Aki-Mauri Huhtinen & Olli Sinivaara: Korona ja traaginen johtaja

 

Koronakevät vol 2.

 

Kevät 2021 näyttää aukenevan suomalaisille melko alakuloisissa tuntemuksissa, kuten lähes kaikkialla muualla maailmassa. Kieltoja, rajoituksia, synkkiä lukuja, epävarmuutta, syrjäytymistä, masennusta, turtumusta ja kasvavaa kiukkua. Kaikesta poliittisesta tsemppipuheesta ja jaksamiseen kannustuksesta huolimatta koronatartuntojen määrät Suomessa lähentelevät talvisodan aikaisten korkeimpien tappiomäärien päiviä. 4. maalikuuta 2021 tartuntalukumäärä oli lähes 800, kun helmikuussa 1940 rintamiltamme poistui saman verran sotilaitamme päivässä kaatuneina, haavoittuneina, sairastuneina tai kadonneina.

Koronavirusta ja talvisotaa ei tule rinnastaa toisiinsa, vaikka korona aiheuttaa vakavaa sairastumista ja kuolemantapauksia. Mikä voidaan rinnastaa, on kysymys siitä, kuinka kauan eri aikakauden ihmiset jaksavat toistuvia poikkeusoloja, oman elämän rajoituksia ja normaalin arjen hankaloitumista. Nyt suomalaiset ovat tilanteessa, että seuraava kolmen viikon sulkutoimenpiteiden toivotaan tehoavan, jotta pääsiäisen jälkeen pääsisimme kohti vähemmän rajoitettua kevättä. Kun katsomme rokotenopeutta ja uutisia ihmisten yleisestä ohjeiden noudattamisen tasosta, epäilykset valtaavat mielen ja “loppukiri” tai ”takakaarre” saattaa olla edessä vasta vuoden lopulla tai keväänä 2022. Ainakaan Prismassa lauantai-iltapäivänä kukaan ei välitä kahden metrin väleistä kassajonoissa eikä kauppa ahneudessaan ole panostanut yhtään lisätyöntekijää ohjaamaan ihmisten koronaturvallisuutta.

Miksi sitten valtakunnan rajoja ei ole saatu suljettua ja viruksen leviämistä taltutettua, vaikka jo vuosi on kulunut ja aikaa viruksen leviämisen tapojen selvittämiseen on ollut? Syitä on monia, mutta keskeisin lienee se, etta kenelläkään ei näytä olevan sellaista johtamisen ja johtajuuden avainta, taikasanaa tai voimaa puolellaan, että hän voisi ohjata yhteiskuntamme viruksen kannalta nopeaan torjuntavoittoon. Mukavien aikojen ja normaaliolojen lainsäädäntö muodostaa kriisijohtamiselle läpipääsemättömän viidakon ja selkeää sankaria, pelinrakentajaa tai kiperän tilanteen ratkaisijaa ei yksinkertaisesti löydy. Ryhmä Hau puuttuu ja erikoisjoukkoja ei näy. Tämä on luonnollista, koska elämme demokratiassa tai ainakin edustuksellisessa demokratiassa, jossa prosessit, toimintatavat, erilaiset ihmisten muodostamat työryhmät, päätöskokoukset, neuvottelukunnat, instituutiot ja organisaatiot ovat vastuussa johtamisesta. Johtajiksi nimitettävillä ihmisillä on enää vain nimellistä valtaa. Voidaan ponnekkaasti tiedotustilaisuudessa julistaa toimenpiteitä, mutta käykö kukaan urheilukentällä tai ostoskeskuksessa oikeasti katsomassa noudatetaanko ohjeistuksia, se onkin jo sitten toinen juttu. Keski-ikäinen kenttävaksi tuskin lähtee lämpimästä kopistaan kovistelemaan kaupungin tekonurmikentällä pallottelevaa maahanmuuttajien teinilaumaa pimenevässä kevätillassa. Kaikki tapahtuu julkisuuden näytöstilaisuuksissa mutta suljetut kotibileet jatkavat toimintaansa kielloista huolimatta. Joukko on niin vahva kuin sen heikoin lenkki, ja heikkoja lenkkejä riittää. Se on inhimillistä. 

Traaginen johtaja  

Historiasta tiedämme, että kun kriisit pitkittyvät ja johtaminen takkuaa, ihmiset alkavat kaivata ja haaveilla sankarillisesta tilanteen pelastajasta. Traagiselle sankarille on tilausta. Hän on tyypillisesti hyödyn ja normaaliolojen valtapelien yläpuolella, henkilö, jolla ei ole mitään hävittävää, mutta joka uskaltaa ottaa riskin, johtaa ihmiset turvaan pelkäämattä seurauksia. Tiedämme kriisitilanteista, että kokemattomuus maksaa “verta” ja johtajat, joilla on paljon menetettävää tulevien vallankäytön mahdollisuuksien suhteen, välttävät kriisissä vaadittavaa riskinottoa.

Tällaisessa tilanteessa aletaan kaivata erityislaatuista johtajaa. Sellaisen kaipuu ilmenee niin kansan epämääräisissä tuntemuksissa ja puheissa kuin poliittisen ja hallinnollisen järjestelmän sisällä. Niin kadunmies kuin virkamieseliitin jäsen alkavat kokea, että vallitsevaan kriisitilanteeseen on tartuttava toisin ja voimakkaammin kuin tähän asti. Kuitenkaan kukaan ei oikein uskalla nostaa pöydälle kysymystä, millaista hahmoa tilanteessa tarvitaan. Väitämme, että kaivattu ja haaveiltu hahmo on se, mitä tässä tekstissä kutsumme traagiseksi johtajaksi.   

Traaginen johtaja ei ole laskelmoiva peluri, joka ajattelee omaa tulevaisuuttaan kriisin jälkeen. Traaginen johtaja kokee kriisin eksistentiaalisena haasteena, johon vastaaminen määrittää häntä ihmisenä. Hän on odottanut oikeaa hetkeä, ja nyt se hetki on käsillä. Hän ei johda velvollisuudesta, vaan intohimosta. Hän ei soperra haastattelutilanteessa: “olemme koko joukkueena tehneet kovasti töitä”, vaan hän toteaa: “minä tulen ja laitan asiat kuntoon”. Traagisella johtajalla on silmää ja tajua kohtalolle. Hänellä on näkemystä ja pokkaa, joka tekee hänestä kadehdittavan ja normaaliajan portinvartioiden silmissä vaarallisen. Hänen kanssaan ei voi “pelata” eikä tehdä lehmänkauppoja.

1900-luvun alkupuolisko oli traagisten johtajien aikaa. Olemme niin tottuneita katsomaan 1900-luvun historiaa omasta historian lopun ja anti-traagisen jälkiviisauden perspektiivistämme, että emme enää osaa ajatella eksistentiaalisia tilanteita, joista traagisia johtajia syntyi. Ja kun emme kykene ajattelemaan niitä, emme myöskään osaa varautua seuraavien traagisten johtajien nousuun. Pelkäämme niin paljon traagisen johtajuuden seurauksia, että emme osaa nähdä sellaisen tarvetta. Kuitenkin jos korona on vasta pieni alkusoitto tulevaisuuden kriiseille, tarve voi lähitulevaisuudessa olla suuri. Silloin meidän pitäisi kyetä nojautumaan muihinkin kuin pahimpiin mahdollisiin tarjolla oleviin vaihtoehtoihin tai traagisen johtajuuden tuhoisimpiin historiallisiin malleihin. Kun karismaattisuus ja traagisuus kielletään kaunaisessa pikkuporvarillisuudessa, se iskee usein takaisin ja johdattaa meidät lopulta ojasta allikkoon.

Hektor ja Akhilleus johtajatyyppeinä

Akhilleuksen ja Hektorin kamppailu Troijan tarinassa on kaikille vähänkään kirjallisuutta lukeneille tuttua tarinaa. Some-aikana se kuitenkin lienee monille

1500-luvun tulkintaa (Hans.Sebald Beham)

koulutetuillekin vieras myytti. Hektor-sankari on laajalti hyväksytty johtajuuden hahmo edelleen länsimaisissa demokratioissa. Hänen kaltainen ihminen ei janoa suoraan valtaa, vaan kipuaa kohti vallan tolppia velvollisuuden ja vaatimattomuuden uniformuun

pukeutuneena. Hän pitää huolen siitä, että julkisuuskuva on jopa nöyristelevä ja aina orjamoraaliin saakka ulottuvan itsensä väheksymisen sädekehän ympäröimä. Hän johtaa lailla, asetuksilla, normeilla, ohjeilla ja järkähtämättömällä itsekurilla. Hän kykenee kieltämään itseltään ja muilta lähes kaikki nautinnot. Hän purkaa kaunaa ja aggressioita loputtomilla lenkkipoluilla ja välttää viimeiseen asti konflikteja. Hän on kivikasvoinen, ajokoiramainen, melko arvokkaaseen mutta vaatimattoman yksinkertaiseen pukuun verhottu johtaja — ideaali, jonka ei-verbaalinen ulosanti muistuttaa tietokoneen tai nauhoitetun puhelinvastaajan ääntä. Hänessä ei ole mitään rehevää, nautinnollista, kaoottisuutta, hybristä, huumoria tai avointa aggressiivisuutta. Hän on barokin ja rokokoon vastakohta ilmentäen Alvar Aallon kaltaisten muotoilijoiden kuolleiden pintojen kylmyyttä.

Akhilleus puolestaan on Hektorin vastakohta. Hänelle kamppailun, taistelun, tehtävän tai toiminnan syyksi kelpaa mikä tahansa. Hän on avoimen eroottinen, aggressiivinen, kaoottinen, äkkiarvaamaton ja nopeasti toiminnasta toiseen suuntautuva ”killing machine”. Hän on kuin kala vedessä korona-vihollisen liikkeiden keskellä. Hän on johtamisen Jere Karalahti, Matti Nykänen ja Taavi Törmälehto. Hän tulee ja hoitaa homman, vie rauhan ja harmonian antaen tilalle intohimon ja sykkeen. Missä on rauha sinne hän tuo kaaoksen ja missä on kaaos sinne hän tuo rauhan. Kun muut vielä haukkovat henkeään tai kinaavat mitä tehdään, hän on jo tarttunut toimeen ja karismallaan ohjaa muita kuin huumattuna kohti ”pelastusta”. Hän ei siirtele kuntavaaleja hamaan tulevaisuuteen vaan runttaa ja ryntötyönä vetää ne läpi koronavirus-tuiskussa. Hän ei laskelmoi, spekuloi ja pelaa varman päälle, koska hän tietää että mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma.

Tämän hetken 40-vuotiaat yhteiskuntamme avainasemiin nousseet johtajat ovat lama-ajan kasvatteja. Heille Hektorin kaltainen mielenmaisema on iskostunut yhteiskunnallisten asioiden ja ilmapiirin johtamisen tavoiksi. Heiltä puuttuu täysin kosketus presidentti Kekkosen ja suomettuneisuuden aikaan, jossa vielä oli jäljellä Akhilleuksen henkäys omassa kulttuurissamme. Voimme myos nähdä Hektor-kulttuurin vahvistumisen matemaattis-luonnontieteellisten aineiden ja digitaaliteknologian triumphina, jossa oikeastaan kukaan ei enää aseta kyseenalaiseksi ihmisen alistumista tekoälylle ja konemaisuudelle. Olemme nyt jo hyvin pitkälle arjen sosiaalisissa käytänteissä alistuneena digitaaliteknologia- sovellutusten vaatimiin ruumiinasentoihin ja liikkeisiin.

Traaginen johtaja ja erojen kriisi

Donald Trump ei ollut traaginen johtaja, vaan narsistinen mediapelle. Kuitenkin historiallinen ja kulttuurinen tilanne, josta Trump nousi, oli juuri sellainen, josta seuraava traaginen johtaja voi nousta. Traagisen johtaja tarve ja kaipuu nousevat erojen kriisissä, joka järkyttää kulttuurin perusluokituksia. Erojen kriisi on René Girardin käsite, jolla hän kuvaa kulttuuristen mullistusten vaikutusta yhteiskunnan toimintaan ja ihmisten sosiaalisiin suhteisiin. Erojen kriisi on osittain sama asia kuin edellisessä blogi-kirjoituksessamme käsitelty uhrikriisi. Nämä käsitteet ja käsitteiden ilmaisemat ilmiöt ovat limittäisiä ja päällekkäisiä. Uhrikriisin laajempi käsittely löytyy edellisestä blogikirjoituksestamme täältä:  http://filosofiklubi.blogspot.com/2021/02/aki-mauri-huhtinen-ja-olli-sinivaara.html

Tietyin varauksin voidaan sanoa, että koronapandemia on erojen kriisi, joka pitkittyessään alkaa koskea myös muita yhteiskunnan rajoja ja rajanvetoja kuin pelkästään lääketieteellistä eroa terveen ja sairaan välillä. Pandemia on aivan erityisellä tavalla nimenomaan erojen kriisi. Pandemia on lievempi erojen kriisi kuin fyysistä väkivaltaa ja sen hallintaa koskeva äärimmäinen uhrikriisi, kuten sisällissota. Laajan väkivaltaisen uhrikriisin sekä lievemmän erojen kriisin välillä vallitsee suhde, jota luonnehtii sekä samanlaisuus että erilaisuus. Väkivaltaisen uhrikriisin ja pandemian kaltaisen erojen kriisin välillä on sekä laadullisia eroja että aste-eroja, jotka eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö niitä voitaisi tarkastella samalla yhteiskunnan epävakauksien tai häiriötilojen jatkumolla.

Pandemiassa erojen kriisi koskee eri asioita kuin vaikkapa mellakoissa, joissa vähäosaiset pyrkivät ryöstämään parempiosaisten omaisuutta tai tuhoamaan sitä. Ero, jonka kriisi kumoaa, ei ole omistusoikeuden takaama ja järjestysvallan vartioima oman ja ei-oman ero. Sen sijaan pandemia kumoaa turvallisen ja turvattoman, vapaan ja rajoitetun, sääntöjen ja ei-sääntöjen eron. Turvallisesta ruokakaupasta tulee epämääräisen turvattomuuden lähde, jos asiakkaita on paljon tai turvavälejä ei kunnioiteta. Vapaasta kaupunkitilasta, kuten kauppakeskusten tiloista tai julkisen liikenteen pysäkeistä, tulee turvaväleillä rajattuja tiloja. Käsien pesusta ja yskimisestä, joita normaalisti eivät ohjaa selvät ja aukikirjoitetut säännöt, tulee tarkkaan säänneltyä ja valvottua toimintaa.

Vielä olennaisemmin pandemia kriisiyttää lääketieteen ja terveydenhuoltojärjestelmän eron suhteessa yhteiskunnan muihin järjestelmiin ja osiin. Pandemia on erojen kriisi siinä mielessä, että kriisissä tulee epäselväksi ja epänormaaliksi, missä terveydenhuoltojärjestelmän fyysiset ja institutionaaliset rajat sijaitsevat. Pandemia erojen kriisinä tuo terveydenhuollon toimintoja kaikkialle: testauspisteisiin, lentoasemille ja valtioiden rajoille. Mistä terveydenhuolto alkaa ja mihin se päättyy? Onko drive-in-testauspaikka Messukeskuksen parkkipaikalla tai Länsiväylän varrella terveyskeskuksen toimintojen jatkamista toisin keinoin vai toisia keinoja terveydenhuollon asusteissa? Kuten olemme nähneet, tietyt ylilääkärit ja THL:n johtajat ovat ajautuneet poliittisten johtajien tontille tavalla, josta on seurannut paljon hämmennystä ja sekavaa viestintää. Erot politiikon, virkamiehen ja tutkijan välillä ovat nyrjähtäneet sijoiltaan ja lähteneet kellumaan. Sosiaalisen median mahdollistama hallitsematon viestintä monistaa ja kiihdyttävää tästä seuraavaa roolien sekoittumista ja erojen hämärtymistä.

Valikoimaan Kellariloukon psykologia (Idiootti 2019) sisältyvässä esseessään ”Rutto kirjallisuudessa ja myyteissä” Girard kirjoittaa fyysisen ruton ja sosiaalisen epäjärjestyksen suhteesta mytologiassa:

”Ruton ja sosiaalisen epäjärjestyksen väliltä löytyy molemminpuolista vastaavuutta, mutta tämä ei vielä täysin selitä sekaannusta, joka vallitsee näiden kahden välillä sekä lukemattomissa myyteissä että monissa kaunokirjallisissa rutoissa, aina muinaisajoista nykykulttuuriin asti. Kreikkalainen myyttinen rutto ei pelkästään tapa ihmisiä vaan saa aikaan kaikkien kulttuuristen ja luontaisten toimintojen täyden keskeytymisen. Se saa naiset ja karjan hedelmättömiksi ja estää viljojen kasvun pelloilla. Monilla puolilla maailmaa ne sanat, jotka me käännämme “rutoksi”, voidaan nähdä yleisnimityksinä lukemattomille vaivoille, jotka vaikuttavat yhteisöön kokonaisuutena ja uhkaavat tai näyttävät uhkaavan koko yhteisöelämän olemassaoloa. Lukuisista merkeistä voidaan päätellä, että ihmisten välisten suhteiden jännitteet ja häiriöt ovat usein pääroolissa.” (Suom. Tuukka Sandström.)

Koronakriisin pitkittyessä pandemia lääketieteellisenä ongelmana alkaa yhä enemmän valua kohti ei-lääketieteellistä ”tartuntaketjua” eli negatiivisia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia seurauksia. Vaikka elämme vuotta 2021 ja luonnontieteellisen maailmankuvan voittokulun pitäisi olla totaalinen, vanhat taikauskoiset vainot ja syytökset alkavat nostaa päätään. Kuten keskiajalla ruttoa pidettiin taikauskoisesti juutalaisten tai noitien syynä, siten koronan pitkittymistä aletaan pitää tiettyjen sosiaalisten ryhmien syynä. Koronakriisin yhdistävä hetki on jo menetetty ja jäljellä on polarisaatio, jossa sosiaaliset ryhmät syyttelevät toisiaan kriisin jatkumisesta — tai jos asiaa katsotaan salaliittoteoreetikkojen leiristä, kyse ei ole niinkään kriisin jatkumisesta, vaan siitä että vallanpitäjät jatkavat ja pitkittävät näennäiskriisiä, jota aluen alkaen ei edes ollut. Epäselvyys ja hämmennys ministerin puheissa monistuvat sosiaalisen median konflikteissa ja hämmennyksessä. Järkevätkin tolkun ihmiset alkavat epäillä ja ihmetellä, miten koronaan oikein pitäisi suhtautua.

Tämä kaikki johtaa siihen, että koronapandemia erojen kriisinä on nimenomaan johtajuuden kriisi. Pandemian poliittinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ratkaisu vaatii parempaa johtajuutta — sellaista joka ei automaattisesti torju traagisen johtajan hyveitä ja toimintatapoja. Pandemia on johtajuuden kriisi, koska erot johtajien ja johdettujen, auktoriteettien ja alaisten välillä ovat sekoittuneet. Pandemian aikana kuninkaatkin ovat haavoittuvaisia alamaisia, koska heidän henkensä on terveydenhoitajan antaman rokotteen varassa. Terveydenhoitohenkilökunnasta tulee kuninkaita kuninkaille, koska kuninkaan asema on rokottavan käden varassa. Jos suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta ja siten elämästä ja kuolemasta, pandemiassa suvereenin päätöskyky tulee näkyvästi riippuvaiseksi terveydenhuoltojärjestelmästä. Jos rokotetta ei ole saatavilla, suvereenin päätöskyky häiriintyy ja poikkeustilan rajat tulevat sumeiksi. Kun valtioiden johto on kansainvälisen rokoteteollisuuden lainalaisuuksien armoilla, johtajat eivät kykene johtamaan omia alaisiaan. Lääkeyritys on suvereeniakin suvereenimmassa asemassa päättämässä elämästä ja kuolemasta.

Historiassa rajut väkivaltaiset uhrikriisit ovat nostaneet esiin traagisia johtajia. Uhrikriisin huipulla joku poliittinen johtaja on noussut hieman samanlaiseen asemaan kuin uusi uhri Girardin teoriassa. Johtaja on noussut vastavuoroisen väkivallan kaaoksesta järjestyksen ja merkityksen palauttajaksi, joka näin tehdessään on ottanut harteilleen myös uhrin osan. Tässä mielessä vahva johtaja on ollut myös sisäänrakennetusti heikko: epäonnistumista seuraavan väkivaltaisen purkauksen tai kostotoimen todennäköisin kohde. Traagiseen johtajuuteen on kuulunut tietoisuus tai ainakin aavistus siitä, että johtajuuden epäonnistuessa paluuta aiempaan ei ole. Tässä on piillyt traagisen johtajan poikkeuksellisen voiman lähde mutta myös traagiseen johtajuuteen sisään rakennettu vaara ja riski. Kun traaginen johtaja on ottanut Girardin uhria muistuttavan roolin, hänen on täytynyt valmistautua tuhoutumiseen työnsä lopussa.

Koronapandemia ei ole väkivaltainen uhrikriisi, vaan lievempi erojen kriisi, joka koskee yhteiskunnan perustoimintoja ja niiden järjestämistä. Uhrikriisin tapaan se alkaa kutsua esiin traagista johtajaa, joka tarttuu erojen kriisiin eikä pelkästään ajelehdi sen heiteltävänä. Mistä tällainen korona-ajan traaginen johtaja voisi löytyä?

Hybridi-kriisi erojen kriisinä

Ehkä koronakriisin tärkein opetus tulevaisuutta varten on se, että hybridi-kriisit ovat myös erojen kriisejä. Turvallisuuden ja uhkien tutkijathan näyttävät olevan melko yksimielisiä siitä, että tulevaisuuden kriisit ovat nimenomaan hybridi-kriisejä: ne muodostuvat monen häiriötekijän yhtäaikaisuudesta ja limittäisyydestä. Hybridi-uhkien aikakaudella yhteiskuntien on varauduttuva hallitsemaan ja käsittelemään kriisejä, joilla ei ole selvää alku eikä loppua. Varsinkaan itse uhkan perimmäisestä luonteesta tai vakavuudesta ei ole selvyyttä, jolloin johtamista joudutaan tekemään monen tason epävarmuudessa. Epävarmuus ei koske vain sitä, mitä sotarintamalla tapahtuu, vaan sitä, onko koko sota käynnissä vai ei. Nyt meneillään oleva pandemia on kenties ensimaistiainen siitä, miten vaikeaa hybridi-kriisiä on johtaa ja hallita.  

Jos hybridi-kriisi nähdään erojen kriisinä, johtajuuden ja resilienssin haasteet koskevat sitä, miten hallita, ohjata ja sietää erojen jatkuvaa nyrjähtelyä ja sijoiltaan menoa. Girardilaisesti ajateltuna lievemmät erojen kriisit voivat pahimmillaan alkaa sisältää uhrikriisin aineksia. Suomessa tämä tarkoittaisi sitä, että ympäristöä, terveydenhuoltoa tai taloutta koskeva hybridi-kriisi alkaisi nakertaa myös väkivaltaa koskevan yksimielisyyden sosiaalisia ja poliittisia fundamentteja, kuten vahvaa maanpuolustustahtoa tai luottamusta legitiimin asevoiman käyttäjiin. Tällöin pandemian kaltainen erojen kriisi veisi kohti uhrikriisiä.

Erojen kriisin ja uhrikriisin rajoilla häilyttäessä uusi traaginen johtaja voi nousta yllättävästäkin suunnasta. Jos poliittinen ja hallinnollinen johtajuus-käsityksemme on täysin vieraantunut traagisesta johtajasta, tilanne voi yllättää meidät yhtä housut kintuissa kuin kriisijohtamisemme huonous nyt toisena koronakeväänä. Puolustusvoimien silloinen operaatiopäällikkö kenraaliluutnantti Mika Peltonen kirjoitti sotilaallisesta valmiudesta vuonna 2015: ”Valmiudesta on tulossa uusi uskottavuuden mittari. Valmius on päätöksenteon ja sotilaallisen kyvyn summa. Kun valmiutta kehitetään, on kehitettävä molempia osa-alueita.” (Kylkirauta 2/2015.)

Ikävä kyllä korona on osoittanut, ettei Suomi ollutkaan sellainen valmiuden mallimaa kuin olemme kuvitelleet ja uskoneet. Siksi koronasta on hyvää vauhtia tulossa suomalaisen valmiusajattelun ja valmiususkon kriisi. Tällainen uskon menetys valtion valmiuteen on hyvin vaarallista, koska se heikentää rakenteita ja instituutioita, joiden tehtävä on suojella yhteiskuntaa uhrikriisiltä. Kun menetämme uskomme valtion kriisivalmiuteen, olemme askeleen lähempänä uhrikriisiä. Joudumme kysymään itseltämme epämiellyttäviä kysymyksiä: Voimmeko koronan jälkeen enää uskoa, että Suomi olisi valmis yhteiskunnan väkivaltaista perustaa koskettavaan ja tuon perustan voimia mobilisoivaan kriisiin, kuten sotaan? Onko meillä enää sellaista väkivaltaa ja uhria koskevaa perustavaa yksimielisyyttä, johon valmiusajattelumme on perustunut? Eikö valmiusajattelumme pyhistä pyhin uskonkappale, suomalaisten korkea maanpuolustustahto, pohjimmiltaan tarkoita juuri sitä: väkivaltaa ja uhria koskevaa yksimielisyyttä?

Pandemia on paljastanut, että Suomi oletettuna kokonaisturvallisuuden ja valmiuden mallimaana onkin ollut yllättävän huonosti valmis kriisiajan johtamiseen ja päätöksentekoon. Jos koronapandemia on hybridi-uhkien aikakauden ensimmäinen tositilanne, ensimmäinen oikea hybridi-kriisi, Suomen todellinen valmius sellaisen kohtaamiseen on osoittautunut yllättävän heikoksi. Kun tällainen heikkous paljastuu, ihmiset pettyvät ja menettävät uskoaan valtioon ja sen johtoon. Silloin traagisen johtajan tarve ja kaipuu kasvavat.