiset uutisvirrat, globaalit, kansalliset ja piirikunnalliset jännitteet sekä eri ilmansuuntiin kurottavat arvokartat ovat kuuluneet viime vuosien hektiseen ja levottomaan aikalaiskuvastoon. Ajan henkeen on kuulunut toisaalta euforinen, superoptimistinen innostus ja hybris; toisaalta pessimistinen, nihilistinen ja narisevalla äänellä artikuloituva ongelmienlistausmentaliteetti (eläköön suomen ilmaisuvoimainen kieli – lasken tässä mainiossa yhdyssanassa olevan 29 kirjainta).¹

Hämmentyneen, epätietoisen ja usein myös kiukkuisen kansalaisen nykypäivää ympäröivät monenlaiset sekavat ja ristiriitaiset signaalit, ideat, tulkinnat, väitteet, mielipiteet ja houreet. Kaikenkarvaiset ”asiantuntijat”, surrealistiset aikalaishöpinät, uuvuttava infoähky ja infantiili mediahuohotus kuuluvat tiiviisti suomalaisenkin ”sivistyksen” ja ”hyvinvointi”yhteiskunnan jokapäiväiseen arkeen. Poliittisesta päätöksenteosta tuntuvat olevan suuret ja kantavat aatteet kaukana. Pikemmin päivänpoliittinen nahistelu, erilainen vaalitohina, ilkeily ja irtopisteiden keräily näyttäytyvät snellmanilaisen kansallisvaltion, valistuksen ja demokratian irvikuvina. Eri ammattiryhmät ja (akateemisetkin) toimijat ajavat omaa asiaansa kuin olisimme jatkuvasti turpakäräjillä tai tupo-neuvotteluissa – yhä yleisemmäksi ja avoimemmaksi tulevasta lobbausmentaliteetista (engl. lobbying) ja erilaisesta vaikuttajaviestinnästä nyt puhumattakaan.

Meidän on jo pitkään todettu elävän informaatioajassa (esim. Castells 1996, 1997, 1998) ja mediayhteiskunnassa (esim. Vattimo 1991). Listaa olisi luonnollista jatkaa sellaisilla sosiologian ja kulttuurintutkimuksen ytimeen kuuluvilla avainkäsitteillä kuin jälkiteollinen (Bell 1973) ja postmoderni (Denzin 1991) yhteiskunta. Tai rihmastojen aika ja verkostoyhteiskunta (van Dijk 2006 [1991]; Castells 1996). Tai superteknologinen aika ja bioyhteiskunta – epävarmuuden ajasta (Bauman 2006, 2007; Taleb 2007), riskiyhteiskunnasta² (Beck 1986, 1999) ja spektaakkelin yhteiskunnasta (Debord 2005 [1967]) nyt puhumattakaan.

Communicare necesse est, vivere non est necesse. Viestintä on välttämätöntä, eläminen ehkä ei?³ Myös politiikan tutkimuksessa on painotettu viime vuosina viestinnän, mielikuvien ja medioitumisen (engl. mediatization) merkitystä. Sekä perinteisille puolueille että uusille yhteiskunnallisille (protesti)liikkeille mediajulkisuus on välttämätön toimintaresurssi ja -areena. Mediajulkisuuden avulla tuodaan poliittiselle agendalle uusia teemoja ja politisoidaan aikaisemmin epäpoliittisina pidettyjä kysymyksiä. Monin kohdin joukkoviestimet ja muut (sosiaalisen) median areenat ovatkin korvanneet puolueet ja yhteiskunnalliset liikkeet uusien asioiden, aloitteiden, kampanjoiden ja protestien esittelijöinä. (Vrt. della Porta 2000; Inkinen 2012, 181.)

Suuren maailman tapahtumia ja kansallisia poliittisia käänteitä seuraavat uutisvirrat, ”keskustelut”, debatit, inttämiset ja ohipuhumiset sekä perinteisissä joukkoviestimissä että niin sanotun sosiaalisen median (jota olisi kylläkin usein osuvampaa kutsua epäsosiaaliseksi tai asosiaaliseksi mediaksi)⁴ foorumeilla on tuonut aikalaiskuvastoon huomattavan määrän levottomuutta, kurittomuutta, huonoa käytöstä ja aggressiivista vihapuhetta. Näyttää selvältä, että teknokratian, byrokratian ja kapea-alaisen manageriajattelun⁵ ohella demokratiaa, valistuksen perinnettä sekä älykästä keskustelua ja argumentoivaa julkisuutta uhkaa myös oklokratia – massan ja rahvaan valta.⁶

Edellä kuvatun kaltaiset, Internetissä ja joukkoviestimissä esiintyvät viestintäprosessit ja siellä käytävä ”keskustelu” ei edusta tietoyhteiskunnan tai interaktiivisuuden utopiaa⁷ saatikka habermasilaista kommunikatiivista toimintaa (Habermas 1981a, 1981b), vaan pikemminkin sitä voitaisiin kuvata ilkikurisella ilmauksella ”digitaalinen vessanseinä”.

Asiaan liittyy täällä pohjoisessa, Hyperboreassa, myös suomen kielen järkyttävä rappio ja alennustila.

Edellä todetun valossa ei ole ihme, että vuorovaikutteisen median ja digitaalisen kulttuurin varhaisvaiheen älyköt ja pioneerit 1980- ja 90-luvuilta ovat esittäneet viimeaikaista kehitystä kohtaan purevaa kritiikkiä (esim. Lanier 2010). Edesmennyt veteraanisosiologi Zygmunt Bauman (1925–2017) ehti kommentoida kulttuurista tilannetta osuvasti alkuvuodesta 2016 espanjalaisen El País -lehden haastattelussa. Haastattelun otsikko kiteyttää hyvin sosiologin perusnäkemyksen: ”Las redes sociales son una trampa” (suom. ”Sosiaalinen media on ansa”).⁸ Intensiivinen, efektihakuinen digitaalinen viestintä sekä käyttäjiä koukuttava sosiaalinen media eli some ovat pahimmillaan myös lähellä Aldous Huxleyn klassikkoteoksen Uljas uusi maailma (alkup. Brave New World, 1932) onnellisuuspilleriä eli somaa.

Tämä ei tietenkään ole viestintäkulttuurin tai sosiaalisen median koko totuus, mutta aikalaistarkkailijalla on syytä valppauteen ja monen mielestä jo vakavaan huoleenkin. Viime vuosien yhteiskunnallista keskustelua ja rintamalinjoja on leimannut meillä Suomessakin konfliktihakuisuus, yksiulotteisuus ja oikeassa olemisen harha. Tätä kaikkea voisi kutsua esseistisellä verbaliikalla höystettynä vaikkapa kapeakalloisuudeksi. Ei ole enää selvää käsitystä, kuka on se ”minä” tai ”me” (sekä toiseutena ja uhkakuvana ”ne”), joiden pohjalta yhteiskuntia pitäisi kehittää. Sen sijaan kaikki minulle, nyt heti! Ja saavutetuista eduista ei haluaisi kukaan luopua – vaikka se olisikin ehkä ainut mahdollisuus kestävään tai edes siedettävään tulevaisuuteen niin ekologisessa kuin inhimillisessä mielessä.

Suotta ei myöskään ole puhuttu viime vuosina kuplista – viitaten tällä sanalla niin erilaisten asuin- ja työympäristöjen, sosioekonomisten kontekstien kuin aikalaismedian (varsinkin digitaalisten some-foorumien) luomiin aikalaiskupliin. Toisaalta voidaan todeta, että me kaikki elämme erilaisissa kontekstuaalisissa kuplissa jo monenlaisten historiallisten, kulttuuristen, sosiaalisten ja lingvististen raamiemme vuoksi – the social construction of reality (Berger & Luckmann 1966).

Yhteiskunnallinen tilanne ja mediakulttuuri ovat eri puolilla maailmaa – myös Euroopassa – mielenkiintoisessa murroksessa. Nykytilanteeseen liittyy olennaisella tavalla se, että on ruvettu puhumaan ”totuuden jälkeisestä” (engl. post-factual, post-truth, saks. postfaktisch) ajasta (keskeisenä perusteoksena Keyes 2004). On oireellista, että Oxford Dictionaries valitsi piikkimäisesti yleistyneen käytön vuoksi vuoden 2016 sanaksi ”posttruth”.⁹ Sana voidaan määritellä seuraavasti:

Post-Truth relating to or denoting circumstances in which objective facts are less influential in  shaping public opinion than appeals to emotion and personal belief

Myös arvovaltainen Saksan kielen seura eli vuonna 1947 perustettu Gesellschaft für deutsche Sprache (GfdS)¹⁰ ilmoittaa vuosittain, mikä on kunkin vuoden sana. Vuoden 2016 valinta avainsanaksi oli ajan henkeä ja keskustelukulttuurin yleistä tilannetta seuraten adjektiivi postfaktisch:¹¹

Bedeutungen:

[1] auf Gefühlen, nicht auf Tatsachen beruhend […]

Synonyme:

[1] gefühlsmäßig, populistisch, unsachlich Gegenwörter:

[1] faktisch, auf Fakten beruhend […]

Charakteristische Wortkombinationen:

[1] postfaktische Demokratie, Politik; postfaktischer Politikstil; postfaktisches Zeitalter

Tekee mieli kysyä, mistä nykyisessä aikalaistilanteessa on oikeastaan kysymys. Tai Pentti Saarikosken (1962) sanoin: mitä tapahtuu todella? Mistä ihmeestä on kysymys, kun yleisinä periaatteina hyväksytyt ja juhlapuheissa alleviivatut demokratia, tasa-arvo, koulutus, sivistys, rationaalinen joukkoviestintä, mahdollisuus matkustamiseen, elämää rikastuttavat monikulttuuriset kohtaamiset sekä monet suurenmoiset resurssit ja tietoaarteet muuttuvat groteskilla tavalla nykyajassa myös irvikuvikseen? Filosofi, aikalaistarkkailija Erik Ahlmanin sanat yli 80 vuoden takaa tuntuvat tärkeiltä ja ajankohtaisilta yhä edelleen:

Demokratia kyllä ylimalkaisena aatteena vielä nauttii eräänlaista arvonantoa, mutta siihen koetetaan panna toinen sisällys. Tasa-arvoisuuden periaatteen laita on samoin, ja sen rinnalla ajetaan sille vastakkaista arvojärjestyksen ajatusta.

Entä kuinka on laita kansainvälisyyden ja yleisinhimillisyyden, joita vielä vähän aikaa sitten kansojen mielipide suosi ainakin teoriassa? Ne ovat saaneet kilpailijan nationalismista, joka kaikilla tahoilla ja monessa eri muodossa nostaa päätään.

Ja mitä rauhanaatteeseen tulee, on ihmiskunnan suhtautuminen siihen tällä hetkellä hyvin ”ambivalenttinen”, sitä samalla kertaa sekä kannatetaan, että vastustetaan. (Ahlman 1934, 6–7.)

Niin, mitä tapahtuu todella? Edustavatko viimeaikaiset muutokset ja yllättävätkin käänteet myöhäismodernia kipuilua millenniaalisessa ristiaallokossa tai epävarmuuden aikaa maailmanpoliittisen tulivuoren juurella? Vai onko kyseessä jo kulttuuripessimistien ennakoima länsimaiden perikato – tuo kuuluisa der Untergang des Abendlandes (Spengler 1961, alkup. 1918–1922)? Vaiko edelleen ja lakonisemmin jälkimoderni tilanne – la condition postmoderne?

Palaan jälki- eli postmoderniin hieman tuonnempana, koska se on kritiikistään ja haastajistaan huolimatta nähdäkseni kaikkea muuta kuin passé, jo ohitettu ja takavasemmalle siirtynyt kulttuurivaihe.¹² Pysykäämme sitä ennen kuitenkin vielä hetki (digitaalisen) mediakulttuurin äärellä. Mediatutkijana, kirjailijana ja semiootikkona olen jo vuosikymmenten ajan seurannut digitaalisen teknologian, verkkoviestinnän ja Internet-keskustelujen monisyistä, alati muuttuvaa sosioteknistä ja psykologista maailmaa. Nykynäkökulmasta on suorastaan hellyyttävää, millaisia suuria toiveita ja utopioita uuteen, avantgardistiseen mediateknologiaan sekä sen viestintäkulttuuria demokratisoivaan ja emansipoivaan (ml.

pedagogiseen ja esteettiseen) voimaan ennen vuosituhannen taitetta kohdistettiin.

Asiat ovat osoittautuneet mutkikkaammiksi – eräänlaista historian ironiaa tämäkin. Tuli kyllä miljoona mediakanavaa, mutta suurin osa niistä lähettää non stop -periaatteella samansuuntaista hömppää ja triviaa. Lisäksi nykymuotoisen Internetin algoritmit sekä kaupalliset ja tekniset imperatiivit uhkaavat viedä tilan globaalin tietoverkon luovalta potentiaalilta ja yksilön aidoilta valinnoilta. Virtuaalitodellisuus-käsitteen (engl. virtual reality; ks. Inkinen 1993, 2007) isänäkin tunnetun Internet-asiantuntijan ja -teoreetikon Jaron Lanierin (s. 1960) aikalaiskriittisen manifestin nimi on kuvaava: You Are Not a Gadget. A Manifesto (suom. Et ole koje. Manifesti, Lanier 2010).

Toki laatuakin onneksi vielä löytyy – esimerkkinä dokumentteihin ja laatuelokuviin keskittyvät televisiokanavat sekä monet arvokkaat Internet-sivustot ja erilaisissa ”kybertiloissa” toteutuvat laadukkaat keskustelufoorumit ja -ryhmät. Onkin muistettava, että globaali, hyperkytkeytynyt aika sekä Internetin ja digitaalisten verkkopalvelujen kehitys on merkinnyt monenlaisten hyvienkin asioiden, asenteiden ja dialogien toteutumista. Voitaneen myös sanoa, että kanadalaisen media-ajattelija Marshall McLuhanin jo 1960-luvulla visioima ”maailmankylä” (global village) on muuttunut viime vuosikymmenien aikana sanasta lihaksi, visiosta todellisuudeksi.

Median aikakausi ja globaali semioosi: Marshall McLuhanin paluu

”The media themselves are the avant-garde of our society. Avant-garde no longer exists in painting and music, it’s the media themselves.”

– media-ajattelija, visionääri Marshall McLuhan (1973)¹³

Oma kiinnostava havaintonsa vuosituhannen taitteen kehityksessä liittyy kanadalaisen Marshall McLuhanin (1911–1980) merkityksen kasvuun digitaalisen kulttuurin ja vuorovaikutteisen median klassikkoajattelijana ja -visionäärinä. Viime vuosikymmenten aikana McLuhanin (ks. 1962, 1964, 1968) ajatukset ovat tehneet näyttävän comebackin uuden teknologian, Internet-kulttuurin ja mobiilisovellusten yleistymisen myötä. Mcluhanilaiset ajatukset teknologiasta ja mediasta ”aistiemme jatkeina” (extensions of man) sekä visiot globaalista ”maailmankylästä” (global village) tuntuvat nykynäkökulmasta paitsi itsestään selviltä myös usein hämmentävän osuvilta.

Onkin luonnollista, että tähtihetkensä jo 1960-luvulla kokenut kanadalainen mediaajattelija on löydetty (ja hänen kirjoituksiaan vilkkaasti tulkittu) uudelleen viime vuosien digitaalista kulttuuria sekä informaatio- ja viestintäteknologiaa (information and communication technology, ICT) koskevassa keskustelussa (ks. Levinson 1999; Pietilä 1998; Inkinen 1999d; 2015, 158ff.; Hess-Lüttich 1999). Kehitykseen kuuluu, että (uus)mediaa koskeva keskustelu on saanut rinnalleen luovuus- ja innovaatiotutkimuksesta ponnistavan aktiivisen ajatustenvaihdon verkostoista, linkeistä, kytkennöistä ja solmuista (esim. Barabási 2002) sekä näihin liittyen muun muassa digitalisaatiosta (Inkinen 1999c), luovista prosesseista (Inkinen 2006) ja innovaatioiden ekosysteemeistä (Inkinen & Kaivo-oja 2009).

Nykyajan ja -teknologian näkökulmasta McLuhanin sähkökulttuuria, televisioaikaa, maailmankylää, kuumia/viileitä medioita (hot/cool media) ynnä muuta koskevissa kirjoituksissa voi nähdä lähes tulkoon profeetallisen leimahduksen. Vaikka McLuhanin energistä visionärismiä voikin pitää monin kohdin liian lennokkaana, yliampuvana ja teknologiseen determinismiin sortuvana (McLuhan-kommenteista ja kritiikistä ks. esim. Miller 1971; Pietilä 1998; Inkinen 1999d), kukaan tuskin asettaa kyseenalaiseksi hänen merkitystään hyviäkin ideoita katalysoineena pohdiskelijana ja yliopistomaailman luovana toisinajattelijana.¹⁴

Tätä taustaa vasten on hieman yllättävää, että kuollessaan vuonna 1980 McLuhan oli aikaisemmasta suosiostaan ja arvostuksestaan huolimatta niin akateemisessa kuin populaarissa mielessä vähemmän tärkeä teoreetikko. Moni asia muuttui henkilökohtaisen tietojenkäsittelyn, tietokonekulttuurin ja digitaalisen paradigman myötä. Apple-tietokoneyhtiö julkaisi legendaarisen Apple II -tietokoneen vuonna 1977. Tietotekniikan jättiläinen IBM puolestaan toi markkinoille ”henkilökohtaisen tietokoneen” eli IBM PC:n vuonna 1981. Apple vastasi kilpailutilanteeseen esittelemällä Macintosh-tietokoneen näyttävästi ”Orwellin vuoden” 1984 alussa.¹⁵

McLuhanin ”uusi tuleminen” liittyykin keskeisesti 1980-luvun lopusta alkaneen mikrotietokoneboomin, globaalin tietoverkkokulttuurin (Internet) sekä vuosituhannen taitteessa tapahtuneen digitalisaation ja uusien mediakonseptien kehitykseen. Elämme tätä nykyä ajassa, jota voi pitää talouden, politiikan ja kulttuurin prosessien kannalta paitsi digitaalisena ja medioituneena myös globaalina ja hyperkytkeytyneenä. (Vrt. Inkinen 2015, 158ff.)

Kiinnostavaa McLuhanin digitaalikulttuuria ennakoineiden ajatusten kannalta on sekin, että 1900-luvun lopun ja informaatioajan (the information age) keskeinen tutkijaauktoriteetti, sosiologi Manuel Castells (s. 1942) viittaa McLuhaniin yhtenä media- ja informaatiomurroksen varhaisena näkijänä. Esimerkiksi joukkoviestinten kehityksestä Castells (1996, 329) on todennut: ”Their evolution towards globalization and decentralization was foreseen in the early 1960s by McLuhan, the great visionary who revolutionized thinking in communications in spite of his unrestrained use of hyperbole.”

Oireellista on, että Castellsin laajan The Information Age -trilogian ensimmäinen osa The Rise of the Network Society (1996) sisältää kappaleen ”From the Gutenberg Galaxy to the McLuhan Galaxy: the Rise of Mass Media Culture”. Huomionarvoista on myös se, miten (niin ikään kanadalaisen) Don Tapscottin (s. 1947) ”verkkosukupolven” esiinmarssia käsittelevän teoksen Growing Up Digital. The Rise of the Net Generation havainnoissa ja perusteluissa tukeudutaan useissa ratkaisevissa kohdissa McLuhanin ajatuksiin (ks.

Taps cott 1998, 42, 63, 134, 170, 301).

McLuhan on varmasti niin ihailunsa kuin epäilynsä ansainnut. Usein hän herättääkin ristiriitaisia, ambivalentteja tuntemuksia ja aikalaiskritiikkiä. Esimerkiksi digitaalisen kulttuurin äänenkannattajana tunnettu Wired-lehti pyhitti McLuhanille vuoden 1996 tammikuun numeronsa. Maailmanlaajuisesti tunnetun journalistin Gary Wolfin kirjoittaman artikkelin otsikko ”The Wisdom of Saint Marshall, the Holy Fool” heijastaa hyvin sitä ihailun ja huvittuneisuuden yhdistelmää, jolla Wired sähköisen ajan roomalaiskatolista käännynnäistä, universaalia visionääriä ja Vatikaanin neuvonantajaa lähestyi.

Moni tutkija on jakanut käsityksen siitä, että McLuhanin kirjoitukset olivat edellä aikaansa ja että ne osuvasti ennakoivat digitaalisen aikakauden tulevaa kehitystä (ks. myös Levinson 1999; Inkinen 1999d). Tosin on syytä korostaa, että McLuhankin nojaa ajattelussaan toki historiaan ja aikaisemmin syntyneisiin ideoihin (Miller 1971). Olen nostanut eri yhteyksissä (esim. Inkinen 2011; 2015, 161) esiin klassisen noosfääri-ajatuksen (engl. noosphere; ven. noosfera) yhtenä nykymuotoisen laajakaista-Internetin ja sosiaalisen median esikuvana. Kytkökset 1900-luvun alun ajatuksiin ja visioihin ovat selvät. Noosfäärin käsite ja sitä koskevat ideat ovat peräisin ranskalaiselta filosofilta ja jesuiittapapilta Pierre Teilhard de Chardinilta (1881–1955), ranskalaiselta filosofilta ja matemaatikolta Édouard Le Roylta (1870–1954) sekä venäläis-ukrainalaiselta tiedemieheltä Vladimir Vernadskilta (1863–1945).

Noosfäärillä tarkoitetaan geosfäärin ja biosfäärin laajennusta – eräänlaista kollektiivisen tietoisuuden kerrostumaa. McLuhan tuli puoli vuosisataa sitten maailmankuuluksi sähköaikaa ja maailmankylää koskeneilla näkemyksillään, joiden taustalla vaikuttivat varsinkin roomalaiskatolisen de Chardinin ajatukset.¹⁶ Nykyisellä Facebookin, Internetpuhelimen (esim. Skype), mikroblogien ja reaaliaikaisen verkkoviestinnän aikakaudella monet de Chardinin, Le Royn, Vernadskin ja McLuhanin visiot näyttävät toteutuneen suorastaan hämmentävällä tavalla.

Tässä yhteydessä on myös mielekästä palauttaa mieleen McLuhanin ajatukset taiteesta ennakkovaroitusjärjestelmänä (distant early warning system). Taiteen piirissä kehitellään erilaisia ideoita sekä luodaan ja testataan (esteettis-filosofisia) konsepteja, jotka saattavat siirtyä marginaalista (avantgarde, underground) kulttuurin keskiöön ja valtakulttuurin piiriin. Yksi hyvä esimerkki on korealainen video- ja mediataiteen isä Nam June Paik (1932–2006).¹⁷

Nykytaiteilijana, ajattelijana ja innovaattorina Paik ennakoi niin audiovisuaalisen kulttuurin kehitystä kuin vuosituhannen taitteen Internetiä jo kauan ennen laajakaistaisten tietoverkkojen, digimedian ja mobiiliviestimien yleistymistä. Yhdysvaltojen entisen varapresidentti Albert ”Al” Goren (sekä tämän vanavedessä koko läntisen maailman poliittisen eliitin) laajamittaisesti 1990-luvulla hyödyntämä, laajakaistaisiin ja tehokkaisiin tietoverkkoihin viitannut Information Superhighway -käsite (ks. Otte 1994) oli alun perin mediataiteilija Paikin jo 1970-luvun tulevaisuusvisioissa hahmottelema asia. (Ks. Paik & Mallander 1995, 49.)

Zeitgeist – nykyaikoja etsimässä

”Me elämme uutta luovaa aikaa. On onnellista tällaisena aikana olla nuori”, julisti kirjailija ja tulenkantaja Olavi Paavolainen vuonna 1929 julkaistussa, klassikoksi vakiintuneessa antologiassaan Nykyaikaa etsimässä (s. 15). Paavolaisen kiitelty ja kiistelty teos on vakiintunut suomalaiseen kulttuurihistoriaan vuosisadan alun modernia aikaa, elämää ja ilmiöitä koskevana pamflettina, jonka analyysitarkkuudesta kiistellään, mutta jonka arvoa aikalaiskuvauksena harva uskaltaa asettaa kyseenalaiseksi (ks. esim. Hapuli et al. 1990, vi; Inkinen 1999a, 99–101; Riikonen 2014).

Olavi Paavolainen (1903–1964) liikkui niin teksteissään kuin elämässään samansuuntaisten modernien teemojen ympärillä kuin suomenruotsalaiset kulttuurivaikuttajat Hagar Olsson (1893–1978), Sigurd Frosterus (1876–1956) ja Henry Parland (1908–1930). Onkin oireellista, että Nykyaikaa etsimässä on omistettu kauniin ja runollisen, suorastaan palvovan esipuheen kera Ny Generation -esseekokoelman (1925) tekijälle, kirjailija Hagar Olssonille. Tämä suomenruotsalainen (näytelmä)kirjailija, kriitikko ja kääntäjä herätti 1920-luvulla huomiota ja aiheutti polemiikkia lisäksi muun muassa teoksillaan Mr Jeremias söker en illusion (1926) sekä S.O.S. (1928).

Nykyaikaa etsimässä -teoksen keskeisiä teemoja ovat koneet ja teknologia, ulkomaat, suurkaupunkielämä ja -arkkitehtuuri, kansainväliset taide- ja kulttuurivirtaukset, alastomuus ja erotiikka, 1900-luvun alun aikalaistietoisuus sekä avantgarde. Visionääriselle teokselle on leimaa-antavaa paitsi tarkkanäköinen 1920-luvun nykyajan analyysi myös voimakas tulevaisuusorientaatio. Paavolainen muun muassa ennustaa elokuvan tulevan voittokulun (audiovisuaalinen mediakulttuuri otti vasta ensiaskeliaan), ylistää puhelimen eli telefoonin saavutuksia sekä hahmottelee ilmalaivojen eli zeppeliinien kautta jopa avaruusmatkailun tulevaisuutta.

Tämä visionärismi osaltaan selittää sen, että Nykyaikaa etsimässä sopii mainiosti myös 21. vuosisadan ihmisen lukemistoon – ja onnistuu nähdäkseni kiteyttämään monia olennaisia asioita ja tunnuspiirteitä myös meidän nykyajastamme. Omassa vuosituhannen taitteen tilanteessamme – kutsuttiinpa sitä myöhäismoderniksi, postmoderniksi, neomoderniksi tai vaikkapa hieman oudon mutta mielenkiintoisen uudiskäsitteen avulla transmoderniksi – on toki paljon yhteistä Paavolaisen ja aikalaisten kokemaan kulttuuriseen tilanteeseen. Moderni yhteiskunta, moderni kokemustodellisuus ja erilaiset modernisaatioprosessit ovat se oleellinen sokkeli, jonka päälle faustinen, läntinen tahtoihminen on itseään, yhteisöjään ja prosessejaan 1900-luvulla pystyttänyt. Taide- ja kulttuurivirtaukset ovat omalla tavallaan pyrkineet sitten kommentoimaan, ylistämään ja kritisoimaan näitä prosesseja – usein myös liikkeiksi ja ”ismeiksi” asti manifestoituneina (futurismi, dadaismi, kubismi, suprematismi, konstruktivismi, modernismi, postmodernismi jne.).

Nykyaikaa etsimässä sai heti ilmestyessään kulttikirjan luonteen. Kokonaisuutena ottaen Paavolaisen intellektuaalinen kiinnostus ja havainnoitsijan katse kohdistuu 20. vuosisadan alun moderniin nykyaikaan: sen murrokseen ja tulevaisuutta määritteleviin voimiin.¹⁸ Eräänlaisena kirjansa ja aikakautensa mottona kirjailija toteaakin heti teoksensa alussa:

Aika on vallankumouksien ja utopioiden. Menneisyyden totuuksiin ei enää uskota, tulevaisuuden totuudet eivät ole vielä hahmoittuneet. Ei ole muuta varmuutta kuin nykyisyys – ja jos kysyt sen totuutta, niin se vastaa vain: etsi! Murroskauden ihmiselle ei Paul Morandin tunnustus: ”En ole koskaan säikähtänyt ajatusta kuolla aikani mukana” ole häpeäksi. Sillä murrosajan ihminen ei voi tehdä suurempaa syntiä kuin ruveta elämään yhden totuuden varassa, luopua etsiskelystä ja julistamalla itsensä ”vakaantuneeksi” väittää taistelun muillakin rintamilla loppuneen. (Paavolainen 1990 [1929], 15, 17.)

Viime vuosisadan alun moderni aika hämmensi monella tavalla aikalaisten elämää ja arvoperustaa. Telefooni, zeppelin, silkkisukat, moderni taide (erilaisine ismeineen ja avantgardevirtauksineen) sekä hekumallinen jazz-musiikki ravistivat aikaisempia totuuksia ja elämisen malleja. Ranskalainen kirjailija Paul Morand (1888–1976) ja balttiansaksalainen filosofi Hermann von Keyserling (1880–1946) herättivät huomiota ja keskustelua – molempien kohtalona on myös olla verraten huonosti tunnettuja enää nykyisin. Suomen 1920-luvun lopun kulttuurisessa tilanteessa Paavolainen koki erityisongelmaksi sen, ettei pienessä ja periferisessä Suomessa ollut ”vielä ’keksitty’ nykyaikaa”. Paavolaisen mielestä ei ollut ”noussut ketään näkijän ja ennustajan lahjoilla varustettua yksilöä, joka olisi silmännyt suoraan ajan olemukseen ja mahtavalla sanan voimalla avannut ihmisten katseille sen salaisuudet.” (Ibid., 133.)

Tällainen oli Paavolaisen mielestä kulttuurinen ja yhteiskunnallinen tilanne siitäkin huolimatta, että 1920-luvun Suomi ja eritoten Helsinki oli hänen kokemustodellisuudestaan katsoen modernimpi ja teknologisempi kuin aikalaiset halusivat ymmärtää. Kirjailija tilittääkin aikalaistarkkailun heikkouteen kohdistuvaa pettymystään karvain sanankääntein:

Melkein ainoat teokset, joista käy ilmi, että omistamme sähkövalon, että Helsinki on Berlinin ja Tukholman jälkeen Euroopan modernein pääkaupunki, että Hangosta New Yorkiin pääsee yhdeksässä päivässä, että leikkotukka kuuluu peräseinäjokelaiseenkin naisprofiiliin ja että elämme Euroopan poliittisen painopisteen, Neuvosto-Venäjän, lähimmässä naapuruudessa, ovat lähteneet naisten käsistä ja lähestyvät suurimmalta osaltaan epäilyttävästi ajanvietekirjallisuutta. (Ibid., 133.)

Paavolaisen tapaan muutkin intomieliset tulenkantajat etsivät oman aikansa ydinteemoja ja ”illusioneja” sekä avasivat ikkunoita rohkeasti auki Eurooppaan. Nuoret kirjailijat olivat epäilemättä monellakin tavalla ajan hermolla ja ajan hengen ytimessä – tosin pikemmin aktiivisina ja tuotteliaina tarkkailijoina, herättelijöinä, entusiasteina ja aikalaiskriitikkoina kuin pragmaattisina ongelmien ratkaisijoina. Paavolaisen elämää läheltä seurannut kollega ja ystävä Matti Kurjensaari (1975, 7) onkin osuvasti todennut: ”Aikakausi ajoi Olavi Paavolaisen herkässä solukossa kuin kylvökone. Aina jäi jälki. [...] Hurmio, raivo, suuttumus, kiihko, masennus olivat Olavi Paavolaisen luonnollisia mielentiloja. Hän oli enemmän kysymysten asettaja kuin ratkaisija.”

Tarve ja kutsumus määritellä omaa (nyky)aikaa suhteessa menneeseen ja tulevaan on modernille kulttuurille ja identiteetille tyypillinen piirre. Modernin itseymmärrykseen liittyy keskeisellä tavalla käsitys oman aikakauden historiallisesta merkityksestä, sen ”ontologiasta” ja kulttuurifilosofisista mahdollisuuksista. Yksi tämän tarkastelun kannalta arvokkaimpia sitaatteja onkin Paavolaisen aikalaisen Walter Benjaminin (1892–1940) ennen traagillista itsemurhaansa esittämä kiteytys: ”Ennustajat, jotka yrittävät paljastaa ajasta sen, mitä sillä on kätköissään, eivät taatusti koe tätä aikaa homogeenisena tai tyhjänä.” (Benjamin 1989 [1940], 189.)

Monissa viimeaikaisissakin tarkasteluissa tärkeäksi ja käyttökelpoiseksi on koettu saksalaisesta 1700- ja 1800-luvun romantiikasta periytyvä Zeitgeistin käsite. Polyseemisenä käsitteenä Zeitgeistilla on ymmärretty eri konteksteissa ja yhteyksissä eri asioita. Yleistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että ”ajan hengellä” on pyritty usein ilmaisemaan jossakin spesifissä ajassa ja kulttuurissa esiintyvää (ja po. kulttuurisen kentän laaja-alaisesti halkaisevaa) kokonaistunnetta ja mentaliteettia; so. ajassa havaittavia keskeisiä arvoja, pyrkimyksiä ja ydinteemoja.¹⁹ The Fontana Dictionary of Modern Thought -teoksen heuristista määritelmää lainatakseni:

Zeitgeist. Saksan kielen sana, joka tarkoittaa sanatarkasti ”ajan (tai aikakauden) henkeä”. Sana liitetään yrityksiin tiivistää jonkin aikakauden arveltu, siihen olennaisesti kuuluva ja tunnusomainen ajatuksen tai tunteen ilmenemismuoto – esimerkiksi tulkita 19. vuosisata ”herooisen materialismin” (Kenneth Clark) aikakaudeksi. Termin ottivat ensimmäisenä käyttöön saksalaiset romantikot […]. Tuntiessaan houkutusta redusoida menneisyys aina olemuksiin he pitivät Zeitgeistia vähemmän käsiteinstrumenttina kuin mahtipontisena historiallisena karakterina itsessään. Useimmat historioitsijat suhtautuvat termiin varovaisuudella sen vuoksi, että minkä tahansa historiallisen ajanjakson tunnusmerkit ovat monimutkaisempia kuin Zeitgeist-hahmotelma voi esittää. (Bullock & Stallybrass 1988, 916.)

Huomautettakoon, että Zeitgeist-sanalla on luonnollinen yhteys paitsi filosofi-teologi-runoilija Johann Gottfried Herderiin (1744–1803) myös filosofi G. W. F. Hegelin (1770–1831) intellektuaaliseen perintöön: tulkintaan kulttuurista jatkuvana dialektiikkana (teesi, antiteesi, synteesi…) siinä kulloinkin esiintyvän ”hengen” muodossa. Oman aikamme Zeitgeistia voidaan myös pitää sukulaiskäsitteenä kulttuuriteoreetikko Raymond Williamsin ”tunnerakenteelle” (structure of feeling; ks. Lehtonen 1989, 90–96), joka sekin on hedelmällinen käsitetyökalu tietyn aikalaissensibiliteetin – so. tietyn ajattelu-, tuntemis- ja kokemistavan (Eerikäinen 1998, 416) – paljastamiseksi ja artikuloimiseksi.

Ajan henki näyttäytyy joukkoviestinnän, kahvilakeskustelujen ja puheenaiheiden lisäksi kulttuurituotteissa kuten aikalaisromaaneissa (Proust, Musil, Hesse, Joyce ym.), arkkitehtuurissa, kuvataiteessa ja musiikissa. Toisaalta historioitsijat suhtautuvat käsitteeseen usein skeptisesti, sillä ”ajan hengen” kartoitus on helposti myös latteiden yleistysten ja arkisen mediatrivian esittelyä. Kysymys on luonnollisesti myös vallankäytöstä: ajan henkeä ja erilaisia sukupolvikäsitteitä (kuten ”60-lukulaiset”, ”80-lukulaiset”, ”X-sukupolvi”, ”verkkosukupolvi”, ”diginatiivit”; ”Generation Y”; ks. Inkinen 1998; Inkinen & Salmi 1996a, 1996b) määrittelevät mielellään ihmiset, joilla on pääsy mediafoorumeille ja jotka ovat mielestään nykyhetken ja kehityksen syvässä ytimessä.

Ennen vuosituhannen taitetta suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa ajan henkeä tarkasteli muun muassa Pertti Julkunen (1997, 1998) ja hänen johtamansa Julma-projekti (1997).²⁰ Tällaisissa tiedotusopillisissa ja -tutkimuksellisissa yhteyksissä ”ajan henki” on määritelty joukkoviestinten välittämiä sanomia, julkisuutta, diskursseja ja yleensäkin kansalaisten keskustelua määrittäväksi ja rajoittavaksi entiteetiksi. Toisin sanoen: ”Ajan henki määrää, mikä on ’tänä päivänä’ järkevää ja mikä järjetöntä. [...] Ajan hengessä on kysymys siitä, minkälaista humpuukia ja minkälaisia järkiä, minkälaisia ihmisiä, rooleja ja asioita pääsee julkisuuteen. Tässä suhteessa ajan henki kuuluu retoriikan tutkimuskohteisiin.” (Julkunen 1997, 7, 17) Niin ikään ”[a]jan hengessä on jotakin pakottavaa. Se on pakkoneuroosi. Neuroosi voi olla haitallinen tai hyödyllinen.” (Ibid., 20.)

Kulttuurihistoriallisen tutkimuksen kannalta kiinnostavia ovat eri vuosikymmeniä (ja -satoja) yhdistävät paralleelit. Tietoisuuden vuosisadan lopusta (fin de siècle)²¹ voi ajatella yhdistäneen äskettäin kokemamme millenniaalisen hetken aikaisempiin vuosisadan loppuihin (vrt. Lyytikäinen 1996: 8; Rahkonen 1996: 13–14). Tämä lähtökohta ohjenuoranaan onkin voitu hahmotella ajatusta, että modernin kulttuuriteorian kehitys voitaisiin esittää kolmen ”fin de sièclen” jatkumona: 1700-luvun loppu (saksalainen idealismi: varsinkin Kant), 1800-luvun loppu (sosiologit: Simmel, Weber ym.) sekä 1900-luvun loppu (postmodernia koskeva keskustelu: Jameson, Lyotard, Baudrillard, Virilio, Bauman ym.).²²

Halu ymmärtää omaa aikaa ja sen ”henkeä” on riivannut tämänkin kirjoituksen laatijaa jo pidempään. Niin media- ja kulttuurintutkijana, semiootikkona, kirjailijana, toimittajana, kuvataiteilijana, kuraattorina kuin yleisempänä aikalaistarkkailijana koen olleeni koko aikuisikäni ”nykyaikaa etsimässä” – tai pikemmin: nykyaikoja etsimässä, sillä Suomen, Saksan, Kanadan tai Japanin kaltaisten yhteiskuntien ”nykyaika” ei ainakaan yleistyksenä kestä vertailua Syyrian, Iranin, Vietnamin, Zimbabwen, Pääsiäissaaren tai vaikkapa Ukrainan tapaisten valtioiden ja alueiden tilanteeseen. Niin ikään voi esimerkiksi Helsingin Punavuoren, Töölön tai Kallion trendikästä ja värikylläistä ”nykyaikaa” pitää perustellusti erilaisena kuin suomalaisen pikkukaupungin tai helsinkiläisen lähiötodellisuuden vastaavaa.

Vaikka aikakautemme on sirpaleinen ja monitulkintainen (postmoderni tilanne; ks. esim. Harvey 1990), voidaan aikalaissensibiliteettiämme määritteleviä yleisteemoja myös helposti määrittää. Koneet ja teknologia, elämän mekanisoituminen, dromologinen vauhti (vrt. Virilio 1986; Virilio & Lotringer 1983), kiihkeä viestintäkulttuuri, monenlaisten merkkien ja symbolien tulva, kansainvälisyys sekä kaikkialle ulottuva teknologinen kytkeytyneisyys, verkottuneisuuus, ubiquitous-periaatteet ja erilaiset reaaliaikaiset yhteydet ovat olleet 1900–2000-lukujen modernisaatiota ja (post)modernia kulttuuria koskeneen kehityksen keskeisiä nimittäjiä. Mitä pidemmälle aika historian virrassa on ehtinyt, sitä keskeisemmäksi on näiden teemojen merkitys läntisen ihmisen arvoja, elämää ja kulttuuria jäsentävinä perusrakenteina ja -funktioina myös näyttänyt muodostuneen.

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana ovat varsinkin informaatioyhteiskunta, digitaalinen media- ja informaatioteknologia (tietokoneet, interaktiivinen uusmedia jne.) sekä globalisaatio muodostaneet keskeisen tematiikan aikaa, arvoja ja sen ”henkeä” määriteltäessä. Nämä teema-alueet ovat myös merkittävällä tavalla läsnä, kun tulevaisuutta – tai pikemmin monikossa: tulevaisuuksia – omassa nykyisyydessämme määritellään (vrt. Inkinen & Bruun & Lindberg 2002; Bruun & Lindberg & Inkinen 2003). Käsitykseni silti on, että nykydiskurssissa esiintyvien käsitteiden ja teemojen taustalla vaikuttavat pitkälti vanhat, historialliset ideat. Globaalissa, digitaalisessa (media/informaatio)ajassa todentuviksi väitetyt ”vallankumoukset”, ”transformaatiot” ja ”harppaukset” paljastuvatkin kriittisessä analyysissä yleensä paitsi substantiaalisiksi, rakenteita ja kvaliteetteja horjuttaviksi muutoksiksi myös aikalaisutopioiksi ja niihin tukeutuvaksi retoriikaksi (vrt. Inkinen 1995, 1999b).

Onko siis loppujen lopuksi uutta alla auringon? Esimerkiksi viime vuosien tieto- ja informaatioyhteiskuntaa sekä uus- ja digimediaa koskeva keskustelu (ml. väitetyt ”vallankumoukset”) on perusteltua rinnastaa 1800-luvulla toteutuneeseen rautatie- ja lennätinverkoston rakentamiseen. Lupausten ja toiveiden mukaan lennättimen ja rautatien piti – aivan kuten oman aikamme Internetin, mobiiliviestimien, tietotupien, kansalaisjournalismin ja teledemokratian – lisätä ja syventää yhteisöjen ja kansakuntien välistä vuorovaikutusta, ylittää ahtaat kansalliset rajat, ehkäistä sodat sekä mahdollistaa ihmisten välinen nopea ja ystävällinen yhteydenpito.²³

Toisaalta kysymys on tämänkin problematiikan kohdalla ihmiselle ja ihmiskulttuurille luonteenomaisista mentaliteettieroista: toiset kokevat pienentyvän, monikulttuurisen planeetan ja kehittyneen digitaaliteknologian merkityksen syvällisemmin ja konkreettisemmin kuin toiset. Joillekin meistä esimerkiksi älypuhelimen uudet sovellukset merkitsevät olennaista parannusta arkeen ja elämisen reunaehtoihin (ne siis parantavat elämää); toiset kokevat näiden välineiden vain lisäävän datasaastetta, infoähkyä ja mediatriviaa. Ja monille ihmisille asia ei merkitse iltapäivälehden nopeasti unohtuvaa lööppiä tai satunnaista aamuvitsiä enempää.

Yhä edelleenkö ”postmoderni tilanne”?

Vaikka kannatan ja sympatisoin monia klassisia arvoja ja lähestymistapoja, ”postmoderni” on niin intellektuellien hahmottelemana kulttuuriteoreettisena konseptiona kuin nykymaailman ilmiönä ja aikalaistodellisuutena nähdäkseni kaikkea muuta kuin passé.²⁴ Itse asiassa: eikö nyky-yhteiskunnan ja -kulttuurin ytimessä ilmene valtava määrä sellaisia asioita ja prosesseja, jotka vastaavat postmodernin kulttuuriteorian jo vuosia sitten tekemiä havaintoja ja oletuksia par excellence?

Tarkoitan muun muassa seuraavaa: eikö muuttuvien minuuksien ja erilaisten identiteettileikkien, monenlaisten roolien ja elämänpelien sekä kaikenlaisten spektaakkelimaisten elämyspuistojen, televisioviihteen, mediarihmastojen, digitaalisen teknologian ja kommunikaation ekstaasin (Baudrillard 1988, 1991) aikana maailma ympärillämme ole yhä enemmän kehittynyt siihen suuntaan, kuin postmodernia tulkinneet teoreetikot jo vuosia sitten ehdottivat? Usein tuntuu siltä, että Facebookin, Twitterin, WhatsAppin, VK:n (Venäjä), WeChatin ja Weibon (Kiina), Linen (Japani) ynnä muiden sosiaalisen median foorumien ja viestintäverkostojen aikakaudella yhteiskunnat ovat entistäkin selvemmin ja tihentyneemmin juuri postmoderneja informaatio-, media- ja elämysyhteiskuntia – monenlaisten kyberneettisten teknokoneistojen ja aikalaisspektaakkelien merkityksestä nyt puhumattakaan.

Aikalaistilanne näyttäytyy ympärillämme monin kohdin ristiriitaisena – ongelmien, ratkaisujen ja paradoksien maailmana. Kehityksellä on monet kasvot, ja näillä kasvoilla ovat usein postmodernit, kameleonttimaiset värit (vrt. Itkonen & Heikkinen & Inkinen 2015). Voidaan esimerkiksi todeta, että media- ja viestintäkulttuuri ympärillämme on monessakin mielessä ”kehittynyt”: onhan se kiistatta nopeutunut, helpottunut, halventunut ja demokratisoitunut. Moni sellainen asia on viestintäarjessamme mahdollista, mitä olisi pidetty vielä pari vuosikymmentä sitten villinä tieteisvisiona tai eliitin yksinoikeutena.

Ajatellaanpa pelkästään sähköpostin tai Facebookin ja Skypen avulla tapahtuvaa arkista yhteydenpitoa kaukomailla oleviin ystäviin ja kollegoihin. Internet ja IP-protokolla ovat avanneet suurenmoisia mahdollisuuksia informaation saamiseen ja ihmisten väliseen yhteydenpitoon. Esimerkiksi tietokonevälitteisen videopuhelun soittaminen suomalaisen metsän keskeltä kollegalle Aasiaan tai Amerikkaan on niin helppoa ja arkista, että välillä pitää nipistää itseään: tämä moderni ”ihme” todellakin tapahtuu, tämä ”ihme” ei ole unta tai fantasiaa. Jälkiteollisessa informaatioajassa ja sen hyperkytkeytyneessä maailmankylässä minuuttaan ja kulttuuriaan tutkiskeleva nykyihminen saattaa samalla muistaa tulenkantaja Paavolaisen (1990 [1929], 132) intoutuneet sanat lähes yhdeksän vuosikymmenen takaa: ”Puhelin… ihmeellistä: ääni kuuluu New Yorkista… Se ei ole häpeällistä! Minä tunnustan: polvistun, polvistun, polvistun puhelimen edessä, jolla puhutaan Atlantin ylitse!”

Viimeaikaiset uutiset tekoälyn, robotiikan, miehittämättömien lennokkien (eli droonien), virtuaalitodellisuuden (VR), lisätyn todellisuuden (AI) ynnä muun teknologisen avantgarden alueella lupaavat uusia informaatio- ja mediateknologisia ihmeitä keskuuteemme. Toisaalta: hype on edelleen hypeä, substanssi on substanssia. Moni tekninen keksintö saavuttaa markkinat ja suuret volyymit viiveellä (eli idea, prototyyppi ja inventio kehittyy innovaatioksi vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluessa). Todelliset läpimurrot tapahtuvat usein vasta toisen, kolmannen tai neljännen ”aallon” tai sosioteknisen ”sukupolven” kohdalla. Esimerkiksi virtuaalitodellisuuden (engl. virtual reality) kohdalla tarvittiin noin neljännesvuosisata, että sana muuttui toden teolla lihaksi ja VR-laitteistot alkoivat yleistyä suuren yleisön keskuudessa noin vuoden 2015 paikkeilla.²⁵

Aikalaisten arki ja elämismaailma (Lebenswelt) ovat monenlaisten muutosten kourissa. Samanaikaisesti teknisen kehityksen kanssa media- ja populaarikulttuuri on epäilemättä myös nopeutunut ja pinnallistunut. Kiire ja levottomuus näkyvät erilaisena huolimattomuutena, kärjistämisenä sekä (varsinkin politiikan ja yhteiskunnallisen edunvalvonnan kentillä) irtopisteiden nokkelana tavoitteluna. Huhu, juoru tai iskulause leviää tehokkaasti sosiaalisen median verkoissa ennen kuin lähdettä tai faktaa on välttämättä tarkistettu (tai edes haluttu tarkistaa) – tietynlaista post-truth-kulttuuria tämäkin. Lisäksi tuntuu usein, että tuhannet mediakanavat ja -foorumit välittävät samaa triviaa, hömppää ja potaskaa. ”Quick and dirty” tuntuu sopivan monen muunkin asian kuin huonosti valmistettujen ja testattujen tietotekniikkatuotteiden kuvastajaksi.

Tähän voisi vielä jatkaa, että kansainvälisen mediakulttuurin eri elementtien (mainokset, journalismi, digitaaliset verkkolähteet ym.) välityksellä uutislähteet, informantit ja mielipidevaikuttajat muokkaavat väkevällä kädellä arvojamme ja asenteitamme. On puhuttu mediademokratiasta mutta myös (yliampuvasti) postdemokratiasta. Toisaalta nykymuotoisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa on perustellusti pohdittu informaation, disinformaation, misinformaation, viestintäoperaatioiden, valemedian, vihaviestinnän, propagandan ja informaatiosodankäynnin kaltaisia asioita sekä niihin liittyviä strategisia ja taktisia peliliikkeitä.

Mutta palatkaamme vielä kulttuurifilosofisiin horisontteihin ja nykykulttuurin anatomiaan. Oma hyvä ja vakiintunut kysymyksensä on se, edustaako urbaani, intensiivinen, digitaalinen ja elämyshakuinen nykyaikamme POSTmodernia (postmodern), MYÖHÄISmodernia (late modern) vaiko vain MODERNISAATIOn (modernization), MODERNISMIN (modernism), MODERNITEETIN (Baudelairen modernité) ja MO-

DERNIN projektin (the Modern Project) jatkoa. Eivätkä avainsanat ja -käsitteet tietenkään tähän lopu. Kolmannen vuosituhannen puolella on yleistynyt muun muassa puhe uudiskäsitteen liquid modernity ympärillä; suomeksi on puhuttu ”notkeasta” modernista (Bauman 2000, 2002).

Näille kaikille ilmauksille ja näkökulmille on perusteensa, mutta olen alkanut viime vuosina taas tietoisesti käyttää sanaa ”postmoderni” kuvaamaan oman aikamme kulttuurista ja yhteiskunnallista tilannetta (vrt. Inkinen 2015). Postmoderni on kriisikäsite (jolla kuitenkin alkaa olla suhteellisen pitkä historia sekä laajamittainen teoretisointi takanaan), ja se sopii hyvin vuosituhannen taitteen aikalaissensibiliteetin yhdeksi filosofisesteettis-semioottiseksi kuvastajaksi. Tässä yhteydessä on myös hyvä palauttaa mieleen filosofi Gianni Vattimon Läpinäkyvä yhteiskunta -teoksessaan (alkup. La società trasparente, 1989) esittämät oivalliset sanat. Vattimo aloittaa luvun ”Onko postmoderni yhteiskunta läpinäkyvä?” seuraavasti:

Nykyään puhutaan paljon postmodernista. Siitä puhutaan jopa niin paljon, että on melkein välttämätöntä ottaa etäisyyttä käsitteeseen, tarkastella sitä vain ohimenevänä muotina ja julistaa se vielä kerran jo ”ylitetyksi”… Näin saattaa hyvinkin olla. Uskon kuitenkin, että termillä postmoderni on merkitys. Sen merkitys löytyy siitä tosiasiasta että yhteiskunta, jossa elämme, on kaiken kattavan kommunikaation yhteiskunta ja mediayhteiskunta.

Ensisijaisesti puhumme postmodernista, koska mielestämme moderni on joiltakin olennaisilta puoliltaan päättynyt. Modernin lopun merkitys on sidottu siihen, mitä tarkoitetaan modernilla. Uskon, että monien määritelmien joukossa on yksi, josta voidaan olla yhtä mieltä: modernina aikakautena modernina olemisen tosiasia on tullut tärkeimmäksi arvoksi. (Vattimo 1991, 13.)

Näin siis Vattimo yli neljännesvuosisata sitten. Maistelkaamme hieman tarkemmin hänen sanojaan: modernina aikakautena modernina olemisen tosiasia on tullut tärkeimmäksi arvoksi. Vaan entäpä nyt? Eikö ”modernina olemisen tosiasia” ole saanut rinnalleen monenlaiset perinteeseen, menneisyyteen, myytteihin, retrotyyleihin ja kansalliseen historiaan viittaavat kulttuuriset tulkinnat sekä konservatiiviset, jopa ”taantumukselliset” arvo- ja identiteettilinjaukset?

Myös Euroopassa nationalismi, populismi ja monenlaiset traditiota, turvallisuutta, yhtenäisyyttä ja staattisuutta korostavat asenteet ja argumentit ovat voimistuneet. Samaan aikaan uudenlainen henkisyys (jooga, zen-meditaatio, mindfulness-tekniikat, spiritualismi, new age ym.), esteettisyys ja ekologinen tiedostavuus vaikuttavat aikalaisten arkeen, maailmankuvaan ja elämänkatsomuksiin – muodostaen perustaa (postmodernia optimistisemmalle ja kirkasotsaisemmalle) transmoderni(smi)a koskevalle maailmankuvalle ja keskustelulle.

Kokoavien synteesien hahmottaminen nopeasti muuttuvassa nykyajassa on poikkeuksellisen haasteellinen tehtävä. Yksi sosiologien ja tulevaisuudentutkijoiden konsumeristista nykykulttuuria koskeva viesti on kuitenkin selvä: tarinat ja unelmat elävät; ihmiset tarvitsevat niitä. Onkin oireellista, että tanskalaisen tulevaisuudentutkija Rolf Jensenin (s. 1942) Dream Society (1999) muodostui vuosituhannen taitteen vilkkaasti keskustelluksi ja viitatuksi avainteokseksi.²⁶ Jutut, tarinat ja unelmat kiehtovat – ja Shakespearea (1564–1616) luetaan aktiivisesti yhä edelleen. Digitaalinen agora vai digitaalinen vessanseinä – siinäpä vasta pulma.

Pitkälti mediafoorumeista ja ihmisistä itsestään riippuu, muodostavatko uudet viestintävälineet areenan laadukkaalle ja yhteisölliselle dialogille, hedelmälliselle yhteistyölle, kriittiselle aikalaistarkkailulle, aktiiviselle kansalaisjournalismille – vaiko vain erilaisen höpöttelyn, lörpöttelyn, ilkeilyn ja manipulaation mahdollistavalle vessanseinäkirjoittelulle. Lisäksi voidaan nähdä, että informaatio- ja viestintävälineiden maailma on laajentunut, moninaistunut ja läpikaupallistunut vuosituhannen taitteen superkapitalismin hengessä. Mieleen tulevat taas ja suorastaan profeetallisena toteamuksena filosofi Vattimon lähes kolme vuosikymmentä sitten esittämät kiteyttävät sanat:

Tosiasia kuitenkin on, että koko informaation ”kaupan” logiikka edellyttää sen kaupan jatkuvan laajentamisen logiikkaa. Sen seurauksena ”kaikki” jollakin tavoin tulee kommunikaation asiaksi. Tämä kommunikaation huimaava moninkertaistuminen ja jatkuvasti lisääntyvien alakulttuurien puheoikeus on joukkotiedotuksen kaikkein selkeimmin havaittava aikaansaannos ja se on myös tosiasia, joka – liitettynä yhteen eurooppalaisen imperialismin lopun tai vähintäänkin radikaalin muuttumisen kanssa – määrittää yhteiskuntamme siirtymistä postmoderniksi. Länsi elää räjähdysalttiissa tilanteessa, eikä ainoastaan törmätessään muihin (esim. ”kolmannen maailman”) kulttuureihin, vaan myös oman itsensä sisällä. Se elää pluralisaatiossa, joka näyttää vastustamattomalta ja joka tekee mahdottomaksi maailman ja historian käsittämisen yhdestä yhtenäisestä näkökulmasta. (Vattimo 1991, 17.)

Pluralismi ja relativismi yhdistetään usein postmoderni(smi)in. Kuten jo todettu, nykymuotoisessa jälkimodernissa, symbolitulvalla täytetyssä tekno- ja informaatioyhteiskunnassa mediakulttuurin käytännöt ja sovellukset nousevat keskeisiksi identiteettivälineiksi, peliareenoiksi ja vaikutuskanaviksi. Vattimon edellä lainatun kappaleen avainsanoja ovat ”’kaupan’ logiikka”, ”alakulttuurien puheoikeus” ja ”pluralisaatio”. Niiden perään voitaisiin helposti lisätä aikalaisdiagnostisina avainsanoina esimerkiksi ”verkostoyhteiskunta”, ”imagologiat”, ”post-truth” ja ”jälkimoderni”. Postmodernissa yhteiskunnassa identiteetit, imagot ja kaupalliset brändit konstruoidaan suhteessa mediaan ja mediakulttuurin virtauksiin (vrt. Inkinen & Ylä-Kotola 2013; Taylor & Saarinen 1994; Karvonen 1997, 1999).

Käynnissä ollutta kehitystä kuvattiin jo 1990-luvun lopussa muun muassa toteamalla, että ”mediassa käytävä loputon dialogi ja dialogissa syntyvät todellisuuskokemukset ovat ottaneet elämämme majakan paikan” (Turkki 1998, 75). Mielenkiintoinen ja relevantti on myös tämä vuosituhannen taitteessa tehty sosiologinen havainto: ”Elämäntavan yksityistymistä leimaavat nyt vahvasti tilan ja ajan muutokset, jotka eivät suinkaan merkitse, että elämä keskittyisi ydinperheen ympärille. Elämä keriytyy ehkä pikemminkin sähköisten henkilökohtaisten viestintävälineiden ympärille.” (Kopomaa 2000, 120).

Lopuksi: aikalaisdiagnoosi – potilaana nykyaika, lääkityksenä sivistys ja historiallis-filosofis-semioottinen maailmankuva

Minne matka, nykyihminen? Mitä muistamme lähimenneisyydestä? Miten muistamme, selitämme ja ymmärrämme 1900-luvun hämmentävät ja dramaattiset syy-seurausketjut?

Jo ohitettu 20. vuosisata jää historiaan aikakautena, jota leimasivat muun muassa suursodat, väestönkasvu, ekologiset huolenaiheet, globalisaatio, digitalisaatio sekä monet merkittävät arvomurrokset ja kriisit. Luonnontieteet ja teknologia ovat kehittyneet huimaa vauhtia, mutta moni tieteellis-tekninen ”ratkaisu” ja ihmeidentekijä on myös paljastunut myöhemmin ongelmaksi. Esimerkiksi hyönteismyrkky DDT paljastui laajamittaisen käytön jälkeen suomalaisen markkinointinimensä mukaisesti Täystuhoksi ja kiellettiin.

Myös vuosituhannen taitetta on leimannut poikkeuksellisen nopea ja raju kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen muutos eri elämän kentillä. Aikalaisdiagnoosin (vrt. Noro 2000, 2004) ja Zeitgeist-ymmärryksen kannalta viime vuosikymmenet ovat nostaneet esiin paitsi uusia relevantteja kysymyksiä myös lukuisia yllätyksiä. Berliinin muuri murtui aikalaisia hämmentävällä ja innostavalla tavalla vuonna 1989. Harva tulevaisuudentutkija, ennakointiasiantuntija, profeetta, think tank tai tiedustelupalvelu kykeni muutenkaan ennakoimaan viime vuosisadan lopun hämmentäviä tapahtumavyöryjä.²⁷

Shokeeraavina yllätyksinä iskivät läntisen maailman silmille myös 9/11 ja New Yorkin kaksoistornien luhistuminen vuonna 2001 sekä terrorismin ja väkivallan maailmanlaajuinen nousu uutisotsikoihin tämän vuosituhannen puolella. ”Historian lopusta” (Fukuyama 1992) siirryttiinkin uudenlaisten valtaristiriitojen, vihollisuuskuvien, voima-akselien ja -vektorien sekä riskiyhteiskunnan kuvastoon.

Uusi uljas informaatioaika (the Information Age) on näyttäytynyt paitsi tehokkaan verkottumisen ja tiedonvälityksen myös viihteen, trivian ja kulutuksen levottomina orgioina. Suotta ei myös ”elämysyhteiskunnasta” (Die Erlebnisgesellschaft; Schulze 1992) ole tullut keskeinen aikalaisdiagnostinen käsite. Ja kuten todettu, viimeaikaiseen kehitykseen kuuluu, että uudet, runsaasti utooppisia odotuksia ja emansipaation mahdollisuuksia luvanneet mediafoorumit ovat muuttuneet valitettavan usein infoähkyn, triviaviihteen²⁸ ja suoranaisen datasaasteen täyttämiksi ”vessanseiniksi”. Hedelmällisen dialogin ja positiivisen yhteisöllisyyden ohella (digitaalisia) mediaympäristöjä täyttävät usein tyhjänpäiväinen hömppä, erilainen pikkunäppäryys sekä ohipuhuminen ja tietoiset ilkeydet.

Suotta ei takavuosina myöskään puhuttu ”amatöörin kultista” – avainteoksena kirja The Cult of the Amateur. How Today’s Internet Is Killing Our Culture (Keen 2007). Mutta toisaalta voidaan kysyä: onkohan taaskaan uutta alla auringon? Olavi Paavolainen kirjoitti Risti ja hakaristi -teoksen kolmannessa painoksessa (1961) painotekniikan, gutenbergilaisten paperijulkaisujen ja sen ajan ”sisältötuotannosta” tavalla, joka voisi tuoda mieleen oman aikamme some-viestinnän. Näin luonnehti tuonaikaista kehitystä sarkastinen aikalaistarkkailija Paavolainen:

Mutta nykyisin ”kirjoittaa” muodossa tai toisessa joka kymmenes pikkuhenki. Kirjailijoita on legio; ja kirjallisuuden kuolema alkaa, kun kirjailijasta tulee pelkkä ammattilainen. Gutenbergin keksintö on tehnyt mahdolliseksi kaikille komplekseja sairastaville, näivettyneille ja katkeroituneille elämänkaunan kantajille ja kylmille, jäätyneille ”moraalisille tahtoihmisille” saada julkisuuteen kieroa elämännäkemystään ja typeriä, elämänvieraita haaveitaan sekä siten saada aikaan todellisen maailmanmyrkytyksen! Aikakauslehdet, ”äänenkannattajat”, sunnuntailiitteet, viikko- ja kuukausilukemistot ja magazinet ovat niitä tympeitä kanavia, joita myöten tuo kurjien, pienien ja epäonnistuneiden ihmistyyppien henkinen kuona ja saasta johdetaan kaikkialle... (Paavolainen 1961, 432.)

Aikalaisdiagnoosia (saks. Zeitdiagnose; ks. Noro 2000, 2004) tavoittelevan tutkijan, semiootikon ja aikalaistarkkailijan avainkysymys voisi olla, millaisia ”potilaita” uusi media, informaatioyhteiskunta (ks. Webster 1995; Mattelart 2003), post-, trans- ja antihumanistiset teknologiavisiot, yhteiskuntien (post)moderni tilanne ynnä muut ovat kulttuurifilosofisen tarkastelun ja kriittisen aikalaisdiagnoosin kannalta.²⁹ Kaaos ja kosmos, verkostot ja rihmastot, kontingenssi ja kompleksiset järjestelmät… Yksi aikamme keskeisistä akronyymeistä on VUCA – johdettuna sanoista volatility, uncertainty, complexity ja ambiguity. Viime vuosikymmenten aikana on usein tuntunut siltä, että erilaisten epätodennäköisten (mutta vaikutuksiltaan merkittävien) ilmiöiden eli ”villien korttien” ja ”mustien joutsenien” (vrt. Taleb 2007) määrä olisi kasvanut.

Avointen kysymysten lista on pitkä. Riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet? Elämystalouden myönteiset ja kielteiset aspektit? Informaatioyhteiskunnan utopiat ja dystopiat? Mediakulttuurin kanavat ja pullonkaulat? Internet-sukupolvi ja globaalit elämäntyylit? Sosiaalinen media ja efektien tulva? Ihmisten unelmat vs. psyyken ongelmat? Digitaalinen muisti vs. tietojen saatavuus? Kybertilat ja kyberturvallisuus/turvattomuus? Biosfääri, blogofääri, semiosfääri? Kirkasotsaiset ja kapeakalloiset aikalaiset? Julistajat, nokittelijat ja mielensäpahoittajat? Hyperrealismi ja kommunikaation ekstaasi (vrt. Eco, Baudrillard)? Virtuaalitodellisuus ja real life?

Viime vuosina on käyty runsaasti keskustelua muun muassa globalisaation, digitalisaation, biotieteiden ja -teemojen sekä uuden mediateknologian ympärillä. On esitetty rohkeita fantasioita ja mieltä kiihottavia utopioita – toisaalta myös negatiivisia uhkakuvia ja synkkiä dystopioita. Yhteiskunnallisen keskustelun sekä kulttuurisen vallankäytön kentillä on myös nähty ihmiselle ja ihmiskulttuurille luonteenomaisia mentaliteettieroja: toiset kokevat globalisaation, pienentyvän ja monikulttuurisen planeetan sekä digitaalisen mediakulttuurin merkityksen syvällisemmin ja konkreettisemmin kuin toiset.

Olipa edustettu positio mikä hyvänsä, leimaa antava piirre ajallemme on ollut historiallis-filosofis-semioottisen ymmärryksen ohuus. Nykyaika ja -ihminen näyttävät kärsivän monenlaisista ongelmista ja muistinmenetyksistä mutta myös kokonaisnäkemyksen (so. uskottava aikalaisanalyysi ja -synteesi) ja laajakulmaisen panoraamakatseen puutteesta. Tässä yhteydessä mieleen tulevat vääjäämättä Jürgen Habermasin havainnot ”uudesta yleiskatsauksettomuudesta” (die neue Unübersichtlichkeit; Habermas 1985) sekä aikalaisten näköalattomuudesta ja synkistelystä jo 1980-luvulla. Kuten nyt myös tuolloin aikalaistilannetta ympäröivät monenlaiset pelot, jumitukset, jarrumiehet, mielensäpahoittajat ja dystopiat.

Proaktiivinen ”tulevaisuuksien keksiminen” (vrt. Inkinen & Bruun & Lindberg 2002; Bruun & Lindberg & Inkinen 2003) sekä hedelmällinen dialogi erilaisten kulttuurien, ideologioiden ja maailmankatsomusten välillä on myös aikalaishaasteista tärkeimpiä. Nähdäkseni tarvitaan hypen ja utopismin demystifiointia (ks. Inkinen 1995, 1999b), mutta myös luovaa ja innovatiivista ajattelua, rohkeita intellektuaalisia linjauksia, hyvin argumentoituja näkökulmia, yhteiskunnallisia visioita, uskottavia tulevaisuuden strategioita sekä konkreettisia toimenpiteitä nihilismiä, kyynisyyttä ja yleistä aikalaisapatiaa vastaan.

Nykyaikoja koskevan aikalaisdiagnoosin yhteydessä on myös syytä muistuttaa filosofi, psykologi, kulttuurivaikuttaja Eino Kailaa (1890–1958) mukaillen sivistyksen olevan sitä, että menneisyys on läsnä nykyisyydessä. Aikaamme vaivaavat historiattomuus, lyhytmuistisuus ja suoranainen amnesia. Menneisyyden kauhut (kuumat ja kylmät sodat, kulkutaudit, pulavuodet ym.) ovat monelle varsinkin nuoremmalle aikalaiselle jo niin kaukana menneisyydessä, että suhde niihin muodostuu pikemmin fiktiivisistä elokuvista, tietokonepeleistä sekä media- ja populaarikulttuurin lennokkaasta ja ”vaarattomasta” virtuaalikuvastosta kuin reaalimaailman kovista faktoista ja oikeasta todellisuudesta.

Vuosituhannen taitteen aikalaisdiagnostinen reflektio on yksi edellytys oman aikamme itseymmärrykselle ja tulevaisuuden hahmottamiselle. Lähivuosien yhteiskunnallisten ongelmien, haasteiden ja kipupisteiden edessä on nähdäkseni olennaista – jopa elintärkeää – hahmottaa suuret historialliset, kulttuuriset ja moraaliset kehityslinjat. Kokoavien synteesien, tuoreiden näköalojen ja uusien horisonttien (vrt. Paavolainen 1937, 13ff.) tarve on siis ilmeinen. Lisäksi historia toistaa tunnetusti itseään (vrt. ikuisen paluun tematiikka Nietzschellä sekä idän viisausperinteessä). Tässä yhteydessä on hyvä palauttaa mieleen, mitä Erik Ahlman kirjoitti ”Ajanhenki”-artikkelissaan osuvasti jo vuonna 1934:

Melkein järjestään kaikki vielä äskettäin vallinneet yleiset periaatteet horjuvat, melkein kaikkea, millä taannoin oli ihmisten tietoisuudessa suorastaan selviön luonne, epäillään tai se leimataan aikansa eläneeksi. Ja paljo sellainen, jota pidettiin voitettuna kantana, nousee uudestaan pinnalle ja saa intohimoisia kannattajia.

Tosin esim. yhä edelleen monet uskovat individualismiin kulttuurimme keskeisenä periaatteena ja arvelevat, että kehityksen tulee käydä siihen suuntaan, että sitä syvennetään ja henkistetään; mutta individualismi kohtaa tiellään voimakkaan vastavirtauksen, kollektivismin, joka hylkää kaiken yksilön tai – filosofisemmin sanottuna – persoonallisuuden ”palvonnan” ja tahtoo yksilöistä tehdä omia viimeisiä päämääriään vailla olevia, suuremman kokonaisuuden elimiä. (Ahlman 1934, 6.)

Näin siis filosofi-aikalaistarkkailija yli 80 vuotta sitten. Individualismi vs. kollektivismi? Meidän on myös syytä kysyä, millainen on Ahlmanin (1892–1952) hengessä arvioituna nykyihmisen arvojen ja välineiden maailma (Ahlman 1967 [1920], ks. myös Ahlman 1939; vrt. Kiiskinen 2011, 29–33). Millaisia ovat (post)modernin ajan keskeiset Zeitgeistarvot ja kulttuuriset virtaukset? Kuinka menneisyyden tuntemus, aikalaiskriittinen reflektio, kulttuurinen muisti, humanistiset hyveet ja historiallis-filosofis-semioottinen maailmankuva (ks. myös Inkinen 2017a, 2017b) voisivat kaiken keskellä ja kaikesta huolimatta kehittää kulttuureja, sivilisaatioita ja ihmiskuntaa?

Lisäksi ja lopuksi on todettava, että optimismin ja pessimismin ohella aikalaisajattelussa esiintyy ilahduttavasti myös meliorismi: maailmankatsomus ja elämänasenne, jossa avainnäkemys on toivo paremmasta ja jossa valmistaudutaan ponnistelemaan hyvän puolesta pahaa ja kielteistä kehitystä vastaan. (Ks. Inkinen & Gustafsson 2009; Pihlström 2008, 4–5.)

Kirjoittaja haluaa lämpimästi kiittää Niilo Helanderin Säätiötä, jonka myöntämä apuraha on mahdollistanut työskentelyn 1900-luvun historian ja aikalaisdiagnoosin parissa vuodenvaihteessa 2015–2016.

Viitteet

1.     Tämä kirjoitus perustuu Oscarin päivän esitelmääni (Tieteiden talo, Helsinki 1.12.2016) sekä aikaisempiin ajan henkeä (Zeitgeist) ja aikalaisvirtauksia käsitelleisiin teksteihini (esim. Inkinen 1999a, 1999c, 2012, 2015.). Oscarin päivän teemana oli ”Merkitys, muistaminen, aika – historian ikuinen paluu”. Olen kiitollinen Suomen ja maailman semiotiikkayhteisölle intellektuaalisesti innostavasta toiminnasta ja dialogista, johon olen voinut osallistua 1990-luvun alusta lähtien.

2.     On oireellista, että aikalaiskeskustelun perussanastoon on vakiintunut sosiologi Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan käsite. Beckin klassikkoteos Risikogesellschaft (1986) julkaistiin samana kohtalokkaana vuonna, kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus hämmensi ja ravisti maailmaa. Nykyisenä epävarmuuden aikana (globaalit riskit, ekologiset huolenaiheet, talouden turbulenssit, maailmanpolitiikan murrokset, väkivalta ja terrorismi, psyykkiset ja sosiaaliset ongelmat…) ajatus riskiyhteiskunnasta on taas ajankohtainen.

3.     Tämä latinankielinen ilmaus on viite antiikin kuuluisaan sanontaan: Navigare necesse est, vivere non est necesse. Käännös suomeksi: ”Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei.”

4.     Sosiaalisen median käsite on muutenkin ongelmallinen. Miltei kaikki viestintä perustuu vuorovaikutukseen, ihmisiin ja yhteisöihin. Myös perinteinen (joukko)viestintä on perustaltaan sosiaalista.

5.     Kriitikoiden mukaan tietokoneen excel-taulukosta on tullut teknokraattisen ja rahanahneen ajan mittatikku. Asiat mitataan ja lasketaan – usein naiivisti, lyhytnäköisesti, virheellisesti ja seurauksista piittaamatta. Datamassoista ja niiden analyysistä on pitkä matka syvällisempään ymmärrykseen, sivistykseen, laadukkaaseen tulevaisuuden suunnitteluun ja viisaisiin päätöksiin.

6.     Käsittelin näitä teemoja Filosofiklubin alustuksessani sekä sitä seuranneessa aktiivisessa, innostavassa keskustelussa (”Aikalaisdiagnoosi – nykyihmisen arvojen ja välineiden maailma”, Filosofiklubi, Helsingin Kruununhaka 23.3.2016).

7.     Näistä utopioista ja niiden kritiikistä jo 1990-luvulla ks. Eerikäinen 1994; Inkinen 1995, 1999b.

8.     Espanjan lisäksi Baumanin haastattelu on luettavissa verkossa myös englanniksi. Ks. de Querol 2016a, 2016b (luettu 20.4.2017).

9.     https://en.oxforddictionaries.com/word-of-the-year/word-of-the-year–2016        (luettu

20.4.2017)

10.  http://gfds.de (luettu 20.4.2017)

11.  https://de.wiktionary.org/wiki/postfaktisch (luettu 20.4.2017)

12.  Viime vuosikymmenten aikana on usein esitetty (ja suorastaan toivottu), että postmoderni olisi jotenkin jo ohitse ja ylitetty kulttuurivaihe. Yhtenä mielenkiintoisena haastajana on esiintynyt transmoderni(smi), joka näyttäisi ammentavan sekä modernin että postmodernin perinteestä mutta suhtautuvan toisaalta niihin molempiin myös kriittisesti. Transmoderni(smi) tuntuu ymmärtävän ja hyväksyvän henkisyyden, uskontojen, optimismin ja ekologisen tiedostavuuden kaltaisia teemoja ja diskursseja. Transmodernististen näkökulmien esittäjinä tunnetaan mm. argentiinalais-meksikolainen Enrique Dussel (s. 1934) sekä espanjalainen Rosa María Rodríguez Magda (s. 1957).

13.  Sitaatti teoksessa McLuhan & Zingrone (1997, 274).

14.  Kanadalaisen McLuhanin ja suomalaisen tulenkantaja Olavi Paavolaisen (johon palataan tarkemmin myöhemmin) henkilöhistoriasta, toiminnasta, visionäärisistä ajatuksista, verbaalisista taidoista ja julkisuusprofiilista voi löytää paljonkin samankaltaisuutta.

15.  Kulttiarvoon nousseen tv-mainoksen ohjasi Alien- ja Blade Runner -teoksistaan tunnettu Ridley Scott (s. 1937). Applen kehityksestä ja Steven Jobsin elämästä ks. Isaacson 2011.

16.  Noosfääristä ks. esim. de Chardin 1971 [1955], passim.

17.  Nam June Paikin merkittäviin avainteoksiin kuuluu mm. videoinstallaatio TV Buddha (1974).

18.  Paavolaisen elämästä ja tuotannosta ks. tarkemmin Kurjensaari 1975; Riikonen 2014; Inkinen 1999a, 99–101.

19.  ”Ajan hengestä”, ”ajanhengestä” ja ”aikakauden hengestä” ks. myös Ahlman 1934; Inkinen 1999a, 2009; Itkonen 2009, 2012; Noro 2000, 2004; Pyöriä 1999; Ojanen 2016, 199–215.

20.  JULMA = Julkisuuden merkitykset arkielämässä.

21.  Fin de siècle -ilmaus syntyi alun perin Ranskassa 1800-luvun lopussa kuvaamaan kyynisiä, tylsistyneitä, pessimistisiä, dekadentteja ja nautinnonhaluisia aikalaistunnelmia. Toisaalta 1800–1900-luvun taitteen kulttuuri-ilmapiiriin liittyivät tunne muutoksesta ja uuden aikakauden alkamisesta. Ilmaus levisi nopeasti muualle Eurooppaan. (Ks. Lyytikäinen 1996; Bauer et al. 1977; Asholt & Fähnders 1993).

22.  Kiitän Tarmo Malmbergia monista antoisista takavuosien keskusteluistamme sekä hänen lähettämästään sähköpostiviestistä (28.5.1999), jossa tätä asiaa kehitellään.

23.  Historiallisista yhteyksistä ja paralleeleista sekä teknoutopioista ja kritiikistä jo 1900-luvulla ks. Eerikäinen 1994; Inkinen 1995, 1999b.

24.  Postmodernia ajattelua ja ilmiömaailmaa koskevana kirjallisuutena ks. esim. Lyotard 1985; Jameson 1989, 1998; Bauman 1993, 1995a, 1995b, 1996; Kroker & Cook 1988; Harvey 1990. Kaipaavasta modernista (ml. kytkökset nostalgian ja utopian kokemuksiin) ks. Grönholm & Paalumäki 2015. Mielenkiintoisena aikalaiskirjallisuutena moderniin ja postmoderniin liittyen ks. myös Latour 2006.

25.  Avantgardistisen VR- eli VT-teknologian visioita sekä filosofis-semioottisesti mielenkiintoisia näkökulmia simulaatiokulttuuriin, vaihtoehtoisiin todellisuuksiin ja mahdollisiin maailmoihin (possible worlds) käsiteltiin seikkaperäisesti mediatutkimuksen ja semiotiikan konteksteissa jo 1990-luvun alussa; vrt. Inkinen 1993, 2007.

26.  Unien, unelmien ja unelmoinnin kulttuuri on helppo todentaa postmodernia kameleonttiihmistä (ks. Itkonen & Heikkinen & Inkinen 2015) puhuttelevan arkisen mediatodellisuuden kautta – mainokset, musiikkivideot, peliteollisuus, fantasiat, viihteellinen infotainment-, edutainment- ja tittytainment-tarjonta yms.

27.  Arto Noro (2000, 323) on todennut, että ”Ulrich Beck teki ensimmäisenä rohkean siirron 1980-luvun puolivälissä saksalaisessa sosiologiassa esittämällä ’Zeitdiagnosea’ riskiyhteiskunnasta. Sitten yleisenä teoreetikkona tunnettu Anthony Giddens teki genre-kääntymyksensä julkaisemalla Stanford-luentonsa kirjana The Consequences of Modernity 1990-luvun alussa ja heti perään pari aikalaisdiagnostista kirjaa modernista identiteetistä ja intiimeistä suhteista.

Sittemmin ovat Beckin ja Giddensin aikalaisdiagnostiset polut leikanneet ja on syntynyt ’refleksiivisen modernisaation teoria’ […]”.

28.  Jo 1980-luvulla media- ja aikalaiskriitikkona kansainvälistä huomiota saanut Neil Postman oli huolestunut siitä, että viihteellisen joukkoviestinnän vuoksi me nykyihmiset ”huvitamme itsemme hengiltä”. Näistä mielenkiintoisista ajatuksista ja televisioajan mediakritiikistä ks. Postman 1987 (alkup. Amusing Ourselves to Death. Public Discourse in the Age of Show Business,

1985).

29.  Arto Noron (2000, 323) sanoin ”[y]leisesti ottaen aikalaisdiagnoosi pyrkii vastaamaan kysymyksiin: keitä me olemme, ja mikä on tämä aika? Käsitehistorioitsijat (Koselleck etunenässä) ovat esittäneet, että nämä kysymykset aikakauden (epookin) luonteesta ovat vaivanneet modernia ihmistä modernin läpimurrosta (1750–1850) asti, eli kun kokemuksemme ja odotushorisonttimme välille syntyy ero; kun pelastushistoriat väistyvät ja aika itse liikuttaa historiaa; kun tulevaisuus on avoin ja temporaaliset käsitteet – edistys, kehitys, kriisi, vallankumous ja suunnitelma – tulevat tärkeiksi.” Ks. myös Honkanen 2004.

Lähteet

Ahlman, Erik 1934. ”Ajanhenki”. Päiväkirja 1 (1), 6–8.

^___ 1939. Kulttuurin perustekijöitä. Kulttuurifilosofisia tarkasteluja. Jyväskylä & Helsinki:

Gummerus.

^___ 1967 [1920]. Arvojen ja välineiden maailma. Eettis-idealistinen maailmantarkastelukoe.

Porvoo & Helsinki: WSOY.

Asholt, Wolfgang & Fähnders, Walter (Hg.) 1993. Fin de siècle. Erzählungen, Gedichte, Essays.

Stuttgart: Reclam.

Barabási, Albert-László 2002. Linkit. Verkostojen uusi teoria. Alkup. Linked. The New Science of Networks. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Baudrillard, Jean 1988. The Ecstasy of Communication. New York: Semiotext(e).

^___ 1991 [1987]. Ekstaasi ja rivous. Alkup. L’autre par lui-même. Habilitation. Suom. Panu

Minkkinen. Helsinki: Gaudeamus.

Bauer, Roger & Heftrich, Eckhard & Koopmann, Helmut et al. (Hg.) 1977. Fin de siècle. Zu Literatur und Kunst der Jahrhundertwende. Fankfurt am Main: Vittorio Klostermann.

Bauman, Zygmunt 1993. Intimations of Postmodernity. London & New York: Routledge.

___ 1995a. Postmodern Ethics. Oxford & Cambridge, MA: Blackwell.

^___ 1995b. Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Oxford & Cambridge, MA: Blackwell.

___ 1996. Postmodernin lumo. Toim. Pirkkoliisa Ahponen & Timo Cantell. Suom. Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino.

___ 2000. Liquid Modernity. Cambridge: Polity.

___ 2002 [2000]. Notkea moderni. Tampere: Vastapaino.

___ 2006. Liquid Fear. Cambridge: Polity.

^___ 2007. Liquid Times. Living in an Age of Uncertainty. Cambridge: Polity.

Beck, Ulrich 1986. Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Moderne. Frankfurt/Main: Suhrkamp.

___ 1999. World Risk Society. Cambridge: Polity Press.

Bell, Daniel 1973. The Coming of Post-Industrial Society. A Venture in Social Forecasting. New

York: Basic Books.

Benjamin, Walter 1989 [1940]. Historian käsitteestä. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Benjamin, Walter, Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta, 177–189. Toimittaneet Markku Koski & Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto & Tutkijaliitto.

Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas 1966. The Social Construction of Reality. A Treatise in the Sociology of Knowledge. New York: Anchor Books.

Bruun, Henrik & Lindberg, Fredrik & Inkinen, Sam (red.) 2003. Framtiden i nuet. Om konsten att möta det okända. Helsingfors: Söderströms.

Bullock, Alan & Stallybrass, Oliver (eds.) 1988 [1977]. The Fontana Dictionary of Modern Thought. London: Fontana Press.

Castells, Manuel 1996. The Rise of the Network Society. The Information Age: Economy, Society and Culture, vol. I. Malden, MA & Oxford: Blackwell Publishers.

^___ 1997. The Power of Identity. The Information Age: Economy, Society and Culture, vol. II. Malden, MA & Oxford: Blackwell Publishers.

^___ 1998. End of Millennium: The Information Age: Economy, Society and Culture, vol. III. Malden, MA & Oxford: Blackwell Publishers.

de Chardin, Pierre Teilhard 1971 [1955]. The Phenomenon of Man. Introduction by Sir Julian Huxley. London: Collins / Fontana Books.

Debord, Guy 2005 [1967]. Spektaakkelin yhteiskunta. Alkup. La société du spectacle. Suom. Tommi Uschanov. Helsinki: Summa.

della Porta, Donatella 2000. Edustuksellisten demokratioiden haasteet. Politiikka 4/2000, 235–246.

Denzin, Norman K. 1991. Images of Postmodern Society. Social Theory and Contemporary Cinema. London et al.: Sage.

Dijk, Jan van 2006 [1991]. The Network Society. Social Aspects of New Media. Second edition. Alkup. De netwerkmaatschappij. Sociale aspecten van nieuwe media. London et al.: Sage.

Eerikäinen, Hannu 1994. Muutos ja utopia: media, postmoderni, avantgarde. Mediatieteellisiä tarkasteluja. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta, mediatieteen laitos. Lisensiaatintyö.

___ 1998. Tarmo Malmberg – melankolinen modernisti. Ajatuksia ”kriittisestä modernismista”, yliopistosta ja tutkijan työstä. Teoksessa Inkinen, Sam & Sundgren, Eva & Ylä-Kotola, Mauri (toim.), Mediatieteen kysymyksiä 2. Kirjoituksia modernista ja postmodernista kulttuurista, 407–454. Mediatieteen julkaisuja C2. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta.

Fukuyama, Francis 1992. Historian loppu ja viimeinen ihminen. Alkup. The End of History and the Last Man. Suom. Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY.

Grönholm, Pertti & Paalumäki, Heli (toim.) 2015. Kaipaava moderni. Nostalgian ja utopian kohtaamisia Euroopassa 1600-luvulta 2000-luvulle. Turku: Turun historiallinen yhdistys.

Habermas, Jürgen 1981a. Theorie des kommunikativen Handelns. Bd. 1. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

___ 1981b. Theorie des kommunikativen Handelns. Bd. 2. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

___ 1985. Die Neue Unübersichtlichkeit. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Hapuli, Ritva & Mäkinen, Katriina & Paavolainen, Paula & Immonen, Kari (1990). Esipuhe. Teoksessa Paavolainen, Olavi, Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita, v–xix. Neljäs painos. Helsinki: Otava.

Harvey, David 1990. The Condition of Postmodernity. An Enquiry into the Origins of Cultural Change. Oxford: Blackwell.

Hess-Lüttich, Ernest W. B. 1999. Towards a Narratology of Holistic Texts. The Textual Theory of Hypertext. Teoksessa Inkinen, Sam (ed.), Mediapolis. Aspects of Texts, Hypertexts and Multimedial Communication, 3–20. Berlin & New York: Walter de Gruyter.

Honkanen, Antti 2004. Sosiologian uusin uusi.

Huxley, Aldous 2012 [1932]. Uljas uusi maailma. Alkup. Brave New World. Suom. I. H. Orras.

12. painos. Helsinki: Tammi.

Inkinen, Sam 1993. Virtuaalinen unelma – virtuaalitodellisuus jälkimodernina utopiana.

Teoksessa Inkinen, Sam & Salmi, Markku (toim.), Tulevaisuuden esihistoria, 19–52. Helsinki: Painatuskeskus.

___ 1995. Internet, ”informaatiovaltatiet” ja tietoyhteiskunta. Kommentti elektronisen ylevän retoriikkaan. Lähikuva 1/95, 5–34.

___ 1998. 90-luvun sukupolvikäsitteet: ”G-sukupolvi” ja ”verkkosukupolvi” ajan hengen ilmauksina. Teoksessa Houni, Pia & Suurpää, Leena (toim.). Kuvassa nuoret, 165–185. Tampere: Tampere University Press.

^___ 1999a. Teknokokemus ja Zeitgeist. Digitaalisen mediakulttuurin yhteisöjä, utopioita ja avantgarde-virtauksia. Acta universitatis Lapponiensis 28. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

___ 1999b. The Internet, ”Data Highways” and the Information Society. A Comment on the Rhetoric of the Electronic Sublime. Teoksessa Inkinen, Sam (ed.), Mediapolis. Aspects of Texts, Hypertexts and Multimedial Communication, 243–290. Berlin & New York: de Gruyter.

___ 1999c. Globalisaatio, digitalisaatio ja ’ajan henki’. Lähtökohtia vuosituhannen vaihteen aikalaisdiagnoosille. Teoksessa Järvinen, Aki & Mäyrä, Ilkka (toim.), Johdatus digitaaliseen kulttuuriin, 51–72. Tampere: Vastapaino.

___ 1999d. Marshall McLuhan. Johdatus tuotantoon, teoriaan ja henkilöhistoriaan. Teoksessa Inkinen, Sam & Ylä-Kotola, Mauri (toim.), Mediatieteen kysymyksiä 3: Kirjoituksia mediakulttuurista, 745–796. Mediatieteen julkaisuja C2. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta.

___ 2006. Homo creativus. Havaintoja eräistä aikalaiskäsitteistä sekä luovuuden mysteeristä.

Teoksessa Inkinen, Sam & Karkulehto, Sanna & Mäenpää, Marjo & Timonen, Eija (toim.), Minne matka, luova talous?, 15–44. Oulu: Rajalla ja Oulun yliopisto & Rovaniemi: Lapin yliopisto & Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

___ 2007. Virtuaalitodellisuus. Asiantuntija-artikkeli teoksessa Maamme Suomi, 85–85. Espoo: Weilin+Göös.

___ 2009. Zeitgeist – Ajan henki. Taide & Design 2/2009, 98–107.

___ 2011. [taiteilijaesittely]. Teoksessa Pyhäniemi 2011, 40–41. Hollola: Pyhäniemen kartano.

___ 2012. Väline on viesti? Huomioita viestinnän tutkimuksesta, uusista medioista ja aikalaiskulttuurin muutoksesta. Teoksessa Eronen, Maria & Pieniniemi, Simo (toim.),

Välineiden viesti: kun perinteinen ja uusi media kohtaavat. Juhlakirja professori Tarmo Malmbergin kunniaksi, 170–203. Vaasan yliopiston julkaisuja. Tutkimuksia 300, Viestintätieteet 2. Vaasa: Vaasan yliopisto.

___ 2015. Kameleontti-ihmisen mieltä ja kieltä etsimässä. Havaintoja (post)modernin elämysyhteiskunnan, mediakulttuurin, kaupunkitilojen, hospitality-alan ja palvelukonseptien kehityksestä. Teoksessa Itkonen, Matti & Heikkinen, V. A. & Inkinen, Sam (toim.), Kameleonttikuluttajan paluu. Aikamatkaaja kotiseutua, maailmankylää ja elämystä etsimässä, 153–206. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

___ 2017a. Itämeren tytär – historiaa ja kulttuuria. Havaintoja ja ajatuksia Helsingin,

Munkkiniemen ja Kalastajatorpan paikan hengestä. Teoksessa Heikkinen, V. A. & Itkonen, Matti & Inkinen, Sam (toim.), Tarinoita satavuotiaasta Kalastajatorpasta. Helsinkiläisen tapahtuma-, kulttuuri- ja elämyskeitaan kehitys kesäkahvilasta maailmanluokan kokoushotelliksi, 263–296. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

___ 2017b. Aikamatka 1900-luvulle. ”Nykyaikoja etsimässä” eli aikalaistarkkailija-flanöörin matka Töölöstä Munkkiniemeen ja lukuisiin historiallis-filosofisiin tarina-aarteisiin. Teoksessa Heikkinen, V. A. & Itkonen, Matti & Inkinen, Sam (toim.), Tarinoita satavuotiaasta Kalastajatorpasta. Helsinkiläisen tapahtuma-, kulttuuri- ja elämyskeitaan kehitys kesäkahvilasta maailmanluokan kokoushotelliksi, 297–329. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

Inkinen, Sam & Bruun, Henrik & Lindberg, Fredrik (toim.) 2002. Tulevaisuus.nyt.

Riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet. Helsinki: Finn Lectura.

Inkinen, Sam & Gustafsson, Juuso-Ville 2009. Entooppinen tulevaisuusajattelu. Näkökulmia innovaatioprosesseihin, semiotiikkaan ja huomisen ennakointiin. Teoksessa HartamaHeinonen, Ritva & Sorvali, Irma & Tarasti, Eero & Tarasti, Eila (toim.), Kielen ja kulttuurin saloja. In honorem Pirjo Kukkonen 5.9.2009, 69–88. Acta Semiotica Fennica

XXXV. Imatra: International Semiotics Institute & Helsinki: Semiotic Society of Finland.

Inkinen, Sam & Kaivo-oja, Jari 2009. Understanding Innovation Dynamics. Aspects of Creative Processes, Foresight Strategies, Innovation Media, and Innovation Ecosystems. FFRC eBook 9/2009. Turku & Helsinki & Tampere: Finland Futures Research Centre, Turku School of Economics.

Inkinen, Sam & Salmi, Markku 1996a. Media aseena ja työkaluna. Hakkereita, teknohippejä ja koneromantiikkaa uuden median verkoissa. Teoksessa Tarkka, Minna & Hintikka, Kari A.

& Mäkelä, Asko (toim.), Johdatus uuteen mediaan, 85–106. Helsinki: Edita.

___ 1996b. Teknoanarkiaa ja medialapsia – johdatus 90-luvun elektroniseen vastarintaan. Nuorisotutkimus 14 (1996): 3, 28–41.

Inkinen, Sam & Ylä-Kotola, Mauri 2013. ”Imagologiat” informaatioteknologiaa kommentoivana ja ylevöittävänä aikalaisfilosofiana. Teoksessa Martela, Frank & Järvilehto, Lauri & Kenttä, Peter & Korhonen, Jaakko (toim.), Esa Saarinen – Elämän filosofi, 57–66. Aalto-yliopiston julkaisusarja CROSSOVER 7/2013. Aalto-yliopiston Perustieteiden korkeakoulu, Tuotantotalouden laitos.

Isaacson, Walter 2011. Steve Jobs. New York: Simon & Schuster.

Itkonen, Matti 2009. Kulttuurikuvia kotomaasta. Filosofisia tutkielmia ajan ja paikan hengestä. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisuja 80. Jyväskylä: Kampus Kustannus.

^___ 2012. Aikaikkuna 1930-lukuun. Filosofisia tutkielmia suomalaisuudesta ja varkautelaisuudesta. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisuja 80. Jyväskylä: Kampus Kustannus.

Itkonen, Matti & Heikkinen, V. A. & Inkinen, Sam (toim.) 2015. Kameleonttikuluttajan paluu. Aikamatkaaja kotiseutua, maailmankylää ja elämystä etsimässä. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

Jameson, Fredric 1989 [1984]. Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa. Alkup. ”Postmodernism, or the Cultural Logic of Late Capitalism”. Suom. Erkki Vainikkala ja työryhmä. Teoksessa Kotkavirta, Jussi & Sironen, Esa (toim.), Moderni/postmoderni.

Lähtökohtia keskusteluun, 227–279. 2. korjattu ja täydennetty painos. Jyväskylä: Tutkijaliitto.

^___ 1998. The Cultural Turn. Selected Writings on the Postmodern, 1983–1998. London & New

York: Verso.

Jensen, Rolf 1999. The Dream Society. How the Coming Shift from Information to Imagination Will Transform Your Business. New York: McGraw-Hill.

Julkunen, Pertti 1997. Ajan henki: marttyyrit ja väärinymmärtäjät. Teoksessa Julma-projekti (toim.), Ajan henki. Antologia minun omista minuuksistani, 7–25. Julkaisuja C22. Tampere: Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos.

___ 1998. Modernin ajan järki ja henki. Teoksessa Inkinen, Sam & Sundgren, Eva & YläKotola, Mauri (toim.), Mediatieteen kysymyksiä 2. Kirjoituksia modernista ja postmodernista kulttuurista, 237–286. Mediatieteen julkaisuja C2. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta.

Julma-projekti (toim.) 1997. Ajan henki. Antologia minun omista minuuksistani. Julkaisuja C22.

Tampere: Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos.

Karvonen, Erkki 1997. Imagologia. Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä, kritiikkiä. Acta Universitatis Tamperensis 544. Tampere: Tampereen yliopisto.

^___ 1999. Elämää mielikuvayhteiskunnassa. Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Helsinki: Gaudeamus.

Keen, Andrew 2007. The Cult of the Amateur. How Today’s Internet Is Killing Our Culture. New

York: Currency.

Keyes, Ralph 2004. The Post-Truth Era. Dishonesty and Deception in Contemporary Life. New

York: St. Martin’s.

Kiiskinen, Jouni 2011. Visuaalinen tie arvoelämään – Aleksanteri Ahola-Valon itsekasvatuksen menetelmä ja etiikka. Aalto-yliopiston julkaisusarja, väitöskirjat 6/2011. Aalto yliopiston taideteollinen korkeakoulu.

Kopomaa, Timo 2000. Kännykkäyhteiskunnan synty. Tihentyvä arki, tiivistyvä kaupunki.

Helsinki: Gaudeamus.

Kroker, Arthur & Cook, David 1988 [1986]. The Postmodern Scene. Excremental Culture and Hyper-Aesthetics. London et al.: Macmillan.

Kurjensaari, Matti 1975. Loistava Olavi Paavolainen. Henkilö- ja ajankuva. Helsinki: Tammi.

Lanier, Jaron 2010. Et ole koje. Manifesti. Alkup. You Are Not a Gadget. A Manifesto. Suom.

Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Latour, Bruno 2006 [1991]. Emme ole koskaan olleet moderneja. Alkup. We Have Never Been

Modern. Suom. Risto Suikkanen. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen, Mikko 1989. Kirjallisuuden kategoriasta kirjoittamisen käytäntöihin. Raymond Williamsin kulttuuriteoreettisesti pohjattu kirjallisuusteoria. Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede, julkaisuja 22. Tampere: Tampereen yliopisto.

Levinson, Paul 1999. Digital McLuhan. A Guide to the Information Millennium. London &

New York: Routledge.

Lyotard, Jean-François 1985 [1979]. Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Alkup. La Condition postmoderne. Rapport sur le savoir. Suom. Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino.

Lyytikäinen, Pirjo 1996. Vuosisadanvaihteen symbolismi ja dekadenssi. Teoksessa Lyytikäinen, Pirjo & Kalliokoski, Jyrki & Kantokorpi, Mervi (toim.), Katsomuksen ihanuus. Kirjoituksia vuosisadanvaihteen taiteista, 7–16. Helsinki: SKS.

Malmberg, Tarmo 1999. Re: Helsinki. [Sam Inkiselle lähetetty Internet-sähköpostiviesti

28.5.1999.]

Mattelart, Armand 2003 [2001]. The Information Society. An Introduction. London et al.: Sage.

McLuhan, Eric & Zingrone, Frank 1997 [1995]. Essential McLuhan. London & New York: Routledge.

McLuhan, Marshall 1962. The Gutenberg Galaxy. The Making of Typographic Man. Toronto: University of Toronto Press.

^___ 1964. Understanding Media. The Extensions of Man. New York: Macmillan.

^___ 1968 [1964]. Ihmisen uudet ulottuvuudet. Alkup. Understanding Media. The Extensions of

Man. Suom. Antero Tiusanen. Helsinki: WSOY.

Miller, Jonathan 1971. McLuhan. Fontana Modern Masters. London: Fontana/Collins.

Noro, Arto 2000. Aikalaisdiagnoosi sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä. Sosiologia 37

(4), 321–329.

___ 2004. Aikalaisdiagnoosi: sosiologisen teorian kolmas lajityyppi? Teoksessa Rahkonen, Keijo (toim.), Sosiologisia nykykeskusteluja, 19–39. Helsinki: Gaudeamus.

Ojanen, Eero 2016. Henki ja sivistys – paikallisuuden näkökulma J. V. Snellmanin ajattelussa Saima-lehden 1844–1846 Kuopiota käsittelevän aineiston valossa. Snellman-instituutin

A-sarja 26/2016. Kuopio: Snellman-instituutti.

Otte, Peter 1994. The Information Superhighway. Beyond the Internet. Indianapolis: Que

Corporation.

Paavolainen, Olavi 1937 [1936]. Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia. Kolmas painos.

Jyväskylä: Gummerus.

^___ 1961 [1938]. Risti ja hakaristi. Uutta maailmankuvaa kohti. Kolmas painos. Teoksessa Paavolainen, Olavi, Valitut teokset III, 245–494. Helsinki: Otava.

___ 1990 [1929]. Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita. Neljäs painos. Helsinki: Otava. Paik, Nam June & Mallander, Jan Olof 1995. Otteita Nam June Paikin kanssa käydystä pöytäkeskustelusta italialaisessa ravintolassa Grand Streetillä toukokuun lopulla 1994. Käännös Tomi Snellman. Teoksessa Hilska, Sari & Saari, Lars (toim.), Nam June Paik.

Videoveistoksia ja -installaatioita. Ars Nova 1.7.–10.9.1995, 48–52. [Näyttelykatalogi.]

Pietilä, Veikko 1998. Marshall McLuhan: modernisti vai postmodernisti. Teoksessa Inkinen, Sam & Sundgren, Eva & Ylä-Kotola, Mauri (toim.), Mediatieteen kysymyksiä 2. Kirjoituksia modernista ja postmodernista kulttuurista, 351–388. Mediatieteen julkaisuja C2. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta.

Pihlström, Sami. 2008. Ajan ja ajallisuuden metafysiikasta ja etiikasta. Synteesi 2/2008, 2–12.

Postman, Neil 1987 [1985]. Huvitamme itsemme hengiltä. Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella. Alkup. Amusing Ourselves to Death. Public Discourse in the Age of Show Business. Helsinki: WSOY.

Pyöriä, Pasi 1999. Postmodernin post mortem: Entä nyt kun postmodernikin on jo ajanut ohi? niin & näin 1/99, 58–62.

de Querol, Ricardo 2016a. Zygmunt Bauman: “Las redes sociales son una trampa”. El País 9.1.2016.

___ 2016b. Zygmunt Bauman: “Social media are a trap”. El País 25.1.2016.

Rahkonen, Keijo 1996. Utopiat ja anti-utopiat. Kirjoituksia vuosituhannen päättyessä. Helsinki:

Gaudeamus.

Riikonen, H. K. 2014. Nukuin vasta aamuyöstä, Olavi Paavolainen 1903−1964. Helsinki:

Gummerus.

Saarikoski, Pentti 1962. Mitä tapahtuu todella? Helsinki: Otava.

Schulze, Gerhard 1992. Die Erlebnisgesellschaft. Kultursoziologie der Gegenwart. Fulda: Campus

Verlag.

Spengler, Oswald 1961 [1918–1922]. Länsimaiden perikato. Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja. Lyhennetty laitos. Alkup. Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Suom. Yrjö Massa. Helsinki: Kirjayhtymä.

Taleb, Nassim Nicholas 2007. Musta joutsen. Erittäin epätodennäisen vaikutus. Alkup. The Black Swan. The Impact of the Highly Improbable. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki:

Terra Cognita.

Tapscott, Don 1998. Growing Up Digital. The Rise of the Net Generation. New York et al.:

McGraw-Hill.

Taylor, Mark C. & Saarinen, Esa 1994. Imagologies. Media Philosophy. London: Routledge.

Turkki, Teppo 1998. Minuus mediassa. Uusia identiteettejä metsästämässä. Jyväskylä: Atena.

Vattimo, Gianni 1991 [1989]. Läpinäkyvä yhteiskunta. Alkup. La società trasparente. Suom. Jussi

Vähämäki. Helsinki: Gaudeamus.

Virilio, Paul 1986. Speed and Politics. An Essay on Dromology. New York: Autonomedia.

Virilio, Paul & Lotringer, Sylvere 1983. Pure War. Translated by Mark Polizotti. New York: Semiotext(e).

Webster, Frank 1995. Theories of The Information Society. The International Library of Sociology.

London: Routledge.

Wolf, Gary 1996. The Wisdom of Saint Marshall, the Holy Fool. Wired 4.01 (January), 122– 125, 182–186.