Petri Järveläinen:
Torsti Lehtisen kirjailijakuvasta ja ajatuksista
Torsti Lehtisellä oli yleensä yllään musta puku ja musta paita, mutta ei kravattia.
Samoin kuin koulutetun laulajan puheääni on laulullinen, Torstin ääneen sanomat lauseet olivat punnittuja ja kirjallisia. Hän loi ympärilleen turvallisen vaikutelman. Kuin loveen langennut shamaani, hän toi tervehdyksen toisesta maailmasta arkeen. Hän oli Kristuksen seuraaja, jossa heijastui kaksiluonto-opin paradoksi: jumalallisen ja inhimillisen läsnäolo jakamatta, sekoittamatta, erottamatta.
Joskus sanotaan, että 1900-luvun runoudessa on kaksi suuntausta. Ensimmäinen on T.S. Eliotin. Se katseli karmeaa vuosisataa etsien menetettyä Paratiisia. Toinen on Wystan Audenin. Se suostuu hirvittävään vuosisataan ja nimittää sille syntymistä termillä luck, joka on Audenin käännös armon käsitteelle. Torsti Lehtinen sijoittuu tässä erottelussa Audenin puolelle. Ja häneen päti: ”Me olemme tulleet kaikki Gogolin Päällysviitasta.”
Torstin vaellusvuodet
Kallion kujilta, vankilaan, merille ja, kuten hän itse sanoi ”miehistymään” filosofian opiskelujen parissa sijoittuvat hänen nuoruusvuosiinsa. Torsti toimi sitten useissa ammateissa, Nokian ATK-suunnittelijana, tarkkailuluokan opettajana ja niin edelleen. Valtaosan aikuisiästään hän oli kurinalainen perheenisä, kirjailija, kääntäjä ja esitelmöitsijä. Hänen tuotantonsa muodostuu aforismeista, runoista, esseistä, romaaneista, oppikirjoista ja käännöksistä.
Viimemainituista mittavin työ on 600-sivuinen Kierkegaardin Päättävän epätieteellisen
jälkikirjoituksen suomennos 1800-luvun puolivälin omasta näkökulmastamme vanhasta tanskasta.
Yksi elantomuoto oli kirjoittajakurssien ohjaaminen. Lehtisen tausta tarkkailuluokan opettajana
istuu hyvin tähän. Onhan luovan kirjoittamisen kurssille hakeutuva myönteisessä merkityksessä
häiriintynyt. Auden sanoi: ”Taide on tapamme murtaa leipää kuoleman kanssa.”
Itsestä ulos tuleminen
Yksi aforismeista on seuraava: ”Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois.” Augustinus sanoi, että
maailman pisin matka on matka itseen. Mutta poistuleminen itsestä on yksi maailman vaikeimmista matkoista. Se edellyttää lähes herkulesmaisia voimia. Torstin voima perustui tuon matkan suorittamiseen. Hänestä tuli körttiläinen, joka herättäjäjuhlilla pitämässään puheessa sanoi, että jokainen puhallettu tupakansavu on rukous. Ja hänestä tuli ortodoksi. ”Liturgian takia”, hän sanoi, ”minä tarvitsen sitä.” Eikä asia aivan pyhimystarinaksi sinänsä jäänyt.
Torsti myös koki, että on eksynyt itsensä labyrintteihin. Hän oli Matissen kappeli, jonka alakerrassa on rottia, mutta katolla risti.
Torsti kuvasi elämän hirveyksiäkin, dostojevskimäiseen tyyliin, jonka mukaisesti kauneus pelastaa maailman. Hän tunsi härskin ja kipeän todellisuuden sen syvimmissä onkaloissa joskus elettyään ja ilmeisesti läpi elämänsä erotomaniasta kärsittyään, mutta hän oli tullut itsestään ulos. Torsti ei puhunut tai kirjoittanut ruokottomuuksia. Mutta kun Torsti äänsi korostetun terävästi kirjaimen r, kuulija tiesi, että hän tuntee tämän kirjaimen takaisen maailman niin sanottuna kokemusasiantuntijana. Ja on hänen kirjoissaan makaabereita tarinoitakin, kuitenkin siten, että niillä ei mässäillä vaan ne ovat teleologisia. Ne suuntautuvat kohti tarkoituksenmukaisuutta. Torsti oli näistä asioista aika hätääntynytkin ja saattoi vain hieman allapäin todeta siihen tapaan, että ykkönen on aika yksinäinen, mutta jos sen perään laittaa nollan, siitä tulee kymppi.
1 ja 0 muodostavat tietenkin bitin. Esimerkiksi lamppu syttyy, kun katkaisemisen muuttaa asennosta 0 asentoon 1. Torsti luonnollisesti ohjelmistosuunnittelijana tiesi tämän. Mutta on aforismissa ystävyyden kuvauskin. Kun henkilö 1 saa seurakseen henkilön 0, syntyy kymppi.
Torstin eli Toton persoonassa oli ymmärrystä molempiin suuntiin. Hän oli kummallinen karheuden a jalouden yhdelmä, joka vaelsi jälkimmäisen hahmossa edellistä ymmärtäen.
Kirjailijat Lapissa
Meistä tuli hyvät ystävät. Satuimme useisiin yhteisiin paneelikeskusteluihin, teimme yhteisiä
esitelmä- ja vapaa-ajanmatkoja sekä soittelimme kuulumisista.
Matkoilla oli mukana myös Terho Pursiainen. Terho oli kirjoittanut hienon kirjan Sokea Äiti. Se
oli kirja Jumalasta. Siinä Terho tahtoi etsiytyä ihmisen tekemän ”toisen Jumalan” idolimaisesta
henkisestä vankeudesta alkuperäisen, Paratiisin puun takaisen Jumalan yhteyteen. Terhon kokemus oli, että tämä ensimmäinen ja alkuperäinen Jumala, syntiinlankeemuksen seurauksena syntyneen ihmisen teologian idolin takainen Jumala oli rakastava ja raivokas elämänvoima, ihastuttava ja kauhistuttava salaisuus, joka ei ollut vielä valinnut, mikä olisi. Olen Terhon loppuratkaisusta hieman eri mieltä, mutta arvostan tätä kirjaa varsin paljon.
Erimielisyys koskee seuraavaa. Kun Terho tahtoi inhimillisistä mielteistä vapaan Jumalan, hän
kuitenkin kuvasi tätä jossain määrin inhimillisin mieltein.
Ajatus autenttisuudesta tietysti yhdisti Torstia ja Terhoa, jota Torsti kutsui kiistakumppanikseen.
Torsti oli Kierkegaardilta oppinut ihmisten luomien katsomusten ja järjestelmien rikkoutuvuuden
idean. Aitoa elämää oli hyppy pimeyteen, joka on samalla elämän oma luova luonne. Tähän
yhdistyi dostojevskiläinen katselma, kuuluisa Suurinkvisiittorin saarna: Hallittuihin järjestelmiin
saattoi suhtautua kuin Kierkegaard Hegeliin: ein, zwei, trei, kukkuluuruu.
Kerran mietimme, että olisi hyvä tehdä oikein ikävä kirja. Sellaisen sitten toimitimmekin. Kirjan
nimeksi tuli Ikävä. Siinä kirjoittivat monet tuttavat, Torstin lisäksi myös hänen paikalle kärräämänsä murhamies Jalo eli Jallu, römeä-ääninen ja tatuoitu elinkautisvanki. Jalo oli vuonna 1983 täysin syyttä, joskin aineissa puukottanut itselleen tuntemattoman abiturienttitytön hengiltä Tampereen iltaisella kadulla. Muutama tunti aikaisemmin Jalo oli asioinut kriminaalihuollossa ja pyytänyt päästä hoitoon. Hänelle oli vastattu: tulkaa huomenna. Olin lukenut lehdestä tapauksen sen sattuessa ja pelästyin niin, että juoksin Tampereen kaduilla kotiin koulusta. Nyt teimme yhdessä kaunokirjallista teosta.
Kirjaa toimittaessa Torsti tutustui kissaani Söreniin, jonka kanssa hän ystävystyi. Kirjassaan Kainin merkki Torsti kertoo Sörenin uroteosta: ”Keskustelen Muonionjokilaakson seminaarimatkalla teologiystäväni Petri Järveläisen kanssa Kierkegaardin Päättävästä epätieteellisestä jälkikirjoituksesta, jossa pannaan matalaksi hegeliläiset privaattidosentit. Viikon kuluttua Petri soittaa ja kertoo, että hänen kissansa Sören on yöllä kussut Georg Wilhelm Friedrich Hegelin Koottujen teosten kolmannen osan päälle, jonka hän on illalla laskenut kädestään vuoteensa viereen lattialle. Petrin äänensävy on enemmän huvittunut kuin
harmistunut. Kuulostaa siltä, että hän ei aio kurittaa Söreniä tihutyön johdosta.”
Torstin vain ja yksin vain totuutta valaiseva muistiinpano ylittää näkyväisen maailman.
Todellisuudessa kissa Sörenin kasvinkumppani Viljo oli unohtunut sivuhuoneeseen, jossa oli
kirjahylly. Sieltä hän oli kiskonut alas yhden kirjan ja irrottanut sen kansilehdet. Näiden päälle hän oli pissannut. Kirjavalinta oli filosofisesti ja teologisesti tarkka. Kyseessä oli Harri Heinon suomalaisia uskonnollisia liikkeitä kuvaava teos Mihin Suomi uskoo?
Toisen kerran taas tulimme pohtineeksi, että erityisesti Erno Paasilinnan, mutta myös eräiden
toisten kirjailijoiden teksteissä mainitaan usein kirjallisesta matkasta Lappiin. Päätimme oitis tehdä sellaisen. Matkustin aamulla Viialaan missä Torsti tuolloin perheineen asui kodikkaassa
omakotitalossa. Sehän sitten menetettiin, kun hänen kirjastoonsa tarttui mikrobeja, joiden
seurauksena Torsti tuli kirjapainopaperille altistuneeksi. Täältä lähdimme porhaltamaan hänen
Matka jatkui. Torstin auton mittarissa viisari näytti noin 140 kilometriä tunnissa Lapin pyryisillä ja
kapeilla teillä. Tavoitteemme oli saapua puoliyön jälkeen Muoniossa sijaitsevan tunturipappi Vilho Vähäsarjan kotiin. Parisataa kilometriä Muoniosta pohjoiseen havahduimme siihen, että olimme ajaneet ohi. Torstin ja Katrin keskustelu kuolemasta kun oli ollut niin mieltä ylentävä. Käännyimme takaisin ja saavuimme Vähäsarjoille joskus aamuyön myöhäisinä tunteina. Nautimme aamupalan ja jatkoimme isäntiemme kanssa kirjallistaiteellista seminaaria kuolemasta. Nukuimme pari tuntia. Ajoimme takaisin etelään. Näin olimme tehneet kirjallisen Lapinmatkan, joka ei jäänyt ainoaksi.
Kuvataide ja harvenevat tapaamiset
Kirjallisuuden ohella kuvataide oli Torstille läheinen taiteellisen ilmaisen muoto. Hän kertoi, miten
Tukholman nykytaiteen museossa oli aivan seonnut ja se oli menoa. Tietenkin tärkeä oli Matthias Grünewaldin Kristus ja tietenkin Hans Holbein nuoremman ”Kristus haudassa”, joka
Dostojevskin mukaan oli viedä uskon.
2000-luvulla tapasimme harvemmin, mutta sitäkin kummallisemmin. Kerran Malagan kaupungissa kuljeskelin sen keskustan läheisyydessä, lähellä Pablo Picasson syntymäkotia ja katedraalia sijaitsevassa augustinolaisluostarissa. Yht’äkkiä Torsti on edessäni kaikessa mietteliäisyydessään. Hän pyöritteli päätään kovin hajamielisenä valmistautuessaan kirjoittamiskurssin opetustuokioon. Noina aikoina Torsti oli jälleen usein ulkomailla, kouluttamassa ja seminaareissa. Eräässä jälkimmäisistä Torstin huonekaverina oli muuan Udo-niminen kirjailija. Udo oli illalla ollut viettämässä huonoa elämää ja aamulla heikossa hapessa. Torsti keksi salamannopeasti hänen nimensä kolmen kirjaimen u, d ja o selityksen: unidentified dying object.
Toisen kerran olin Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Mieleni valtasi voimakas tunne, että Torsti on täällä. Menin etsimään häntä. Siellä hän istui koko rauhallisessa ja hieman
anteeksipyytävässäkin jyhkeydessään trapetsassa kirjoittajakurssin tauolla.
Aivan kummallinen tapaaminen oli Eislebenin kirkossa. Seinään oli kiviveistoksena kaiverrettu
kuin sikiöasennossa kirjaan kynällä kirjoittava hahmo. Huudahdin vaimolleni: Torsti on täällä.
Veistoksen hahmo oli kuitenkin evankelista Markus, kärsimyssalaisuuden kuvaaja, kuten Torstikin.
Lopulta tapasin Torstin viime vuosi syksyllä hänen siunauspalveluksessaan.. Kumarsin ja tein
ristinmerkin, mutta en kyennyt sanomaan Torstin kuorille hyvästejä, sillä ne eivät olleet Torsti. Sen sijaan tapasin hänet veisussa, joka kuuluu: Saata, oi Kristus, Sinun palvelijasi sielu lepoon | pyhien joukkoon, | missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, | vaan on loppumaton elämä.
Eksistenssitasot ja paradoksit
Filosofianhistorioissa esitetään, että Kierkegaard tunsi kolme olemassaolon tapaa: pinnallisen Don Juanin esteettisen eksistenssitason, vakavamielisen ja jäykistyneen asessori Wihelmin eettisen tason ja uskon hypyn eli uskonnollisen olemassaolovaihtoehdon Torsti kirjoitti, että oli löytänyt näitä enemmän. Heidi Liehu väitteli nuorena aiheesta ja esitti, että tasoja on ainakin seitsemän.
Filosofisesti kiinnostava kysymys on, voiko henkilö valita esteettisen eksistenttitason valinnan
ikuisessa pätevyydessä. Kirjoittihan Kirkegaardkin palautumisesta (gjentagelsen), joka tarkoittaa
sitä, että uskon pimeyteen hyppääjälle palautuvat tasot, jotka hän hylkää.
Mutta teema on myös aatehistoriallisesti kiinnostava. Ortodoksis-pietistinen uskonnollinen
kirjallisuus kuvasi armonjärjestystä, jossa henkilö etenee uskonnollisessa elämässä tasolta toiselle. Tämän taustalla on esimerkiksi varhaisen kristillisen ajan Klimakoksen teos, joka on suomennettu nimellä Portaat. Ortodoksis-pietistisestä armonjärjestysopista on esitetty kysymys: ovat järjestykset samanaikaisia. Klimakoksen teoksen taustalla olevassa Vanhan testamentin kuvaamassa Jaakobin unessa enkelit käyvät portaita edestakaisin. Ei siis ole välttämättä niin, että kun yhdeltä tasolta siirrytään toiselle, aikaisempi taso vajoaisi pois.
Esimerkiksi Ludwig Wittgenstein, joka oli vaikuttunut Kierkegaardista, kirjoitti, että kun tikapuut
on noustu, ne on heitettävä pois. Samankaltainen ilmaisu sijoittuu 1800-luvun
herännäiskeskusteluun. Kun heränneet papit esittelivät Paavo Ruotsalaiselle armonjärjestyksen
portaikkoa, tämä totesi, että heittäkää pois.
Kierkegaardin koti oli herrnhutilainen, joten aatehistoriallinen rinnastus ei ole mielivaltainen.
Sitten paradokseihin, Torstin väitöskirjan aiheeseen, joka taisi vajota siihen, että hänen Viialan
kotinsa oli homeessa ja esimerkiksi kallisarvoinen kirjasto tuhoutui ja kirjailija itse altistui
kirjapainopaperille. Sitä hän alkoi suunnitella Ilkka Niiniluodon hyväksyttyä hänen Kierkegaard-
esseekokoelmansa teoreettisen filosofian pro graduksi. Millainen olisi ollut Torstin väitöskirja?
Sanoisin ensimmäiseksi, että se olisi ollut loogis-aatehistoriallinen tutkimus ryyditettynä
kaunokirjallisuudesta otetuin esimerkein. Torstin henkilökohtaista suhdetta paradokseihin valaisee hänen Kallion prostituoitujen haastatteluihin perustuva romaaninsa Kutsumushuora. Torsti kuvaa moraalittomana pidetyn lujaa moraalia ja ruman kauneutta. Torsti sanoi usein, että hänen elämänsä suurin seikkailu olisi olla edes hetken verran nainen, John Updiken tunnettuun merkintään viitaten. Kutsumushuora on kirjoitettu minä-muodossa, naisen puheena. Mutta onko se oikeastaan miehen puhetta? Ja puhuuko siinä ilotyttö, sosiaalityöntekijä,opettaja tai jopa poliisi. Lähtökohtaisesti puhuja on Hämeenlinnan naisvankilassa istuva narkkari. Mutta hän on sekä ammatinharjoittaja että yksilö, joka ei ole lainkaan samanlainen kuin muut niin sanotut osaajat.
Paradoksi on yleensä filosofian yleisesityksissä luonnehdittu väitteeksi, joka johtaa ristiriitaiseen
lopputulokseen. Klassinen esimerkki ovat Zenonin paradoksit. Uudemmassa keskustelussa hyvä
esimerkki on valehtelijan paradoksi: jos joku sanoo, että kaikki on valhetta, onko tämäkin väite
valhetta. Simo Knuuttila esitti kristittyjen paradoksiksi: ollaan iloisia siitä, mistä oikeastaan ollaan
surullisia – Jeesuksen ristinkuolemasta.
Bernhard Russell esitti pesuparadoksin: Pesijä pesee vain niiden selän, jotka eivät itse pese
selkäänsä. Jos hän pesee oman selkänsä, hän ei pese omaa selkäänsä. Teoreettisemmin: Jos
määritellään joukko A kaikkien niiden joukkojen joukoksi, jotka eivät ole omia alkioitansa, niin
tällöin A itse ei ole itsensä alkio eikä ole olematta itsensä alkio. Tämä on jo matemaattista totuutta koskeva teoreettinen kysymys, joka lähentyy Hilbertin todistusteoriaa ja Gödelin lauseita, jotka Torsti kyllä tunsi. On paradoksaalista, että toimintaamme ohjaavat käsitykset perustuvat matematiikan kalliopohjaan. On kuitenkin siten, että matemaattinen järjestys ei voi todistaa itse itseään vaan tarvittaisiin jokin sen ulkopuolinen järjestys. Sellaista ei tunneta.
Nämä ovat kysymyksiä, jotka erottavat ainakin osan paradokseista siitä, mitä Sokratesta edeltäneet sofistit esittivät. Koko hellenistisen kultakauden filosofia nousi siitä, että erottiin sofisteista, joiden mukaan filosofian tehtävä on populistinen. Se palvelee poliittisia vaikuttamismahdollisuuksia kaupunkivaltiossa, mutta ei perustu sisällöllisesti oikeutettuun ajatteluun. Aristoteles leikitteli teoksessaan Sofistiset kumoamukset näiden esiintyjien näkemyksillä esittäen, että kyseessä on vain kielellinen harhaanjohtaminen eikä looginen ajattelu. Kun Aristoteles oikein väsähti eikä keksinyt parempaa, hän totesi näin esiintyvistä: heti kun suut avattiin, oltiin väärässä.
Aristoteleen esimerkki sofismista on seuraava: Jonka näkee, näkee. Hän näkee pylvään – siis pylväs näkee. Tämä voisi olla aforismi ja paradoksiksin tarjottu. Mutta se on sofismi. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten kirjailija näitä käsittelisi.
Tekstit
