Juha Kuisma: Ilmasto, resilienssi ja supistuvan talouden teoria

Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n kokoamien tilastojen mukaan maailman keskilämpötila on noussut yhdellä Celsius-astella sitten esiteollisen ajan. Tästä olemme selvillä. Mutta kuinka moni meistä muistaa, että Suomen mitattu keskilämpötila on noussut jo kahdella asteella? Jos ilmastonmuutos saataisiin virallisen politiikan tavoitteen mukaisesti pysäytettyä 1,5-2 asteen keskilämpötilan nousuun, tarkoittaa se Suomessa 3-4 asteen nousua. Tämä vaikuttaa jo metsien puulajisuhteisiin ja yleisesti ekosysteemeihin.

Pitkässä maassa ilmaston lämpeneminen vaikuttaa eri tavoin. Etelä-Suomessa talvi on lyhentynyt kuukaudella. Pohjois-Suomessa ilmasto on alun perinkin kylmempää, joten tähänastinen muutos ei siellä ole ollut yhtä suurta. Olemme saamassa viidennen vuodenajan: säältään epämääräisen harmaan ja leudon marraskuun pätkittäiset toistot talven eri kohtiin.

Suomalaisen hiilijalanjälki

Monella suomalaisella on käsitys, että maalla asuvan keskimääräinen hiilijalanjälki olisi erityisen suuri. Mielikuva johtuu lähinnä siitä, että etäisyydet maaseudulla ovat kaupunkia pitempiä. Maalla kun ajetaan näitä matkoja autolla. Joipa valistunut kaavoittaja saattaa tällä perusteella estää maaseutukyliin rakentamista. Tämän otaksuman peilikuvana on monen ympäristöihmisen käsitys, että kaupungissa asuminen säästää luontoa ja on siksi toivottava kehityssuunta.

Tutkijain totuus on kuitenkin toisenlainen. Sanna Ala-Mantila on selostanut (3.4. 2019) Aalto-yliopistossa työskentelevän professori Seppo Junnilan ryhmän tutkimustuloksia, joiden mukaan maalla asuvan hiilijalanjälki per hlö on alle 9 tonnia C02 per vuosi. Vastaavat luvut kehyskunnissa ja pienemmissä kaupungeissa ovat 9,5 tonnia CO2/vuosi. Pääkaupunkiseudulla hiilijalanjälki 11 – 12 tonnia CO2/vuosi. Miten tämä julkisessa keskustelussa vähälle jäänyt fakta sitten olisi selitettävissä?

Maalla asuva oleskelee päivittäin luonnon elvyttävän vaikutuksen keskellä, joten hänellä on harvoin kesämökki ja hän tekee keskimääräistä vähemmän lomamatkoja. Toisena selittävänä tekijä on se, että maaseudulla talot ovat enimmäkseen puurakennuksia ja ne lämmitetään puulla. Kolmas selitys on tulotasossa: maaseudun ihmisten keskimääräinen tulotaso on alhaisempi eikä mahdollista sellaista kulutusta kuin hyvätuloisen kaupunkiväestön piirissä. Hiilijalanjälki nimittäin riippuu kulutuksen rakenteesta: ja eniten siitä, kuinka paljon ihminen lentomatkustaa pitkin maailmaa. Pariskunnan yksi edestakainen lento Kauko-Itään tai Amerikkaan vastaa omakotitalon CO2 –päästöjä yhden vuoden aikana.

Hiilijalanjäljen laskenta ei kata kaikkea ilmastovaikutusta. On arvioitu, että julkisten palvelujen (poliisi, armeija, terveydenhoito jne) hiilijalanjälki on 3 tonnia vuodessa per ihminen. Lisäksi kulutuspohjaisen laskennan ulkopuolelle jäävät kaupunkirakenteen (betoni, rauta, alumiini, lasi jne) aiheuttamat ilmastopäästöt. Näitä kaupunkirakenteen ilmastoseuraamuksia ei lasketa kaupunkilaisen hiilijalanjälkeen.

Kaupungit aiheuttavat 80 % ilmastonmuutoksesta

Kylissä asuvien ihmisten moraalinen taakka on ilmastokysymyksen osalta pienempi kuin itse ymmärrämmekään. Saksalainen kaupunkiliikenteen tutkija Konrad Otto-Zimmerman on muuan niistä harvoista, joka on kysynyt: paljonko kaupungit aiheuttavat ilmastonmuutoksesta? Hänen vuonna 2011 kolmesta eri lähteestä (UNEP, UN-Habitat ja IEA) kokoamansa tiedot osoittavat, että ”kaupungit aiheuttavat 70-80 % kasvihuonekaasupäästöistä”. Kun luvut ovat kymmenessä vuodessa entisestään kasvaneet, voimme riittävällä varmuudella todeta, että kaupungit aiheuttavat nykyään noin 80 % ilmastonmuutoksesta.

Mittasuhteiden ollessa tällaiset, on hämmästyttävää, että elokuussa 2019 IPCC:n maankäyttöä koskeva erikoisraportti sivuuttaa kokonaan kaupunkien vaikutuksen ilmastonmuutokseen. Mainitussa raportissa on alaviitteeseen upotettu tieto, että maankäyttöraportti ”ei lainkaan käsittele kaupunkialueita, kaupunkien laajentumista eikä kaupunkiprosessien suhdetta maahan”. Toisin sanoen 80 prosenttia ilmastonmuutoksesta jää raportissa käsittelemättä. Tämä rajaus on jäänyt monelta huomaamatta.

Vielä kannattaa tarkastella ilmastonmuutoksen isoa kuvaa eri energiamuotojen kannalta. Koko maailman energiakäytöstä 78,4 % on fossiilisia polttoaineita, 19,3 % uusiutuvia energialähteitä ja 2,3 % ydinvoimaa. Uusiutuvista puolet on perinteisiä ja puolet uusia energiamuotoja.

Näistä luvuista voidaan johtaa ankaria päätelmiä. Tärkein on se, että fossiilista polttoaineista ei pystytä irtautumaan ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimassa 10 tai 15 vuodessa. Fossiilisista hyötyviin järjestelmiin on sidottu niin paljon pääomaa, polkusidonnaista teknologiaa, rahallisia, ammatillisia ja yhteiskunnallisia intressejä, että ilmastonmuutos toteutuu varmasti ja tuottaa myös haitalliset seurauksensa. Toisena johtopäätöksenä todettakoon se, että ydinvoimasta ei ole globaaliksi ratkaisuksi. Sen kaksinkertaistaminen 5 prosenttiin olisi projektina hidas, kallis ja ilmastotavoitteen kannalta merkityksetön. Kolmas johtopäätös on se, että uusiutuvien varassa voidaan elää, mutta sen vaatima elämäntapa ja yhdyskuntarakenne on kokonaan toisenlainen kuin se, mitä pidämme välttämättömänä. Kaupungistuminen ei jatku loputtomiin, vaan tavalla tai toisella kehitys purkautuu hajautetun elämän ratkaisuiksi. Perimmäinen syy tähän on se, että auringonvalo (säteilyenergia) jakautuu tasan koko maapallolle.

Hiilineutraali ja hiilivapaa Suomi

Entä sitten Suomi ? Olemme eduskunnan päätöksin ottaneet tavoitteeksi sen, että Suomi on hiilineutraali vuonna 2035. Tavoite on kunnianhimoinen, mutta jo tälläkin lipsumme IPCC:n tutkijayhteisön laskelmasta, jonka mukaan ilmastonmuutoksen pysäyttäminen 1,5 asteen nousuun vaatisi sitä, että koko maailma saavuttaisi hiilineutraalisuuden vuoteen 2030 mennessä. Hiilineutraalisuus tarkoittaa, että sidomme hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja saman verran kuin päästämme taivaalle. Koko maapallon perimmäinen tavoite on hiilivapaus s.o. luontaiseen hiilen kiertoon perustuva järjestelmä.

Hiilineutraalisuutta on tulkittu niin, että emme juurikaan muuta kaupungistunutta elämäntapamme, vaan riittää kunhan teemme metsistä hiilivarastoja, ajamme jatkossa sähköautoilla ja vältämme lihansyöntiä. On jopa esitetty ajatuksia, että saavutamme hiilineutraalisuuden kunhan sähköistämme kaiken. Tällöin ei ymmärretä, että sähköntuotannolla on joka tapauksessa entrooppinen – s.o. luontoon epäjärjestystä tuottava kustannuksensa. Sataprosenttinen sähköriippuvuus on valtava yhteiskunnallinen riski maailmassa, joka väistämättä kriisiytyy ilmastonmuutoksen edetessä.

Suomessa nyt harjoitettu metsätalous huolehtii metsän uusiutuvuudesta ja on lisännyt metsien hiilensidontakyvyn kaksinkertaiseksi 1960-luvulta lähtien. Osa tästä puuston tilavuuden kasvusta johtuu ilmaston lämpenemisestä. Meillä ole moraalista oikeutta vaatia metsien seisottamista hiilivarastoiksi, jotta voisimme edelleen käyttää kaupungistuneen elämäntavan vaatimia fossiilipanoksia. Vaikka kypsä metsä hakataan, ei sen hiilivarasto putoa nollaan, koska kolmasosa metsien sitomasta hiilestä on maaperässä. Kasvettuaan keskimäärin 19 vuotta metsä muuttuu hiilinieluksi. Järkiperäinen metsätalous huolehtii siitä, että talousmetsät ovat mahdollisimman laajasti hiiltä sitovan kasvun vaiheessa. Lisäksi iso osa metsistämme on talouskäytön ulkopuolella. Siis pysyvänä hiilivarastona.

Mutta edes hiilineutraalisuus ei vielä riitä kestäväksi tavoitteeksi. Jos haluamme poistaa kaikki ihmisestä johtuvat ilmastopäästöt, on kyse hiilivapaan maailman tavoitteesta. Tällaisessa maailmassa ei lainkaan käytetä fossiilisia polttoaineita. Ihminen on sopeuttanut toimintansa osaksi maapallon luontaisia hiilenkiertoja. On mainittu aivan oikein, että Suomen pitäisi olla hiilivapaa vuoteen 2050 mennessä, jotta voisimme sanoa tehneemme kaiken sen, mikä meille teknisesti ja ekologisesti edistyneenä kansakuntana kuuluu.

Ongelmana on sekä ihmisten lukumäärä että kulutuksen taso ja rakenne. Kun maailman väkiluku nähtävissä olevassa tulevaisuudessa nousee 10 miljardiin henkeen, kykenee maapallo elättämään tällä elintasolla, uusiutuvien luonnonvarojen varassa 2-4 miljardia ihmistä.

Tulevaisuus on biotaloutta

Tällaista kestävän kehityksen taloutta kutsutaan biotaloudeksi. Se tarkoittaa talousjärjestelmää, joka tietoisesti imitoi luonnonjärjestelmiä. Tuotanto perustuu uusiutuviin korkean arvonlisän biomassoihin; tuotannossa sovelletaan biologisia prosesseja; ja ihmisen ja luonnon järjestelmät on viisaasti yhdennetty.

Muutos fossiilitaloudesta biotalouteen on jo menossa. Tämä siirtymävaihetta järjestelmästä toiseen kutsutaan tutkimuksessa transitioksi. On kiinnostavaa seurata, miten tutkijat arvioivat näin suurta muutosta. Seuraavien 30 vuoden iso kehityskuva muodostuu siis seuraavaksi: sitä kuvaa iskulause ”uusiutuvat ylös, fossiiliset alas ja nielut kuntoon”.

Jos siis biotalous eri muotoineen on fossiilitaloutta seuraavan maailman yhteinen nimittäjä, mitä kylillä ja kylien ihmisillä on annettavaa? Paljonkin, eikä näkymä vielä ole kokonaan auennut. Asioiden mittakaavaa kuvastaa professori Juha Heleniuksen laskelma, että Suomen peltojen (1,6 milj viljeltyä hehtaaria) muodostama aurinkopaneeli vastaa 195 kappaletta ydinvoimalaa, kun ydinvoimalan kooksi otetaan Suomen nykyisten ydinvoimaloiden keskikoko.

Bioratkaisut sitovat hiiltä

Annimari Lehtomäki on väitöskirjassaan laskenut, että yhden nurmirehuhehtaarin tuotto biokaasuksi muutettuna vastaa 40 000 henkilöautolla ajettua kilometriä. Toisin sanoen kahden henkilöauton vuosikulutusta. Johtopäätös on, että sähköautojen sijasta tulevaisuus on ennemminkin biokaasuautojen.

Biokaasua voidaan tuottaa monella tavalla ja monesta lähteestä. Mikä tahansa polttomoottoriauto voidaan konvertoida muutamalla tuhannella eurolla biokaasulla kulkevaksi. Keskikokoiseen kuntaan mahtuu 2-3 biokaasulaitosta. Biokaasun jakelu puolestaan tapahtuu pyörillä kulkevasta paineistetusta tankista siellä missä liikennevirtaa on riittävästi. On myös ennakoitu, että maaseudun kotitalouksien kannattaa hankkia oma biokaasutankki pihaan, jolloin tankkaus on aina varmaa.

Yksi biokaasun tuotannon sivutuote on biohiili. Biohiiltä voidaan myös tuottaa kotioloissa. Kotipuutarhan multaan sekoitettuna biohiili parantaa kasvuolosuhteita: se sitoo vettä maaperään ja auttaa ravinteiden vapautumista kasvien käyttöön. Biohiili tulee olemaan osa kestävän asumisen reseptiä. Se soveltuu erityisesti omakotiasujille, mutta teollisen biohiilen teollinen tuotanto mahdollistaa suuret mittakaavat. Samalla tavalla puurakentaminen on osa kestävää asumista: on yleisesti tiedossa, että tonni puuta sitoo saman verran hiilidioksidia.

Maaseudun keskeinen rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa tulee liittymään maaperään. Maaperän ylin 80 cm kerros on potentiaalinen hiilivarasto. Jos pystymme joka vuosi sitomaan vaikkapa 300 kg hiiltä hehtaarille, saamme maatalouden puolella jo kymmenessä vuodessa merkittäviä tuloksia. Euroopan valtioista Ranska on ensimmäisenä oivaltanut maaperän merkityksen hiilivarastona.

Tilastollisesti yksi kasvava hehtaari mäntymetsää sitoo yhden ihmisen vuosipäästöt, mutta tällä tiedolla ei ole varsinaista yhteiskunnallista merkitystä. Metsäekosysteemi kuuluu luonnon elämää ylläpitävään järjestelmään. Kyläläiset eivät valitettavasti voi laskea edukseen sitä, että niiden lähellä on tuhansia hehtaareita metsää. Mutta sillä on merkitystä, että he asuvat puutaloissa, lämmittävät talonsa puulla, ajavat biokaasuautoilla ja sitovat hiiltä maaperään.  Pisimmälle tämä ajattelu on viety ns. agroekologisen symbioosin ajatuksessa. Symboosissa kytketään yritysten ja maatilojen energia- ja ainesvirrat yhteen. Se tuottaa biokaasua 120 autolle sekä rakentaa mädätysjäännöksellä peltojen hiilivarastoa.

Tähtäimeen resilienssi

Mikäli olemme realisteja, joudumme tunnustamaan, että ilmastonmuutos tulee toteutumaan. Vaikka Suomi ja kymmenen maailman fiksuinta maata tekee kaiken oikein, ilmasto muuttuu. Edessä on riskejä ja kriisejä täynnä oleva maailma. Tulemme näkemään sotia, kansainvaelluksia, kauppakriisejä, pandemioita ja globaalien liikennevirtojen tyrehtymistä. Tällaisessa ”huonosti toimivassa maailmassa” tärkeäksi asiaksi nousee resilienssi. Resilienssi tarkoittaa kriisinkestävyyttä, muutosjoustavuutta, sitä että joku järjestelmä häiriöitä kohdatessaan pystyy muuntuneessa muodossa jatkamaan toimintaansa.

Resilienssi on myös yhdyskuntarakenteen ominaisuus. Riippuvuus fossiilisista polttoaineista tai keskitetystä sähkönjakelusta ei ole kriisinkestävää. Sitä vastoin kyliin ja pikkukaupunkeihin hajakeskitetty, uusiutuvien luonnonvarojen varassa elävä yhteiskunta on resilientti. Se on kaikissa mahdollisissa olosuhteissa kestävä. Tällaiseen rakenteeseen tarvitaan koko maan kattava optisen kuidun verkko, paikallista sähkön tuotantoa, biokaasuun perustuva liikenne sekä puutaloihin, omaan puutarhaan ja uusiutuvaan energiaan perustuva asumisen muoto. Siis kertauksena kestävyyden resepti: puutalot, maalämpö tai polttopuut, omat aurinkopaneelit, puutarhaviljely.

Resilienssi määrittelee myös taloudellisen kehityksen ja talouskasvun luonteen. Professori Kyösti Pullainen esitteli jo 1970-luvulla taloudellisen kasvun kompassin, jonka mukaan kasvua on kuutta lajia: (1) taloudellinen ja tekninen kehitys esim uudet instituutiot (2) tekninen edistys (3) eettinen kasvu (4) huolimaton taloudellinen kasvu s.o. luonnonvarojen törsäys (5) tekninen ja taloudellinen huiputus (6) tekninen ja taloudellinen taantuminen. Kuudes kohta voi myös tarkoittaa sivilisaation romahdusta, joka onkin lähellä, kun ilmastonmuutos toteutuu ja siirtää ilmastovyöhykkeet eri paikkoihin kuin missä väestö nyt asuu.

Supistuvan talouden teoria puuttuu

Vallitsevan havainnon mukaan oikeanlaista talouskasvua tarvitaan, jotta voimme torjua ilmastonmuutosta ja kehittää ilmastomyötäistä teknologiaa. Ajatuksen ydin on siinä, että kasvun kautta pystymme korvaaviin investointeihin, jotka ovat ilmaston kannalta parempia. Lisäehtona on, ettei talouskasvu perustuisi fossiilisiin polttoaineisiin. Toinen lisäehto on, että purkaisimme fossiilisiin perustuvat energiajärjestelmät kesken niiden käyttöiän. Mutta ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulu ei stemmaa. Markkinakilpailun ehtojen ollessa nykyisiä en usko kummankaan lisäehdon toteutuvan.

Koska edessämme on kriisi, oikein isoin kirjaimin globaali KRIISI, tarvitaan järkevää, etukäteen mietittyä supistuvan talouden teoriaa. Joku ekonomisti lienee sellaista jo pohtinut, mutta esimerkit ovat harvassa. Resilienssi, uudistuviin luonnonvaroihin perustuva yhteiskunta ja taantumisvaiheen talous kuuluvat yhteen ja edellyttävät supistuvan talouden teoriaa. Degrowth –keskustelua en pidä tällaisena: se on lähinnä kapitalismin moralistista ja moralisoivaa kritiikkiä. Siltä osin kuin degrowth liittyy Nicholas Georgescu-Roegenin avamaan tutkimussuuntaan, kannattaa keskittyä NGR:n töihin, ilman poliittista degrowth –kuorrutusta. Kuitenkin Tim Jacksonilla on tässä asiassa jotain tarjottavaa, koska resilienssi ja yksilön toimintakyvyt kuuluvat nekin yhteen.

Historiassa voimme palata John Stuart Milliin, joka päätyi jo 1800-luvun puolivälissä pohdiskelemaan, että vähenevien rajatuottojen laki johtaisi lopulta stationaariseen tilaan, jossa ihmiskunnan väkiluku ja luonnosta mobilisoitavien luonnonvarojen määrä olisi vakio ja ihmiskunnan kehitys olisi kulttuurin, instituutioiden ja teknisten keksintöjen kehitystä. Tämän saman idean steady statesta on tuonut käsiteanalytiikan keinoin Mutta J St Mill pohti myös supistuvan talouden teoriaa. Toinen ja hyvin käytännönläheinen muunnelma samasta teemasta oli filosofianarkisti Pjotr Kropotkinin pohdinta siitä, miksi Pariisin kommuuni epäonnistui. Hänen mukaansa vastaus oli siinä, että kapinallisten olisi pitänyt pystyä tuottamaan ruokansa hallitsemallaan alueella sekä kehittämään jonkinlaista aurinkoenergiaan pohjautuvaa tekniikkaa. Samoja teemoja käsittelevät taiteen keinoin Margaret Atwoodin kirja Herran tarhurit sekä Akira Kurosawan viimeisin elokuva..

Supistuvan talouden teoria kriisin ja taantuvan sivilisaation oloissa on jotain ihan muuta kuin nollakasvu tai pitkä lama vallitsevan talouskasvuregiimin oloissa.

Ainoat kokemukset, joiden varassa jotain voidaan supistuvaa taloutta kaavailla, ovat toisen maailmansodan vuodet, jolloin mm. Suomessa elettiin kuusi vuotta käytännössä ilman tuontikauppaa. Sama ilmiö tapahtui Neuvostoliitossa sen loppuvuosina, vaikka poliittinen järjestelmä oli erilainen. Tuolloin puolet Neuvostoliiton elintarvikkeista tuotettiin babuskojen hoitamilla kasvimailla.

Tuollaisessa maailmassa sinnitellään olemassa olevan infran, käytettävissä olevan tuotantokoneiston ja rakenteisiin sidon pääoman varassa. On talouden käsitteet happokylvettävää pohtia, millainen olisi esimerkiksi sijoitetun pääoman tuoton käsite ja millaiset luottolaitokset tuollaisessa tilanteessa toimisivat. Heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten suojaamiseksi siirryttäisiin säännöstelyyn. Valtio keskittyy perustarpeiden: ruoan, terveyden ja elämänhallinnan turvaamiseen. Rikollisuus varmasti nousee oloissa, joissa valtion legitimiteetti horjuu. Kekseliäisyys ja eräänlainen Pelle Pelottomien ja niksikirjojen ”kansantiede” nousee arvoonsa. Goethen ajatus, että luontoa ei pidä yrittää voittaa, myötäilemällä taipua siihen, on tuollaisessa ”huonosti toimivassa maailmassa” vahvaa valuuttaa. Ehkä myös tiedon talous saa uudelleen huomiota: tieto kun on yksi niitä luonnonvaroja, joka ei vähene jakamalla se mahdollisimman monelle.

Kun supistuvan talouden teoria alkaa todella syntyä, tuottaa se uusia instituutioita. Ihmisten pitää ensin olla olemassa (subsistoida), jotta he voivat elää mielekkäässä vapaudessa (eksistoida).

                                                                                                                                JUHA KUISMA

-------

Teksti perustuu Kuisman 21.10.2020 Klubilla pitämään alustukseen.