Kansanedustaja Pekka Haavisto: Onko Afrikan kriiseihin ratkaisua?

Kansanedustaja ja ulkoministerin erityisedustaja Afrikan kriiseissä Pekka Haavisto alusti klubilla tiistaina 8.12. klo 18.00 Afrikan sarven kriiseistä ja niiden ratkaisuyrityksistä. Haavisto on toiminut EU:n erityisedustajana Sudanissa 2005-2007, ja YK:n neuvonantajatehtävissä Afrikan sarven alueella.

Kuva: Haavisto Mogadishussa huhtikuussa 2009

Sudan ja Darfur

Ensimmäiseksi on hyvä muistaa mittakaava: Darfurin maakunta länsi-Sudanissa on noin Ranskan kokoinen alue, tai Teksasin kokoinen, kuten amerikkalaiset sen sanovat. Toiseksi on hyvä muistaa kulttuuri: furien, zaghawien ja monien arabiheimojen kulttuuri alueella on vanhaa. Jabel Marran vuoristossa, keski-Darfurissa tapaamani fur-heimon naiset olivat pukeutuneet värikkäisiin, perinteisiin kansallispukuihinsa.
He kantoivat omaa kulttuuriaan ylpeästi, ja konfliktin keskellä halusivat olla perinteisen vieraanvaraisia. Nämä historiastaan ja kulttuuristaan ylpeät ihmiset eivät olekaan vain niitä ihmispoloja, joita Darfurin konfliktista kertovista uutisista olemme nähneet.

Iltanuotiolla zaghawa-heimon miehet ovat ensin vaitonaisia, kun kysyn, miksi juuri heidän heimonsa taistelijat ovat kaikkein kysytyimpiä sissiliikkeissä. Sitten he paljastavat, että syynä on raudan käsittelytaito – ja raudasta on aina tehty aseita. ”Mutta miten osaatte käsitellä rautaa paremmin kuin muut?”, kysyn. ”Koska tiedämme raudan syntysanat”, he vastaavat. Kun minäkin kerron tietäväni raudan syntysanat, seuraa yleinen hämminki – kuka ne on muukalaiselle kertonut? Sitten siteeraan heille Kalevalaa. Ja nappiin menee: Darfurin ja Kalevalan raudan syntysanoissa on paljon yhteistä. Hetkessä ne 30 000 vuotta, jotka meidät erottavat afrikkalaisista, tuntuivat poispyyhityiltä.

”Asuvatko sepät teilläkin kylän itäisimmässä talossa?” zaghawat kysyvät. Mietin hetken. Ei varmaan. Kuinka niin? ”Ai ai, paha virhe. Sepän pitää olla ensimmäisenä vastaanottamassa auringon säteet idästä.” ”Entä syövätkö sepät samaa ruokaa kuin muut?” kysymykset jatkuvat. Kyllä syövät. ”Ai ai, paha virhe taas. Sepän voimat katoavat, jos hän syö yhdessä muiden kanssa.” Saatiin sentään pientä hajurakoa Suomi-konepistoolin ja Darfurin kalashnikovien välille. Mutta kohtaaminen nuotiolla ei lähde mielestäni; ollaan kulttuurien alkupisteellä.

Miksi Darfurissa soditaan? Sudan on pinta-alaltaan suurin Afrikan maa, ja siellä on 40 miljoonaa asukasta. Suurin osa asuu Niilin laaksossa, hyvinvoivalla viljelysalueella. Pääkaupungissa Khartumissa kohoavat pilvenpiirtäjät, ja maa nauttii kasvavista öljytuloista. Väestön pääosa on arabiperäistä, ja vähemmistö afrikkalaisia. Pääuskonto islam, vähemmistö kristittyjä. Syrjäisempien alueiden maanviljelijät ja paimentolaiset eivät ole saaneet oikeudenmukaisesta kehityksestä osaansa. Darfurissa lisäksi ilmastomuutos lisää aavikoitumisen riskiä, ja vaeltavat arabiheimot työntävät perinteisiä kyläläisiä yhä etelämmäs ja idemmäs.

Darfurin vanhat heimot tarttuivat aseisiin 2002-2003. Sudanin hallitus aseisti toisen osapuolen, vaeltavat arabiheimot, janjaweedit, ja konflikti oli valmis. Suurimmat uhriluvut olivat vuosina 2003-2004. Kaksi miljoonaa ihmistä lähti kodeistaan, ja suuntasi kohti pakolaisleirejä. Maailman suurin humanitaarinen katastrofi oli valmis.

Sudanin hallituksen päätulolähde on öljy, ja sen pääkauppakumppaneita ovat Kiina, Intia ja Malesia. Kun kauppa lännen kanssa on vähentynyt, Aasian kanssa se on kasvanut. Presidentti Al-Bashir tuli valtaan sotilasvallankaappauksella vuonna 1989, ja on siitä asti pysytellyt vallassa. Kansainvälinen sotarikostuomioistuin ICC on etsintäkuuluttanut hänet sotarikoksista Darfurissa.

Al-Bashir on pysynyt vallassa, vaikka hänen aikanaan maa on käynyt kolmea sisällissotaa yhtaikaa. Näistä kaikkein tuhoisin oli pohjoisen ja etelän välinen sisällissota 1983-2005. Myös Itä-Sudanissa sodittiin, kunnes Asmarassa tehtiin rauhansopimus 2006. Samana vuonna syntyi naapurimaassa Nigeriassa Abujan rauhansopimus Darfurin osapuolten kesken, mutta kaksi suurinta sissiryhmää – JEM ja SLM – ei allekirjoittanut tätä sopimusta, vaan konflikti jatkuu.

2010 pitäisi Sudanissa järjestää parlamenttivaalit, ja 2011 kansanäänestys siitä, pysyvätkö pohjoinen ja etelä yhdessä, vai eroaako Etelä-Sudan omaksi maakseen. Darfurin kriisin jatkuessa ja pohjoisen ja etelän riitojen aika ajoin kärjistyessä sekä vaalit että kansanäänestys ovat uhanalaisia.

Etelä-Sudanissa varustaudutaan jo mahdolliseen konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Sen budjetista noin 40 % käytetään varustelumenoihin. Mahdollisessa konfliktissa Etelä-Sudan lukee liittolaisikseen USA:n ja sen ystävät alueella – Etiopian, Ugandan ja Kenian.

Darfurin kriisiä voi tarkastella myös alueellisena konfliktina. Sudanin läntinen rajanaapuri Tshad on myöskin öljyä tuottava Afrikan maa, ja Tshadilla on hyvin läheiset suhteet Ranskaan – ja sitä kautta Euroopan Unioniin. Tshadin presidentti Deby – Ranskassa sotilaslentäjäksi koulutettu upseeri – tuli valtaan sotilasvallankaappauksella 1990.

Tshadin ja Sudanin väliset jännitteet heijastuvat aina Darfurissa. Sudan on tukenut kahta vallankaappausyritystä Tshadissa, pussittaakseen Darfurin kapinalliset Tshadin ja Sudanin väliin. Tshad on puolestaan antanut Darfurin sissiliikkeiden toimia osin omalla maaperällään, ja on antanut ainakin yhden Sudanin pääkaupunkia Khartumia vastaan suunnatun hyökkäyksen lähteä alueeltaan.

Darfurin sissiliikkeet eivät ole saaneet tukea vain Tshadilta, vaan myös muilla naapurimailla – esimerkiksi Libyalla, Eritrealla ja Etelä-Sudanilla – on ollut omat ”suosikkinsa” sissiliikkeiden joukossa.

Mitä Sudanin hallitus sitten haluaa Darfurin rauhanneuvotteluilta? Se katsoo ensinnäkin, että se on jo tehnyt riittävästi vallanjakoon liittyviä myönnytyksiä Etelä-Sudanille, ja sen vuoksi Darfurin osuus pitäisi leikata Etelä-Sudanin kiintiöstä, ei pohjoisen. Sudan ei halua Darfurista yhtä hallinnollista aluetta, vaan haluaa jakaa sen kolmeen osaan – ”hajoita ja hallitse”. Sudan ei pidä Darfuria kansainvälisenä asiana, vaan katsoo sen olevan maan sisäinen asia. Siksi kansainväliset rauhanneuvottelut, tai monikansalliset rauhanturvajoukot eivät saada Sudanin kannatusta. Sudan etsii myös ratkaisua, jossa se voi jatkossakin estää Tshadin hallituksen puuttumisen yli rajan Darfurin asioihin. Poliittisesti Sudan etsii suurvalta-asemansa säilyttämistä Afrikan Unionissa ja Arabiliitossa, sekä häiriötöntä öljynvientiä Kiinaan – ja vaurastumista.

Darfurin sissit ovat jakaantuneet moneen ryhmään – esimerkiksi islamistinen JEM (Justice and Equality Movement), sekä enemmän sekulaari SLM (Sudan Liberation Movement) sekä SLM/Unity, edellisestä hajonnut ryhmittymä. Liikkeet haluavat Darfurista yhtä hallinnollista aluetta, jossa on heidän valitsemansa johto, sekä edustajat Khartumin parlamentissa. Sissit haluavat myös edustusta maan armeijassa. Öljytulot ja kehityksen resurssit on jaettava maan asukasmäärän mukaan eri alueille, ja kärsimään joutuneille pakolaisille on maksettava korvauksia – 1000 dollaria per perhe on iskulauseena. Sotarikokset on selvitettävä, Bashirille toivotetaan menolippua Haagiin ICC:hen, ja islamistinen JEM katsoo että rauhanpakettiin kuuluu vielä vallanvaihto Khartumissa, koska nykyinen hallitus on menettänyt uskottavuutensa rauhan solmijana.

Darfuria koskevat neuvottelut ovat tällä hetkellä umpikujassa. Qatarin johdolla on ollut meneillään neuvottelut JEM:n ja Sudanin hallituksen kesken, mutta Darfurin suurinta väestöryhmää fureja (Darfur = dar fur = fuurien maa) edustava SLM ei ole näihin neuvotteluihin halunnut osallistua. Se ei luota arabimaailmaan rauhan rakentaja, koska räikeimpiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet janjaweedit olivat arabeja.

Mitä tulee tapahtumaan? Viime aikoina päähuomio on siirtynyt Darfurin tilanteesta pohjoisen ja etelän välisiin kiistoihin. Sudanin poliisi on pahoinpidellyt keskeisiä etelää edustavia parlamentaarikkoja pääkaupungissa Khartumissa – esimerkiksi Yassir Armanin.

On mahdollista, että vuodeksi 2010 suunnitellut vaalit eivät näiden väkivaltaisuuksien vuoksi tule onnistumaan. Sudan voi pahimmassa tapauksessa liukua tilanteeseen, jolloin etelä ja pohjoinen irtoavat väkivalloin, ja samaan aikaan väkivallan noidankehä Darfurissa kiihtyy.

Monet Sudania ympäröivät maat – Egypti, Nigeria, Etiopia, Eritrea – seuraavat tilannetta henkeään pidätellen. Sudanin hajoamisen mahdollisuus muistuttaa näitä maita siitä, että muidenkin rajojen sisäpuolella on tyytymättömiä vähemmistöjä, uskonnollisia ja etnisiä kahtiajakoja ja separatistisia pyrkimyksiä.

Selvitäkseen kriiseistään Sudan tarvitsee ammattitaitoista kansainvälistä apua – niin humanitaarista apua, rauhanneuvottelutaitoa kuin rauhanturvatoimintaakin.


Somalia

Vierailin huhtikuun 2009 lopulla Somalian pääkaupungissa Mogadishussa. Tänä päivänä en tekisi sitä matkaa uudestaan. Silloin Mogadishu oli vaarallinen – nyt se on hengenvaarallinen.

Kuva: Kameleita matkaseurana Pohjois-Somaliassa, Puntlandissa, elokuussa 2009

Somalit epäilevät länttä usein siitä, että länsi on rauhanpyrinnöissään puolueellinen. Miksi Kenia sai heti apua epäonnistuneiden parlamenttivaaliensa jälkeen? Länsi suorastaan pakotti osapuolet neuvottelupöytään. Miksi Somaliaa ei ole autettu? Pieni muistutus on silloin paikallaan: Somalian 20 vuoden konfliktiin mahtuu noin 15 erilaista rauhanprosessia. Viimeisin niistä on ollut Djiboutin rauhanprosessi, jossa nykyinen Transitional Federal Government TFG muodostettiin. Välissä on ollut myös rauhanturvaoperaatioita; myös se yksi kuuluisa, joissa amerikkalaisten rauhanturvaajien kimppuun Mogadishussa hyökättiin. Nyt rauhaa Mogadishussa turvaa Afrikan Unionin AMISOM-operaatio.

Vuonna 2006 oli Somaliassa myös Kansainvälisen Punaisen Ristin tilastojen mukaan hieman rauhallisempi jakso: silloin piti valtaa puolisen vuotta Islamic Courts Union (ICU), joka hetkeksi rauhoitti myös pääkaupungin Mogadishun. Monet Suomenkin somaleista palasivat noina päivinä katsomaan maataan pitkästä aikaa.

ICU:n valtakausi kuitenkin loppui, kun etiopialaiset joukot USA:n tuella miehittivät Somalian. ICU oli ennen sitä uhonnut ottavansa takaisin Ogadenin – etnisten somalien asuttaman osan Etiopiaa – ja marssivansa Addis Abebaan. Tämä uho oli Somalian naapurimaalle liikaa, ja se katsoi kansallisen turvallisuutensa tulevan uhatuksi islamistien ottaessa vallan Somaliassa.

Etiopian miehitys johti toisenlaiseen islamilaiseen vastarintaan – syntyi sissiliike Al-Shabab (=nuoriso), joka aluksi saikin kannatusta miehittäjien vastaisena liikkeenä. Nyt, Etiopian vetäydyttyä, Al-Shabab taistelee maan hallitusta TFG:tä vastaan, ja pyrkii syrjäyttämään Somaliassa perinteisesti harjoitetun maltillisen islamin, sufilaisuuden, paljon radikaalimmalla wahabbistien tulkinnalla, joka on mm. Saudi-Arabiassa vallalla.

Opposition tukipilariksi on epäilty naapurimaata Eritreaa, joka onkin joutunut yhä enemmän kansainvälisen yhteisön kepinnenään tuestaan Somalian oppositiolle. Eritrean motiivina on todennäköisesti sen naapurimaan Etiopian häiritseminen kaikin tavoin – vihollisesi vihollinen on ystäväsi, vaikka Eritrea ei sisäpolitiikassaan siedä lainkaan radikaaleja islamisteja.

Somalian ongelmat eivät rajoitu Mogadishun kaoottiseen tilanteeseen tai islamistitaistelijoihin, vaan yhä enemmän kansainvälistä huomiota on saanut merirosvouden lisääntyminen Puntlandin rannikolla pohjoisessa Somaliassa. Tämä merirosvous on enemmän alueen turhautuneiden kalastajien sekä seikkailu- ja rikastumishaluisten nuorten alullepanemaa, mutta se on saanut mittasuhteet, johon kansainvälinen yhteisö on joutunut reagoimaan. EU:lla on alueella ATALANTA-operaatio, ja myös Suomen miinalaiva Pohjanmaan osallistumista alueen meriturvallisuuden parantamiseen on harkittu.

Mikä Somaliassa neuvoksi? Afrikka radikalisoituu Somalian ja Sudanin kautta, näiltä alueilta radikaalit islamilaiset virtaukset leviävät myös muualle islamilaiseen Afrikkaan. Myös Nigeriassa ja Keniassa voi nähdä entistä radikaalimpia toimijoita. Äärimmäisinä vaihtoehtoina konflikteissa on aina taisteleminen tai sopiminen. Lännen on kyettävä analysoimaan, onko Somaliassa sellaisia islamistisia toimijoita, joiden kanssa sopiminen on taistelemista parempi vaihtoehto.

Oma käsitykseni on, että Somalian radikaaleissakin islamilaisissa ryhmissä on edelleen vallalla voimakas nationalistisuus, ja vain pieni vähemmistö näistä ryhmistä on toistaiseksi kansainvälisen islamilaisen terrorismin – Al-Qaidan – asialla. Tilanteen edelleen kärjistyessä asetelmat saattavat tietysti muuttua.

Siksi olisi nyt paikallaan puhua niille islamistisille toimijoille Somaliassa, jotka ovat valmiita keskusteluihin. Oman kokemukseni mukaan tällaisiakin tahoja vielä on.

--