Erkki Kurenniemi: H I T A U S

H I T A U S

Sanalla hitaus on kaksi selvästi eri merkitystä. Toinen on verkkaisuus eli vähäinen nopeus. Toinen merkitys, jota kutsutaan myös inertiaksi, tarkoittaa suunnilleen samaa kuin muutoksen vastustaminen. Fysiikan puolella Newton antoi inertialle uuden tulkinnan. Antiikista lähtien katsottiin, että liike on mahdollista vain, jos on jatkuva ajava voima, jota kutsuttiin impetukseksi. Eli kun heitän kiven, niin annan sille tietyn impetuksen, ja niin kauan kuin sillä on impetusta, se liikkuu. Ja kun impetus loppuu, kivi putoaa maahan.

Erkki Bäck`s koululla 1982. Kuva: Juha Olavinen

Newtonin mekaniikan laissa sanottiin, että kaikilla kappaleilla on hitaus eli inertia, joka tarkoittaa sitä, että ne säilyttävät liiketilansa, siis suuntansa ja nopeutensa. Ne säilyvät itsestään ilman että niitä tarvitsee mitenkään työntää. Ainoastaan ulkopuolinen voima voi muuttaa tätä liiketilaa. Tämä aineen kyky säilyttää liiketila, on sama asia kuin hitaus eli inertia. Kun kulttuurikehitys lähtee tiettyyn suuntaan, kun se toimii Newtonin mekaniikan mukaaan, se jatkaa omaa kehitystään automaattisesti, kunnes jokin ulkoinen voima jarruttaa tai muuttaa sen suuntaa.
Nyt kuitenkin laajentaisin tai korvaisin seuraavassa diskurssin sanan hitaus eli inertia sanalla sinnikkyys. Työssäni käsitellään avointa kysymystä: Mitä elämä on? Miten maailmakaikkeudessa mahdollisesti muualla oleva elämä voidaan tunnistaa? Mitkä ovat keskeiset elämän piirteet? Onko elämä sitä, että juo Coca-colaa, hengittää tai on hiilestä rakennettu tai on vettä planeetan pinnalla? Mikään ei ole varma tunnusmerkki, mutta sinnikkyys ja valppaus ovat mahdollisia elämän tunnusmerkkejä. Jos näen jotain, joka on valpas ja tökkäisen sitä, se hötkähtää.
Ja jos se sinnikkäästi pyrkii johonkin suuntaan, niin olen valmis arvelemaan, että se voisi olla elävä olio. Näin ollen meille tulee kahden käsitteen pariasetelma: sinnikkyys ja valppaus. Menemättä tarkemmin tuohon totean vain, että inertialla ja sinnikkyydellä on tietty yhteys: kappale säilyttää liiketilansa. Esimerkiksi raketti etenee avaruudessa sinnikkäästi, vaikka moottorit on sammutettu. Valppaus ja adaptaatio myös kytkeytyvät toisiinsa. Valppaus on kyky reagoida muutokseen, kyky havaita muutos. Ja adaptaatio taas tarkoittaa sitä. että kun tälläinen muutos on mennyt ohi ja ulkoiset olosuhteet ovat palanneet ennalleen, niin ihminen lakkaa näkemästä ja havaitsemasta sellaisia asioita, jotka eivät enää muutu. Tämä on viime aikoina tullut vahvasti esiin neurotieteissä. Niissä on meneillään kognitiivinen vallankumous, jossa alkaa selvitä miten aivot toimivat, mitä mieli ja tietoisuus ovat. On löytynyt mielenkiintoisia uusia tuloksia. Neurotieteissä puhutaan neuronaalisista integraattoreista; mieli nähdään säätöinsinöörien ongelmana, säätöteknisenä probleemana.
Viime aikoina on osoitettu, että kun esimerkiksi kultakala kääntää silmänsä johonkin suuntaan, sen silmänkääntäjälihakset alkaisivat vähitellen liukua taaksepäin. Jotta voimme pitää katseemme kohdistettuna johonkin, meillä pitää olla tiettyä sinnikkyyttä. Matemaattisesti ilmaisiten, kultakalan aivoissa on integraattoreita. Toisin sanoen sinnikkyys on integraali ja valppaus derivaatta. Itse asiassa ne ovat vain yhteen- ja vähennyslaskua, ei sen kummempaa. Valppaus, kyky reagoida muutokseen, on sitä, että pystyy muodostamaan erotuksen; ”vähentämään” nykyisen tilan edeltävästä tilasta, jolloin muutos tulee esiin.

Puhun oikeastaan tieteen nykyisistä paradigmoista, jotka näyttävät yhtä hyvin soveltuvan sekä mielen, aivotoiminnan että kulttuurielämän ja yhteiskunnan ymmärtämiseen. Tieteen nykyisissä paradigmoissa tälläiset kompleksiset systeemit nähdään integraattorien ja differentiaattorien eli sinnikkäiden ja valppaiden piirien muodostamana verkkona, joissa kuitenkin on epälineaarisia elementtejä. Mistä tämä epälineaarisuus mielessä ja yhteiskunnassa johtuu? Viimeinen näkemys on se, että kaikkien signaalien alue on rajallinen. Esimerkiksi jonkin kokemuksen intensiivisyys päässä on sama kuin hermoimpulssien tietty taajuus. Aivoissa on selvä nollataajuus kun ei ole impulsseja. On myöskin olemassa maksimikatto jota kutsutaan tetanukseksi, koska tetanuksen [jäykkäkouristusbakteerin] myrkky aiheuttaa kouristuksia juuri siten, että se panee hermosolut värähtelemään maksimaaliseenn tahtiinsa, noin 1000 impulssia sekunnissa. Suurempaan ei voi päästä. Tämä merkitsee, että kaikki signaalit aivoissa rajoittuvat jollekin tietylle alueelle. Jos ärsyke ylittää tietyn rajan, niin ulostulo ei enää pysty kasvamaan. Tämä epälineaarisuus näiden sinnikkäiden ja valppaiden piirien verkossa tekee niistä mielenkiintoisen ja monimutkaisen, kompleksisen ja kaoottisen.
Ja – nyt hieman yksinkertaistan tätä matemaattista mallia – voisi sanoa, että ”pahan” alkuperä maailmassa johtuu juuri tästä epälineaarisuudesta, siitä että signaalien alueet ovat rajoitettuja. Jokainen säätöinsinööri tietää, että jos esimerkiksi öljyjalostamon säätö heittää ja ei tule hyvää bensiiniä, todennäköisesti jokin integraattori on ajanut laitaan; joku signaali on mennyt rajalle, ja sen jälkeen säätöjärjestelmä lakkaa toimimasta. Siis integraattorit menevät ”päng-päng” ja differantiaattorit leikkaavat, eivät pysty seuraamaan kovin nopeita muutoksia. En ala nyt tarkemmin analysoida, millä tavalla differentiaatorit ja integraattorit toimivat ja millä tavalla ihmiset toipuvat tälläisistä ”bang-bang”-tiloista ja miten kulttuurit ja instituutiot. Aivan yksinkertaisena ratkaisuna tarjoan tietynlaista moraalista kultaista keskitietä, jonkinlaista kohtuuden filosofiaa. Tyytykää aina puoleen maksimista, älkää etsikö äärinmäisiä elämyksiä, ei tyhjyyden eikä täyteyden pohjalta, vaan jos saatte aivoissa olevat signaalit pysymään suunnilleen puolella suurimmasta mahdollisesta intensiteetistä, niin silloin teillä on suurin pelivara sekä miinus- että plus-suuntaan. Silloin ”bang-bang”-tilannetta ei tule, vaan voi elää positiivisia ja negatiivisia aaltoja ilman, että säädöt menevät laitaan ja niistä aiheutuu ongelmia.

-Erkki Kurenniemi 9.05.2001

-----------------------------

Toukokuussa 2001 Kiasman Takaikkunassa oli esillä Oraalla-niminen montaasi, joka liittyi Oraansuojelijoiden ja tuolloin juuri toimintansa lopettaneen Kasvisravintolan maailmaan. Samassa yhteydessä järjestimme pienimuotoisen seminaarin, jonka teemana oli Hitaus. Kaikki osallistujat eivät välttämättä saaneet oikein otetta teemasta. Erkki Kurenniemi meni tuttuun tapaansa heti suoraan asiaan.

Tekstin julkaiseminen kymmenen vuoden viiveellä sopinee hyvin luonnehtimaan ainakin hitauden ensimmäistä merkitystä!

Klubin syyskausi alkaa keskiviikkona 14.9. klo 17.00. Tommi Uschanov: Mitä yhteiskunnasta on hyvä tietää.

Kurenniemen kuva: J.Olavinen, 1983