Lauri Rauhala tänään sata vuotta! FT Timo Purjo reflektoi asian äärellä.

Istunnon jälkeen - situaatio Lauri Rauhalan satavuotispäivänä

Kiitos, että sain olla mukana Klubin Rauhala-illassa edustamassa Tampereen fenomenologista liikehdintää. Juha Olavisen ottamassa panoraamakuvassa meidän kolmen alustajan hahmot ilmensivät hyvin konkreettisella tavalla fenomenologista mystis-filosofisista liikehdintää, joka jää analyyttisen filosofian tavoittamattomiin. Juuri siitä myös Rauhalan eksistentiaalisessa fenomenologiassa on kyse.

 
Kerroin jossain vaiheessa iltaa Laurin – joksi hän itsensä minulle esitteli – viime vuoden heinäkuussa lähettämästä kirjeestä ja tavasta, jolla hän pahoitteli kirjoitusjälkeään entisenä urheilijana, hiihtäjänä. Huolensa satavuotiaallakin. Kommentoimatta Laurin omaa analyysiä itsestään ja ikääntymisestään, kerroin hänelle lähettämässäni onnittelukortissa, että oma käsialani on kaiken aikaa ollut sellainen, että ilman apteekkaria siitä tuskin saa selvää. Säilytän Laurin kirjettä samassa paikassa kuin erilaisia muita arvoesineitäkin, samanarvoisena esimerkiksi tohtorin tutkintotodistuksen kanssa (tai itse asiassa paljon arvokkaampanakin, koska osoitukset ihmisyydestä ylittävät minulle muodolliset oppiarvot). Haluan tässä jakaa kirjeen varsinaista, Laurin suurisieluista ajattelua kuvaavaa asiasisältöä yleisempäänkin tietoisuuteen.

Lauri kuvailee omaa elämäntyötään pioneerityöksi ja sitähän se onkin. Tiennäyttäjien jälkeen on löydyttävä niitäkin, jotka jatkavat tiedustelijoiden viitoittamaan suuntaan. Lauri toteaa väitöskirjaani viitaten: ”Olet tutkijana toiminut juuri siten kuin olin toivonut nuorten tutkijoiden tekevän. Olet omintakeisesti kehitellyt kasvatuksen teoriaa ja käytäntöä filosofisen perustutkimuksen pohjalta. Kun omat tutkijanvoimani vähenevät, on rohkaisevaa nähdä, että nuori polvi osaa ja uskaltaa viedä hermeneutiikkaa sovelluksen tasolle.”

Laurin sanat kuvastavat suuren ajattelijan maailmankatsomusta.

Kaikki suuret ajattelijat toivovat kyenneensä luomaan perustan, jolle muut voivat vapaasti oman luovuutensa puitteissa rakentaa sen muotoisia ja näköisiä taloja kuin parhaaksi näkevät. Ainoa ehto on, että kukaan ei lähde purkamaan ja uudelleen rakentamaan perustuksia tai siihen kiinteästi kuuluvia osia. Välttämätön ehto on myös se, että rakennettava talo sopii saumattomasti näihin perustuksiin.

Lauri on itse todennut, että Ihmistutkimus ei ole koskaan valmis, vaan se vaatii jatkuvaa täydentämistä. Näin tutkimus voi ja sen pitääkin jatkua loputtomiin, koska tietomme ihmisestä on aina puutteellista ja suhteellista. Kun tutkija on ikään kuin ”tyhjentänyt” yhden ontologisen ratkaisun tietomahdollisuudet, hänen tulee palata ihmiskäsityksensä mukaiseen ihmisen olemassaolon hahmotukseen ja kysyä mitä muuta ihminen on kuin sitä, josta minulla on jo tietoa.
Uuden ontologisen ratkaisun perusteella hän voi sitten kehitellä uuden empiirisen tutkimussovelluksen. Tällaisen oman nuorisokasvatukseen sovelletun ihmiskäsityksen loin omassa väitöskirjassani. Toisin sanoen täydensin Rauhalan ihmiskäsitystä Viktor Franklin filosofian avulla siinä merkityksessä, että tuloksena kehkeytyi sovellusjohdannainen, joka voi toimia mahdollisimman hyvänä perustana potentiaalisesti väkivaltaisiin nuoriin kohdistuvassa kasvatuksellisessa vaikuttamisessa. Itse Rauhalan luoma filosofinen ihmiskäsitys rakenteellisena kuvauksena ihmisestä ei luonnollisesti muuttunut tämän oman käytännön sovellukseni kautta mitenkään. En siis luonut omaa eksistentiaalis-fenomenologista ihmiskäsitystä, vaan yhden sovelluksen siitä. Tähän kannustan Laurin sekä yleisen että henkilökohtaisen rohkaisun perusteella muitakin.

Lauri Rauhalan perusteellisen filosofis-antropologisen ihmistutkimuksen tuloksena kehkeytynyt ihmiskäsitys on oman tietämykseni mukaan täysin ainutlaatuinen maailmassa. Ainutlaatuisuus liittyy siihen, että hänen filosofisessa ihmiskäsityksessä situationaalisuus katsotaan yhdeksi keskeiseksi ihmisen olemassaolon muodoksi; samankaltaiseksi, -tasoiseksi ja -arvoiseksi kuin yleisesti tunnustetut kehollisuus ja tajunnallisuus. Kuten Heikki Vuorila kertoi tavattuaan Laurin Rauhalan viime vuonna, Rauhala sanoi katuvansa elämässään eniten sitä, ettei hän julkaissut enemmän tutkimustuloksiaan muilla kielillä kuin suomeksi. Jos hänen ajatuksensa olisivat levinneet kansainvälisen tutkijayhteisön tietoisuuteen, ei olisi epäilystä, etteikö häntä olisi pidetty yhtenä aikamme filosofian kansainvälisesti suurista ihmiskäsitysajattelua mullistaneista vaikuttajista.   

Ennen situationaalisuuteen menemistä totean, että fläppitaululle piirtämäni kuva Rauhalan ihmiskäsityksen eri olemis- tai olemuspuolien keskinäisistä suhteista ei taida löytyä mistään kirjastani, joten viitatkaa alustukseeni, jos sitä jossain yhteydessä käytätte.

Keskustelin myös myöhemmin joidenkin läsnäolijoiden kanssa siitä, että aivot ovat vain pieni osa kehollisuutta ja kokonaisuudesta irrotettuna vain puolitoista kiloa kuollutta solumassaa, kuten Rauhala toteaa. Eikö maailman tutkimusrahoituksenkin jakauman tulisi noudattaa eri olemuspuolien suhteellista osuutta kokonaisuudesta. Tällöin filosofinen, kokonaisvaltainen tutkimus saisi enemmän rahoitustukea kuin kaikki erityistieteellinen tutkimus yhteensä. Ja aivotutkimuksen, joka nykyisin saa kaikkein suurimman osuuden kokonaisrahoituksesta, osuus olisi sen puolentoista kilon mukainen verrattuna äärettömyyteen, transsendenttisiin ja metafyysisiin ulottuvuuksiin kurkottavaan filosofiaan.

Rauhala ei kutsu ihmiskäsitystään sattumalta situationaaliseksi säätöpiiriksi. Situaatio on ontologisesti kehon ja tajunnan olemassaolon ehto: keho ei voi syntyä ei-mihinkään ja tajunta ei voi kokea ei-mitään. Situationaalisessa säätöpiirissä ei kuitenkaan voida osoittaa ajallista ensimmäisyyttä, vaan olemispuolet ovat samanaikaisesti ”läsnä olevia”. Ei ole myöskään mahdollista erottaa yhtä olemispuolta syyksi ja toista vaikutukseksi. Niiden yhdessä oleminen on loogista samanaikaisuutta eikä perättäisyyttä. Osatekijät ”läpäisevät” tapahtumisessaan toisensa siten, että kokonaisuuden piiriin jonkin olemispuolen kautta tullut suotuisuus tai epäsuotuisuus ”resonoi” välittömästi vaikutuksina kaikissa olemassaolon puolissa. Situationaalisuus, tajunnallisuus ja kehollisuus muodostavat siten dynaamisen, jatkuvasti etenevän vastavuoroisten suhteiden kokonaisuuden. Situationaalinen säätöpiiri etenee kehämäisesti tai spiraalimaisesti ehto–toteutuma-sarjoina siten, että tietty ehto määrittää toteutumaa ja toteutuma muuttaa vastavuoroisesti seuraavan toteutumavaiheen ehtoja.

Rauhala kutsuu situationaalisuutta elämäntilanteisuudeksi selventääkseen sen eroa ympäristön ja olosuhteiden käsitteisiin. Huomion arvoista kuitenkin on, että kun arkikielen elämäntilanne-sana kuvaa yleensä vain senhetkisiä tilannetekijöitä, tarkoittaa situaatio tässä yhteydessä kaikkia niitä elämän tekijöitä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat häneen tiettynä tarkasteluajankohtana. Ihmisen elämän yksilöllisessä tilanteessa olevat tekijät asettavat ne reunaehdot, joiden alaisuudessa hänen olemassaolonsa toteutuu. Pidänkin elämäntilanne-käsitettä hieman epäonnistuneena valintana, itse puhun mieluummin elämän tekijöistä, vaikkei sekään kuvasta riittävällä tavalla monitasoista ja -muotoista sisältöä.

Situaatiota voidaan yksinkertaistaen kuvata niin, että kun yleisesti todetaan että ”ihmisenä oleminen on maailmassa olemista ja suhteissa olemista”, voidaan yhtä hyvin sanoa, että se on situaatiossaan olemista. Mitä kaikkea henkilön situaatioon kuuluu? Rauhalan teoksiin nojautuen olen väitöskirjassani yrittänyt kuvaillat situationaalisuuden laajaa sisältöä. Typistetysti voidaan sanoa, että situaatioon kuuluu konkreettista todellisuutta, joka voi olla erityisesti nuorella ihmisellä (joita väitöskirjassani erityisesti tarkastelen) muun muassa seuraavaa: jokin yhteiskunta ja kulttuuri, tietty fyysinen elinympäristö, lapsuudenkoti puitteina, vanhemmat, muu perhe, koulu, opettajat, koulutoverit, muut kaverit ja ystävät, muut kanssaihmiset jne. Situaatioon kuuluu myös ideaalista todellisuutta, kuten yhteiskunnan ja kulttuurin arvot ja normit, elinympäristössä vallitsevat aatteelliset ja uskonnolliset virtaukset, äidinkieli, kodin arvomaailma ja ilmapiiri, kaikenlaiset kasvu-, kasvatus- ja oppimisvirikkeet, ihmissuhteet koettuina sisältöinä jne.

Väitöstutkimukseni jälkeen olen jatkanut situaation käsitteen ja sen merkityksen pohdintaa. Kuten klubi-illassa tunnustin, tohtoriksi väitellessäni en ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä situationaalisuudesta tänä päivänä käsitän, eikä sekään vielä ole koko totuus. Ehkä eräs tärkeimmistä havainnoista on, että situaatio on erittäin keskeinen käsite, kun haluamme pohtia kysymystä siitä, miten elämäämme elämme ja ennen kaikkea, miten voimme siihen ja sen laatuun vaikuttaa. Situaatiossa on kahdenlaisia rakennetekijöitä, komponentteja. On kohtalonomaisesti määräytyviä ja itsemme vaikutettavissa olevia. Tekijöitä voidaan myös tarkastella kolmen kysymyksen kautta. Mihin olemme myötäsyntyisesti suhteissa, mihin suhteudumme kohtalonomaisesti? Mihin kaikkeen joudumme elämässämme ilman vaikuttamismahdollisuutta suhteisiin, jolloin joudumme  suhtautumaan, ottamaan kantaa siihen? Mihin hakeudumme vapaasta tahdostamme (jota käytämme tai ei) suhteisiin, jolloin joudumme kantamaan vastuuta siitä?

Miksi situationaalisuus on niin merkittävä, mielestäni jopa kaikkein merkityksellisin olemassaolomme hyvyyden kannalta?

Ensinnäkin ihminen kasvaa ja kehittyy vain situaationsa kautta, kaiken sen avulla ja kautta, johon hän joutuu tai hakeutuu suhteisiin. Toiseksi ihmisen eettinen kyvykkyys todellistuu hänen situaatiossaan, toisin sanoen ihmisen eettinen kasvaminen ja kehittyminen toteutuu situaation kautta. Ja kolmanneksi ihmisen eettisenä oleminen toteutuu hänen situaatiossaan, jota voidaan kuvailla toteamalla, että ihmisenä oleminen on myös kanssaolemista, toisilleen olemista ja toisille olemista (tätä ajatteluketjua Rauhalasta Viktor Frankl’iin, Emmanuel Levinasiin ja Simone Weiliin olen seurannut uusimmassa kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta).

Rauhala toteaa, että ”maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä”. Situationaalisuuden sisällyttäminen ihmisen integroituun ja jakamattomaan kokonaisuuteen onkin nerokas ratkaisu, joka auttaa tutkijaa ymmärtämään ihmisen kietoutuneisuuden maailmaan, elettyyn elämäänsä sekä omiin yksilöllisiin lähtökohtiinsa. Situationaalisuuden ihmiseen kuulumisen kautta monet sellaiset ongelmat poistuvat, joita lukuisat tutkijat pohtivat vaikeasti ratkaistavina ristiriitoina esimerkiksi eri ihmisten kesken tai yksilön suhteissa yhteisöihinsä, yhteiskuntiin ja kulttuureihin. Situationaalisuuden kautta voidaan luonnehtia yhteisöllisyyden muodostumista ja osoittaa samalla, että yksilöllisyys ja yhteisöllisyys eivät ole toistensa vastakohtia, kuten usein ajatellaan. Koska ihmisten kohtaaminen tapahtuu toinen toisensa situaatioissa, sisältyy tilanteeseen aina mahdollisuus oman ja toisen hyvän ykseyteen, yhteiseen hyvään. Yksilön ja yhteisön välinen suhde rakentuu siten yksilöiden situaatioiden kautta ja avulla.

Situationaalisuuden sisäistämisen kautta ihminen voi hahmottaa, että hän on maailmassa yhdessä muiden kanssa ja että suhteissa oleminen muihin on välttämätöntä. Kaikki ovat ikään kuin samassa veneessä ja yhtä tärkeitä kokonaisuuden kannalta. Omat ainutlaatuiset epätäydellisyytemme täydentävät toisten epätäydellisyyksiä. Viktor Frankl puhuu tästä ihmisen ainutlaatuisesta epätäydellisyydestä ja toisiamme täydentävästä mosaiikin palasina olemisesta osana mahdollisimman täydellistä kuviota. Kaikki hyvä – se hyvä yhteiskuntakin, jota yhteisöllisyydellä kaiketi tavoitellaan – kehkeytyy yksilöissä ja heidän aloitteestaan. Yhteisöllisyys ja siihen kuuluva ykseys voi toki merkitä myös yhteistä pahaa, josta on monenlaisia esimerkkejä sekä kansojen historiasta että omastakin yhteiskunnastamme. Edellytyksenä myönteiselle yhteisöllisyydelle ovat itsenäisesti ajattelevat yksilöt, joille eettiset arvot sekä niille rakentuneet toimintatavat ovat itsestään selvinä johtotähtinä. Siis yksilöt, jotka pyrkivät elämässään vastuulliseen ihmisyyteen ja tavoittelevat hyvää elämää yhtälailla muille kuin itsellensäkin.

Koska olemme väistämättä kietoutuneita toisiin ihmisiin, on meillä myös eettisiä velvoitteita heitä kohtaan. Itsekäs, epäeettinen toiminta ei koske vain ulkopuolista, koska tämä situaatioomme kuuluva toinen on osa itseämme ja myös me olemme osa toista hänen situaationsa kautta. Toinen osapuoli ei olekaan itse asiassa totaalisesti toinen, vaan osa kehkeytyvää itseämme. Toisen psyykkinen vahingoittaminen esimerkiksi jollain itsekkäällä, epäeettisellä teolla kohdistuu siten aina myös itseemme. Tämän ymmärtämisen kautta ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tehdä oma vastuullisuutensa niin kirkkaaksi, että siitä ei ole helppo vetäytyä missään tilanteessa.

 Situationaalisen kietoutuneisuutemme kautta seuraa teostamme, joka luo toiselle jotain merkityksellistä, samalla jotain merkityksellistä myös itsellemme. Situaatiossa tehty eettisesti hyvä teko resonoi tajuntaan oman hyvän olemisen kokemuksina. Toisilleen oleminen johtaa siten lopulta molemmille olemiseen sekä itse asiassa kaikille muillekin olemiseen, jotka jakavat yhteisen situaatiomme. Toisille oleminen (ks. Simone Weil) menee eettisesti vielä askeleen pitemmälle. 

Timo Purjo