Sam Inkinen: Dialogi työhuoneella

Dialogi työhuoneella eli havaintoja taiteesta ja taiteilijasta – avainteemoina postmoderni, metamoderni ja Internet-ajan henki

Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

– Raamatun Vanha testamentti (1 Moos 1:26–27)¹

Our societies are increasingly structured around a bipolar opposition between the Net and the Self.

– sosiologi Manuel Castells (The Rise of the Network Society, 1996)²

Pian kirjat lukevat sinua, kun sinä luet niitä. […] Lopulta saatamme olla pisteessä, jossa on mahdotonta kytkeytyä hetkeksikään irti tästä kaikkitietävästä verkostosta. Irrottautuminen merkitsee kuolemaa.

– historioitsija, filosofi Yuval Noah Harari (Homo Deus. Huomisen lyhyt historia)³

Vierailu taiteilija Joonas Kodan (s. 1976) työhuoneella Helsingissä on hämmentävä ja innostava kokemus. On toki luonnollista, että moni asia ja esine studiolla viittaa taiteeseen ja tilassa tapahtuvaan luovaan työskentelyyn. Satunnaisen vierailijan katse tavoittaa saman tien muun muassa maalauspohjia, puukehikoita ja erilaisia esteettisiin prosesseihin ja käsityöläisyyteen viittaavia työkaluja. On talttaa ja vasaraa, sahaa ja sirkkeliä. Nurkassa eksistoi yksinäisen näköinen keittolevy. Digitaaliseen maailmaan viittaa puolestaan pöydällä sijaitseva Apple-tietokone sekä sen tavallista suurempi kuvaruutu.

Olemme Hämeentiellä Helsingin Arabianrannassa – paikassa, joka on suomalaisessa taide-, design- ja innovaatiokeskustelussa laajemminkin yhdistetty luoviin prosesseihin ja informaatioaikaan. Alue tunnetaan monista oppilaitoksistaan, persoonallisen näköisistä rakennuksistaan sekä taiteesta ja taiteilijoistaan. Tämä seutu (Arabianranta ja Helsingin Vanhakaupunki) ovat myös viehättävä osa sellaista Suomen pääkaupunkia, josta voisi hyvällä syyllä käyttää nimitystä ”rurbaani” (englannin rurban = rural + urban). On kuin maaseutu, luonto ja rakennettu kaupunkimiljöö kättelisivät täällä lempeästi ja ystävällisesti toisiaan.

Työhuoneen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat Vanhankaupungin kirkkorauniot, Annalan värikäs puutarha, hiljaiset luontopolut, tukevat lintubongaustornit sekä arkkitehtuuriltaan ”postmodernit” ja leikittelevät asuinrakennukset. Ne kaikki tarjoavat yhteisvaikutelmana sellaisen historiallis-esteettisen kokemuksen, joka ylittää kaupungin ja maaseudun väliset perinteiset vastakkainasettelut. Tunnelma ja paikan henki (lat. genius loci) on niin työhuoneessa kuin sen ulkopuolella monellakin tavalla erityinen.⁴

Tämä on epäilemättä hyvä paikka luoda – sellainen, jossa kirjailija Mika Waltaria (1908–1979) mukaillen kauneus, nöyryys ja intohimo voivat helposti kohdata.⁵ Pohjoinen valo tulvii työhuoneeseen monien ikkunaruutujen kautta. Ei mene kauan, kun kaltaiseni vierailijan huomio kiinnittyy työhuoneessa sijaitseviin kirjapinoihin. Teoksia on monenlaisia: elämäkertoja, tietokirjoja, viisauskirjoja, lyriikkaa… Täällä työskentelee selvästikin pohdiskeleva, mietiskelevä taiteilija. Sellainen, joka viihtyy yksin, rauhassa ja kontemplaatios­sa – joka lukee mielellään – ja joka toisaalta kommunikoi ympäröivän maailman kanssa ateljeella syntyvien kiehtovien ja monimerkityksisten taideteostensa kautta.

Tekemäni vierailun aikaan muutama gutenbergilainen painotuote vaikuttaa olevan taiteilijan ajatuksissa ylitse muiden. Sohvalla lepäävät paksut ja raskaat teokset ranskalais­maalari Claude Monet’sta (1840–1926) ja englantilaisesta kulttuurin monitoimimies David Hockneysta (s. 1937). Edellinen tunnetaan ennen kaikkea impressionismistaan, jälkimmäinen muun muassa maalauksistaan, valokuvistaan, polaroid-kollaaseistaan sekä digimaailman työkaluilla toteutetuista viime vuosien iPhone- ja iPad-teoksistaan.

Näiden tiiliskivien vieressä sijaitsee maailmansuosioon nousseen Yuval Noah Hararin Homo Deus -bestsellerin suomennos. Teoksen alaotsikkona on Huomisen lyhyt historia. Kirja on ajankohtainen, runsaasti huomiota osakseen saanut teos. Se on jatkoa Hararin vuonna 2014 englanniksi (ja jo vuonna 2011 hepreaksi) ilmestyneelle läpimurtoteokselle Sapiens. A Brief History of Humankind.⁶

Yuval Noah Harari on Joonas Kodan ikätoveri; he molemmat ovat syntyneet vuonna 1976. Homo Deus on mielenkiintoinen, ehkä hieman provokatiivinenkin teos. Sen nimi viittaa jumalankaltaiseen ja jumalaksi kohoavaan ihmiseen. Teoksen ideat ja sanalliset muotoilut kiihottavat lukijan mielikuvitusta. Hararin kirja on myös luonnollista liittää osaksi viime vuosien aktiivista filosofista ja yhteiskunnallista keskustelua, jota on käyty tietotekniikan, algoritmien, big datan, tekoälyn, hermoverkkojen, koneoppimisen, robotiikan, kyborgien, biotieteiden, geenimanipulaation, biohakkeroinnin ja organismien syväjäädytyksen eli kryoniikan ympärillä.

Filosofit, taiteilijat, kulttuurintutkijat, insinöörit ja teknoutopistit käyvät eri puolilla planeettaa väkevää debattia ihmiskunnan tulevaisuuteen sekä post- ja transhumanismin kaltaisiin avainkäsitteisiin ja teema-alueisiin liittyen. Rohkeimmat visionäärit pitävät algoritmien, tekoälyn ja geenitekniikan kaltaisia asioita jo seuraavana väkevänä läpimurtona, siis digi-, bio- ja kyberaikakauden keskeisenä avainparadigmana – jopa jumalteknologioina. Ihmisestä on kuka ties tulossa

jo kovaa vauhtia itsetietoinen luoja-jumala. Askeleita kuitenkin otetaan ilman selkeitä tiekarttoja koskien tällaisen luomistyön eettistä kehitystä, sosioteknistä kontrollia tai tarkempia yhteiskunnallisia tulevaisuuskuvia.

Jumala loi, kuten tunnettua, juutalaisen Tanakin ja kristillisen Raamatun mukaan ihmisen omaksi kuvakseen. Ihminen (Homo sapiens, Homo deus…) on nyt puolestaan luomassa konetta ja teknologiaa omaksi kuvakseen.⁷ Vaan entäpä sitten, kun Kone ja Teknologia ja Tekoäly luovat jonkin meille vielä tuntemattoman entiteetin omaksi kuvakseen? Kuten tunnettua, jo nyt tietokone ja tekoäly voittavat otteluissa ihmiskunnan parhaat shakki- ja go-mestarit. Vaan millaisena mahdamme nähdä ja kokea evoluution seuraavan askeleen – siis sen, kun tekoäly päättää ryhtyä maailman rakennusmestariksi ja Luovaksi Demiurgiksi? Tai miten toimii tehokas, päämäärärationaalinen ja mahdollisesti myös väkivaltainen ”fasisti-AI” suhteessa (mielestään liian heikkoon) ihmiseen, joka tulee algoritmisten komentojen tai kyberneettisten loogisuus- ja tehokkuustavoitteiden väliin?

Tällaisten kysymysten äärellä me virittäydymme Joonas Kodan työhuoneella esteettis-filosofiseen tunnelmaan ja intensiiviseen aikalaiskeskusteluun. Aikamoista, aikamoista! On syytä muistaa, että evoluution ja ihmiskunnan kehityspolut kulkevat usein ja pikemmin ”sekä–että” kuin ”joko/tai”. Niinpä myös luovat ideat, keksinnöt ja innovaatiot syntyvät sekä suunnitelmallisesti, tarkoitushakuisesti, teleologisesti ja päämäärärationaalisesti että kokeilun, erheen, onnettomuuden ja suoranaisen virheen kautta. Jälkimmäinen näkökulma on ollut väkevästi mukana viime vuosikymmenten aikana muodikkaaksi tulleissa serendipity-näkökulmissa ja -diskursseissa.

Skeptikot ovat jo pidempään varoittaneet tekoälyn voivan kääntyä lopulta luoja-jumalaansa vastaan. Relevanttia pohdiskeltavaa tässä asiassa tarjoavat niin erilaiset yhteiskunnalliset dystopiat ja valvonnan (digitaalisia) teknologioita koskeva kritiikki kuin esimerkiksi Arthur C. Clarken (1917–2008) ja Philip K. Dickin (1928–1982) kaltaiset scifi-klassikot. Kohoamme Kodan kanssa monenlaisin historiallis-filosofis-esteettisiin sfääreihin. Inspiroitunut, monisärmäinen keskustelumme kulkee innostuneesti eri suuntiin, mutta aina välillä minun ja taiteilijan välisen keskustelun katkaisee pohdiskeleva hiljaisuus. Isot teemat innostavat – mutta vetävät myös hiljaiseksi ja vakavaksi. Onko biologinen ihminen tulossa vääjäämättä ja evoluution näkökulmasta tiensä päähän?

Mene ja tiedä… Selvää ainakin on, että tekoälystä, algoritmeista ja muusta Homo deus -tematiikasta on 2010-luvun aikana muodostunut yksi aikamme suurista kertomuksista.

Yuval Noah Hararin teosten kaltaisia opuksia voisi helposti kutsua aikalaiskirjoiksi. Niistä keskustellaan ja väitellään innostuneesti seminaareissa, kollokvioissa, filosofiklubeilla, radio-ohjelmissa, opinto- ja lukupiireissä – jopa uskonnollisissa ja taiteellisissa yhteisöissä.

Tällaiset kirjat toimivatkin poikkeuksellisen maukkaana henkisenä ravintona sekä arkea piristävänä intelligenssirohtona, josta uudet ideat, ajatukset ja assosiaatiot helposti kumpuavat. Ei siis ihme, että mekin innostumme Hämeentien työhuoneella keskustelemaan ajankohtaisista teknologiakysymyksistä ja huomispäivän digitalisaatiota koskevista visiois­ta. Jo pian ilmoille sinkoilee kysymyksiä, tulevaisuuden hahmotelmia ja aikalais­kritiikkiä. Kaaos ja kosmos… Aito ja keinotekoinen… Fysiikka ja metafysiikka… – Hah, ehkä kryoniikkaan hurahtava ihminen todellakin pakastaa jo kohta itsensä – ja herätetään sitten hamassa tulevaisuudessa henkiin?

Aika kuluu nopeasti ja huomaamatta, kun intensiivinen keskustelumme polveilee tieteen ja teknologian ohella myös elämän ja taiteen, yhteiskunnan ja (media)kulttuurin kysymyksissä. Minuutit kääntyvät nopeasti. Vilkaisen jossakin vaiheessa vaistonvaraisesti älypuhelimeni kelloa ja myös nipistän itseäni, kun rupean – jälleen kerran – pohtimaan, mitä on aika. Niinpä niin… mitä ihmettä, mitä ihmettä on aika? Jo kirkkoisä Augustinus (354–430) pohdiskeli Confessiones-teoksessaan (suom. Tunnustukset) 300-luvun lopulla ajan olemusta. Häntä kiinnostivat myös menneisyyden ja tulevaisuuden paradoksit. Kirkkoisän sanoin: ”Mitä siis on aika? Jos kukaan ei sitä minulta kysy, tiedän mitä aika on, mutta jos kysyy minulta sitä ja jos yritän selittää, en enää tiedä.”⁸

Punaviinin äärellä on helppo sukeltaa syville vesille: erilaisiin kutkuttaviin aikalaisteemoihin ja herkullisiin Zeitgeist-kysymyksiin. Viinilasin ohella monet ajankohtaiset filosofiset, yhteiskunnalliset ja sosiokulttuuriset teemat, huolet ja mahdollisuudet nousevat huulille.⁹ Mitä meille ja tuleville sukupolville tarjoavat uusi teknologia ja yhä pienemmäksi kutistuva planeetta? Kuinka mahtavat kehittyä käyttöliittymät, puheentunnistus, lohkoketjut ja kryptomaailma? Miten muuttuvat uudet ja vanhat luottamuksen ja epäluottamuksen rakenteet? Keskustelua, keskustelua, väitteitä ja vastaväitteitä… Jossakin vaiheessa me havahdumme ja naurahdamme punaviinipullon Consciology-etiketille. Hah, viinipullon etiketissä olevan nimenhän voisi vapaasti kääntää vaikka ”tietoisuusopiksi” tai ”tajuntalogiaksi”. Sana myös sopii hyvin tämän ateljeekeskustelun yhdeksi heuristiseksi motoksi. Etymologia, epistemologia, ontologia… Luonto, tiede ja teknologia… Ihminen ja kone… Ihmiskone ja koneihminen!

Ajatukset ja dialogimme teemat siirtyvät luonnollisesti myös historiaan. Monet oman aikamme ja lähitulevaisuuden tärkeät teemat kantavat mukanaan pitkää historiaa, joka alkaa yleensä jo antiikin ja muinaiskulttuurien piirissä harrastetuista pohdiskeluista sekä vuosisatoja sitten tehdyistä teknologisista kokeiluista. Luovuus ja uuden keksiminen kuuluvat Homo sapiensin historiaan – eikä useinkaan tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Jo meidän suomalaisten omassa kansalliseepoksessamme Kalevalassa kansakuntamme yli-insinööri Seppo Ilmarinen takoo kaikenlaista ihmeellistä – muun muassa itselleen naisen.

Vuosituhansien takaisista askelmerkeistä on kuljettu teknologia- ja kulttuurihistorian kannalta mielenkiintoinen ja kivikkoinen tie keskiajan, renessanssiajan sekä valistuksen visioista nykyaikaan. Olennaista on muistaa, että naapurissamme Tukholmassa taannoin kuolleelle ranskalaiselle filosofi-matemaatikko René Descartes’lle (1596–1650) eläin oli kone.¹⁰ Preussin Potsdamissa Fredrik Suuren hovissa (ilmeisesti tryffelipateen vuoksi ruokamyrkytykseen) kuolleelle valistusajan monitoimimiehelle, fyysikko-filosofi-kirjailija de La Mettrielle (1709–1751) myös ihminen oli kone (L’homme Machine, 1747).¹¹

Niinpä niin. On kuljettu pitkä matka Herra Koneesta (= de La Mettrie) ja tšekkikirjailija Karel Čapekin (1890–1938) pian satavuotiaista R.U.R.-näytelmän¹² robottivisioista saksalaisen Kraftwerk-yhtyeen Die Mensch-Maschineen, Ridley Scottin (s. 1937) Blade Runneriin ja Wachowski-sisarusten (s. 1965 ja 1967) Matrix-saagaan.¹³ Vastarintajohtaja Morfeus tekee The Matrix -saagan aloittaneessa elokuvassa (1999) myös tämän esseen kannalta merkittävän kiteytyksen: ”Koko ihmiskunnan historian ajan me olemme olleet riippuvaisia koneista. Kohtalolta ei selvästikään puutu huumorintajua.”

Punaviini stimuloi ajatuksia, kun tekee mieli summata sana- ja elokuvataiteen tähänastista kuvastoa. Niin scifi-kirjallisuus kuin elokuvien tech noir -klassikot ovat nostaneet esiin merkittäviä kysymyksiä koskien inhimillisen, biologisen, digitaalisen ja mekaanisen välisiä rajapintoja. Omat tärkeät kysymyksensä liittyvät ontologiaan eli ”tosiolevaa” koskeviin filosofisiin pohdiskeluihin. Kenties elämä, ihmisyys, kognitiiviset kykymme ja koko niin sanottu ”todellisuus” ovat loppujen lopuksi paitsi mysteereitä myös kuvitelmia ja pelejä, jotka tapahtuvat jumalten shakkilaudalla, simulaatioissa, Westworld-tyyppisissä teemapuistoissa tai muunlaisissa unimaailmoissa…

Olisiko näin? Ehkä kyllä, ehkä ei, ehkä kyllä ja ei… Ainakin moni Piilaakson, Tokion, Moskovan ja Mexico Cityn vaikuttaja uskoo tätä nykyä simulaatiohypoteesiin – mutta myös niin sanottuun teknologiseen singulariteettiin.¹⁴ Hämeentien työhuoneella käytävässä keskustelussamme aktivoituu myös postmodernin kulttuuriparadigman jälkeistä eli ”post-postmodernia”, ”transmodernia” ja ”metamodernia” koskeva aikalaiskeskustelu. Palaamme näihin teemoihin ja näkökulmiin vielä myöhemmin.

# # # # # # # #

Dialogi studiolla jatkuu; ulkona on jo hämärää. Työhuoneen läheisyydessä Vanhankaupunginlahden nomadiset (muutto)linnut ovat pyrähdelleet hieman levottoman oloisina ja koonneet joukkojaan – siirtyäkseen taas pian jonnekin. Auguurin (lat. augur) silmät ja tulkinnat valpastuvat. Kuten tiedämme, antiikin Roomassa auguurit eli ennustajapapit suorittivat merkkien tarkkailun eli auspiciumin etenkin juuri lintujen lennon, ääntelyn ja muun käyttäytymisen perusteella. Mitähän auguuri tai semiootikko uskaltaisi sanoa merkkien tulkinnan näkökulmasta näiden lentävien luontokappaleiden nykyliikkeistä? Ilmastonmuutoksen suuntia? Maailmanpolitiikan kriisejä? Teknologista supermuutosta? Tekoälyn tulevaisuuksia?

Birds, birds – ja The Birds (sanoisi Alfred Hitchcock). Linnut edustavat parviälyä (engl. swarm intelligence) mutta myös jonkinlaista biologista ”tekoälyä” (artificial intelligence). On myös todettava, että magneettiaistia ynnä muita kyvykkyyksiä hyödyntävien muuttolintujen ”äly” – puhumattakaan kissojen ja koirien kaltaisten kotieläimien älystä – voittaa yhä helposti ja ylivoimaisesti monta koneellista ja keinotekoista ”älyä”.

Tällaisten moneen suuntaan kulkevien pohdiskelujen keskellä aikalaistarkkailijan katseeni kiertää Hämeentien studiossa ja havaitsee lisää pikantteja yksityiskohtia. Joonas Kodan valmisteilla olevista taideteoksista huomiota herättäviä ovat ”timantit”. Näissä teoksissa ovat 8-kulmaiset kehykset, mikä on kaltaiseni ateljeevieraan mielestä hyvinkin piristävää. Seinää vasten nojaa myös teosten ja kehysten muodossa muita geometrisia muotoja – kolmioita ja ympyröitä. Hah, pakostakin herää kysymys: missä on aikalaisten luovuus ja kokeilunhalu? Miksi seinille päätyvät taideteokset alistuvat niin usein muotoon ”kantti kertaa kantti”?

Kodan timanttitöissä huomionarvoisia ovat säännölliset, geometriset ja sitä kautta ihmisen luontaiseen järjestyksenkaipuuseen vetoavat muodot. Ajatuksiini ja muistikuviini virtaavat pian antiikin Pythagoraan¹⁵ mystis-matemaattiset pohdiskelut, lukion matematiikan tunnilla opitut trigonometriset totuudet, 1980-luvun kömpelöt mutta vaikuttavat tietokonefraktaalit sekä niin sanotun pyhän geometrian intensiiviset muodot.

Matematiikka ja minimalismi – ehkä ne voisivat tuoda järjestystä kaoottiseen ja monimutkaiseen maailmaan. Näinhän uskoi tiettävästi ja omalla tavallaan jo yleisnero, binäärijärjestelmän kehittäjä Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716). Ajatella! Jo renessanssiajan Euroopassa saatettiin visioida, että kun reaalimaailma konvertoidaan logiikan kieleksi ja että kun luvut palautetaan ja redusoidaan binäärijärjestelmän luvuiksi yksi ja nolla, ilmaantuu kaikkialle ihmeellinen järjestys.

Tällainen ajatus on toki naiivi (maailma on harvoin näin helppo ja yksinkertainen), mutta asiassa kiteytyy huimalla ja mielenkiintoisella tavalla ihmisen pyrkimys harmoniaan. Alituisen kaaoksen, sekoilun, sotien, turbulenssin ja monenlaisten hämmennystä, ärtymystä ja mielipahaa aiheuttavien VUCA-ilmiöiden¹⁶ keskellä on jo pidempään kaivattu ja toivottu järjestystä, suunnitelmallisuutta, selviä tiekarttoja ja ennustettavuutta. Usein on logiikan, matematiikan ja tieteen toivottu auttavan näissä pyrkimyksissä – puhumattakaan viime vuosina toisen ja kolmannen aallon tekoälyyn kohdistuneista laajamittaisista (sekä perustelluista että vahvasti teknoutooppisista ja koneromanttisista) odotuksista.

Leibnizilla olivat De Arte Combinatoria -visionsa,¹⁷ omassa ajassamme uskotaan Yuval Noah Hararin kuvaamassa hengessä algoritmeihin, big dataan, koneälyyn ja ”dataismiin”.¹⁸ Pahimmillaan ja parhaimmillaan Tekoäly on näyttäytynyt viimeaikaisissa diskursseissa jo Digitaalisena Messiaana, jonka tulisi ratkaista niin maailmanrauhaan, ekologisiin huolenaiheisiin, energiakysymyksiin, väestön ikääntymiseen kuin muihinkin planeettaamme uhkaaviin viheliäisiin ongelmiin (engl. wicked problems) liittyvät hankalat ja ajankohtaiset haasteet.

Mutta kuten sanottu, asiat voivat mennä myös pieleen. Kriitikot muistuttavat paitsi teknisistä haasteista ja ongelmista myös siitä, että onnistuessaankin tekoäly voi olla Stanley Kubrickin (1928–1999) klassikkoteoksen 2001: Avaruusseikkailu (1968) mukainen HAL-9000, joka sekoaa ja kääntyy väkivaltaisesti luoja-jumalaansa eli ihmistä vastaan. Helposti muistamme tällaisten pohdiskelujen yhteydessä myös Leibnizin omituisen ja optimistisen johtopäätöksen (so. monen mielestä suoranaisen ”aivopierun”), jota kohtaan valistuksen suuri henki François-Marie Arouet eli Voltaire (1694–1778) romaanissaan Candide, ou l’Optimisme (1759) esittää hapanta kritiikkiä. Vai elämmekö me mukamas parhaassa mahdollisessa maailmassa à la Leibniz?

Joonas Kodan työhuoneen seinälle on ripustettu keskeneräinen, musta timantti. Se tuo assosiaationa välittömästi mieleen Kazimir Severinovitš Malevitšin (1879–1935) taidehistorian hämmentävän masterpiecen, kuuluisan mustan neliön. Mustan neliön historialla on kiinnostava kytkös Karjalankannakselle eli taannoiseen Itä-Suomeen. Tiedämme, että Malevitš oleskeli vuoden 1913 kesällä Uudellakirkolla (nyk. Poljany, ven. Поляны – kunta sijaitsee Pietarin lähellä ja vain noin 300 kilometriä Hämeentien studiolta itään) säveltäjäystävänsä Mihail Matjušinin (1861–1934) kesähuvilalla.

Matjušinin datšalla järjestettiin ”Ensimmäinen yleisvenäläinen futuristien liittokokous” sekä alettiin suunnitella saman vuoden joulukuussa ensi-iltansa saavaa Voitto auringosta -oopperaa (ven. Победа над Cолнцем, Pobeda nad Solntsem).¹⁹ Malevitš toimi oopperan lavastajana ja puvustajana sekä suunnitteli teokseen sittemmin legandaarisen maineen saavan mustan neliön teeman. Tämä teema oli mukana eri kohtauksissa koko esityksen ajan. Loppujen lopuksi neliö peitti auringon kokonaan, ja vain musta neliö jäi jäljelle.²⁰ Mutta katse takaisin mustaan timanttiin. ”Tuo on jo valmis”, tekee mieli ehdottaa. Vai voiko mustan neliön tai mustan timantin jälkeen enää luoda mitään uutta tai merkityksellistä?²¹

Ehkä ”kyllä”, ehkä ”ei”, ehkä ”kyllä ja ei”… Ei ole yllättävää, että me liu’umme ateljeella käytävässä keskustelussamme myös moderniin, postmoderniin ja postmodernin jälkeiseen eli post-postmoderniin liittyviin teemoihin. Keskustelemme tietenkin myös avantgarden mahdollisuudesta. Yksi avainkysymys viimeisen puolen vuosisadan aikana vallinneessa jälkimodernissa tilanteessa (engl. postmodern condition) on kuulunut: onko taiteen avantgardella enää sellaisia todellisia esteettisiä, taidefilosofisia ja yhteiskunnallisia mahdollisuuksia kuin sillä oli modernin paradigmassa, esimerkiksi 1900-luvun alussa sata vuotta sitten?

Ehkä ”kyllä”, ehkä ”ei”, ehkä jälleen ”kyllä ja ei”. Suurimmat esteettiset murrokset ja taidefilosofiset rajanylitykset tapahtuivat kyllä epäilemättä jo 20. vuosisadan alussa. Aito, oikea avantgarde tai yleisöä suuremmin säväyttävät transgressiopyrkimykset ovat nykyisin vaikeita, kun kaikki on jo nähty ja kokeiltu. Lisäksi erilaiset rajat kovin, kovin helposti, elastisesti ja ”jälkimodernisti” liikkuvat.

Heti perään on todettava, että kulttuuriteollisuuden (saks. Kulturindustrie) ja populaarikulttuurin Moolokin kita ahmaisee helposti ja nopeasti oivaltavimmankin avantgarden tai undergroundin elementit itseensä.²² Mitäkö tällä tarkoitan? Vaikkapa sitä, että soitat alakulttuuriklubilla omituista suhinaa tai lausut päihtyneenä onomatopoeettista dada­runoutta friikkien kansoittamassa kirjallisessa salongissa – saadaksesi jo pian innostunutta fanipalautetta, peukutusta somessa sekä kutsun isoille festivaaleille. Tai näytät epätavallisen pitkää kieltäsi ja keskisormeasi YouTube-videolla – päätyäksesi pian kansalliseksi elokuvatähdeksi.

Oi aikoja, oi tapoja: this is how underground becomes overground. Edellä sanottu kuvaa toki yleisemminkin ”kulttuurin” logiikkaa myöhäiskapitalismissa. Muodikkaan aikalaisteorian kielellä voisi myös sanoa, että kulttuuri on antautunut, latistunut ja herpaantunut globaalisti organisoituneen kapitalismin ja tehokkaasti (hyper)kytkeytyneiden markkinoiden paineen ja vaikutuksen alla. Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan, marxilaisteoreetikko Fredric Jamesonin (s. 1934) New Left Review’ssa jo Orwellin vuonna 1984 julkaisema klassikkoessee ”Postmodernism, or The Cultural Logic of Late Capitalism” on edelleen, 35 vuotta julkaisemisensa jälkeen, mielenkiintoista ja tajuntaa aktivoivaa luettavaa.²³

Entä miten kaltaiseni filosofin, semiootikon ja mediatutkijan pitäisi hahmottaa Joonas Kodan teoksia ja esteettisiä prosesseja? Tavoittelen jo spesifiä vastausta, kun mieleeni tulee monenlaisia sanoja ja ammattinimikkeitä: taiteilija, kokeilija, eheyttäjä, seikkailija, pohdiskelija… Vuosien saatossa Kota on tehnyt maalauksia, veistoksia ja videoteoksia. Hän on visualisti ja esteettinen löytöretkeilijä mutta myös filosofisissa sfääreissä viihtyvä käsitetaiteilija. Tämä tunne vain vahvistuu työhuoneen kirjapinojen ja keskeneräisten taideteosten vieressä. Aivoissani syntyy mielleyhtymiä taidehistoriaan, varsinkin dadaistisen ja surrealistisen taiteen teoksiin ja tekijöihin. Ceci n’est pas une pipe (Magritte). Tämä ei ole timantti. #TämäEiOleHashtag.

Heti perään on syytä esittää disclaimer: toisin kuin dadaistit tai surrealistit, Joonas Kota ei heitä läskiksi tai hekumoi mielettömyydellä. Näyttäisi päinvastoin siltä, että hän kykenee löytämään arjen banaliteeteista, kitschistä, muovisuudesta ja postmodernista pinnasta sellaista syvyyttä, kirkkautta sekä rakentavia ja emansipatorisia yhteyksiä, jotka jäävät monelta muulta huomaamatta. Taiteilijan teokset ovat kuin semioottis-filosofisia rajapintoja (interface), jotka yrittävät sitoa itseensä jonkin jo annetun tai itse luodun merkityksellisyyden. Toisaalta niihin tuntuisivat sopivan myös semiootikko Umberto Econ (1932–2016) avoimesta tekstistä ja avoimesta teoksesta (ital. opera aperta) esittämät ajatukset.

# # # # # # # #

Katseeni skannaa edelleen työhuonetta ja löytää kaikenlaista mielenkiintoista. Timanttien jälkeen huomioni kiinnittävät Internetin kuvaviesteihin ja kulttuurisiin symboleihin viittaavat emoji-teokset. Emojit ovat keskeinen osa nykypäivän verkkoviestintää – siis digitaalisen ajan verbaalis-visuaalista kirjoitusta (écriture).

Kodan ensimmäiset emojit syntyivät jo vuodenvaihteessa 2016–17. Niiden tyyli on naivistinen, leikkisä ja poptaiteellinen. Nämä fyysiset, kolmiulotteiseen maailmaan luodut emojit ovat piristäviä, värikkäitä artefakteja. Teokset viittaavat esimerkiksi palmuihin ja meren vaahtopäihin. Mieleeni tulee japanilainen ukiyo-e-puupiirrostyyli – erityisesti Hokusain (1760–1849) tunnettu klassikkoteos Kanagawa-oki nami ura eli Kanagawan suuri aalto. Hokusain Aallosta tulee puolestaan mieleen edesmenneen tähtifuturologin Alvin Tofflerin (1928–2016) informaatioaikaa ja tietotekniikkaa oivaltavasti jo viime vuosituhannella kommentoinut klassikko The Third Wave (1980).

Tällaiset assosiaatiot ja konnotaatiot riippuvat tietysti katsojan silmistä, itse kunkin eletystä elämästä ja mielen liikkeistä. Consciology-henkinen aikakone kiidättää minut viime vuosituhannen lopun ajan henkeen ja Zeitgeist-kiteytyksiin. Visionääri Alvin Toffler oli epäilemättä 1900-luvun viimeisen kolmanneksen tärkeimpiä aikalaistarkkailijoita ja -kirjailijoita, eräänlainen oman aikansa Harari. Ensimmäinen aalto, toinen aalto, kolmas aalto… – siis maatalousyhteiskunta, teollinen vallankumous, informaatioaika… Ihmiskunnan historiaa on voitu (yrittää) hahmottaa tofflermaisesti epookkien ja ”aaltojen” kautta. Vaan millaisia mahtaisivat olla neljäs, viides ja kuudes aalto?

Näiden pohdiskelujen jälkeen huomioni kiinnittyy jälleen taiteilijan studioon ja konkreettiseen atomimaailmaan. Joonas Kodan emojit (maalaukset ja veistokset) ovat vahvasti fyysisiä, materiaalisia ja 3-ulotteisia. Juuri tästä havainnosta syntyy kiinnostava jännite kaltaiseni tulkitsijan ja taidekuluttajan tajunnassa, sillä teokset viittaavat itsestään selvästi Internet-kulttuuriin, kaksiulotteisiin kuvaruutupintoihin ja digitaaliseen ”flat-mediaan”. Emoji-merkkien voi ajatella myös liittyvän inhimillisyyteen ja arjen tunteisiin – siis jonkin merkitykselliseksi koetun asian, teeman tai tunnetilan jakamiseen ja/tai siihen kuulumiseen.

Heti perään on todettava, että emootiot ja empatia ovat vaikea laji. Emoji-teoksista tulevat myös mieleen nykyajan globaali, monikulttuurinen semiosfääri ja monikasvoinen ”merkitysten maailmantori”²⁴ sekä monenlaiset viestinnän haasteet, ohipuhumiset ja ongelmat. Yleinen aikalaistilanne ja ajan henki näyttäytyvät ympärillämme ristiriitaisina – ongelmien, ratkaisujen, jännitteiden ja paradoksien maailmana. Kehityksellä on monet kasvot ja näillä kasvoilla usein postmodernit, kameleonttimaiset värit.²⁵

Kodan emojit tuovat myös mieleen digitaalisessa maailmassa kurittomasti virtaavan, alati muuttuvan mediatarjonnan ja merkitysten piirin, joka kuitenkin kurottaa vahvasti fyysi­syyden, lihallisuuden ja ”oikean maailman” (real world) suuntaan. Tekee mieli listata erilaisia olennaisia akseleita ja demarkaatiolinjoja: symbolinen–todellinen, simuloitu–todellinen, merkki–maailma, merkki–merkkimaailma…

Arabianrannan työhuoneella on ollut nähtävissä iso, useampimetrinen emoji-veistos, joka ottaa tilan tehokkaasti haltuun. Täällä on myös valmistunut oman aikamme nettikulttuuriin viittaava hashtag-teos, joka oli yksi loppuvuodesta 2018 Zetterberg Galleryssä (Helsinki) järjestetyn yksityisnäyttelyn avainteoksista.²⁶

Hashtag eli ”metadata tag” on tullut suosituksi ja tärkeäksi sosiaalisen median (Twitter, Instagram, Facebook…) areenoilla. Miten ilmiötä pitäisi ymmärtää? Ensinnäkin hashtagien avulla yritetään saada ryhtiä digitaaliseen kaaokseen ja verkostoyhteiskunnan rihmastomaisiin rakenteisiin – siis järjestystä epämääräiseen ja uuvuttavaan ”kommunikaation ekstaasiin” (Baudrillard). Hashtag tunnistetaan risuaitamerkistä – siis esimerkiksi näin:

#JoonasKota
#Nykytaide
#VirtualReality
#ArtificialReality
#BladeRunner
#Futures3033
#Postmodernity

Hashtag-ilmiö on hyvä esimerkki siitä, kuinka globaalissa ja hyperkytkeytyneessä network-maailmassa hyvinkin erilaisia ihmisiä, ryhmiä, tapahtumia ja tunnelmakuvauksia voidaan yhdistää tehokkaasti ja luovasti toisiinsa. Psykologisesti ja sosiologisesti virittyneenä aikalaistunnuksena hashtag kuvaa yhteenkuuluvuuden tarvetta ja kytkentää niin perinteisempiin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin kuin spontaanimpiin (myös kapinallisiin ja anarkistisiin) uusyhteisöihin ja tilanteisiin – mukaan lukien nettimaailmassa ja alakulttuurien piirissä tyypilliset TAZ-tilat.²⁷

Eri puolilla maailmankylää tunnettuna aikalaissymbolina hashtag edustaa myös datan, informaation ja tiedon keruuta ja organisoimista. Toimintaansa netissä tägäävät käyttäjät, kuluttajat ja kansalaiset ovat usein paitsi digitaalisia nomadeja ja hypermediaalisia askartelijoita (ransk. bricoleur) myös eräänlaisia keräilijöitä, jotka kokoavat, hamstraavat ja tallentavat mahdollisimman paljon asioita ympäristöstään bookmarkeihin, weblogeihin²⁸ ja muihin digitaalisiin aikakirjoihin.

Vaan palataanpa takaisin kuvataiteeseen ja luomistyön motiiveihin. Joonas Kodan voi mieltää pohdiskelijana ja kommunikaattorina, joka ei kuitenkaan halua osoitella sormella suuntaan tai toiseen. Sen enempää Kota taiteilijapersoonallisuutena kuin hänen teoksensa eivät ole millään tavalla aggressiivisia – so. muutoksen, mielenosoitusten, aktivismin tai toimenpiteiden puolesta melskaavia. Sen sijaan Kodan taideteosten ”aurassa” ja olemuksessa on nähtävissä aikuismaista synteesin, eheyden ja merkityksen (ehkä jopa konsensuksen) kaipuuta. Olen hahmottavinani myös jonkinlaista mietiskelevää melankolisuutta.

Hmm ja om. Tällaisia teoksia voisi hyvinkin ajatella sekä kauneuden lähteinä että oivalluksen välineinä. Olennaista ovat uudet kytkennät – kyky nähdä maailma uusin silmin ja hahmottaa (media)todellisuus uudella tavalla.²⁹ On myös niin, että aina ei tarvitse keksiä – ainakaan sanan vaativimmassa mielessä – uutta. Sen sijaan luovat oivallukset rakentuvat usein vanhalle ja vakiintuneelle. Olennaista ovat uudet ja erikoiset kytkennät

Pysähdytäänpä hetkeksi tämän teeman äärelle. Keskeisenä avainhaasteena sen enempää tietoverkoissa kuin taidemaailmassa tai populaarikulttuurin konteksteissa eivät enää vuosiin ole olleet massiivisiin volyymeihin kasvaneen datan ja informaation varastointi tai siirto vaan pääsy (access) relevantteihin tieto- ja kommunikaatioaarteisiin. Toinen aikalaisia vaivaava avainkysymys on se, kuinka saamme luotua mielekkäät merkitysyhteydet ja kuinka luodaan relevantit linkit solmujen välille. Tällaista ongelmavyyhtiä on jo pidempään lähestynyt muun muassa ”semanttisen webin” problematiikka. Olennaista on kalifornialaistaustaisen teknologiainnovaattori Steven Jobsin (1955–2011) sanoin ­connecting the dots!³⁰

Hah ja huh, kaadamme lisää punaviiniä laseihin. Juuri tämä kiteytys – ”connecting the dots” – voisi olla yksi nykyajan tärkeistä huoneentauluista ja vaakunalauseista. Olennaista fragmentaarisessa ja kompleksisessa maailmassa on kyky yhteyksiin, kokonaisuuksiin ja synteesiin! Kompleksinen maailma myös tarvitsee – ehkä enemmän kuin koskaan – linkkien, tägien ja kytkentöjen ohella uskottavaa ja hyvin argumentoitua synteesiä. Se tarvitsee avointa mieltä, laaja-alaista panoraamakatsetta ja historiallis-filosofis-futurologista kokonaisnäkemystä. Tämä osaltaan selittää Hararin teosten osakseen saaman kansainvälisen supersuosion. Kampai!

# # # # # # # #

Suomalainen Joonas Kota ja israelilainen Yuval Noah Harari ovat syntyneet läntisen ajanlaskun mukaan vuonna 1976 – samana vuonna, kun Amerikan yhdysvallat (United States of America) täytti 200 vuotta sekä Steve Jobs (1955–2011) ja Steve Wozniak (s. 1950) perustivat Kaliforniassa Apple Computer -teknologiayhtiön.

Herran vuoden 1976 jälkeen muutokset maailmanpolitiikassa, kulttuurissa ja teknologian piirissä ovat olleet paitsi mielenkiintoisia myös täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kerrataanpa hieman maailmanhistoriaa. Väkivaltaisen, totaalituhoa edustaneen toisen maailmansodan jälkeen ihmiskunta jännitti kylmän sodan ja planeetan dikotomisen kahtiajaon (kapitalistinen USA liittolaisineen vs. sosialistinen Neuvostoliitto kumppaneineen) ilmapiirissä, heräämmekö enää huomispäivään vai alkaako juuri ensi yönä tuo kuuluisa ja etukäteen vavisten pelätty, koko planeetan tuhoava totaalinen ydinsota.

Minun sukupolveni (olen syntynyt vuonna 1970) muistaa tuon jännitteisen ajan maail­man­poliittisen kuvaston kasvoina muun muassa Hollywood-tähdestä ja lännenelokuvista supervallan presidentiksi nousseen Ronald Reaganin (1911–2004) sekä toisella puolella rautaesirippua Leonid Brežnevin (1906–1982) ja Juri Andropovin (1914–1984) kaltaiset neuvostoajan kivikasvot.

Entä meillä pohjoisessa? Tietenkin tasavallan presidentti Kekkosen keskusjohtoinen, hiihtoladuilla viihtyvä UKK-Suomi, sitten presidentti Mauno Koiviston rauhallisempi ja lentopalloa pelaava fundeeraus-Suomi – puhumattakaan erinäisten juoksija- ja hiihtäjäsankarien tähdittämästä muusta urheilu-Suomesta sekä DDR-vaikutteiseksi syytetystä peruskoulusta (jossa kyllä sukupolvikokemuksena luettiin Seitsemää veljestä, pelattiin lätkää ja pesäpalloa sekä ”purskuteltiin” eli fluorattiin tehokkaasti lapsukaisten hampaat). Sukupolvitajuntaa muokkasivat kuitenkin ja ennen kaikkea tieteen, taiteen ja audiovisuaalisen kulttuurin Suuret Murrokset: Voyager-satelliitit, vaihtoehtoliikkeet, punk-rock, hip hop, graffiti, uusi kaupunkikulttuuri, musiikkivideot, Music TV, 1980-luvun televisio, tietokonepelit, BBS-purkit sekä multimedian ja peliteollisuuden tulevia menestysaskeleita enteillyt demoskene…

Entäpä hyvä, paha teknologia? Tai hyvä, paha mediakulttuuri? Jo etukäteen pelätyn ”Orwellin vuoden” 1984 jälkeen alkoivat yleistyä mikrotietokoneet, tietoverkot sekä myöhempien aikojen hypermediaa ja some-aikaa edeltäneet tekstipohjaiset keskusteluryhmät ja irc-kanavat. Yksi ajan iskusanoja oli nyt jo vanhahtavalta kuulostava telematiikka (ransk. télématique, engl. telematics). Alettiin siirtyä yhä vahvemmin analogisesta maailmasta digitaaliseen, verkottuneen teknologian ja ihmiskunnan aikakauteen.

Neuvostoliiton viimeiseen johtajan Mihail Gorbatšovin (s. 1931) lierihattuiseen mediahahmoon kiteytyneet, yhteiskunnallista murrosta kuvanneet uudissanat glasnost ja perestroika alkoivat yleistyä – kunnes ”paneurooppalainen piknikki” Unkarin ja Itävallan rajalla elokuussa 1989 sekä Berliinin muurin murtuminen saman vuoden marraskuussa muuttivat kaiken. Näitä yllättäviä ja hämmentäviä spektaakkeleita seurasivat Neuvostoliiton romahdus ja itäblokin avautuminen, maailmanlaajuinen Internet-boomi, mobiiliviestimet ja erilaiset hätkähdyttävät millennium-puheenaiheet ja -trendit.

Kasaria seurasi pian ysäri – ja ysäriä sitten vuosituhannen taite sekä digitalisaation ja diginatiivien oma (eikä enää niin optimistinen) vuosikymmen: nollaluku. Toisaalta kolmannen vuosituhannen puolella monet teknologiset ideat ja visiot ovat konkretisoituneet ja teknologista kehitystä profetoinut sana muuttunut monin kohdin lihaksi. Teknologinen avantgarde on näkynyt viime vuosina paitsi tekoälyn myös muun muassa virtuaalitodellisuuden (VR), lisätyn todellisuuden (AR) sekä miksatun hybriditodellisuuden (mixed reality, MR) ja laajennetun todellisuuden (extended reality, XR) kaltaisina uusina sanoina ja konsepteina.³¹

Toisaalta ja samaan aikaan asemansa on vakiinnuttanut tietokoneiden ja taskuun mahtu­vien mobiiliviestimien muodossa niin sanottu sosiaalinen media – jota olisi kylläkin usein osuvampaa kutsua huonon käytöksen ja ohipuhumisen vuoksi epäsosiaaliseksi tai asosiaaliseksi mediaksi. Somesta on kehittynyt oman aikamme sosiaalinen foorumi, identiteettikanava, kybertila ja digitaalinen vessanseinä par excellence

Tähän voisi vielä jatkaa, että intensiivinen, efektihakuinen digitaalinen viestintä sekä käyttäjiä koukuttava sosiaalinen media eli some ovat pahimmillaan lähellä Aldous ­Huxleyn (1894–1963) klassikkoteoksen Uljas uusi maailma (alkup. Brave New World, 1932) onnellisuuspilleriä eli somaa. Netti tarjoaa aikalaisille tunnetusti ja ehtymättömänä virtana erilaisia näppäriä meemejä ja koukuttavia videoklippejä. Saatavilla on runsaasti hypertekstuaalista serotoniinia ja digitaalista dopamiinia. ”Ladies and gentlemen, palvelut auki 24/7/365 – olkaa hyvät!” Kovaa kamaa silmille ja korville. Koukuttavaa viihdettä (edutainment, infotainment) inhimilliseen tajuntaan. Hyvät asiakkaamme, saisiko olla sininen, punainen vai keltainen pilleri?

Summattuna voisi todeta, että olemme siirtyneet analogisesta (offline) maailmasta 1990-­luvun transformaatiovaiheen jälkeen digitaaliseen online-paradigmaan: tietotekniikan, tekoälyn, robotiikan, algoritmien ja hashtagien aikaan. Jos otamme aikakoneen 1990-luvulle ja vertaamme tuolloista kulttuurioptimistista ajan henkeä vaikkapa Herran vuoteen 2018, voimme todeta, että Internet-utopiat eivät toteutuneet halutulla tavalla. Myöskään interaktiivisuuden, teledemokratian tai digitalisaation kaltaiset kauniit unelmat eivät toteutuneet. Sen sijaan uudenlaiset jännitteet ja konfliktit sekä erilaiset vallanhaluiset ryhmittymät, liittoumat ja ihmisiä hämmentävät turbulenssit kuuluvat vahvasti nykyaikaan.³²

Edellä todetun valossa ei ole ihme, että vuorovaikutteisen median ja digitaalisen kulttuurin varhaisvaiheen älyköt ja pioneerit 1980- ja 90-luvuilta ovat esittäneet viimeaikaista kehitystä kohtaan purevaa kritiikkiä.³³ Myös edesmennyt veteraanisosiologi Zygmunt Bauman (1925–2017) ehti kommentoida kulttuurista tilannetta osuvasti alkuvuodesta 2016 espanjalaisen El País -lehden haastattelussa. Haastattelun otsikko kiteyttää hyvin sosiologin perusnäkemyksen: ”Las redes sociales son una trampa” (suom. ”Sosiaalinen media on ansa”).³⁴

# # # # # # # #

O tempora, o mores! Mitä ihmettä ja ihmeellistä meille 2000-luvun ihmisille tarjoavatkaan globaali maailmankylä, uusi heimokulttuuri ja hyperkytkeytynyt digiaika? Ainakin väkevästi markkinoituja ”huipputuotteita” ja ”ratkaisuja”, uudenlaisia verkostoja ja rihmastoja, väkevää identiteettipolitiikkaa sekä – siltä näyttää – aina vain medioituneempaa elämää ja aina vain kiihtyneempää kommunikaation ekstaasia.

Jo 1960-luvulla kanadalainen Marshall McLuhan (1911–1980) esitti sosiotekniseen murrokseen liittyen omia oletuksiaan. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana McLuhanin ajatukset³⁵ ovat myös tehneet näyttävän comebackin uuden teknologian, Internet-kulttuurin, someviestinnän ja mobiilisovellusten yleistymisen myötä. Mcluhanilaiset ajatukset teknologiasta ja mediasta ”aistiemme jatkeina” (extensions of man) sekä visiot globaalista ”maailmankylästä” (the global village) ja uudesta medioiden kautta syntyvästä heimokulttuurista (jota voisi nykykielellä kutsua vaikkapa ”digitribalismiksi”) tuntuvat 2010-­luvulla paitsi itsestään selviltä myös usein hämmentävän osuvilta.

Nykyajan ja -teknologian näkökulmasta McLuhanin sähkökulttuuria, televisioaikaa, maailmankylää, kuumia/viileitä medioita (hot/cool media) ynnä muuta koskevissa kirjoituksissa voikin nähdä lähes tulkoon profeetallisen leimahduksen. Vaikka McLuhanin energistä visionärismiä voi pitää monin kohdin liian lennokkaana, yliampuvana ja teknologiseen determinismiin sortuvana,³⁶ kukaan tuskin asettaa kyseenalaiseksi hänen merkitystään hyviäkin ideoita katalysoineena ajattelijana ja yliopistomaailman luovana toisinajattelijana.³⁷

McLuhan on varmasti niin ihailunsa kuin epäilynsä ansainnut. Usein hän herättää ristiriitaisia, ambivalentteja tuntemuksia ja aikalaiskritiikkiä. Esimerkiksi digitaalisen kulttuurin äänenkannattajana tunnettu Wired-lehti keskittyi vuoden 1996 tammikuun numerossaan McLuhaniin sekä hänen kummallisiinkin ajatuksiin ja henkilöhistoriaansa.³⁸ Erilaisesta kritiikistä huolimatta moni tutkija ja teknologia-asiantuntija on jakanut käsityksen siitä, että McLuhanin kirjoitukset olivat edellä aikaansa ja että ne osuvasti ennakoivat informaation aikakauden, digitaalisen median, ICT-sovellusten³⁹ sekä erilaisten sähköisten ja digitaalisten ”ekosysteemien” tulevaa kasvua ja kehitystä.

Heti perään on syytä korostaa, että McLuhan nojaa ajattelussaan historiaan ja jo häntä ennen syntyneisiin ideoihin. Olen nostanut eri yhteyksissä esiin klassisen noosfääri-ajatuksen (engl. noosphere; ven. ноосфера, noosfera) yhtenä nykymuotoisen laajakaista-Internetin ja sosiaalisen median esikuvana.⁴⁰ Noosfäärin käsite ja sitä koskevat ideat ovat peräisin ranskalaiselta filosofilta ja jesuiittapapilta Pierre Teilhard de Chardinilta (1881–1955), ranskalaiselta filosofilta ja matemaatikolta Édouard Le Roylta (1870–1954) sekä venäläis-ukrainalaiselta tiedemieheltä Vladimir Vernadskilta (1863–1945).⁴¹ Noosfäärillä tarkoitetaan inhimillisen ajattelun sfääriä – eräänlaista kollektiivisen tietoisuuden kerrostumaa. Sanana se onkin (ainakin etäisesti) sukua geosfäärille, biosfäärille ja atmosfäärille.

Kytkökset 1900-luvun alun ajatuksiin ja visioihin ovat selvät. McLuhan tuli reilu puoli vuosisataa sitten maailmankuuluksi sähköaikaa ja maailmankylää koskeneilla näkemyksillään, joiden taustalla vaikuttivat varsinkin roomalaiskatolisen de Chardinin ajatukset.⁴² McLuhanin visioita ovat sittemmin kommentoineet ja edelleen kehitelleet Derrick de Kerckhoven (s. 1944), Mark C. Taylorin (s. 1945) ja Sam Inkisen (s. 1970) kaltaiset mediafilosofit ja -teoreetikot.⁴³ Nykyisellä Facebookin, Internet-puhelimen (esim. Skype), mikroblogien, lohkoketjujen ja reaaliaikaisen verkkoviestinnän aikakaudella monet de Chardinin, Le Royn, Vernadskin ja McLuhanin visiot näyttävät toteutuneen suorastaan hämmentävällä tavalla.

Tässä yhteydessä on myös mielekästä palauttaa mieleen McLuhanin ajatukset taiteesta ennakkovaroitusjärjestelmänä (distant early warning system). Taiteen piirissä kehitellään erilaisia ideoita sekä luodaan ja testataan esteettis-filosofisia konsepteja, jotka saattavat siirtyä marginaalista (avantgarde, underground) kulttuurin keskiöön, markkinoille ja valtakulttuurin piiriin.

Yksi hyvä esimerkki on korealainen video- ja mediataiteen isä Nam June Paik (1932–2006).⁴⁴ Nykytaiteilijana, ajattelijana ja innovaattorina Paik ennakoi niin audiovisuaalisen kulttuurin kehitystä kuin vuosituhannen taitteen Internetiä jo kauan ennen laajakaistaisten tietoverkkojen, digimedian ja mobiiliviestimien yleistymistä. Yhdysvaltojen entisen varapresidentti Albert ”Al” Goren (s. 1948) sekä tämän vanavedessä koko läntisen maailman poliittisen eliitin laajamittaisesti 1990-luvulla hyödyntämä, laajakaistaisiin ja tehokkaisiin tietoverkkoihin viitannut Information Superhighway -käsite oli alun perin mediataiteilija Paikin jo 1970-luvun tulevaisuusvisioissa hahmottelema asia.⁴⁵

# # # # # # # #

Oi aikoja, oi tapoja! Elämme superteknologista, medioitunutta, kiihkeää ja kiihottunutta aikaa. Joonas Kodan työhuoneella on silti levollinen ja seesteinen tunnelma – hieman kuin jokin suurempi voima olisi painanut puolestamme pause-näppäintä. Ei kiirettä, ei tohinaa, ei digitaalista eikä analogista vessanseinää.

Juuri nyt, tällaisena seesteisenä iltana, on melkeinpä jopa tunne kuin koskettaisi hetkeksi ikuisuutta. Koskettelemme moneen suuntaan kurottavassa dialogissamme myös kosmisia tasoja ja totuuksia. Puhe kääntyy usein luontoon ja luonnon kiertokulkuun. Ruska-aika muutti lehtipuiden värit vihreästä ruskeaksi ja keltaiseksi – tarjoten samalla huomattavan hienon kauneuskokemuksen – ennen kuin lehdet tippuivat kokonaan pois. Talvi toi lumen ja lehdettömyyden pohjolaan. Tähän kaikkeen liittyy oma stoalainen, taolainen ja zen­buddhalainen kauneutensa.

Jokunen tovi sitten linnut lensivät terhakkaasti ja lauloivat iloisesti – ehkä ne yrittivät kommunikoida kanssamme. Tämä onkin – sivumennen sanoen – mainio huomispäivän visio: kuka ties ihminen kykenee tulevaisuudessa keskustelemaan tekoälyä ja muuta Homo deuksen työkalupakkia hyödyntäen myös lintujen kanssa.

Ja voi myös olla, että jo lähitulevaisuudessa muistellaan liikuttuneina ja kauhistuneina, kuinka ankeaa elämä 2010-luvun ihmisillä varmasti oli – eiväthän he kyenneet edes keskustelemaan lintujen, kirahvien tai delfiinien kanssa.

Tuuli humisee, Helsingissä auringonpaiste ja vesipisarat usein vuorottelevat. Internet työntää tasaista, levollista bittivirtaa työhuoneeseen. Jatkamme dialogia. Yksi yleinen väite kuuluu, että informaatio- ja mediayhteiskunnan aikalaiset ovat vieraantuneet luonnosta. Vaan onkohan oikeasti näin – jatkamme tästäkin asiasta levollista dialogia. Ainakin metsä ollut tärkeä elementti Joonas Kodan taiteessa. Olen nähnyt taiteilijan metsä- ja puuaiheisia teoksia, joissa auringonvalo ikään kuin virtaa ja siivilöityy puiden läpi. Tällaiset teokset tuovat helposti mieleen japanilaisen komorebi-sanan ja -ilmiön. Japanin kielessä (toisin kuin eurooppalaisissa kielissä) on oma elegantti sanansa ilmiölle ja tilanteelle, kun auringonvalo filtteroituu valonsäteinä puiden lehtien läpi. Se on komorebi.⁴⁶

Uskoakseni Joonas Kota viihtyy metsässä ja luonnossa, mutta ehkä hänen metsäteoksensa kuvaavat omalla – jopa traagisella – tavallaan myös luonnosta vieraantunutta katsetta. Ehkä kankailla nähtävät maiseman fragmentit ovat muuttumassa itsetarkoituksellisiksi merkeiksi ja yhteys alkuperäiseen maisemaan (siis kuvauksen kohteeseen, luontoon) on jo kadonnut tai ainakin katoamassa. Näin representaatio haurastuu; ”oikea” luonto redusoituu vain merkeiksi, pikseleiksi ja ihmisen tulkitsemaksi semiosfääriksi. Taiteilija on itse kuvannut yhtä viimeaikaista maalaustaan (öljy kankaalle, 2018) sanallisessa muodossa seuraavasti:

Broken Forest View at Sunset -teos kuvaa metsänäkymää auringonlaskun aikaan. Vieraantunut katse on rikkonut näkymän, joka on jo melkein hävinnyt. Näkymän osat ovat muuttuneet itsenäisiksi, kolmiulotteisiksi ja merkkimäisiksi. Ne ovat siirtyneet symboliseen todellisuuteen irroten alkuperäisestä metsänäkymästä.

Studiovieras valpastuu. Ehkä tällaiset Kodan teokset edustavat omalla tavallaan myös dromologiastaan eli ”vauhtiopistaan”⁴⁷ tunnetun Paul Virilion (1932–2018) katoamisen estetiikkaa?⁴⁸ Nopeus ja politiikka, Speed and Politics – nämäkin viriliolaiset teemat liittyvät sosiotekniseen murrokseen, digitalisaatioon, globalisaatioon sekä median ja havaintojärjestelmien dramaattisiin muutoksiin. Ja kuten jo säpinästään, protesteistaan ja vaihtoehtokulttuureistaan tunnetulla 1960-luvulla mediaguru McLuhanin johdolla todettiin, väline on viesti – the medium is the message. Heti perään voidaan todeta, että uusi teknologia ja viestintävälineet myös ”hierovat” meitä – siis havaintojärjestelmiämme, kulttuuriamme ja arkisia tottumuksiamme – eli Marshall McLuhanin & Quentin Fioren verbaalis-visuaalisen kulttiteoksen (1967) hengessä väline onkin hierontaa, the medium is the massage.

Avainkysymys kuuluu, pystyykö audiovisuaalisen viestinnän, multimedian, videomeemien, Internet-soman ja muun efektitulvan turruttama nykyihminen ja (suur)kaupungin levoton asukas enää näkemään ja kokemaan luontoa aidosti ja ilman ennakko-oletuksia – siis muutenkin kuin välineellisesti tai osana digitaalista, kytkeytynyttä, urbaania ja superteknologisoitutta kontekstia? Siis pystyykö nykyihminen enää lähestymään luontoa muutenkin kuin jatkuvasti analysoivan ja tarkasti erittelevän kaupunkilaiskatseen ja/tai boostatun ”teknokatseen” kohteena? Siis ei vain kamerakännykän nopean zoomauksen, alituisten save-, edit– ja share-toimintojen, teknofiilisen pikseliproblematiikan tai niin sanotun Mooren lain hengessä aina vain tarkemmaksi käyvän hyperrealistisen resoluution näkökulmista?

Tällaisista kysymyksistä olisi kiinnostava keskustella niin ylihuomisen tekno- ja mediafilosofien kuin monien edesmenneiden kulttuurivaikuttajien kanssa. Jo Charles Baudelairen (1821–1867), Walter Benjaminin (1892–1940), Georg Simmelin (1858–1918) ja Guy Debord’n (1931–1994) kaltaisille modernia, kaupunkilaista kulttuuria aistineille ja tulkinneille flanööri-tarkkailijoille urbaani suurkaupunkimaailma näyttäytyi šokkien ja spektaakkelien kiihkeänä kasaumana. Nykyisessä digitaalisessa ajassa tämä kaikki on vieläkin rajumpaa, rivompaa ja hämmentävämpää. Mediayhteiskunta, ubiikkiteknologia,⁴⁹ jälkiteollinen aika, informaation kultti, teknohumanismi, datauskonto (eli ”dataismi”), tekoäly, robotiikka…

Huh hellettä, sanoi jänis pakkasella. Kaatakaamme lisää Consciology-punaviiniä laseihin – dialogi taiteilijan työhuoneella jatkukoon! Jo kohta simulacrumin, hyperrealismin ja postmodernin kaltaiset 1980–90-lukujen avainsanat palaavat ajatuksiin ja pohdiskelun piiriin. Fakta ja fiktio, todellinen ja kuviteltu, reaalinen ja virtuaalinen menevät nykyajassa helposti sekaisin. Omalla tavallaan kummallista on myös se ihailu ja suoranainen hurmio, jota ”oikean” maailman ja ”aidon” luonnon komeljanttarimaiset simulaatiot ja silmänkääntötemput saavat nykykulttuurissa osakseen. Mitäkö tarkoitan? Vaikkapa sitä, että massakulttuurin piirissä eri puolilla planeettaa ihastellaan Disneylandin keinotekoisia ihmeitä, Eiffel-tornin kopioita ynnä muuta arkipäivän epätodellisuutta.⁵⁰ Vähemmälle huomiolle ja pienemmän ihmettelyn kohteiksi jäävät niin oppineessa kuin populaarissa puheessa helposti ”arki”, ”elämä”, ”ihminen”, ”perhoset”, ”muurahaiset”, ”vaahterat”, ”vuoristopurot”, ”savusauna”, ”avantokokemukset” – ynnä muut hämmentävät luomakunnan perusasiat ja -taajuudet.

Esimerkkejä olisi lukuisia. On jo tullut selväksi, että tutkijat, hakkerit, tiedetoimittajat ja asiantuntijabloggarit intoilevat eri mantereilla ”ihmismäiseksi” koetun tekoälyn ja robotiikan saavutuksista. Toisaalta kehitykseen ja ajan henkeen kuuluu, että kriitikot, kuraattorit ja laajempikin taideyleisö ovat vaikuttuneita sellaisista teknologia-, design- ja mediaprojekteista, joissa arkkitehdit, taiteilijat, insinöörit, matemaatikot, koodarit, animaattorit ynnä muut kuvan, äänen ja multimedian taikurit loihtivat ”oikeaa maailmaa” (real world) tai villiä mielikuvitusmaailmaa näkyväksi ja kosketeltavaksi – siis tuovat digitaaliset simulaatiot ja sisäänsä upottavat immersiiviset virtuaalimaailmat museo- tai galleriatilaan.⁵¹

Vaan palataanpa vielä toisenlaiseen ja perinteisempään immersioon eli luontoon ja metsään. Vielä viime vuosituhannen puolella oli tapana sanoa, että Suomi elää metsästä. Nämä sanat viittasivat metsä- ja puunjalostusteollisuuteen, mutta kiteytyksen saattoi halutessaan ajatella myös henkisempänä linjauksena – ei siis modernille yhteiskunnalle ja modernisaatiolle tyypillisesti luontoa alistavana (tai faustisesti haltuun ottavana) vaan luontoa ja sen fysikaalis-biologis-henkisiä prosesseja kuuntelevana ja kunnioittavana näkökulmana.

Metsä on osa suomalaista (kuten toki monen muunkin maan, kansakunnan ja kulttuurin) sielunmaisemaa. Muillekin kuin šamaaneille, noidille ja jediritareille vanha aarniometsä tai muu luontoelämys seitakivineen ja pirunpeltoineen voi olla pyhä ja erityinen paikka. Metsä merkitsee myyttistä taajuutta ja esteettis-filosofista mielentilaa. Savusaunan ja järvenrannan ohella juuri metsän voi kokea suomalaisten temppelinä. Tähän voisi vielä jatkaa, että luonto on kaunista ja koskettavaa toki kaikkialla, mutta varsinkin Suomen pohjoisosa eli Lappi on jokineen, tuntureineen ja jylhine erämaamaisemineen keskeinen osa meikäläistä kansalliskuvastoa ja itseymmärrystä.

Sallittakoon tässä yhteydessä myös hypertekstuaalinen linkki ja Joonas Kodan sukunimeen liittyvä assosiaatio: ”Kota” tarkoittaa suomen kielessä perinteistä puisten riukujen varaan rakennettua asumusta. Kota on katettu esimerkiksi nahalla, kankaalla tai turpeella. Kun viimeinen a-kirjain muutetaan i-kirjaimeksi, sanan merkitys muuttuu mielenkiintoisella tavalla. Suomen kielen ”koti” on johdettu kota-sanasta.

Etymologia on hauskaa ja mielenkiintoista, vaikkei sanojen historiasta voi tietenkään suoraan päätellä niiden nykymerkityksiä. Arabianrannan levollisessa kaaoksessa ja kirjakasojen vieressä ajatukseni siirtyvät myös vuosituhansien takaiseen maailmaan. Rupean hajamielisesti pohtimaan, millaisia mielleyhtymiä antiikin Kreikan uljaat temppelit synnyttävät. Muistamme tietenkin temppelipäätyjen erilaiset tyylisuunnat: doorilaiset, joonialaiset ja korinttilaiset pylväät…

Historia on jälleen kiinnostavaa – uusklassinen arkkitehtuuri toi antiikin temppelikuvaston konkreettisella tavalla 1700- ja 1800-lukujen rakennustaiteeseen ja kaupunkikuvaan. Ajatellaanpa vaikka niinkin tuttua paikkaa kuin Helsingin Senaatintoria: tunnelma tällä aukiolla on kuin Pietarissa (ven. Санкт-Петербург, Sankt-Peterburg),⁵² mutta mielleyhtymät kulkevat ”Itämeren tyttären”⁵³ sydämessä helposti myös antiikkiin. Huomionarvoista on sekin, että Helsingin yliopiston päärakennuksen pylväät ovat joonialaiset; Senaatin­ talossa (eli nykyisessä Valtioneuvoston linnassa) ovat puolestaan roomalaistyyliset ja enemmän administratiivisiin rakenteisiin ja keskushallintoon viittaavat korinttilaiset pylväät.

Olen kuullut mielenkiintoisen oletuksen antiikin temppelien pylväistä. Ehkä ne syntyivät – hieman kuin oman aikamme simulaatiot tai virtuaalitodellisuuden (eli huonona käännöksenä ”lumetodellisuuden”) digitaaliset ihmeet – rakennustaiteeseen jäljittelemään Välimeren metsien isoja, pyhiä puita sekä alkuperäisiä, luonnontilaisia metsiä. Myöhemminhän Välimeren (kuten myös esimerkiksi Skotlannin ) puusto pitkälti hävisi. Kreikkalaiset pylväät ja temppelit voisi tämän hypoteesin mukaan ymmärtää paitsi metafysiikan ja nostalgisen kaipuun myös jonkinlaisen representaatio- tai simulaatiointressin kautta.

Alun perin Dionysoksen ekstaattiset palvontamenot (Dionysia-juhlat) ja muut hurmiolliset menot (kuten Eleusiin mysteerit) tapahtuivat oletettavasti usein metsässä – taivaankannen alla flooran, faunan ja henkien ympäröimänä. Ah ja pah, heitämme lisää löylyä keskustelun kiukaalle ja kaadamme lisää nektaria juomalaseihin… Tässä kohtaa keskustelua olisi jo luonnollista syventyä pohtimaan erilaisia kosmologisia ja metafyysisiä mysteereitä: multiversumeja (multiverses), rinnakkaisia maailmankaikkeuksia, Interstellar-tyyppisiä tieteisvisioita, vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, vaihtoehtoisia menneisyyksiä, muuttuneita tietoisuudentiloja tai vaikkapa monien filosofien hengessä (autuaaksi julistettu Duns Scotus, renessanssin hämmentävä von Leibniz, oman aikamme von Wright…) mahdollisten maailmojen (possible worlds) problematiikkaa.

# # # # # # # #

Tuuli humisee lempeästi. Jatkamme dialogia Joonas Kodan työhuoneella. Maisema ulkona on jo muuttunut mustan neliön kaltaiseksi sysimustaksi pimeydeksi, kun yritämme tehdä keskustelumme ja aikalaiskohtaamisemme konkluusia – tai ainakin välitilinpäätöstä. Kodan mielestä voidaan erottaa (1) kulttuurin (keinotekoinen) todellisuus, (2) luonnon maailma sekä (3) universaali ja ”sakraali” taso. Viimeksi mainittuun tasoon liittyvät uskonnolliset ja elämänfilosofiset ikuisuuskysymykset sekä syvällisemmät oivallukset tajunnan ja tietoisuuden tasolla. Parhaassa tapauksessa nämä kaikki kolme ulottuvuutta tai näkökulmaa ovat mukana samassa taideteoksessa.

Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen. Tai ehkä pikemmin: olen, siis ajattelen. ”Olemme maailmaan heitettyjä”, saattaisimme myös sanoa – ehkä viitteenä Søren Kierkegaardin (1813–1855), Albert Camus’n (1913–1960) ja Jean-Paul Sartren (1905–1980) kaltaisten ajattelijoiden illuusiottomaan eksistentialismiin mutta myös viitteenä optimistisempaan tyhjyyteen, joka on itämaisessa filosofiassa ja viisausperinteessä tärkeä periaate. Palautan mieleeni, että keskeisiä avainsanoja Aasiaan liittyvien pohdiskelujen kannalta ovat sanskritin kielen śūnyatā, paalin kielen suññatā sekä japanin ja korean kielen mu ja kiinan wu.

Olennaista tässä yhteydessä on ymmärtää, että zen- tai tao-perinteessä tyhjyys merkitsee puutteen tai negaation sijasta pikemmin jonkinlaista harmoniaa ja potentiaalia. Ajatellaanpa vaikka ison valtameren pintaa tai tyyntä säätä ennen myrskyä. Kyse on eri asiasta kuin fysiikan tyhjiö, matematiikan tyhjä joukko tai eksistentialistis-nihilistinen puute. Oikeastaan ”tyhjyys” on omalla paradoksaalisella tavallaan lähellä täydellistä ja ääretöntä – siis sitä, mitä ei voida mitata, laskea, arvioida tai käsitteellistää.⁵⁴

Olen omissa taideteoksissani ja näyttelyissäni ollut viime vuosina erityisen kiinnostunut kalligrafisen ensō-symbolin herkästä, hienovaraisesta upeudesta. Zenbuddhalaisen taideperinteen ensō on vapaalla kädellä laadittu ympyrä, joka kuvaa sitä hetkeä, kun ihmisen mieli on vapaa – antaen mahdollisuuden luoda yhdellä tai kahdella pensselin liikkeellä ympyrän harmonista muotoa tavoitteleva merkki vapaasti, nopeasti ja spontaanisti. Toisinaan ympyrä sulkeutuu, toisinaan ei. Syntyvä ensō-ympyrä on harvoin symmetrinen. Epätäydellisyys on osa sen täydellisyyttä.⁵⁵

Aikamoista, lisää consciologya lasiin ja tajuntaan. Idän viisausperinne (zen, taolaisuus, buddhalaisuus, hindumetafysiikka…) voi varmasti monellakin tavalla auttaa läntistä ”omiin jalkoihinsa” eli kieleen, käsitteisiin, määritelmiin, egoon, subjektiviteettiin, identiteettiin ja roolipaineisiin kompastuvaa aikalaista. Esimerkiksi taiteen ja muun luomisen prosesseissa intuitio ja inspiraatio ovat usein tärkeämpiä kuin ajattelu ja analyysi. Ja kuten tunnettua, esimerkiksi eettis-esteettisissä sfääreissä mielikuvitus on usein tärkeämpi asia ja näkökulma kuin analyysi, logiikka tai tietoteoria.

Tähän toteamukseen voisi myös lisätä, että esimerkiksi esisokraattisen ajan filosofi Herakleitos (noin 535–475 eaa.) tai myöhempien antiikin aikojen Epikuros (341–270 eaa.) ovat paljon ”itäisempiä” ajattelijoita kuin moni uskaltaa tunnustaa. Pidän näitä molempia antiikin ajattelijoita suuressa arvossa. Ensiksi mainitun sanoin: Πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει – panta rhei kai ouden menei. Siis kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan. Tämä havainto pätee myös hyperkytkeytyneeseen Internet-maailmaan sekä bittien ja datan digitaalisiin virtoihin, joita tägeillä, hashtageilla ja avainsanoilla yritetään kesyttää ja hallita.

Om Shanti Shanti Shanti Om! Edellä esitellyn kaltaisissa pohdinnoissa päädytään helposti havaintoon, että kaikilla uskonnoilla, henkisillä opeilla ja elämänfilosofisilla kehitelmillä on lopulta yhteinen alkujuuri. Selkeimmin tämä alkujuuri näkyy mystiikan perinteessä sekä mystisen kokemuksen ja uskonnollisen ekstaasin (unio mystica) kiehtovilla taajuuksilla.

Muodot ja yhteisöt tunnetusti muuttuvat, mutta ihmisenä olemisen, ihmettelyn, ajattelun ja mystiikan alkujuuret pysyvät hämmentävänkin samanlaisina. Sen vuoksi ei ole yllättävää, että suurmies Dogenin (1200–1253) kaltainen zen-filosofi tai mestari Eckhartin (1260–1327/1328) kaltainen kristillinen mystikko ovat mietteissään ja opetuksissaan lähellä suufimystikoita sekä Jiddu Krishnamurtin (1895–1986) tai Eckhart Tollen (s. 1948) kaltaisia oman aikamme henkisiä opettajia.

Keskustelu ja pohdiskelu Helsingin Hämeentiellä jatkuvat; transsendentit sfäärit ympäröivät puolivalmiita teoksia ja kirjapinoja. Mieleeni palaavat kurittomana assosiaatioketjuna nyt myös Ammonios Sakkasin, Plotinoksen, Porfyriosin ja Hypatia Aleksandrialaisen kaltaiset uusplatonistit⁵⁶ – sekä tietenkin oman kirjahyllyni klassikkoteos, kulttuurin monitoimimiehen Aldous Huxleyn (”man of letters”) The Perennial Philosophy. Huxleyn kirja on mainio opus tämänkin kohtaamisen ja dialogin kannalta. Jotakin omituista ja symbolista koen siinä, että tämä kirjaklassikko julkaistiin vuonna 1945 – samana vuonna, kun verinen ja totaalinen toinen maailmansota saatiin vihdoin päätökseen. Sota ja rauha, elämä ja kohtalo… Vaiko suorastaan ”Elämä ja kohtalo” (ven. Жизнь и судьба, Zhizn’i sud’ba), huudahtaisi nyt Vasili Grossman (1905–1964).

Hah, mieleni aikakone kiitää jo eri vuosisadoilla ideoiden ja tapahtumien välisiä yl­lät­tä­viä­­­kin kytkentöjä jäljittäen. Connecting the dots… Samalla tulee vääjäämättä mieleen ­H. G. Wellsin (1866–1946) upea klassikko The Time Machine vuodelta 1895 (tämä teos on scifi-auktoriteetti Arthur C. Clarken mukaan kaikkien aikojen paras scifi-kirja). Päädyn ajatuksissani toki myös Italiaan, Eurooppaan ja renessanssiin (ital. Rinascimento), antiikin arvojen ihailuun ja ­uudelleensyntymisen tematiikkaan. Keskiaika taittui vähitellen uudeksi ajaksi ja moderniksi maailmaksi…

Tässä yhteydessä olisi epäkohteliasta ohittaa Marsilio Ficinon (1433–1499), Giovanni Pico della Mirandolan (1463–94) ja Agostino Steucon (1497–1548) kaltaiset renessanssiajan filosofit ja oppineet hengenmiehet. Latinan ilmaus philosophia perennis – siis perenniaalinen filosofia (engl. perennial wisdom; perennial philosophy) – on tunnetusti peräisin jälkimmäiseltä.

# # # # # # # #

Elämme mielenkiintoisia, kummallisia aikoja. Viime vuosikymmeninä on usein myös tuntunut siltä, että erilaisten epätodennäköisten mutta vaikutuksiltaan merkittävien ilmiöiden eli villien korttien ja mustien joutsenien⁵⁷ määrä on kasvanut. Esimerkkejä on runsaasti: 9/11-terroriteot vuonna 2001, Googlen, Facebookin ja muiden globaalien teknojättiläisten tekniskaupalliset läpimurrot, vuosien 2007–09 finanssikriisi, Lähi-idän sodat ja väkivaltaisuudet, Euroopan pakolais­ilmiö, Iso-Britannian Brexit-äänestys ja -debatti, Donald Trumpin (s. 1946) valinta USA:n presidentiksi…

Yhtenä ydinhaasteena nykymuotoisessa kulttuurissa, taloudessa ja yhteiskunnassa onkin epäilemättä se, kuinka sietää kaaosta, epävarmuutta ja VUCA-ilmiöitä. Rakenteet heiluvat, ”totuudet” vaihtuvat, tilanteet muuttuvat jopa salamannopeasti ja – ranskalaista filosofi Jean-François Lyotardia (1924–1998) tässä lainatakseni – ”[y]llättävästi ja yhä nopeammin sukupolvet syöksyvät ohi”.⁵⁸ Tällaiseen kiihkeään supermuutokseen, turbu­lenssiin ja suhdannevaihteluihin – siis nykyajan yllättäviin tilanteisiin ja kurittomiin konjunktuureihin – eivät meitä sen enempää peruskoulu kuin korkeammat koulutusasteet ole juurikaan valmistaneet.

Millainen on 2020-luvun ajan henki? Niin Euroopassa kuin muilla mantereilla nationalismi, populismi ja monenlaiset traditiota, turvallisuutta, yhtenäisyyttä ja staattisuutta koros­tavat konservatiiviset asenteet ja argumentit ovat voimistuneet. Lisäksi näyttää olevan niin, että suuri osa ihmisistä haluaa kaiken saavutetun vapauden ja vaihtoehtojenkin keskellä olla johdettuja ja kuulua johonkin (suurempaan) joukkoon. Auktoriteetti poimitaan siksi aina lopulta jostakin, esimerkiksi populismista ja politiikan supermarketista. Tai se poimitaan uskonnollisista ja/tai ideologisista yhteisöistä. Pessimistit varoittavat jo seuraavasta suursodasta.⁵⁹ Oi aikoja, oi tapoja! Ideologia? Identiteetti? Substanssi? Jumala? Messias? Tekoäly? Homo sapiens? Homo deus?

Samaan aikaan ja yhä selvemmin hurjien yhteiskunnallisten melskeiden keskellä erilainen henkisyys (jooga, zen-meditaatio, mindfulness-tekniikat, spiritualismi, new age ym.), esteettisyys, taidesfäärit sekä ekologinen tiedostavuus vaikuttavat laajamittaisesti aikalaisten arkeen, maailmankuvaan ja elämänkatsomuksiin. Edellä mainitut asiat ja kehityskulut ovat omalta osaltaan muodostaneet perustaa postmodernia optimistisemmalle ja kirkas­otsaisemmalle transmoderni(smi)a ja metamoderni(smi)a koskevalle maailmankuvalle, elämänkatsomukselle ja aikalaiskeskustelulle.

Viime vuosikymmenten aikana on usein esitetty (ja suorastaan toivottu), että postmoderni olisi jotenkin ohitse ja ylitetty kulttuurivaihe – siis jäänyt viime vuosituhannen koloihin ja että se olisi auttamattomasti passé. Tällaisten debattien ja teoretisointien yhteydessä on myös puhuttu postpostmodernista.⁶⁰ En itse ole tällaisista tulkinnoista välttämättä aina samaa mieltä. Läntisen yhteiskunnan ja globaalin (media)kulttuurin ilmiömaailma on nähdäkseni monessakin mielessä edelleen myöhäismoderni ja/tai hyvinkin postmoderni.

Katsotaanpa ympärillemme – ja nostetaan samalla tajuntaa virkistävä Consciology-lasi taas huulillemme. Maailma on hajonnut tuhansiksi erilaisiksi fragmentteiksi, roolipeleiksi ja kanaviksi. Usein tuntuu siltä, että paitsi perinteisen joukkoviestinnän (TV, radiokanavat, tabloidit ym.) etenkin Facebookin, Twitterin, Instagrammin, Snapchatin, Periscopen, WhatsAppin, Jodelin, VK:n (Venäjä), WeChatin ja Weibon (Kiina), Linen (Japani) ynnä muiden sosiaalisen median foorumien ja viestintäverkostojen aikakaudella yhteiskunnat ovat entistäkin selvemmin ja tihentyneemmin juuri postmoderneja informaatio-, media- ja elämysyhteiskuntia – monenlaisten kyberneettisten teknokoneistojen ja aikalaisspektaakkelien merkityksestä nyt puhumattakaan.

Raikkaana uutena näkökulmana ja intellektuaalisena avauksena on toki mielekästä yrittää haastaa postmoderni(smi)n eli ”pomon” kulttuuriteoreettinen ja maailmankuvallinen kaanon. Joten filosofi Hegelin (1770–1831) hengessä: laittakaamme jatkossakin käsite koetukselle (die Anstrengung des Begriffs).

Ajattelumallina ja tunnerakenteena (structure of feeling) transmoderni(smi) ja meta­moderni(smi) näyttäisivät ammentavan sekä modernin että postmodernin perinteestä, mutta suhtautuvan toisaalta niihin molempiin myös kriittisesti. Postmoderni(smi)in usein yhdistetyn sarkasmin, ironian ja suoranaisen kyynisyyden tai nihilismin sijaan trans/metamoderni ajattelu, maailmankatsomus ja tunnerakenne tuntuisi ymmärtävän ja hyväksyvän suvaitsevaisesti ja ”ekumeenisesti” henkisyyden, uskontojen, optimismin sekä ekologisen tiedostavuuden kaltaisia teemoja ja diskursseja.⁶¹

# # # # # # # #

Kuten todettu, transmoderni(smi)n ohella myös metamodernin ja metamodernismin käsitteet ovat viime vuosina yleistyneet. Nämä sanat tulevat vastaan yhä useammin esimerkiksi taidekritiikeissä, kirjallisuusanalyyseissä tai kulttuurintutkimuksen diskursseissa. Uudissanoja ja -käsitteitä ovat levittäneet niin akateemiset toimijat kuin populaarimedia.⁶² Tässä yhteydessä etuliite ”meta” tulee ymmärtää oikein. Se viittaa antiikin kreikkalaisfilosofi Platonin (427–347 eaa.) Pidot-teoksen metaxy-sanaan (kreik. μεταξύ).⁶³ Internetin vapaa tietosanakirja Wikipedia on yrittänyt kuvata ja kiteyttää metamodernin käsitettä seuraavasti:

Metamodernism is a proposed set of developments in philosophy, aesthetics, and culture which are emerging from and reacting to postmodernism. One definition characterizes metamodernism as mediations between aspects of both modernism and postmodernism. Another similar term is post-postmodernism. […] In 2010, cultural theorists Timotheus Vermeulen and Robin van den Akker proposed metamodernism as an intervention in the post-postmodernism debate. In their essay Notes on Metamodernism, they asserted that the 2000s were characterized by the return of typically modern positions that did not forfeit the postmodern mindsets of the 1980s and 1990s. According to them, the metamodern sensibility “can be conceived of as a kind of informed naivety, a pragmatic idealism”, characteristic of cultural responses to recent global events such as climate change, the financial crisis, political instability, and the digital revolution. They asserted that “the postmodern culture of relativism, irony, and pastiche” is over, having been replaced by a post-ideological condition that stresses engagement, affect, and storytelling.⁶⁴

Tällaisen sitaatin ja määrittely-yrityksen perään tekee mieli heti kysyä, mitähän voisi olla konkreettisemmin eriteltynä ”informoitu naiivius” (informed naivety) tai ”pragmaattinen idealismi” (pragmatic idealism)? Ovatko ne jotakin sellaista, joka näkyy nykypolitiikan areenoilla uusina, pieninä vaihtoehtoliikkeinä, hymyäkin huulille herättävinä maailmanparannuspuolueina tai tarmokkaina yleisönosastokirjoituksina? Tai näkyvätkö ne yhteis­­kunnassa ihmisten aatteista ja sydämistä lähtevinä (mutta vaikutuksiltaan silti usein ponnettomina) mielenilmauksina ja mielenosoituksina?

Ah, uudissanat tunnetusti ihastuttavat ja vihastuttavat, kiehtovat ja innostavat – mutta usein myös sekoittavat pakkaa. Ja lisäksi postmoderniksi usein luonnehditun ”kulttikirjailija” William Burroughsin (1914–1997) mukaisesti kieli on virus ulkoavaruudesta (samantien tulee mieleen niin ikään ”postmodernin” Laurie Andersonin 1980-luvun tuotanto).⁶⁵ Voidaan nähdä, että niin ”transmoderni” ja ”transmodernismi” kuin ”metamoderni” ja ”meta­modernismi” hakevat vielä suuntaa ja paikkaansa erilaisilla kulttuurisilla kartoilla. Ne iteroivat tavoitteitaan ja hakevat positioitaan – sekä samalla tarkentavat semanttista sisältöään. Joukot ja heimot kasvavat, alakulttuurit vahvistuvat, zoomaus tarkentuu, merkitys syvenee… Lisäksi on todettava, että postmoderni on kriisikäsite. Sama tuntuisi olevan tilanne transmoderni(smi)n ja metamoderni(smi)n kohdalla.

Vaan nouseeko kriiseistä uusi valo ja visio? Ehkä kyllä, ehkä ei. Kyse on taas kerran oletetusta kulttuurisesta muutoksesta ja yhteiskunnallisesta katkoksesta – uudesta periodista tai ainakin uudesta kulttuuria määrittävästä ”dominantista”. Selvää myös on, että olemme nähneet asiassa vasta jäävuoren huipun – tai osuvampaa olisi ehkä sanoa: me olemme nähneet asiassa vasta digitaalisen viestiketjun avauksen. Hashtagien kuten #transmoderni ja #metamoderni ja #postpostmoderni ympärillä käydään vielä monta innostunutta ja kiihkeää aikalaisdebattia.

Consciology, consciology… Hämeentien työhuoneella ovat asiat levollisesti ja hyvin. Yö jo lähestyy, hiljaisuus vallitsee, kuu kiertää radallaan. Kyselen Joonas Kodan motiiveista. Kuinka hänen kaltaisensa 2010-luvun ”Bauhaus-taiteilija” kokee asemansa edellä mainittujen akselien, diskurssien ja käsitteiden suhteen? Mihin kielipeleihin, konteksteihin ja koordinaatistoihin hän haluaa teoksensa ja taiteellisen prosessinsa liittää? Kuinka tehdään ja tulkitaan taideteos digitaalisen uusinnettavuutensa aikakaudella (vrt. Walter Benjamin)? Ja vielä: onko Kota mielestään teknologinen kokeilija ja avantgardisti – tai kuka ties ”transmoderni” tai ”metamoderni” taiteilija?

Keskustelu syvenee – vaan lopulliset vastaukset taitavat jäädä tänäänkin saamatta. Tähän me päädymme: trendit ja vastatrendit – ja uudet synteesit – ne seuraavat alituisesti toinen toisiaan. Juuri sitähän on hegeliläinen dialektiikka ja ajan ikuinen virta… Teesi–antiteesi–synteesi… Uusi antiteesi ja synteesi… Ja kun kaikki on jo moneen kertaan ajassamme ja kulttuurissamme dekonstruoitu, voidaan ehkä aloittaa rakentava rekonstruktio. Mieleen tulevat parin viinikulauksen jälkeen myös teoreetikkogurut Gilles Deleuze & Félix Guattari sekä heidän déterritorialisation-käsitteensä. Hah, avainsanat ja -käsitteet sinkoilevat tietoisuudessa ja Hämeentien työhuoneella: territorialisaatio, deterritorialisaatio, reterritorialisaatio…⁶⁶ Uusi alku, uusi loppu, uusi alku, uusi loppu…

Elämänkatsomuksensa kannalta Kota tuntuu olevan agnostikko, jolla on kuitenkin mielessään ja sielussaan vahva toivo merkityksellisestä elämästä. Toivon periaate – so. klassikkofilosofi Ernst Blochin (1885–1977) sanoin das Prinzip Hoffnung⁶⁷ – nousee vahvasti esiin niin ajatuksissani kuin erilaisissa aikalaisdialogeissa. Kodan tuotannossa on läsnä jonkinlaisen unelman ja utopian tavoittelu – jopa naiivi usko kauneuteen ja viattomuuteen. Olennaista on myös ymmärtää, että tämä taiteilija ei pelkää naiiviutta vaan kyynisyyttä.

Ehkä tässä on yksi tärkeä silta trans- ja metamoderniin eetokseen. Parempi on olla innostunut taivaanrannan maalari ja kuritonkin kokeilija kuin jähmettynyt kuutiopää. Miksi lumous (saks. Entzauberung) olisi weberiläisesti tai ainakaan lopullisesti maailmasta haihtunut? Just do it! Go for it! Paradise is now? Ja toki monet asiat ovat yhä edelleen pikemmin ”sekä–että” kuin ”joko/tai”. The Listening Society -teoksen (2017) kirjoittaja, filosofi ja metamodernisti Hanzi Freinacht on kiteyttänyt metamoderni(stise)n näkökulman taustoja ja tavoitteita seuraavasti: ”A paradigm is needed that without apology takes both an uncompromisingly cynical view of society and a deeply idealistic one. Our outlook should be philosophically satisfying and socially functional. Why should we ask anything less of ourselves?”⁶⁸

Tähän voisi vielä jatkaa, että yksituumaisen, naiivin optimismin tai lohduttoman, spengleriläisen kulttuuripessimismin ohella aikalaisajattelussa esiintyy ilahduttavasti myös meliorismi: maailmankatsomus ja elämänasenne, jossa avainnäkemyksenä on toivo paremmasta ja jossa valmistaudutaan ponnistelemaan hyvän puolesta pahaa ja kielteistä kehitystä vastaan!⁶⁹

Ilta on jo pitkällä; on aika lopettaa tämänkertainen kollokviomme ja studiovierailumme. Onko Joonas Kota optimisti vai pessimisti? Minusta tuntuu, että hän on itseni tapaan melioristi. Päädymme Arabianrannan työhuoneella vielä yhteen loppukiteytykseen – tai ainakin tyydyttävään välisummaukseen: On rohkeampaa olla romanttinen jamelioristinen kuin kyyninen, ironinen tai sarkastinen.

– Dr. Sam Inkinen

Tämä essee on luettavissa kuvituksen kanssa myös verkko-osoitteessa https://www.joonaskota.com/saminkinen-text/

Tekstin lyhennetty versio julkaistiin Synteesissä (1-2/2020) otsikolla "Metamodernin äärellä: ´Connecting the Dots´. Havaintoja Joonas Kodan (s. 1976) taiteesta ja esteettis-filosofisista motiiveista".

Kirjoittaja on kiitollinen Filosofiklubille sekä Suomen ja maailman semiootikkoyhteisölle pitkään jatkuneesta dialogista ja aikalaisanalyysistä eri yhteyksissä. Lämmin kiitos myös Niilo Helanderin säätiölle esseitten ja aikalaisdiagnoosin laatimista koskeneesta tuesta.

 

Viitteet

1. https://raamattu.fi/raamattu/KR92/GEN.1/1-Mooseksen-kirja-1

2. Castells 1996, 3.

3. Harari 2017 [2015], 353.

4. Alunperin genius loci oli muinaisroomalainen käsite, joka tarkoitti paikkaa varjelevaa suojelushenkeä. Se kuvattiin usein käärmeen näköisenä. Suomalaisessa kansanperinteessä on ollut samanlaista uskoa hyvien ja pahojen henkien hallitsemiin paikkoihin (vrt. šamanismi). Sittemmin paikan hengellä on tarkoitettu erilaisten maantieteellisten paikkojen, tilojen, rakennusten, kaupunkien ynnä muiden erityispiirteitä ja ominaisluonnetta. Fyysisen ulkomuodon lisäksi paikkaan kohdistuvat historialliset faktat, tarinat, legendat ja erilaiset vapaat assosiaatiot vaikuttavat merkittävällä tavalla sen ”henkeen”. Ks. tarkemmin Inkinen 2011b, 2014ff., 2017b

5. Mika Waltarin ajatuksista ja elämästä ks. Ritva Haavikon toimittama mielenkiintoinen teos Mika Waltari / Ihmisen ääni / Nöyryys – intohimo (1978). Nöyryydestä ja intohimosta ks. myös Inkinen 2010.

6. Hararin tuorein, vuonna 2018 ilmestynyt teos (josta on myös tullut maailmanlaajuinen bestseller) on nimeltään 21 Lessons for the 21st Century. Tässä teoksessa Harari esittää näkemyksensä erilaisiin nykyajan keskeisiin ja ajankohtaisiin ilmiöihin liittyen. Hän käsittelee teoksessa myös muun muassa elämän tarkoitusta, identiteettejä ja meditaatiota.

7. Pitäisikö avainkäsite kirjoittaa Homo deus vai (molemmat sanat isolla kirjoitettuina) Homo Deus? Hieman häiritsevästi molempia kirjoitusasuja näkee – ilman selvää loogista linjaa – jopa Hararin kirjassa.

8. Ks. myös Myllynen 2003, 23ff. sekä ajankohtaisena teoksena Rovelli 2018.

9. Ajan henkeä ja Zeitgeist-kysymyksiä käsiteltiin seikkaperäisesti toimittaja Juuso Pekkisen keskuste-luohjelmassa 8.11.2017. Tämän esseen kirjoittaja kutsuttiin haastateltavaksi lähes tunnin ajaksi Yle Puhe -kanavalle aiheena ”Ajan henki”. Suoran radiolähetyksen saavuttaman yleisön lisäksi keskustelu on ollut kuultavissa Yle Areenassa. https://areena.yle.fi/1-4266698

10. Internetin vapaan tietosanakirjan Wikipedian mukaan ”[v]uonna 1649 Descartes matkusti Ruotsiinopettamaan nuorta, 22-vuotiasta kuningatar Kristiinaa (1626–1689). Tämä halusi Descartesin paitsi opettajakseen myös neuvonantajakseen tiedeakatemian perustamisessa. Matka oli lopulta Descartesille pettymys. Kristiina ei arvostelematta hyväksynyt opetettua.” https://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Descartes

11. Vuosituhannen alun aikalaiskeskustelun kannalta kuvaava on sitaatti Rodney Allen Brooksin teoksen Flesh and Machines. How Robots Will Change Us -teoksen (2002) takakannesta: ”The body, this mass of biomolecules, is a machine that acts according to a set of specifiable rules. [...] We are machines, as are our spouses, our children, and our dogs. [...] I believe myself and my children all to be mere machines.”

12. R.U.R. on lyhenne englannin kielen sanoista Rossum’s Universal Robots (tšekkiläisen näytelmän nimessä oli englanninkielinen alaotsikko). Sen voi myös ajatella lyhenteeksi tšekin kielen sanoista Rossumovi Univerzální Roboti.

13. Näistä teemoista ks. haastatteluni Ylen aamu-tv:ssä 27.4.2018 (https://areena.yle.fi/1-50001489). Ridley Scottin ohjaama Blade Runner ilmestyi vuonna 1982. Sen tapahtumat sijoittuvat vuoden 2019 Los Angelesiin.

14. Teknologinen singulariteetti (engl. technological singularity) tarkoittaa teknologia- ja tulevaisuuskeskustelussa hypoteesiä, jossa kone ylittää ihmisen. Vähitellen yli-inhimilliseksi muuttuva tekoäly kiihdyttää ihmiskunnan sosioteknisen kehityksen. ”Singulariteetti” on tässä yhteydessä kielikuva, joka viittaa fysiikan sääntöjen romuttumiseen lähellä mustan aukon singulariteettia.

15. Esisokraattisen ajan Pythagoras oli joonialaistaustainen filosofi ja tutkija. Hänen tarkkoja elinvuosiaan ei tiedetä, mutta Pythagoraan elämä voidaan ajoittaa noin vuosiin 570–500 eaa. Pythagoras oli kotoisin Samokselta, mutta oman aikansa kosmopoliittina hänen kerrotaan matkustelleen Egyptissä ja Babyloniassa. Tämä kuuluisa filosofi oli mahdollisesti Anaksimandroksen (n. 610–546 eaa.) ja Ferekydeen oppilas. Pythagoraan ja hänen seuraajiensa edustama pythagoralaisuus yhdisti matematiikkaa esoteerisiin ja metafyysisiin oppeihin (kuten numerologiaan). Monet tämän esseen lukijat muistanevat koulun matematiikan tunneilta tunnetun matemaattisen teoreeman eli niin sanotun Pythagoraan lauseen.

16. VUCA on lyhenne sanoista volatility, uncertainty, complexity, ambiguity. Sanan historia voidaan jäljittää 1980-lopun johtamisteorioihin liittyvään akateemiseen keskusteluun sekä myöhemmin erilaisiin sotilaallisiin ja sotilapedagogisiin yhteyksiin. Ks. myös Kakko & Kaivo-oja & Mikkelä 2016.

 17. https://en.wikipedia.org/wiki/De_Arte_Combinatoria

 18. ”Datauskonnosta” ja ”dataismista” ks. Harari 2017, 376ff.

19. ”Tapaamista kutsuttiin ’Ensimmäiseksi yleisvenäläiseksi futuristien liittokokoukseksi’. Lyhyt kohtaaminen sujui yhteisymmärryksessä, ja sen aikana laadittiin suunnitelma oopperan toteuttamiseksi. Tapaamisen julkilausumassa ilmoitettiin, että oli päätetty perustaa futuristinen teatteri.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Voitto_auringosta). Ks. myös Tuominen 2018, 58–59.

20. https://fi.wikipedia.org/wiki/Musta_neli%C3%B6 / https://fi.wikipedia.org/wiki/Voitto_auringosta

21. Mustaan neliöön ja Malevitšiin liittyvistä pohdiskeluista ks. myös Inkinen 2011a.

22. Näistä teemoista ja näkökulmista ks. esim. Inkinen 1998, 2001.

23. https://newleftreview.org/I/146/fredric-jameson-postmodernism-or-the-cultural-logic-of-late-capitalism

 24. Merkitysten maailmantori on ilmaus, jota on käytetty muun muassa semioottisten tarkastelujen yhteydessä. Ks. Inkinen & Kuusamo & Ylä-Kotola 2008.

25. Kameleonttiaikalaisista ks. Itkonen & Heikkinen & Inkinen 2015, 2018.

26. Joonas Kota, #Partypopper, 30.11.–16.12.2018. Yksityisnäyttely, Zetterberg Gallery, Helsinki.

27. T.A.Z. on Hakim Beyn (ks. 1991) eli Peter Lamborn Wilsonin (s. 1945) luoma ilmaus lyhenteenä sanoista ”temporary autonomous zone”(https://en.wikipedia.org/wiki/Temporary_Autonomous_Zone). Uudesta yhteisöllisyydestä ks. Maffesoli 1995.

28. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että verkkokultturin piirissä yleinen avainsana ”blogi” (engl. blog) on syntynyt lyhenteenä ilmauksesta weblog.

29. Luovuudesta ja uuden luomisesta ks. Inkinen 2006.

30. Steve Jobsista ks. elämäkertateos Isaacson 2011. Kalifornian kulttuurista, Piilaaksosta, startup-kulttuurista ym. ks. McGuirk & McGetrick 2017.

31. Virtuaalitodellisuudesta ja kybertilasta (cyberspace) teknologiana ja utooppisena konseptina ks. esim. Gibson 1991; Benedikt 1991; Inkinen 1993, 2007.

32. Näistä teemoista ja problematiikasta ks. tarkemmin Inkinen 2017a.

33. Katu-uskottavasta kritiikistä ks. esim. Lanier 2010.

34. Espanjan lisäksi Baumanin haastattelu on luettavissa verkossa myös englanniksi. Ks. de Querol 2016a, 2016b.

35. Ks. McLuhan 1962, 1964, 1968.

36. McLuhan-kommenteista ja kritiikistä ks. esim. Miller 1971; Pietilä 1998; Inkinen 1999b.

37. Oireellista on, että Castellsin laajan Information Age -trilogian ensimmäinen osa The Rise of the Network Society (1996) sisältää kappaleen ”From the Gutenberg Galaxy to the McLuhan Galaxy: the Rise of Mass Media Culture”. Huomionarvoista on myös se, miten (niin ikään kanadalaisen) Don Tapscottin (s. 1947) ”verkkosukupolven” esiinmarssia käsittelevän teoksen Growing Up Digital. The Rise of the Net Generation havainnoissa ja perusteluissa tukeudutaan useissa kohdissa McLuhanin ajatuksiin (ks. Taps-cott 1998, 42, 63, 134, 170, 301).

38. Maailmanlaajuisesti tunnetun journalistin Gary Wolfin kirjoittaman artikkelin otsikko ”The Wisdom of Saint Marshall, the Holy Fool” heijastaa hyvin sitä ihailun ja huvittuneisuuden yhdistelmää, jolla Wiredsähköisen ajan roomalaiskatolista käännynnäistä, universaalia visionääriä ja Vatikaanin neuvonantajaa lähestyi.

39. ICT = information and communications technology

40. Esim. Inkinen 2011a, 2012, 176.

41. Venäläinen intellektuaalis-esteettinen perinne saattaa toisinaan hämmentää ja ihastuttaa läntisiä kollegoja siltäkin osin, että venäläiset tutkijat ja taiteilijat hallitsevat usein läntisiä kollegojaan paremmin ja kokonaisvaltaisemmin niin luonnontieteitä kuin ihmistieteitä – ja saattavat lisäksi antautua läntisessä mielessä yllättäviinkin luonnonfilosofiaa ja metafysiikkaa koskeviin pohdiskeluihin (ajatellaanpa vaikka kosmismin kaltaista keskeistä aate- ja kulttuurivirtausta 19. ja 20. vuosisadan taitteessa). Venäläinen Vernadski (ja hänen merkityksensä noosfääri-idealle) tunnetaan lännessä valitettavan huonosti. Wikipedia kiteyttää merkittävän tiedemiehen toimintaa seuraavasti: ”Vladimir Vernadski (1863–1945) oli venäläinen geologi ja geokemisti. Hän kehitteli 1920-luvulla samanlaisia teorioita kuin James Lovelock 50 vuot-ta myöhemmin. Lovelock puhui Gaiasta, Vernadski noosfääristä ja sen vaikutuksesta biosfääriin. [...] Vernadski suoritti maisterin tutkinnon Pietarin yliopistossa vuonna 1885 ja väitteli tohtoriksi Moskovan yliopistossa 1897. Jo ennen väitöskirjansa valmistumista hän opetti Moskovassa mineralogiaa ja kristallografiaa, ja 1898 hän sai sieltä professuurin. Hän kuvasi ensimmäisenä aluminosilikaatin kemiallisen ja kiderakenteen, mikä oli pohjana monien muiden mineraalien rakenteen selvittämiselle. Hän oli myös geokemian uranuurtajia, ja tutki eri alkuaineiden ja niiden isotooppien liikkeitä maankuoressa. Hän ymmärsi myös, että radioaktiivisesta toiminnasta vapautuva lämpö on monien geologisten prosessien energianlähde.” https://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Vernadski

42. Noosfääristä ks. esim. de Chardin 1971 [1955], passim.

43. Tässä yhteydessä relevantteja avainlähteitä ovat esim. Inkinen 1999a sekä Inkinen & Ylä-Kotola 2013.

44. Nam June Paikin merkittäviin avainteoksiin kuuluu mm. videoinstallaatio TV Buddha (1974).

45. Ks. Paik & Mallander 1995, 49. Internetiin ja ”informaatiovaltateihin” liittyvästä 1990-luvun aikalais-keskustelusta ja -kritiikistä ks. myös Inkinen 1995, 1999c.

46. Tähän voisimme jatkaa filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) sanoin, että kieleni rajat ovat maailmani rajat. Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicus – siis Loogis-filosofinen tutkielma – on säilyttänyt asemansa yhtenä nykyfilosofian mielenkiintoisena ja kryptisenäkin klassikkona (saksaksi tutkielman nimi on Logisch-philosophische Abhandlung). Laajalti tunnettu ”kieleni ja maailmani rajat” -väittämä on tutkielman kohdassa 5.6.

47. https://en.wiktionary.org/wiki/dromology

48. Virilio 1991.

49. Suomen kielen ”ubiikki” ja ”ubi” viittaavat englannin kielen ubiquitous-sanaan, joka tarkoittaa kaik-kialla läsnä olevaa. Keskeinen avainkäsite teknologiatutkijoiden ja futurologien keskuudessa jo 1980-luvun lopusta lähtien on ollut ubiquitous computing. Myöhemmin suomenkielisissä yhteyksissä ovat yleistyneet muun muassa sellaiset avainsanat kuin ubiikkimedia, ubimedia, u-media ja ubiikkiyhteiskunta.

50. Ks. Eco 1985.

51. Esimerkkinä voisi mainita japanilaisen teamLab-taiteilijaryhmän teokset Helsingin Amos Rex -museossa (Amos Rex, Helsinki, 30.8.2018–6.1.2019). Taiteilijaryhmän digitaaliset (interaktiiviset) installaatiot ja immersiiviset eli ”sisäänsä upottavat” teokset ovat herättäneet runsaasti ihastusta ja ansait-semaansa huomiota.

52. Kaupungin aikaisempia nimiä ovat myös Petrograd (vuosina 1914–1914) ja Leningrad (1924–1991).

53. Itämeren tyttären (Helsingin lempinimi) historiasta ja kaupungin erityisestä ”paikan hengestä” (genius loci) ks. tarkemmin Inkinen 2017b.

54. Jo monien sukupolvien arvostamassa ja rakastamassa kulttiromaanissaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Tutkimusmatka arvojen maailmaan (alkup. Zen and the Art of Motorcycle Maintenance. An Inquiry into Values, 1974)amerikkalaiskirjailijaRobert M. Pirsig pohdiskelee oivaltavalla tavalla muun muassa laatuun, käsitejärjestelmiin, matkantekoon ja zen-ulottuvuuksiin liittyviä kysymyksiä.

55. Ensō oli mukana myös teamLabin näyttelyssä (Amos Rex, Helsinki, 30.8.2018–6.1.2019) toteutettuna niin sanotun tilallisen kalligrafian keinoin. Metafyysisempien yhteyksien ohella ensō-merkin voi halutesaan ajatella muistuttavan vaikkapa Suomen kesän maagisesta auringosta, kauniista kuutamosta sekä järvien ja saarien muotokielestä.

56. Tekstissä mainittujen uusplatonistien tarkoista elinvuosista ei ole täyttä varmuutta, mutta elinvuodet lienevät suunnilleen näin: Ammonios Sakkas (n. 175–242), Plotinos (n. 240–270), Porfyrios (n. 232–304) ja Hypatia Aleksandrialainen (n. 355–415).

57. Vrt. Taleb 2007.

58. Lyotard 1989, 154.

59. Ks. ajankohtaisena teoksena esim. Debeuf 2018.

60. Vaikka sana voi tuntua hieman rasittavalta ja pikkunäppärältä termikikkailulta, on sille myös perus-teensa. Erilaiset post-käsitteet ovat kuuluneet laajemminkin vuosituhannen taitteen Zeitgeist-keskustelujen ja -debattien piiriin. Niin tieteellisessä, esseistisessä kuin journalistisessa kielenkäytössä on puhuttu muun muassa postmodernista, postindustrialismista (jälkiteollinen aika), poststrukturalismista, postkolonialisaatiosta, postmarxilaisuudesta, postkommunismista, postdemokratiasta ja postidealismista.

61. Transmodernististen näkökulmien esittäjinä tunnetaan muun muassa argentiinalais-meksikolainen Enrique Dussel (s. 1934) sekä espanjalainen Rosa María Rodríguez Magda (s. 1957). Metamodernia esitellään tarkemmin tässä kirjoituksessa hieman myöhemmin. Esimerkkinä postmodernille vastakkaisesta optimismista ja proaktiivisesta tulevaisuususkosta voisi mainita esim. myönteisen, toivorikkaan suhtaumisen maailmaa muuttaviin innovaatioihin (sähkö- ja robottiautot, cleantech-ratkaisut ym.).

62. Olisiko teillä hetki aikaa puhua metamodernismista? Toimittaja Juuso Pekkisen juontama radiokeskustelu. Vieraina Kasimir Sandbacka ja Lilja Tamminen. Keskustelu 22.8.2018. Kuunneltavissa verkossa osoitteessa https://areena.yle.fi/1-4486980

63. Ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Metaxy

64. https://en.wikipedia.org/wiki/Metamodernism (luettu 30.11.2018). Samainen sivusto tietää kertoa, että ”[t]he term metamodernist appeared as early as 1975, when Mas’ud Zavarzadeh isolatedly used it to describe a cluster of aesthetics or attitudes which had been emerging in American literary narratives since the mid-1950s. In 1995, Canadian literary theorist Linda Hutcheon stated that a new label for what was coming after postmodernism was necessary.”

65. Avainteoksena on mainittava Burroughsin romaani The Ticket That Exploded vuodelta 1962. Teos on osa kirjailijan trilogiaa (englanniksi The Nova Trilogy tai The Cut-up Trilogy). Mainitsemisen arvoista tässä yhteydessä on sekin, että avantgardetaiteilija Laurie Andersonilla (s. 1947) on mielenkiintoinen kappale nimeltä ”Language is a Virus from Outer Space”, joka on myös osa vuonna 1986 julkaistua konsert-tielokuvaa Home of the Brave.

66. Deleuze & Guattari 1972.

67. Das Prinzip Hoffnung (3 vols., 1938–1947).

68. Freinacht 2015 (ks. verkkolähteen Introduction-kappaleen toiseksi viimeisen kappaleen loppupuoli).

69. Ks. Inkinen & Gustafsson 2009; Pihlström 2008, 4–5.

Kirjallisuutta

Andersson, Cristina & Kaivo-oja, Jari (2012). Boho Business. Ihmiskunnan voitto koneesta. Helsinki: Talentum.

Ascott, Roy & Loeffler, Carl Eugene (eds.) 1991. Connectivity: Art and Interactive Telecommunications. Special Issue of Leonardo 24 (2).

Baudrillard, Jean 1980. The implosion of meaning in the media and the implosion of the social in the masses. Teoksessa Woodward, Kathleen (ed.), The Myths of Information. Technology and Postin-dustrial Society, 137–148. London: Routledge & Kegan Paul.

Baudrillard, Jean 1988. The Ecstasy of Communication. New York: Semiotext(e).

Baudrillard, Jean 1991 [1987]. Ekstaasi ja rivous. Alkup. L’autre par lui-même. Habilitation. Suom. Panu Minkkinen. Helsinki: Gaudeamus.

Bauman, Zygmunt 1993. Intimations of Postmodernity. London & New York: Routledge.

Bauman, Zygmunt 1995a. Postmodern Ethics. Oxford & Cambridge, MA: Blackwell.

Bauman, Zygmunt 1995b. Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Oxford & Cambridge, MA: Blackwell.

Bauman, Zygmunt 1996. Postmodernin lumo. Toim. Pirkkoliisa Ahponen & Timo Cantell. Suom. Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino.

Bauman, Zygmunt 2000. Liquid Modernity. Cambridge: Polity.

Bauman, Zygmunt 2002 [2000]. Notkea moderni. Tampere: Vastapaino.

Bauman, Zygmunt 2006. Liquid Fear. Cambridge: Polity.

Bauman, Zygmunt 2007. Liquid Times. Living in an Age of Uncertainty. Cambridge: Polity.

Benedikt, Michael (ed.) 1991. Cyberspace. First Steps. Cambridge, MA: The MIT Press.

Benjamin, Walter 1989. Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta, 177–189. Toimittaneet Markku Koski & Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto & Tutkijaliitto.

Bey, Hakim 2003. T.A.Z.: The Temporary Autonomous Zone, Ontological Anarchy, Poetic Terrorism. Second edition with new preface. Brooklyn: Autonomedia.

Bolz, Norbert 1990. Theorie der neuen Medien. München: Raben.

Broms, Henri 1993. Paikan henki. Helsinki: Arator.

Brooks, Rodney Allen (2002). Flesh and Machines. How Robots Will Change Us. New York: Pantheon Books.

Bukatman, Scott 1993. Terminal Identity. The Virtual Subject in Postmodern Science Fiction. Durham & London: Duke University Press.

Bukatman, Scott (1997). Blade Runner. London: British Film Institute.

Burroughs, William S. 1962. The Ticket That Exploded. Paris: Olympia Press.

Bussy, Pascal 1993. Kraftwerk. Man, Machine and Music. Wembley: SAF Publishing.

Čapek, Karel 2009 [1920]. R. U. R. Suom. Eero Balk. Turku: Savukeidas.

Castells, Manuel 1996. The Rise of the Network Society. The Information Age: Economy, Society and Culture, vol. I. Malden, MA & Oxford: Blackwell Publishers.

de Chardin, Pierre Teilhard 1971 [1955]. The Phenomenon of Man. Introduction by Sir Julian Huxley. London: Collins / Fontana Books.

de La Mettrie, Julien Offray 1996. Machine Man and Other Writings. Translated and edited by Ann Thomson. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

de La Mettrie, Julien Offray 2003 [1747]. Ihmiskone. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin & näin-lehden filosofinen julkaisusarja 23°45.

De Kerckhove, Derrick 1997. Connected Intelligence. The Arrival of the Web Society. Toronto: Somer-ville.

Debeuf, Koert 2018. Tribalization. Why war is coming. Brussels: ASP Editions – Academic & Scientific Publishers.

Debord, Guy 2005 [1967]. Spektaakkelin yhteiskunta. Alkup. La société du spectacle. Suom. Tommi Uschanov. Helsinki: Summa.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix 1972. Capitalisme et schizophrénie. L’anti-Œdipe. Paris:Les Éditions de Minuit.

Denzin, Norman K. 1991. Images of Postmodern Society. Social Theory and Contemporary Cinema. London et al.: Sage.

Dery, Mark 1996. Escape Velocity. Cyberculture at the End of the Century. New York: Grove Press.

Eco Umberto 1985. Matka arkipäivän epätodellisuuteen. Suom. Aira Buffa. Helsinki: WSOY.

Eco, Umberto 1989 [1962]. The Open Work. Translated by Anna Cancogni. With an Introduction by David Robey. Camridge, MA: Harvard University Press.

Featherstone, Mike & Burrows, Roger (eds.) 1995. Cyberspace/Cyberbodies/Cyberpunk. Cultures of Technological Embodiment. London et al.: Sage.

Freinacht, Hanzi 2015. The Limits of Economic Inquiry. Published 16 November, 2015. https://metamo-derna.org/the-limits-of-economic-inquiry-2

Freinacht, Hanzi 2017. The Listening Society. A Metamodern Guide to Politics. Book One. Metamoderna.

Gibson, William 1991 [1984]. Neurovelho. Helsinki: WSOY.

Grossman, Vasili 1984. Elämä ja kohtalo. Helsinki: WSOY.

Haavikko, Ritva (toim.) 1978. Mika Waltari / Ihmisen ääni / Nöyryys – intohimo. Helsinki: WSOY.

Harari, Yuval Noah 2014 [2011]. Sapiens. A Brief History of Humankind. New York: Harper.

Harari, Yuval Noah 2017 [2015]. Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Helsinki: Bazar.

Harari, Yuval Noah 2018. 21 Lessons for the 21st Century. London: Jonathan Cape.

Harari, Yuval Noah 2018. 21 oppituntia maailman tilasta. Suom. Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar.

Heinämaa, Sara & Tuomi, Ilkka (1989). Ajatuksia synnyttävät koneet. Tekoälyn unia ja painajaisia. Helsinki: WSOY.

Huxley, Aldous 2012 [1932]. Uljas uusi maailma. Alkup. Brave New World. Suom. I. H. Orras. 12. painos. Helsinki: Tammi.

Huxley, Aldous 2009 [1945]. The Perennial Philosophy. New York, London et al.: Harper Perennial Modern Classics.

Hyvönen, Eero (toim.) 2001. Inhimillinen kone – konemainen ihminen. Helsinki: Helsinki University Press.

Inkinen, Sam 1993. Virtuaalinen unelma – virtuaalitodellisuus jälkimodernina utopiana. Teoksessa Inkinen, Sam & Salmi, Markku (toim.), Tulevaisuuden esihistoria, 19–52. Helsinki: Painatuskeskus.

Inkinen, Sam 1995. Internet, ”informaatiovaltatiet” ja tietoyhteiskunta. Kommentti elektronisen ylevän retoriikkaan. Lähikuva 1/95, 5–34.

Inkinen, Sam 1998. Kone, musiikki ja avantgarde. 20. vuosisadan konemusiikkiestetiikka ja sen avantgarde-kytkennät. Teoksessa Inkinen, Sam & Sundgren, Eva & Ylä-Kotola, Mauri (toim.), Mediatieteen kysymyksiä 2. Kirjoituksia modernista ja postmodernista kulttuurista, 495–610. Professori Tarmo Malmbergin juhlakirja. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta. Mediatieteen julkaisuja C2.

Inkinen, Sam 1999a. Teknokokemus ja Zeitgeist. Digitaalisen mediakulttuurin yhteisöjä, utopioita ja avantgarde-virtauksia. Acta universitatis Lapponiensis 28. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Inkinen, Sam 1999b. Marshall McLuhan. Johdatus tuotantoon, teoriaan ja henkilöhistoriaan. Teoksessa Inkinen, Sam & Ylä-Kotola, Mauri (toim.), Mediatieteen kysymyksiä 3: Kirjoituksia mediakulttuurista, 745–796. Mediatieteen julkaisuja C2. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta.

Inkinen, Sam 1999c. The Internet, “Data Highways” and the Information Society. A Comment on the Rhetoric of the Electronic Sublime. Teoksessa Inkinen, Sam (ed.), Mediapolis. Aspects of Texts, Hypertexts and Multimedial Communication, 243–290.Berlin & New York: Walter de Gruyter.

Inkinen, Sam 2001. Über Tekno: Ajatuksia konemusiikista, (post)modernista ja avantgardesta. Teoksessa Inkinen, Sam & Ylä-Kotola, Mauri (toim.). Semiosis – merkkien virtaa. Filosofian tohtori Altti Kuusamon juhlakirja, 196–270. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta 2001 (taiteiden tiedekunnan julkaisuja C).

Inkinen, Sam 2006. Homo creativus. Havaintoja eräistä aikalaiskäsitteistä sekä luovuuden mysteeristä. Teoksessa Inkinen, Sam & Karkulehto, Sanna & Mäenpää, Marjo & Timonen, Eija (toim.), Minne matka, luova talous?, 15–44. Oulu: Rajalla ja Oulun yliopisto & Rovaniemi: Lapin yliopisto & Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Inkinen, Sam 2007. Virtuaalitodellisuus. Asiantuntija-artikkeli teoksessa MaammeSuomi, 85–85. Espoo: Weilin+Göös.

Inkinen, Sam 2009. Zeitgeist – Ajan henki. Taide & Design 2/2009, 98–107.

Inkinen, Sam 2010. Kaaos ja kosmos, nöyryys ja intohimo: Kuraattorin tervehdys. Teoksessa Pyhäniemi 2010, 18–19. Hollola: Pyhäniemen kartano.

Inkinen, Sam 2011a. Sam Inkinen [taiteilijaesittely]. Teoksessa Pyhäniemi 2011, 40–41. Hollola: Pyhäniemen kartano.

Inkinen, Sam 2011b. Ajan henki ja paikan henki. Keskeisiä lähtökohtia ja tulevaisuusnäkökulmia luovan ja innovatiivisen aluekehityksen tueksi. Teoksessa Heikkinen-Moilanen, Riitta & Inkinen, Sam (toim.), Sanoja ja tekoja. Dynaamisen aluekehityksen haasteita ja tulevaisuuskuvia, 37–59. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Inkinen, Sam 2012. Väline on viesti? Huomioita viestinnän tutkimuksesta, uusista medioista ja aikalais-kulttuurin muutoksesta. Teoksessa Eronen, Maria & Pieniniemi, Simo (toim.), Välineiden viesti: kun perinteinen ja uusi media kohtaavat. Juhlakirja professori Tarmo Malmbergin kunniaksi, 170–203.Vaasan yliopiston julkaisuja. Tutkimuksia 300, Viestintätieteet 2. Vaasa: Vaasan yliopisto.

Inkinen, Sam 2013. Ihminen ja kone. <http://www.suomalainentyo.fi/blogi/ihminen-ja-kone>

Inkinen, Sam 2014. Joy and Wonder of Flying. Cultural History of Flying, Travelling and Magical Moving. Teoksessa Heikkinen, V. A. & Inkinen, Sam (eds.), FUTUAeroport II. Visions and Futures of Service Landscape and Innovations at Tomorrow’s Airport, 10–30. Helsinki: Haaga-Helia Universi-ty of Applied Sciences.

Inkinen, Sam 2017a. Aikakaudet, henget, merkitykset – historiallis-filosofis-semioottisen ymmärryksen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta. Synteesi 1–2/2017, 2–26.

Inkinen, Sam 2017b. Itämeren tytär – historiaa ja kulttuuria. Havaintoja ja ajatuksia Helsingin, Munkkiniemen ja Kalastajatorpan paikan hengestä. Teoksessa Heikkinen, V. A. & Itkonen, Matti & Inkinen, Sam (toim.), Tarinoita satavuotiaasta Kalastajatorpasta. Helsinkiläisen tapahtuma-, kulttuuri- ja elämyskeitaan kehitys kesäkahvilasta maailmanluokan kokoushotelliksi, 263–296. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

Inkinen, Sam & Gustafsson, Juuso-Ville 2009. Entooppinen tulevaisuusajattelu. Näkökulmia innovaatioprosesseihin, semiotiikkaan ja huomisen ennakointiin. Teoksessa Hartama-Heinonen, Ritva & Sorvali, Irma & Tarasti, Eero & Tarasti, Eila (toim.), Kielen ja kulttuurin saloja. In honorem Pirjo Kukkonen 5.9.2009, 69–88. Acta Semiotica Fennica XXXV. Imatra: International Semiotics Institute & Helsinki: Semiotic Society of Finland.

Inkinen, Sam & Kuusamo, Altti & Ylä-Kotola, Mauri 2008. Merkitysten maailmantorilla. Dosentti Henri Bromsin juhlajulkaisu. Lapin yliopiston hallinnon julkaisuja n:o 44. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Inkinen, Sam & Ylä-Kotola, Mauri 2013. ”Imagologiat” informaatioteknologiaa kommentoivana ja ylevöittävänä aikalaisfilosofiana. Teoksessa Martela, Frank & Järvilehto, Lauri & Kenttä, Peter & Korhonen, Jaakko (toim.), Esa Saarinen – Elämän filosofi, 57–66. Aalto-yliopiston julkaisusarja CROSSOVER 7/2013. Aalto-yliopiston Perustieteiden korkeakoulu, Tuotantotalouden laitos.

Itkonen, Matti & Heikkinen, V. A. & Inkinen, Sam (toim.) 2015. Kameleonttikuluttajan paluu. Aikamatkaaja kotiseutua, maailmankylää ja elämystä etsimässä. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

Itkonen, Matti & Heikkinen, V. A. & Inkinen, Sam (toim.) 2018. Kokeellinen kameleonttikuluttaja. Kokemuksellisia tutkimusmatkoja satavuotiaaseen Suomeen. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

Isaacson, Walter 2011. Steve Jobs. New York: Simon & Schuster.

Jameson, Fredric 1984. Postmodernism, or The Cultural Logic of Late Capitalism. New Left Review I/146, July–August 1984, 53–92.

Jameson, Fredric 1989 [1984]. Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa. Alkup. ”Postmodernism, or the Cultural Logic of Late Capitalism”. Suom. Erkki Vainikkala ja työryhmä. Teoksessa Kotkavirta, Jussi & Sironen, Esa (toim.), Moderni/postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun, 227–279. 2. korjattu ja täydennetty painos. Jyväskylä: Tutkijaliitto.

Jones, Steven G. (ed.) 1995. CyberSociety. Computer-mediated communication and community. Thousand Oaks, CA et al.: Sage.

Kakko, Ilkka & Kaivo-oja, Jari & Mikkelä, Kari 2016. How to Support and Develop the Innovation-oriented Entrepreneurship in Turbulent VUCA conditions? Keynote-esitys 2016 Tangerang Selatan Global Innovation Forum with 10th WTA General Assembly -konferensissa, 20.–23.2016, Tangerang Selatan, Banten Province, Indonesia. Luettavissa Internet-osoitteessa <https://www.slideshare.net/ilkkakakko/how-to-support-and-develop-the-innovationoriented-entrepreneur-ship-in-turbulent-vuca-conditions>.

Lanier, Jaron 2010. Et ole koje. Manifesti. Alkup. You Are Not a Gadget. A Manifesto. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Latour, Bruno 2006 [1991]. Emme ole koskaan olleet moderneja. Alkup. We Have Never Been Modern. Suom. Risto Suikkanen. Tampere: Vastapaino.

Levinson, Paul 1999. Digital McLuhan. A Guide to the Information Millennium. London & New York: Routledge.

Lyotard, Jean-François 1985 [1979]. Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Alkup. La Condition postmoderne. Rapport sur le savoir. Suom. Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino.

Lyotard, Jean-François 1989 [1982]. Vastaus kysymykseen: mitä postmoderni on? Teoksessa Kotkavirta, Jussi & Sironen, Esa (toim.), Moderni/postmoderni, 145–157. 2. korjattu ja täydennetty painos. Jyväskylä: Tutkijaliitto.

Maffesoli, Michel 1995. Maailman mieli. Yhteisöllisen tyylin muodoista. Suom. Mika Määttänen Helsinki: Gaudeamus.

McGuirk, Justin & McGetrick, Brendan 2017 (eds.). California. Designing Freedom. London: Phaidon.

McLuhan, Eric & Zingrone, Frank 1997 [1995]. Essential McLuhan. London & New York: Routledge.

McLuhan, Marshall 1962. The Gutenberg Galaxy. The Making of Typographic Man. Toronto: University of Toronto Press.

McLuhan, Marshall 1964. Understanding Media. The Extensions of Man. New York: Macmillan.

McLuhan, Marshall 1968 [1964]. Ihmisen uudet ulottuvuudet. Alkup. Understanding Media. The Extensions of Man. Suom. Antero Tiusanen. Helsinki: WSOY.

McLuhan, Marshall & Fiore, Quentin 1967. TheMedium is the Massage. An Inventory of Effects. Harmondsworth, Middlesex: Penguin Books.

Mikkonen, Kai & Mäyrä, Ilkka & Siivonen, Timo (toim.) 1997. Koneihminen. Kirjoituksia kulttuurista ja fiktiosta koneen aikakaudella. Jyväskylä: Atena Kustannus.

Miller, Jonathan 1971. McLuhan. Fontana Modern Masters. London: Fontana/Collins.
Mumford, Lewis 1934. Technics and Civilization. New York: Harcourt, Brace & Company.

Myllynen, Suvi 2003. Menetetty tulevaisuus. Riskiyhteiskunnasta globaaliin aikaan. Lähtökohtia ajan yhteiskunnalliseen analyysiin. Teoksessa Inkinen, Sam & Bruun, Henrik & Lindberg, Fredrik (toim.), Tulevaisuus.Nyt. Riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet, 23–39. Helsinki: Finn Lectura.

Nichols, Bill 1988. The Work of Culture in the Age of Cybernetic Systems. Screen 29 (1), (January/1988), 22–47.

Paik, Nam June & Mallander, Jan Olof 1995. Otteita Nam June Paikin kanssa käydystä pöytäkeskuste-lusta italialaisessa ravintolassa Grand Streetillä toukokuun lopulla 1994. Käännös Tomi Snellman. Teoksessa Hilska, Sari & Saari, Lars (toim.), Nam June Paik. Videoveistoksia ja -installaatioita. Ars Nova 1.7.–10.9.1995, 48–52. [Näyttelykatalogi.]

Pietilä, Veikko 1998. Marshall McLuhan: modernisti vai postmodernisti. Teoksessa Inkinen, Sam & Sundgren, Eva & Ylä-Kotola, Mauri (toim.), Mediatieteen kysymyksiä 2: Kirjoituksia modernista ja postmodernista kulttuurista, 351–388. Mediatieteen julkaisuja C2. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta.

Pihlström, Sami. 2008. Ajan ja ajallisuuden metafysiikasta ja etiikasta. Synteesi 2/2008, 2–12.

Pirsig, Robert M. 2010 [1974]. Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Tutkimusmatka arvojen maailmaan. Alkup. Zen and the Art of Motorcycle Maintenance. An Inquiry into Values.Helsinki: WSOY.

Poggioli, Renato 1968. The Theory of the Avant-Garde. Translated by Gerald Fitzgerald. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Popper, Frank 1993. Art of the Electronic Age. London: Thames & Hudson.

Postman, Neil 1987 [1985]. Huvitamme itsemme hengiltä. Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella. Alkup. Amusing Ourselves to Death. Public Discourse in the Age of Show Business. Helsinki: WSOY.

Poster, Mark 1995. The Second Media Age. Cambridge, UK: Polity Press.

de Querol, Ricardo 2016a. Zygmunt Bauman: “Las redes sociales son una trampa”. El País 9.1.2016. http://cultura.elpais.com/cultura/2015/12/30/babelia/1451504427_675885.html

de Querol, Ricardo 2016b. Zygmunt Bauman: “Social media are a trap”. El País 25.1.2016. http://elpais.com/elpais/2016/01/19/inenglish/1453208692_424660.html

Rahkonen, Keijo 1996. Utopiat ja anti-utopiat. Kirjoituksia vuosituhannen päättyessä. Helsinki: Gaudeamus.

Rovelli, Carlo 2018. Ajan luonne. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa.

Rötzer, Florian (Hg.) 1991. Digitaler Schein. Ästhetik der elektronischen Medien. Frankfurt/Main: Suhrkamp.

Spengler, Oswald 1961 [1918–1922]. Länsimaiden perikato. Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja. Lyhennetty laitos. Alkup. Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Suom. Yrjö Massa. Helsinki: Kirjayhtymä.

Surowiecki, James 2007. Joukkojen viisaus. Miksi monet ovat viisaampia kuin harvat. Helsinki: Terra Cognita.

Taleb, Nassim Nicholas 2007. Musta joutsen. Erittäin epätodennäisen vaikutus. Alkup. The Black Swan. The Impact of the Highly Improbable. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Tapscott, Don 1998. Growing Up Digital. The Rise of the Net Generation. New York et al.: McGraw-Hill.

Taylor, Mark C. & Saarinen, Esa 1994. Imagologies. Media Philosophy. London: Routledge.

Toffler, Alvin 1970. Future Shock. New York: Random House.

Toffler, Alvin 1980. The Third Wave. New York: Bantam Books.

Tolle, Eckhart 2005 [1997]. The Power of Now. A Guide to Spiritual Enlightenment. London: Hodder and Stoughton.

Tuominen, Arvo 2018. Karjala. Koko tarina. Helsinki: Readme.fi.

 Vermeulen, Timotheus & van den Akker, Robin 2010. Notes on metamodernism. Journal of Aesthetics & Culture, 2:1, 1–14.

 Virilio, Paul 1986. Speed and Politics. An Essay on Dromology. New York: Autonomedia.

 Virilio, Paul 1991 [1980]. The Aesthetics of Disappearance. New York: Semiotext(e).

 Virilio, Paul & Lotringer, Sylvere 1983. Pure War. Translated by Mark Polizotti. New York: Semiotext(e).

Wells, H. G. 2000 [1895]. Aikakone. Alkup. The Time Machine. Helsinki: Desura.

Wittgenstein, Ludwig 1921–22/1997. Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suomentanut H. Nyman. Taskutieto 70. 5. painos Helsinki: WSOY.

Wolf, Gary 1996. The Wisdom of Saint Marshall, the Holy Fool. Wired 4.01 (January), 122–125, 182–186.