Aki-Mauri Huhtinen ja Olli Sinivaara: Kuka tahansa lörpöttelemässä – moraalinen paniikki, vihapuhe ja uhrikriisi

Sanojen väkivalta

Martin Heidegger (1889 - 1976) on luonut mahdollisuuden mielikuvaan käsitteiden ”kuka tahansa” (Das Man) ja ”lörpötellä” (Gerede) kautta siitä, kuinka julkinen keskustelu sosiaalisessa mediassa on usein yleisesti hyväksyttyjä ja vihjailevia juoruja täynnä olevaa puoliuutisointia. Voimme kuvitella kuinka innoissaan Heidegger olisi, jos hän eläisi ja seuraisi muun muassa poliitikkojen twiittailuja. Kun ajattelu on supistunut 140 merkin lauseeseen tai virkkeeseen, ei voida olettaa kovinkaan suurta henkistä ponnistusta tuon ilmaisutavan taustalla. Lisäksi väärinymmärrys on lähes aina jonkinlainen kommunikaation seuraus ja voimakkaat sanat niukassa ilmaisussa tuntuvat välittömästi vihapuheelta, vaikka monisataasivuisessa romaanissa ne olisivat luonnollinen ilmaisun tapa osana miellyttävää kertomusta. Taiteilija, musiikintekijä ja sanoittaja Paula Vesala sai vastaansa uhriutuvan ryöpyn ja vihapuhesyytökset twiitatessaan tapahtuma-alan ahdingosta, jossa hän käytti kielikuvaa kirveen heiluttelusta pääministerin suuntaan. Tämä tulkittiin nopeasti viha- ja väkivaltapuheeksi, vaikka saattaa olla, että työkalun heiluttelu johonkin suuntaa viittaa siihen, että pitäisi tehdä valmiiksi työt, joista on sovittu.

Mis- ja disinformaatio ovat kasvaneet koko ajan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa yksinkertaisesti sen johdosta, että sosiaalisen median alustat, välineet ja vuorovaikutustavat eivät ole rakennettu filosofien toimesta, vaan puhtaasti alkeellisen lörpöttelyn näkökulmasta kenenkä tahansa käytettäväksi. Voi jopa väittää, että osa älykkäimmistä ja lähelle ihmisen henkisiä ominaisuuksia tulevista eläinlajeista kykenisivät ylläpitämään omaa Twitter-, Instagram- tai Tiktok-tiliään, mikäli käyttösovellutus muutettaisiin näiden eläinten nokkien, raajojen tai kynsien liikkeitä vastaavaksi.

Sosiaalinen media on paikka, jossa ihmiset haluavat kertoa kuinka onnellisia, terveitä, ahkeria ja onnistuneita he ovat. He haluavat jakaa siellä ideaalikuvaa itsestään, joka tietysti ei ole koskaan totta. Jos ihmiset haluavat ilmaista poliittisia tai moraalisia ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa, he joutuvat auttamatta rajaamaan, pelkistämään ja yksinkertaistamaan sanomaansa, jotta se keräisi tykkäyksiä. Ei ole sattumaa, että presidentti Trumpin Twitter-kirjoittelu keräsi ennennäkemättömän määrän seuraajia. Trump nimenomaan oli kuin kuka tahansa meistä lörpötellen mistä tahansa vailla minkäänlaista vastuuta sanomisistaan. Juuri tämän epä-älyllisyyden mahdollisti itse sosiaalinen media alustana eikä niinkään itse Trumpin ilmaisema sisältö. Jos Trump olisi kirjoittanut useaosaisen romaanin niistä aiheista, joista hän twiittaili, ei sitä koskaan olisi julkaistu.

Sosiaalisen median myötä huolellisesti ajateltu tieto oikeasti katoaa riittävän pitkän ajan kuluessa, jos painettu perinteinen teksti kirjoissa katoaa. Suuret ja kuolemattomat ajatukset eivät synny niin, että ne puristetaan nopeasti 140 merkkiin twiitiksi. Ne vaativat satojen sivujen perusteellisia lauseita toinen toisensa jälkeen kärsivällisesti eri tulokulmista käsiteltävää ilmiötä syventäen. Ne vaatisivat sosiaalisen median, jossa olisi tilaa kymmenen potenssiin 10 000 merkkiä olevan tilan. Tällainen sovellutus tietysti rikkoisi koko sosiaalisen median idean: pinnallisen, hyppelehtivän ja järkiperäisyydestä irti olevan näennäistotuuksia suoltavan kenenkä tahansa lörpöttelyn.

 

Väkivallattomuuden väkivaltaistaminen

Sosiaaliselle medialle ominainen kommunikaatio (tai pikemminkin epäkommunikaatio) noudattaa René Girardin ajatusta toisiaan matkivien halujen konfliktista. Girard (1923-2015) oli kulttuurintutkija, joka omisti uransa ihmisten sosiaalisia suhteita rakentavan matkivan väkivallan tutkimukselle. Monet Girardin ydinoivallukset sopivat erityisen hyvin sosiaalisen median toimintaan, koska sosiaalisessa mediassa konfliktit syntyvät, leviävät ja kärjistyvät salamannopeasti. Sosiaalisen median ihmiskuva on eräänlainen karmea karikatyyri loputtomaan matkivaan konfliktiin vajonneesta ihmisestä, joka ei enää kykene erottamaan omia ajatuksiaan yleisestä lörpöttelystä ja jatkuvasta valehtelusta.

Girardin kulttuuriteoria, joka nykyisin tunnetaan nimellä ”mimeettinen teoria”, perustuu siihen havaintoon, että suuri osa ihmiskunnan kulttuurisista rituaaleista ja myyteistä sisältää jonkinlaista väkivaltaisen yhteenoton esittämistä tai väkivallan rituaalista toistoa. Tähän havaintoon Girard aina palasi ja pyrki löytämään syitä ja selityksiä sille, miksi ritualisoitu konflikti on inhimillisen kulttuurin toistuva perusmuoto — oli kyse sitten Australian aboriginaalien seremonioista, kreikkalaisesta tragediasta, Shakespearen näytelmistä tai nykyaikaisesta urheiluspektaakkelista.

Girardin kulttuurifilosofinen kokonaisnäkemys konfliktin roolista sivilisaatiossa rakentui alkujaan hieman mutkan kautta. Girard aloitti tutkijanuransa kirjallisuustieteilijänä. Ranskassa 1923 syntynyt ja 1947 USA:han loppuiäkseen muuttanut Girard oli pohjakoulutukseltaan historioitsija, mutta päätyi USA:ssa kirjallisuuden opettajaksi ja tutkijaksi.

Osana opetustyötään Girard alkoi lukea tarkkaan ranskalaisia klassikkokirjailijoita Stendhalia, Flaubertia ja Proustia, joiden teoksia hän ei ilmeisesti ollut kovin paljon aiemmin lukenut. Heitä lukiessaan Girard teki havainnon, että eri kirjailijat kuvaavat samanlaista ihmissuhteiden dynamiikkaa. Dynamiikan ytimessä on matkiva ja jäljittelevä halu. Girard alkoi kehitellä tätä havaintoa ja otti tutkimuskohteikseen lisäksi Cervantesin ja Dostojevskin. Tästä työstä syntyi Girardin ensimmäinen kirja, vuonna 1961 ilmestynyt Mensonge romantique et vérité romanesque (”Romantiikan valhe ja romaanin totuus”). Teos ilmestyi englanniksi viisi vuotta myöhemmin nimellä Deceit, Desire and the Novel. Self and Other in Literary Structure.             

Kun Girard alkoi lukea modernia romaanitaidetta tietyllä tapaa tuorein silmin ja ilman kirjallisuustieteellisiä ennakkokäsityksiä, hän löysi kirjallisuudesta jotakin niin sanotusti uutta. Hän löysi romaanikirjailijoiden kuvaaman sosiaalisen, sosiaalipsykologisen ja psykologisen dynamiikan, jonka pohjalta hän kehitti oman mimeettisen halun teoriansa. ’Mimeettinen halu’ käsitteenä ja terminä viittaa kreikan kielen sanaan mimesis, joka tarkoitaa jäljittelyä ja matkimista. Teorian mukaan nälän ja janon kaltaisia perustarpeita lukuunottamatta ihmisen halu ei synny ja ohjaudu sisältä käsin, vaan halun synnyttää ja sitä ohjailee ulkoinen malli, jota haluava minä matkii ja jäljittelee. Tästä seuraa myös ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen aina sisältyvä konflikti tai ainakin konfliktin mahdollisuus. Kun haluttu asia — kuten status, maine, valta tai rakastettu — ei ole jaettavissa, voi halun synnyttävä malli muuttua halun toteuttamisen esteeksi, kilpailijaksi. Siksi mimeettiseen haluun kätkeytyy aina myös konfliktin potentiaali. Matkiva, konfliktuaalinen halu on ihmisen perusluonne, jota ihmisten sosiaaliset järjestelmät eri tavoin yrittävät hallita.

Varhaisessa kirjallisuustieteellisessä ajattelussaan Girard päätyi väittämään, että halujen konflikti on modernin romaanitaiteen ydin.

Konflikti ilmenee romaanin kaikilla tasoilla: romaanin henkilöhahmojen välillä; kirjoittajan ja lukijoiden välillä; kirjailijoiden keskinäisessä kilpailussa. Moderni romaani ja koko kirjallinen kulttuuri ovat halujen konfliktin käsittelyn medium.

Ilmeisesti Girard päätyi kysymään ja ihmettelemään, miten vastaavia halujen konflikteja on hallittu varhaisemmissa kulttuureissa, joissa ei ole ollut laajaan lukutaitoon perustuvaa kirjallista kulttuuria ja sen mukanaan tuomaa psykologista ulottuvuutta. Tällä tiellä hän päätyi tutkimaan ensin kreikkalaista tragediaa ja sitten vielä varhaisempien kulttuurien rituaaleja ja myyttejä, joita etnografiset aineistot kuvaavat. Mitä kauemmas taaksepäin ihmiskunnan historiassa mennään, sitä vähemmän halujen konflikti on psykologista ja sitä enemmän se on instituutioiden ja rituaalien ominaisuus. Se mikä meille on psykologiaa ja reflektoivan subjektin kamppailua itsensä kanssa, on vanhemmille kulttuureille sääntöjä, tabuja ja antropologisia rajanvetoja.

 

Uhriutuminen osoittaa väkivallan

Tästä tutkimushankkeesta syntyi Girardin pääteos Väkivalta ja pyhä (alkuteos 1972, suom. 2004), joka esittää mimeettisen teorian ydinajatuksen uhrista ja uhraamisesta varhaisten kulttuurien keinona hallita halujen konfliktia. Uhraaminen ei ole kaupankäyntiä tuonpuoleisten voimien kanssa vaan sosiaalinen mekanismi, jonka avulla yhteisö purkaa sisäisiä jännitteitään vaaratta tapettavissa olevaan uhriin. Nämä sisäiset jännitteet synnyttää ihmisten mimeettinen taipumus haluta samoja asioita: kun asiat eivät ole jaettavissa, niistä tulee kiistaa.

Halujen konflikti on pakko ratkaista jollakin sosiaalisella rakenteella tai mekanismilla. Tässä yhteydessä Girard esittää teoriansa niin sanotusta sijaisuhrimekanismista. Sijaisuhrimekanismi tarkoittaa sosiaalista mekanismia, joka suojelee ihmisiä heidän omalta väkivallaltaan, joka puolestaan on seurausta inhimillisen halun itsensä konfliktuaalisesta luonteesta. Ihmiset haluavat samoja objekteja, mutta matkivan halun logiikan mukaisesti he eivät halua itse noita objekteja, vaan sitä, mitä muut haluavat. Saman logiikan mukaisesti halu johtaa väkivaltaan, koska ainoa keino tyydyttää – siis aina pseudotyydyttää – matkivaa halua on syöksyä päin mallin muodostamaa estettä. Halu kääntyy objektista malliin, haluava subjekti haluaa omakseen itse mallin. Mikään objekti ei voi tyydyttää mimeettistä halua lopullisesti, sillä pohjimmiltaan halun kohteena ei ole objekti, vaan mallin status ja identiteetti, siis oleminen. Halujen konflikti on kamppailua olemisesta.

Alkukantaisessa yhteisössä kamppailu kiihtyy ennen pitkään väkivaltaiseksi. Koska samalla yltyy myös kamppailun osapuolten mimeettinen taipumus imitoida toisiaan, syntyy nopeasti polarisoituvia liittolaisuuksia. Näiden polarisoitumisten edetessä ääripisteeseen koko yhteisön viha kohdistuu johonkin yksittäiseen ihmiseen tai ihmisryhmään, joka lopulta murhataan tai karkotetaan. Samalla yhteisö kokee äkisti vapautuneensa sitä uhanneesta väkivallasta. Girardi luonnehtii uhrin kuoleman hetkeä ”kollektiiviseksi transferenssiksi”. Joukon jäsenet kokevat ja uskovat tietoisesti tappaneensa sen, joka on aidosti ollut syypää kaikkeen väkivaltaan. Todisteena tästä on yhteisöön äkisti langennut rauha.

Samalla tämä tietoisuus omasta toiminnasta lynkkaajana on ihmiselle sietämätöntä. Niinpä tapahtuu välittömästi toinen transferenssi, jonka myötä ihmiset kokevat, että tuo yksi satunnaisesti tapettu oli jonkinlainen taivaanlahja, joka tuli pelastamaan heidät. Girard nimittää tätä pohjimmiltaan satunnaisesti valikoitunutta uhria sijaisuhriksi, sillä sen funktio on toimia ikään kuin sijaisena yhteisön omalle väkivallalle, jota yhteisö ei kykene suoraan kohtaamaan. Ihmiset alkavat kiittää tuota yhtä tapettua omasta selviytymisestään. Uhrista sanan siinä merkityksessä, joka viittaa väkivaltaisen joukon toiminnassa satunnaisesti kuolleeseen, tulee uhri sanan uskonnollisessa merkityksessä: palvonnan kohde, jonka uhraaminen suojelee ihmisiä ja antaa heille elämän. Sijaisuhrista tulee uskonnollinen uhri, jota säännöllisin väliajoin rituaalisesti toistetaan, jottei alkuperäisen satunnaisen uhrin suojeleva ja pelastava vaikutus unohtuisi.

Väkivaltaisen alkutapahtuman rituaalinen jäljittely ja toisto on inhimillisen kulttuurin kivijalka. Ihmisten tärkeimmät uskonnolliset ja poliittiset instituutiot rakentuvat tuolle kivijalalle tai ovat sen johdannaisia. Vahvasti uhri-instituution ympärille rakentuneet perinteiset kulttuurit ovat hierarkkisia, jähmeitä ja aikakäsitykseltään syklisiä. Rituaalinen jähmeys ja sosiaalinen muuttumattomuus ovat yhteiskunnallisen järjestyksen edellytyksiä, koska rituaalin tehtävä on hallita hallitsematonta, josta se alunperin syntyi. Uhraamisen sisältämä väkivalta ei saa näyttäytyä yhteisön oman väkivallan projektiona. Kun historiallinen muutos alkaa horjuttaa tai kyseenalaistaa uhrirituaaleja ja niiden ympärille rakentunutta hierarkiaa, kulttuuri ajautuu uhrikriisiin. Väkivaltaa koskeva yksimielisyys, jota uhraamisen itsestäänselvyys ylläpitää, hajoaa taistelevien osapuolten sodaksi. Kiinnostavaa kyllä, modernin länsimaisen kulttuurin ajoittaiset kulttuurisodat noudattavat tätä uhrikriisin kaavaa.

Girardin mukaan kreikkalainen tragedia on kulttuurimuoto, joka ilmentää ihmiskunnan historian ensimmäistä uhrikriisiä, josta aletaan olla tietoisia. Kreikkalainen tragedia sekä jatkaa väkivallan ritualisointia että ilmentää rituaalin voiman heikentymistä ja problematisoitumista. Tämä johtuu siitä, että kyseessä on kirjallisen kulttuurin tuotos, joka sekä toistaa varhaisempaa ei-kirjallista väkivallan rituaalia että alkaa purkaa sitä kirjalliseen kulttuurin sisältyvän kriittisen ajattelun keinoin. Girardin kiehtovan ja terävänäköisen tragedia-tulkinnan mukaan Sofokles ja Euripides häilyvät väkivallan rituaalisen toistamisen ja tuon rituaalin kriittisen purkamisen välillä. Kuitenkin he päätyvät rituaalin restauraatioon ja kriittisen tiedon torjuntaan.

Kreikkalaisesta tragediasta Girard kehittää yleisen ajatuksensa uhrikriisistä. Uhrikriisi on kulttuurin tilanne, jossa halujen konfliktia ja väkivaltaa säätelevä rituaalinen instituutio alkaa rapautua, kun sen todellinen luonne väkivaltana alkaa tulla esiin. Alkuperäinen halujen konflikti purkautuu rituaalin pinnan läpi — hallinta romahtaa hallitsemattomuuteen. Uhrikriisissä rakenteet ja instituutiot, jotka ovat pitäneet ihmisiä suojassa heidän omalta taipumukseltaan matkivaan väkivaltaan, heikkenevät niin että väkivalta alkaa päästä valoilleen hallitsemattomissa paikoissa. Filosofi Jussi Vähämäki on kuvannut uhrikriisiä näin:

”Uhrikriisissä uhri, syntipukki yhteiskunnallisen järjestyksen ja sen hierarkioiden tuonpuoleisena takaajana, jumalana, ei toimi tai toimii huonosti. Uhrikriisissä ihmiset menettävät oman paikkansa, tutut ominaisuutensa ja omaisuutensa. Tilan koordinaatit katoavat ja jokainen pyrkii toisen paikalle, lapset kääntyvät vanhempiaan, vaimo miestään, veli veljeään vastaan, ihmiset muuttuvat eläimiksi, eläimet ihmisiksi. Uhrikriisiä hallitsee liike. Se on jatkuvaa muodonmuutosta.”

 

Someviha sosiaalisena liimana

Sosiaalinen media on aikakautemme keskeinen konfliktin areena ja muoto. Sosiaalisessa mediassa ja nettipalstoilla rehottava vihapuhe noudattaa mimeettisen halun noidankehää. Mitä enemmän vastustajaa vihataan, sitä enemmän vastustajan kaltaiseksi tullaan. Kamppailu on näennäisesti kamppailua erosta ja erilaisuudesta, mutta osapuolet tulevat koko ajan enemmän toistensa kaltaisiksi, kun konflikti ruokkii halua ja halu konfliktia. Kyse on Girardin sanoin ”saman ja saman steriilista oppositiosta”. Sosiaalinen media on muotoaan ja teknistä toimintalogiikkaansa myöten alusta mimeettisen konfliktin eskalaatiolle. Kommentien nopeus, pinnallisuus ja perusteettomuus ovat kuin tragedian osapuolten kiihtyviä huutoja, vastavuoroisen väkivallan iskuja, joita rituaalin muoto ei enää hallitse.

Ratkaiseva ero kreikkalaisen tragedian ilmentämän uhrikriisin ja oman aikamme uhrikriisin välillä on siinä, että tragedia oli edelleen yhteisöllinen rituaali, joka jäsensi konfliktia ajassa ja tilassa. Sosiaalisessa mediassa mimeettinen konflikti on ajatonta ja tilatonta. Olemme jatkuvasti riippuvaisia toisiaan matkivien ja keskenään kilpailevien kommenttien, kuvien ja heittojen eskalaatiosta, jota kukaan ei voi pysäyttää. Se, että Twitteristä on tullut politiikan ja asiantuntijaviestinnän keskeinen foorumi, kuvastaa demokraattisen keskustelukulttuurin joutumista halujen konfliktin ja uhrikriisin armoille. Poliitikkojen, viranomaisten ja johtajien on pakko osallistua pinnalliseen ja lörpöttelevään some-kilpailuun, koska muuten heitä ei ole olemassa. Konfliktin muoto on vienyt voiton keskustelun sisällöstä emmekä tiedä, miten saisimme tämän noidankehän poikki.

Oman aikamme uhrikriisin erityispiirre ja sivilisaatiohistoriallinen uutuus on laajalle levinnyt uhriutumisen kulttuuri — joka tietenkin on ilmaantunut ja vahvistunut käsi kädessä sosiaalisen median kanssa. Muinaisten aikojen uhrikriiseissä uhrin asemaa välteltiin viimeiseen asti. Kriisiä leimaava kamppailu oli kamppailua juuri siitä, ettei itse tai oma ryhmä joutuisi uhrin paikalle. Sisällissodan riehuessa tärkeintä oli välttää päätymistä sille puolelle, joka sodan päättyessä uhrataan. Oman aikamme uhrikriisissä tämä on kääntynyt oudosti päälaelleen. Kuten Daniel Nylund teoksessaan Uhriutumisen kulttuuri (2019) on kuvannut, uhrin paikasta kilpaillaan. Sosiaalisessa mediassa vahvin paikka on sillä, joka esittää olevansa eniten kaikkien muiden uhri. Tämä on aikamme uhrikriisin outo piirre ja eräänlainen uhri-instituution itsensä viimeinen perversio. Jos uhriutumisen kulttuuri on uhri-instituution jäänne tai viimeinen muoto, täytyy kyse olla siitä, että edelleen uhri yhdistää, mutta nyt uhrin oikeutuksen jatkuvan, kilpailevan kieltämisen kautta.

Tässä kohtaa on syytä kysyä, onko nykyaikainen vihapuhe ja sosiaalisen median konflikti toimiva väkivallan rituaali vai ei. Voisihan ajatella, että sosiaalisen median konfliktit toimivat onnistuneesti väkivallan kanavoinnin välineinä. Kun ihmiset riitelevät, vihaavat ja raivoavat somessa, he eivät tee sitä kaduilla tai fyysisellä taistelukentällä.

Näyttää kuitenkin siltä, että toistaiseksi sosiaalisen median vihapuhe lisää ja kiihdyttää halujen konfliktia. Jos pohdimme sosiaalisen median nousua ja sen ajallisesti yhtäaikaista suhdetta länsimaisen kulttuurin nykyiseen kriisiin, voidaan ajatella, että sosiaalinen media on alkanut eskaloida  uutta konfliktia, jonka aallonharja on vasta lähestymässä. Girardin analysoimat toimivat väkivallan rituaalit ovat aina sellaisia, joissa väkivaltaa ja konfliktia ensin eskaloidaan, sitten saavutetaan konfliktin kliimaksi ja kulttuurin nollapiste, minkä jälkeen palataan hallitusti väkivallattomaan tilaan. Toimiva väkivallan rituaali menee niin lähelle väkivallan valloilleen pääsyä kuin se hallitusti on mahdollista. Juuri tätä kreikkalainen tragedia instituutiona Girardin mukaan tekee — uhrikriisin kynnystä lähestyen, kriisin uhkaavaa läheisyyttä sisällöllään ilmaisten, kuitenkin lopulta kriisin katharsiksessa torjuen ja haihduttaen.

Sosiaalisen median konfliktilla ei ole rituaalista loppua, ei puhdistavaa katharsista. Se jatkuu, paisuu ja laajenee. Se on uhrikriisiä sanan varsinaisessa merkityksessä, koska 24/7 jatkuvalle informaatiotulvalle ei voida asettaa taukoa tai rajaa. Toistaiseksi kenties vihapuhe toimii väkivallan rituaalina, joka estää fyysisen väkivallan purkauksia. Kuitenkin kuten Capitol Hillillä tammikuussa nähtiin, sosiaalisen median logiikalla toimivat ihmiset voivat lähteä liikkeelle milloin tahansa. Silloin nähdään, että myös fyysisessä todellisuudessa erot hyvän ja pahan, ystävän ja vihollisen, toden ja epätoden välillä ovat vakavassa kriisissä. Kun sosiaalisen median lietsoma konflikti jalkautuu kaduille, fyysiset ihmiset ovat yhtä pinnallisia, impulsiivisia ja sekavia kuin loputtomat hourupäiset Twitter-ketjut tai trollausviestit. Ongelma on siinä, että vaikka valtio tuo paikalle paljon asevoimaa erojen ja rajojen palauttamiseksi, konflikti ei laannu. Se pakenee takaisin sosiaaliseen mediaan, jossa se yhä jatkuu, paisuu ja laajenee.

Sosiaalinen media on jatkuvaa virtuaalista konfliktia. Sosiaalisen median myötä ihmisten kanssakäyminen rakentuuu yhä enemmän matkivan konfliktin muotoon. Haluamme sanoa ja päteä, mutta koska olemme pakotetut tekemään sen lyhyellä twiitillä tai nopealla päälle huutamisella, emme saa sanottua mitä haluamme. Jäljelle jää vain halu, joka on vastapuolen halun haluamista, halua sanoa enemmän ja paremmin kuin vastapuoli, joka haluaa tismalleen ja symmetrisesti samaa. Olemisemme on riippuvaista toisen halusta. Juuri tämä tilanne on ihmisen perusdilemma Girardin kulttuuriteorian mukaan. Yksikään kulttuuri, jolla ei ole väkivaltaa sisältävää rituaalia tämän dilemman kanavointiin, ei ole pysynyt elinvoimaisena ja kykenevänä sisäisten ristiriitojensa voittamiseen. Tuleeko sosiaalisesta mediasta meidän uusi väkivallan rituaali vai johtaako se uhrikriisiin, josta ei enää ole paluuta?

 

Somelynkkaus väkivallan rituaalina

Kysymys sosiaalisen median konfliktista aikamme rituaalisena väkivaltana johtaa pohtimaan niin sanottua ”somelynkkausta” ilmiönä. Mistä ilmiössä on kyse ja mikä on sen suhde varsinaiseen, fyysiseen lynkkaukseen eli joukolla tehtävään murhaan? Somelynkkauksen teeman kautta aikamme konfliktit kohtaavat Girardin kulttuuriteorian alkunäyttämön. Tietyllä tapaa ihmisyhteisön sosiaalinen rakenne perustuu lynkkaukseen sosiaalisen koheesion kantamuotona. Kulttuurin perustassa on väkivaltainen joukko murhaamassa uhrin, jonka poistaminen elävien kirjoista konstituoi meidät meinä. Rituaalisessa uhraamisessa lynkkausta ei kuitenkaan tunnisteta oman ryhmän väkivallaksi, vaan uhraaminen näyttäytyy ikiaikaisten uskonnollisten oppien ja velvoitteiden noudattamisena. Kulttuurievoluution pitkällä aikajänteellä sedimentoituneessa uhri-instituutiossa uhri ei usein enää olekaan ihminen, vaan eläin tai esine.

 

Nykyään emme kuitenkaan usko uhriin emmekä syntipukkiin — emmekä varsinkaan itseämme suurempiin uskonnollisiin velvoitteisiin tai perinteisiin. Uskomme vankasti näkevämme uhraamista perustelevien valheiden läpi. Usein kuitenkin tämä tietoisuus ja vanhojen valheiden hylkääminen saa symbolisen lynkkauksen muodon. Osoitamme sitä, että emme enää ole väkivaltaisia uhraajia, lynkkaamalla somessa ja symbolisesti. Somelynkkaus ilmiönä on outo yhdistelmä uhria koskevaa tietoisuutta sekä sokeutta omalle uhraamiselle, omalle väkivallan projektiolle.

 

Nyt kysymys on, toimiiko somelynkkaus uhrirituaalina vai ei? Onko se toimiva väkivallan rituaali, joka hillitsee ja de-eskaloi halujen konfliktia? Vastaus näyttäisi olevan ambivalentti kyllä ja ei. Kun jotakin vääränlaista, epäsopivaa tai torjuttua twiitannut henkilö lynkataan symbolisesti, saattaa olla, että lynkkaajien keskuuteen syntyy väkivaltaa koskevaa yksimielisyyttä, joka vahvistaa rauhanomaista koheesiota. Kuitenkaan tämä yksimielisyys ei ole kestävää ja aitoa, koska lynkkauksen konfliktuaalinen ja jakolinjoja vahvistava logiikka on somessa koko ajan nähtävissä. Lynkkaajat tietävät lynkkaavansa ja siksi uhri ei toimi. Lynkkauksen kohde rakentaa ympärilleen välittömästi uuden polarisoituneen leirin. Tämä on äärimmäisin uhrirituaalin tabun rikkomus: uhri itse alkaa masinoida ja polarisoida väkivaltaa. Uhri alkaa kostaa. Juuri koston kierteen estäminen on kuitenkin Girardin mukaan uhri-instituution alkuperäinen, perustava funktio. Niinpä uhri, joka alkaa välittömästi kostaa, on äärimmäinen kulttuurinen oikosulku.

 

Tätä oikosulkua somelynkkaus keskuudessamme ilmentää. Yritämme epätoivoisesti rakentaa uutta koheesiota lynkkaamalla somessa. Mutta koska some itsessään on lynkkaavan konfliktin rakennetta paljaana ja läpinäkyvänä, rituaali epäonnistuu jatkuvasti. Rituaalin puhdistava ja rauhoittava vaikutus ei toteudu. Lynkkaajat ovat vähintäänkin puolittain tietoisia väkivaltaisen toimintansa perusteettomuudesta ja uhri puolestaan alkaa heti kostaa. Somelynkkaus on toimivan uhri-instituution outoa, makaaberia parodiaa. Silti se jatkuu, paisuu ja laajenee. Miksi?

 

 

Hallinnan epäonnistuminen

Suurin osa käyttämistämme käsitteistä määrittyy hallinnan ja kontrollin kautta. Esimerkiksi käsitteet tekniikka ja informaatio nähdään usein ihmisen välineinä kohti jotakin hyödyllistä tavoitetta. Hallinnan tunne on koko elämämme läpäisevä perusajatus, kun määrittelemme käsitteitä. Jos meitä uhkaa tilanne, että koemme menettävämme jonkin asian hallinnan, pyrimme tehostamaan hallintaa ja se näkyy välittömästi myös hallinnan kautta määriteltyjen käsitteiden tehostumisella sellaisin lisäilmauksin kuin “super”, “extra”, “ultra”, “pro” ja niin edelleen. Kysymystä siitä, että alunperinkään suhteemme todellisuuteen ja sen ilmiöihin ei ole paljastettavissa hallinnan tai välineellisyyden kautta määritetyillä käsitteillä, ei enää ole mahdollista ajatella. Sosiaalinen media perustuu ajatukseen, että ihmisten välinen vuorovaikutus ja kommunikaatio on hallittavissa. Kaventamalla ilmaisun määrää ja laatua saamme säilytettyä illuusion siitä, että puuhailumme ei ole lähtemässä lapasesta, ei niin kielellisen kuin toiminnallisenkaan ulottuvuuden alueilla.

_____

Aki Huhtinen on Maanpuolustuskorkeakoulun professori ja filosofi. Klubinkävijä. Olli Sinivaara on runoilija, kriitikko ja kääntäjä. Sinivaara toimi  Nuori Voima -lehden päätoimittajana 2008-09. Käännöksistä mainittakoon esimerkiksi René Girardin teos Väkivalta ja pyhä (Tutkijaliitto, 2004).