Jan Simberg: Hugo Simberg - Maailmalla matkaaja, Tuonelan tutkaaja.

Didrichsenin taidemuseossa on nyt nähtävissä hieno Hugo Simbergin taidetta esittelevä näyttely. Näyttely on avoinna elokuun 28. päivään saakka. Hugo Simberg vietti lähes kaikki kesänsä Viipurinlahden luoteisrannalla sijaitsevassa Niemenlautan sukukartanossa ja loi siellä suuren osan hienoimmista töistään. Tästä näyttelyn nimi Hugo Simberg ja Niemenlautta. Teemme 18.5. poikkeusklubin Simberg-näyttelyyn. Taidemuseo löytyy Helsingin Kuusisaaresta osoitteesta Kuusilahdenkuja 1.

Näyttelyn avajaisissa helmikuun alkupuolella Hugon pojanpoika Jan Simberg piti oheisen puheen ja antoi ystävällisesti luvan julkaista teksti täällä.

Kuolema.

Siirtyminen olotilasta toiseen. Pelottava mörkö, aina läsna elomme jokaisena päivänä. Näin kuoleman tavallisesti käsitämme.

Mutta eräällä miehellä oli aivan oma näkemyksensä asiasta. Hän katsoi kuolemaa kasvoihin ja hymyili sille.

Hugo Simberg näki päivänvalon Haminassa juhannuspäivänä 1873. Hän syntyi kaksosena everstin suurperheeseen, jossa isä Niclaksen ensimmäisestä avioliitosta oli syntynyt 9 lasta, joista vain muutama oli elossa Hugon syntyessä.

Isän toisesta avioliitossa hänelle syntyi 8 sisarusta, jotka kaikki elivät melko pitkään. Vanhin sisar Mathilda nai Emil Andersinin vuonna 1891, ja tätä kautta Niemenlautan kartano Viipurin kupeessa tuli Hugolle hyvin tutuksi. Niemenlautassa hän vietti lähes kaikki kesänsä, ja vuonna 1908 sinne rakennettin Hugolle oma ateljeerakennus.

Mutta palatkaamme Haminaan, jossa Hugo kävi suomenkielistä kansakoulua. Kielikysymyksen Hugo oli ratkaissut erikoisella tavalla - hän kirjoitti ruotsiksi, mutta puhui suomea. 8-vuotiaana oli edessä muutto Viipuriin.

Jo varhain selvisi, että pensseli ja paletti sopi Hugon käteen paremmin kuin koulukirja. Tämä taito yhdistettynä ilkikuriseen ajattelutapaan synnytti esimerkiksi sammakonkuvia sisaren huoneen seinille. Se että sisar pelkäsi kuollakseen sammakoita, oli vain yllyke taidonnäytteelle.

Hugo ilmoittautui jo 17-vuotiaana Viipurin Taidekoulun iltakurssille, ja ensimmäiset, taiteelliset kriteerit täyttävät öljymaalaukset syntyivät seuraavana vuonna. Tässä vaiheessa Hugolle alkoi ilmaantua usein toistuvia päänsärkyjä, jotka kiusasivat koko hänen elämänsä ajan.

Kuriositeettina mainittakoon, että Hugo maalasi ja kirjoitti yhtä hyvin molemmilla käsillään, lisäksi vielä peilikuvana. Viime mainittu oli oivallinen ominaisuus, kun hän teki etsauslaattoja, kaiversi puupiirroksia tai valmisteli kivipiirrosten painatuksia.

Koska vasara ja taltat istuivat myös hyvin Hugon käteen, hän teki itse moneen tauluun kauniit kehykset, jotka usein olivat hyvin koristeellisia.

Hugon varsinainen koulunkäynti loppui 18-vuotiaana lyseon seitsemännelle luokalle. Pari vuotta Viipurin taidekoulussa oli hänelle myös tarpeeksi. Öljymalaukset Puunhakkaaja, Mathilda ja Fortuna valmistuivat tässä vaiheessa. 1893 oli muutto edessä, ja tällä kertaa Helsinkiin ja Ateneumiin, johon hän oli tutustunut edellisenä vuonna. Hugo aloitti heti opiskelut Ateneumissa, eli siihen aikaan Suomen Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa.

Hugo jätti Ateneumin 1895, ja palasi takaisin opettajana vuonna 1907. Tällöin oli oppilaana mm. Anni Bremer, johon Hugo rakastui ja hääkellotkin aikanaan soivat. Mutta taas kiiruhdamme liikaa.

Eräs Ateneumin opiskelun lopettamiseen vaikuttava tekijä oli varmaan Alexandra-tädin kirje, päivätty 30.3.1894. Kirjeeseessä on lehtileike symbolismista ja Alexandra kirjoittaa, että Hugon olisi paras lopettaa ajan tuhlaamisen kaikennäköisiin vanhanaikaisiin taideopintoihin.

Piirustuskoulun lopettamisen jälkeen 1895, lyhyen Kööpenhamina matkan jälkeen, orastavan taiteilijan elämässä alkoi yksi tärkeimmistä vaiheista: hän kirjoitti lyhyen kirjeen Gallén-Kallelalle, ja pyysi päästä tämän oppilaaksi Ruovedelle. Näin tapahtuikin elokuun puolivälissä. Opettajan ja oppilaan välille syntyi vuosien mittaan syvä ystävyyssuhde. Gallén, joka ensimmäisenä Suomessa maalasi tempera-tekniikalla, opetti taidon Hugolle, vaikka suomalaiset kananmunat eivät oikein sopineet maalin tekoon.

Gallén-Kallelan puupiirros Kalman kukka, jota kutsutaan suomalaisen taidegrafiikan ensimmäiseksi työksi, oli ilmeisesti se tekijä, joka sai Hugon kiinnostumaan etsaustekniikasta. Gallén-Kallelan opastamana syntyivät ensimmäiset, kokeiluksi luokiteltavat etsaukset Kuningatar onkii ja Pykkin paukuttaja.

Seuraavaksi Hugo kävi toisen kerran ulkomailla, nimittäin Lontoossa ja Pariisissa.

Hiljalleen hänen maalaustensa erikoinen aihepiiri alkoi muotoutua symbolistiseen suuntaan. Tämä ilmenee hyvin monessa teoksessa. Taulussa taivaan portin edessä on polun varrella pelikortti pataässä, Leikkitoverit-teoksessa lapsi vetää perässään kuollutta rottaa j.n.e. Esimerkkejä on lukemattomia; tauluja on vain tarkasteltava tarkoin, ja jokaisella on tietenkin oma näkemyksensä pienten yksityiskohtien vertauskuvallisesta merkityksestä.

Alussa mainittu Kuolema alkaa myös hahmottua olennon muotoon. Olento on usein luuranko, mutta se ei koskaan esiinny pelottavana tai aggressiivisena. Päinvastoin. Hugon Kuolema on ystävällinen, kohtelias, kärsivällinen ja jopa anteeksipyytävä, kun hän joutuu suorittamaan tehtäväänsä.

Esimerkiksi teoksessa Kuolema pyytää kuvaa viikatteeseensa, ukko-kuolemalla on lähes inhimilliset piirteet.

Taulussa, jossa emäntä on kuollut ja isäntä soittaa viulua, myös Kuolema kuuntelee ja odottaa kärsivällisti, että soitto loppuu. Kun talossa kuolee lapsi, niin Kuolema kantaa lasta kainalossaan pää painuksissa, aivan kuin hän olisi pahoillaan tapahtuneesta.

Mutta kuolema voi myös olla ratkiriemukas, kuten tanssiessaan tyttöjen kanssa Niemenlautan laiturilla.

Tuonelan Herraan liittyy olennaisesti myös paholainen, piru. Pikkupiruja Hugon teoksissa on runsaasti. Ne hyppivät, tanssivat piirileikkiä ja ohjaavat ihmisiä viimeisellä matkalla. Kuten Kuolema itse, myös pirut ovat mukavia veikkosia.

Omaa luokkaansa ovat inhimilliset vihtahousut: yhdellä on hammassärky, toinen kerjää maitoa kaksosilleen, yksi taas hortoilee pahoinpideltynä ja häntä katkenneena mäkeä alas. Jotkut niistä vievät kukkia Hänelle, muuan auttaa emäntää ruoan teossa, toiset hoitavat kasvitarhaa tai soittavat pan-huilua ruusupensaassa. Vain muutaman mainitakseni.

Se Hugon pieni piru tulee myös esille Suomen Pankin patsasehdotelmassa: hahmo on nimittäin pappi, jolla on kaksi pientä kyhmyä päässään.

Tulevina vuosina Hugo kävi usean kerran ulkomailla. Esimerkiksi Kaukasuksen-matkasta 1899 syntyi monta upeata teosta.

Hugo maalasi kuolema- ja piruaiheiden lisäksi hienoja maisematöitä. Myös hänen henkilömaalauksensa ovat sielukkaita ja kaikkia teoksia kruunaavat pikkutarkat yksityiskohdat. Vähemmän tunnettuja ovat pilapiirrokset, joita hän piirsi luultavasti vain omaksi huvikseen.

Edellisten lisäksi tauluihin ilmestyi jos jonkinlaisia mielikuvitushahmoja. Merihirviö, Käärme, Halla ja Syksy ovat ehkä kaikkein tunnetuimmat. Iki-Tursosta puhumattakaan.

Hugon asennoitumista uskontoon voisi ehkä luonnehtia sanalla "epäilevä". Missään ei ole suoranaisesti kerrottu, että hän olisi ollut ateisti. Kuitenkin, kun hän signeerasi työnsä Tampereen tuomiokirkossa, hän päiväsi ne "maailman vuonna", ei "armon vuonna", kuten kirkoissa on ollut käytäntö.

Monumentaalityöksi voidaan varmasti kutsua Hugon Tampereen Tuomiokirkkoon (vuoteen 1923 asti Tampereen Johanneksenkirkko) tekemät freskot ja lasimaalaukset. Ruusuköynnöstä kantavista kahdestatoista pojasta voi vähän mielikuvitusta käyttäen erottaa apostolit kukin luonteensa mukaisesti kuvattuna.

Kirkko vihittiin käyttöön helluntaina 19.5.1907. Hugo oli työn jälkeen aivan loppu, ja tästä syystä hän vastaanotti kollegoiden Gallénin, Flodinin, Tikkasen, Halosen, Engbergin, Federleyn ja monen muun onnittelusähkeet sairasvuoteella Hyvinkään sanatoriossa (parantolassa).

Mutta heti kun Hugo kykeni, eli elokuussa, hän lähti ensin Pitkäpaateen maalaamaan. Marraskuussa 1907 Hugo on Kööpenhaminan ja Lontoon kautta päätynyt jo New Yorkin. Niagaran putoukset tulivat ikustetuksi monella teoksella.

Seuraavana vuonna oli vuorossa lyhyt käynti Pariisissa.

Hugo maalasi entisellä innolla seuraavat pari vuotta ja jatkoi elämänkumppanin etsimistä. Saatuaan useatkin rukkaset hän turhautui. Hän purki pettymyksenä mm. pienen betonilaatan freskoon. Maalauksen nimi oli Hugon mielentilaa hyvin kuvaava: Nainen joka tallaa sydäntä.

Mutta vihdoin Hugo ja Anni löysivät toisensa ja menivät 1909 juuri joulun alla kihloihin. Häät vietettiin tammikuun alussa seuraavana vuonna. Heti häiden jälkeen nuoripari lähti yhdistetylle hää-ja opintomatkalle Pariisiin ja Bretagneen, ja he palasivat vasta heinäkuun puolivälissä.

Opinahjona oli Académie Ranson, ja siellä vaikutti mm. taidemaalarit Sérusier, Bonnard, Vuillard ja Denis.

Pariisissa toimi alastonmalli nimeltään Germaine, ja Hugo toi hänelle ison lierihatun, pitkävartiset käsineet, pitkät sukat, käsilaukun ja parasollin. Kun Hugo halusi maalata Germainen alastomana, tämä riisutui, mutta piti yllään saamansa lahjat.

Ympäristön vaikutuksesta Hugo vähitellen omaksui ajan vaatimukset ja alkoi käyttää maisemamaalauksissaan impressionistisen nopeata sivellintekniikkaa. Eräissä teoksissa esiintyy jopa pointillismista tuttua täplämaalausta.

Hää- ja opintomatkan aikana toteutetut teokset muodosta­vat Hugon impressionistisen kauden.

Matkalta syntyi lukuisia upeita öljymaalauksia, moni vaimon mukaan nimettyinä. Anni rannalla, Anni Bretagnessa, Anni Quiberonissa ja Anni ties missä. Noin leikisti sanottuna.

Suomessa yleisö ja taide­kriitikotkin kiinnostuivat Hugon uusista maalauksista, mutta teokset eivät täysin vakuuttaneet arvostelijoita. Tämä johtui siitä, että mm. Alfred William Finch, Verner Thomé ja Magnus Enckell olivat jo maalauksissaan tuoneet esille neo-impressionistisen värimaalauksen.

Vuosi 1911 oli Hugolle monella tavalla hyvin merkittävä. Tämä ensimmäinen avioliittovuosi oli Hugon tuotteliainta aikaa, ja hänellä oli kaksi vakituista ateljeeta, toinen Luotsikatu neljässä, Katajanokalla, ja toinen Niemenlautassa. Tänä vuonna hän järjesti myös yksityisnäyttelyn Helsingin Ritarihuoneella, ja syksyllä 1911 syntyi Hugon ja Annin esikoinen, Tom-poika.

Perhe-elämä vaikutti maalausten aiheiden valintaan siten, että ne olivat usein arkielämästä poimittuja, ja kesällä 1911 toteu­tui kaksi suurta maalausta, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Toinen maalaus "Punamultamaalarit" esittää kahta punamullan tahrimaa miestä, jotka seisovat puolivalmiin ateljeen seinustalla, jonka maalaus on kesken. Seinä hehkuu auringonpais­teen terävästä hohteesta, ja valo aiheuttaa lilanvärisiä varjoja miesten kasvoille ja vaatteille.

Tässä Hugon radikaalissa maalauksessa näkyvät selvästi hänen paksut, leveät siveltimenvetonsa.

Toisessa teoksessa, "Heinäkuun aurinko", on Hugo onnistunut sisällyttämään teokseensa kaiken noina aikoina kokemansa rakkauden ja elämänilon. Siveltimenvedot eivät ole nopeita, koska Hugo keskittyy pintarakenteisiin ja yksityisiin värikohtiin.

Taulussa on kaikki hyvin luonnonmukaisesti ku­vattu: metsäpolun varella seisovien puunrunkojen karhea pinta, Annin hohtavan valkea kesämekko, Adam-kukon loistelias valkoinen höyhenasu, keltaiset puuportaat, tuvan lämpimän punainen seinä ja hiekan sävyt keltaisesta ruskeaan.

Katsoja voi huomata hämillään, että hän on ojentanut kätensä tunnustellakseen taulun auringon lämmittämiä pintoja!

Varjot ovat toteutettu taidokkaasti; metsässä mustansinisenä, katonharjassa mustana, ja Annin vaatteilla siniliilana. Teoksesta henkii syvä tietämys keskikesän valon vaikutuk­sesta väreihin luonnossa.

Uhra-tyttö syntyi 1914, ja perheonni oli täydellinen, mutta kesti vain muutaman vuoden.

Kesän kynnyksellä 1917 matkusti Hugo perheineen Ähtäriin Anni-vaimon sisaren Evan ja hänen puolisonsa Eemu Myntin luokse viettääkseen siellä kesän ja maalaamaan.

Mutta Hugo sai äkillisen sairauskohtauksen Sarkolan tilalla 11.7.1917, ja hän kuoli välittömästi.

Tarkennettakkoon, että Sarkolan tila sijaitsi Peränteen kylässä, Ähtärin kunnassa ja Ruoveden pitäjässä.

Ottaen huomioon, että Hugo kuoli 44-vuotiaana, on aivan mykistävää todeta, kuinka paljon hän ehti tehdä lyhyen elämänsä aikana.

Sakari Saarikivi teki tohtorinväitöskirjansa Hugo Simbergistä, ja hän mainitsee 158 akvarellia ja vastaavaa, 442 öljymaalausta, 380 etsausta, litografiaa ja monotypiaa sekä parisenkymmentä veistosta. Saarikivi ei mainitse kaikkia teoksia - määrä on nykyään todettu huomattavasti isommaksi.

Voitaneen sanoa, että Hugon aika taiteilijana kesti 26 vuotta. Näinä vuosina hän loi edellä mainitut teokset sekä niiden luonnokset, valokuvasi jatkuvasti, matkusti ja oleskeli ulkomailla lähes kymmenen kertaa, maalasi Tampereen tuomiokirkon teoksia parisen vuotta, sairasteli yhteensä ehkä vuoden verran, ja vieläpä vietti vähän aikaa perheensä kanssa.

Oli siinä miehen mittainen urakka!

Mutta palatkaamme vielä takaisin alussa mainittuun Niemenlauttaan, joka oli merkittävä tekijä Hugon elämässä ja taiteessa. Melkein 1200 hehtaaria suuren tilan omistajat olivat 1700-luvulta alkaen ruotsalaisen hatuntekijän Johan Harthinin jälkeläiset. Valta siirtyi naimakauppojen kautta Andersin suvulle. Sukunimi Simberg esiintyy ensimmäisen kerran tilan omistajien luettelossa, kun Emil Andersin meni naimisiin Mathilda Simbergin kanssa. Mathilda oli Hugon sisar. Simberg-suvun jäsenet eivät koskaan omistaneet Niemenlauttaa. Emil Andersinin pojanpoika Hans viihtyi Niemenlautassa ja hän päätti eräänä päivänä toteuttaa oman ja isänsä unelman kirjoittamalla tarkan kertomuksen Niemenlautasta. Näin tapahtuikin vuonna 2010, ja Hans pyysi minut mukaan projektiin kertomaan isoisästäni, Hugosta. Ruotsinkielinen Niemenlautta-kirja ilmestyi, mutta suomekieliseen kirjaan Hans ei enään ehtinyt paneutua. Hugon niin rakastama Kuolema suoritti tehtävänsä ja vei Hansin mukanansa. Sain kuitenkin hyvien ystävien, ja erityisesti Hansin pojan Erikin avulla Niemenlautta-kirjan painoon. Kirja kertoo sekä Hugosta ja hänen taiteestaan, että kartanosta ja sen historiasta.

© Jan Simberg 2011