Tapio Varis: Rauha ja uusi humanismi

Tapio Varis tulee Klubille 19.11. sodan ja rauhan asioissa. Tapio lähetti ystävällisesti  teemaan liittyvän tekstin etukäteisperehtymistä silmälpitäen.

- Prof. Varis alustaa rauhasta ja humanismista ennen klubi-istuntoa 12.11.2014 klo 15.00 erityistilaisuudessa Galleria Juhani Palmussa, osoitteessa Tehtaankatu 12, Helsinki.  Klubilaiset ovat tervetulleita myös tähän tilaisuuteen.

                                                 *  *  *  *

Tapio Klubilla kevätkaudella

Kun Yhdistyneitten Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO aloitti toimintansa toisen maailmansodan jälkeen, ei heti ollut selvää mitkä kaikki inhimillisen toiminnan alat kuuluisivat sen toimintaan. Kansainliiton toiminta intellektuaalisen yhteistyön aloilla loi tosin pohjaa esimerkiksi kasvatuksen alan yhteistyölle, vaikka saavutukset eivät olleet kovin vakuuttavia. Tieteen ja kommunikaation tuominen toiminnan piiriin ei ollut itsestään selvää, vaikka järjestön peruskirjasta näin  voidaan lukea. Myös rauha on perussäännön mukaan järjestön päätehtävä:  ”Tähän perussääntöön osallistuneiden valtioiden hallitukset julistavat kansojensa nimessä;  että koska sodat syntyvät ihmismielissä, myös rauhan puolustus on rakennettava ihmismieliin;”

UNESCO:n ensimmäinen pääjohtaja Julian Huxley pohti järjestönsä filosofiaa
:

”.But in order to carry out its work, the organization such as Unesco needs not only a set of general aims and objects for itself, but also a working philosophy, a working hypothesis concerning human existence and its aims and objects, which will dictate, or at least indicate, a definite line of approach to its problems.” (Julian Huxley: Unesco, its purpose and its philosophy”, Public Affairs Press, Washington, D.C., 1948, p.4)

Huxley kirjoitti, että vaikka Unesco täysin tunnustaa erilaisten filosofioitten merkityksen, se ei voi perustaa näkemystään minkään toisiaan vastaan  kilpailevan maailmanteologian  kuten islamilaisuuden, roomalaiskatolilaisuuden, protestanttisen kristinuskon, buddhismin, unitarianismin, juutalaisuuden tai hinduismin pohjalle. Huxleyn mielestä Unescon toiminnan tulee rakentua jonkinlaisen humanismin pohjalle:

”Thus the general philosophy of Unesco should, it seems, be a scientific humanism, global in extent and evolutionary in background.” (p.6)

Uuden humanismin viisi ydinaluetta

Uuden humanismin lähestymistavan olemme Jose Manuel, Perez Torneron kanssa kiteyttäneet kirjassamme ”Media Literacy and New Humanism” (2010) viiteen ydinalueeseen ja verranneet sitä aikaisempaan, Euroopan renessanssiajan vanhaan humanismiin (http://iite.unesco.org/publications/3214678/).

Vanhan humanismin ensimmäinen ominaisuus oli vapautuminen teologian ja pappien ylivallasta maailman tulkitsemisessa. Se uusi humanismi, josta Jose Manuel Perez Torneron kanssa kirjoitamme, ei ole lähtökohdiltaan ateistista, vaikka dogmaattinen pappisvalta uhkaa ihmisarvoa ja vapaata tiedettä meidän aikanammekin. Suurten sivilisaatioiden tasolla kysymys uskonnoista ja hyvän elämän saavuttamisesta on kasvatuksessa syvällinen haaste. Olemme sitä mieltä, että teknologiasta uhkaa tulla 2000-luvun uskonto ja teknis-tieteellisen eliitin hegemonia määrää liikaa sitä, minkälainen tieto on ihmiselle hyvää ja yhteiskunnallisesti tuottavaa.

Uusi humanismi pyrkii murtamaan teknologiauskoisten teknokraattien ylivallan maailman tulkitsemisessa ja asettaa inhimillisen persoonan toiminnan lähtökohdaksi. Tekniikka on aina vaikuttanut mullistavasti ihmisten arkeen, kuten ajan kulkua osoittavan kellon, kirjapainotaidon, sähkön tai tietokoneiden keksiminen osoittaa. Osa tekniikkaa kritisoivista asenteista johtuu tietämättömyydestä, mutta osa perustuu aidosti aistien herkkyyteen ja ihmisyyden olemukseen. Luovat taiteilijat ovat usein edelläkävijöitä uuden teknologian kehittämisessä, mutta ovat myös suhtautuneet siihen hyvin varauksellisesti.

Kriittisyys teknisiä valintoja kohtaan

Toiseksi vanhassa humanismissa korostettiin kriittistä ja vapaata asennetta suhteessa klassisiin teksteihin. Lopputuloksena kehittyi älyllinen autonomia. Uuden humanismin hengessä kriittinen asenne kohdistuu teknologiavalintoihin sekä siihen mitä yhteiskunnassa on säilytettävä ja mitä uudistettava. On voitava keskustella siitäkin edellyttääkö talouden kehittyminen luovaa tuhoamista. Poliittisen taloustieteen ja teknologian perusolettamuksia asetetaan harvoin kyseenalaiseksi tutkimuksessakaan. Tästä syystä on syntynyt tarpeellisia kriittisiä koulukuntia.

Mieleeni palaa C. Wright Mills joka nuoruudessani nimettiin opiskelijaradikalismin vaikuttajien joukkoon yhdessä Herbert Marcusen ja Frantz Fanonin kanssa. Vuonna 1982 suomennetussa teoksessaan The Sociological Imagination (Sosiologinen mielikuvitus) Mills esittää käsityksensä sosiologian tehtävistä ja sosiologin ammattitaidosta eräänlaisena käsityöläisyytenä. Millsin ajatuksen mukaan sosiologinen mielikuvitus ja sosiologin ammattitaito tarkoittavat ihmisten kokemien yksityisten huolien näkemistä historiallis-yhteiskunnallisissa kokonaisyhteyksissään.

Voisiko nyt 2000-luvulla teknologinen mielikuvitus nousta samalle tasolle tutkimuksen ja toiminnan kehittämisessä? Mitä olisi ”technological imagination” historiallis-yhteiskunnallisessa kokonaisyhteyksissään?

Tuoreessa väitöskirjassaan Raija Latva-Karjanmaa tutki välittäjien roolia itsesäätelyn tukena web-pohjaisessa oppimisessa. Vygotskin ja Feuersteinin teorioihin nojautuen hänen tutkimustyönsä nostaa esiin kysymyksen siitä olemmeko liikaa keskittyneet uuden teknologian sovellutuksissa praktisiin ja yksinkertaisiin välineisiin ja laimin lyöneet sosiokultuuristen prosessien hitaamman kehityksen. (Ritva Latva-Karjanmaa: Own pace, own space, human, and tool support, Helsinki 2014).

Autonomiaan viestinnän maailmassa

Vanhan humanismin kolmas ominaisuus oli minuuden ja minäkuvan löytäminen, joka korosti ihmisen yksilöarvoa ja subjektiivisuuden merkitystä. Uusi humanismi pyrkii edistämään ihmisten autonomiaa globaalin viestinnän maailmassa, jossa erilaiset riippuvuudet ja henkinen alistaminen uhkaavat tietoisuutta.

Yhdysvaltojen hallitseva asema maailman tiedonvälityksessä 1970-luvulta, jolloin väittelin tohtoriksi tästä ongelmasta, on vain vahvistunut  globaalissa muutoksessa 1990-luvulla, jolloin kansainvälisessä viestintätutkijoitten järjestössä ICA myös todettiin, ettei amerikkalaisuutta enää voi voittaa. Kysyttiin vain onko se ongelma vai olisiko se ratkaisu? (Tapio Varis: Informaatiosota ja Venäjän ääni, Kanava, lokakuu 2014).-  Kirjassaan ”Maailman muutos ja Suomi” (2011) Pekka Visuri toteaa, että kylmän sodan päätyttyä Yhdysvallat kykeni hankkimaan selvän johtoaseman ns. uuden teknologian tuotannossa, erityisesti tietotekniikassa, ja siihen liittyen maailmanlaajuisen median hallinnan. Propagandaa on vaikea erottaa monin eri keinoin levitettävän viihteen ja uutistarjonnan seasta. Minulle yhden arvomaailman ja valtakeskuksen ylivoima oli ja on ongelma, joillekin ehkä ratkaisu jos uskotaan, että tuo ylivoima sisältää arvojen moninaisuutta ja ilmaisuvapautta. Unesco:n vuonna 1977 asettaman viestintäongelmia tutkineen MacBride komission loppuraportti  ”Monta ääntä – yksi maailma” (Juva 1983) on yhä ajankohtainen.

Pohdin 1980-luvun kirjoituksissani jonkin verran myös sananvapauden problematiikkaa nykymaailman oloissa. Kun John Milton 1600-luvulla ja hänen jälkeensä John Stuart Mill 1800-luvulla kehitti liberaalisen teorian keskustelun vapaudesta, hänellä oli kuva ”ajatusten vapaasta markkinapaikasta” samaan tapaan kuin tavaroiden vapaakaupasta vastapainona autoritääriselle holhoukselle: jos koko ihmiskunta yhtä henkilöä lukuun ottamatta olisi samaa mieltä ja vain tämä yksi henkilö olisi päinvastaista mieltä, olisi ihmiskunnalla yhtä vähän oikeus vaientaa tämä yksi henkilö kuin tällä yhdellä henkilöllä olisi vaientaa koko ihmiskunta. Ylikansallisten, globaalien tiedonvälityskoneistojen nousu ja niiden läheiset kytkennät erityisesti sotateollisuuteen ovat vieneet pohjan Millin teorioilta. Aina uusien teknologioiden syntyessä on odotettu niiden murtavan mediajättien valvontavallan. Walter Ongin perusteos ” Orality and Literacy The Technologizing the Word” (New York 1982) sisälsi uskomuksen siihen, että radioviestinnän kehitys sekä synnyttää uuden puhekulttuurin aikakauden, että murtaa suurten lehtimonopolien vallan. Radiotoiminta ja myöhemmin televisio kuitenkin tulivat osaksi samanlaisia monopolirakenteita. Nyt uskotaan, että internet ja erilaiset sosiaalisen median sovellutukset vapauttaisivat ihmiset viestinnällisestä holhouksesta, mutta tosiasiallinen kehitys voi osoittautua hyvinkin toisenlaiseksi.

Jokseenkin laiminlyöty on tutkimus sotateollisuuden vaikutuksesta mediamaailmaan ja viestintään. Kybersodankäynti ja elektroninen, globaali tiedustelu pysyvät valtaosaltaan salaisina samaan tapaan kuin arpanet ennen internet-aikaa. Jossakin artikkelissani kiinnitin huomiota sotateollisuutta edustaneen Alfried Kruppin puheenvuoroon Nurnbergin sotaoikeudessa toisen maailmansodan jälkeen. Hän kiisti syyllisyytensä ja sanoi , että he teräksentuottajina ovat nyt sotaoikeudessa, mutta seuraavan sodan jälkeen tällä paikalla oliksivat elektroniikkateollisuuden edustajat.

Oleellista Millin lehdistöteoriassa on ymmärtääkseni se, että hän nousi korostamaan vapaata ja rationaalista tietoa vastapainona vanhan yhteiskuntajärjestyksen uskonnollissävytteiselle autoritäärisyydelle. Nouseva porvaristo, joka omaksui liberalistisen lehdistöteorian, asetti oman totuutensa vanhan järjestelmän hallitsevan eliitin staattista totuutta vastaan.

 Minulla on ollut onni tutustua 1980-luvulla New Yorkissa sijaitsevan Columbia-yliopiston opettajankoulutuslaitoksen professori Elise Bouldingiin. Hänen tavoitteenaan oli luoda rauhanomainen, keskinäisen riippuvuuden maailma, joka olisi ihmisille hyvä paikka elää. Yksikään yhteiskunta ei voi määrätä universaalia järjestystä hyväksyttäväksi muille yhteiskunnille. Tärkeä haaste on luoda ihmislajin identiteetti, joka sisältää kulttuurisen diversiteetin.

Moninaisuus ja kulttuurien vuoropuhelu

Neljäntenä vanhan humanismin piirteenä oli uuden maailman, lähinnä Amerikan ”löytäminen”. Kohtaaminen muiden kulttuurien ja sivilisaatioiden kanssa oli tuolloin väkivaltaista – ne valloitettiin ja tuhottiin. Käsite ”ristiretki” on nyt 2000-luvulla saanut uuden, pelottavan sotilaallis-poliittisen merkityksen. Nyt valloitussotien sijaan puhutaan ”ehkäisevästä sodasta” ja ”humanitäärisestä interventiosta”. Uuden humanismin tavoitteena on kuitenkin moninaisuuden ja kulttuurien monimuotoisuuden tunnustaminen ja sivilisaatioiden välinen vuoropuhelu. Euroopassakin tunnuksena on diversiteetti, ”yhtenäisyys moninaisuudessa.”

Unesco suoritti 1980- ja 1990-luvuilla joukon tutkimuksia, joissa havaittiin, että tiukkojen kehitysmallien toteuttaminen ilman maiden ja alueiden omien kulttuurien ja filosofioitten käsitteitä ja arvoja ei edistä järjestelmän kehitystä. Siksi vuonna 2005 hyväksyttiin sopimus kulttuuristen ilmaisumuotojen moninaisuudesta. Jo vuonna 2001 oli hyväksytty universaali kulttuurisen diversiteetin julistus. Näiden asiakirjojen tarkoitus on tehdä selväksi se, että on välttämätöntä ymmärtää, että kulttuurituotteet ja palvelut välittävät identiteettejä, arvoja ja merkityksiä eikä niitä siten voida tarkastella pelkästään tavara- tai kulutustuotteina.

Kiinalaisten ja myös venäläisten kollegoitteni kanssa olen pohtinut sitä onko globaali kulttuuri mahdollista. Kiinalaiset pohtivat hitaan kehityksen merkitystä esimerkiksi kasvatuksen ja tiedonvälityksen alueilla vastapainona nopean muutoksen kritiikittömälle matkimiselle. Tutustuin  kiinalaiseen kirjapainoalan museoon Yangzhoun yliopistossa. Siellä oli kolmen ajattelijan patsaat rinnakkain, ”The Great Minds”: Aristoteles, Sakjamuni [Gautama Buddha], ja Konfutse. Siinä on näkökulma ihmiskunnan yhteiseen perintöön.

Kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet

Viidenneksi renessanssiajan humanismissa kehittyi ajatus kosmopoliittisesta kansalaisesta. Nyt uusi humanismi korostaa kansalaisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Jos on olemassa yleismaailmallisia oikeuksia, on myös yleismaailmallisia velvollisuuksia. On löydettävä tasapaino yksilöllisyyden ja vastuuarvojen ja ominaisuuksien sekä yhdenmukaisuuden (uniformity) ja moninaisuuden (diversity) väliltä.

Medialukutaito on eurooppalaisen määrittelyn mukaisesti kriittistä, luovaa ja kulttuurista, joka pyrkii myös edistämään aktiivista kansalaisuutta. Euroopan Parlamentin mietintö medialukutaidosta digitaalisessa maailmassa vuonna 2008 korosti, että uudet joukkotiedotusvälineet tunkeutuvat innovoivien tekniikoiden avulla yhä tuntuvammin kaikille elämänaloille ja että nämä uudet tiedotusvälineet edellyttävät tiedotusvälineiden käyttäjiltä yhä aktiivisempaa roolia ja että myös sosiaaliset yhteisöt, verkkopäiväkirjat ja videopelit ovat tiedotusvälineitä. Mietinnön ydin on tiivistäen se, että median käyttäjillä tulisi olla kriittisiä medialuku- ja kirjoitustaitoja.

UNESCO on jo vuosikausia edistänyt perinteisiä ja uusia lukutaitoja koko maailmassa. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta edistystä on tapahtunut monissa köyhissä maissa esimerkiksi peruskoulutuksen ja sukupuolten tasa-arvoisuuden suhteen. Olemme omissa tutkimuksissamme rohkeasti tehneet johtopäätöksen, että medialukutaidon korkeimpana tavoitteena on maailmanrauhan ja rauhankulttuurin lujittaminen.

Rauha 2014

Mielenterveyslehti pyysi minulta vuonna 1980 artikkelia aiheesta ”Mitkä ovat 1980-luvun konfliktit? Kelpaavatko vanhat teoriat?” (No 2,1980). Voisin melkein toistaa kirjoitukseni kokonaisuudessaan, mutta lainaan vain kirjoitukseni alkupuolta:

”Jo 1930-luvulla jotkut läntiset kirjailijat näkivät tulevaisuuden hyvin pessimistisenä. George Orwell kirjoitti pian toisen maailmansodan jälkeen (1949) tulevaisuuden utopian ´Vuonna 1984´, joka siis nyt on suunnilleen ovella. Kirja kuvaa maailman tilaa atomisodan jälkeen nk. totalitaarisissa diktatuureissa, joita kirjailija oletti maailmassa tuolloin vallitsevan. Synkkiä olivat myös Harwardin yliopiston taloustieteilijöiden näkemykset. Joseph A. Schumpeter ennusti sodan jälkeen, ettei läntinen kapitalismi tule pitkään säilymään.”

Vastoin Schumpeterin ennusteita läntinen talousjärjestys osoitti hyvinkin joustavaa mukautumiskykyä erilaisten kriisien ja konfliktien hallitsemisessa. Arvioin kirjoituksessani, että 80-luvun kohtalonkysymys oli se miten onnistutaan elämään niiden maailmanlaajuisten ongelmien ja ristiriitojen kanssa, jotka uhkaavat koko olemassaoloa ja rauhaa.

Monessa kirjoituksessani pohdin myös sitä, että selvä raja ydinaseiden ja muiden aseiden välillä oli hämärtymässä. Kirjoitin Tiede ja Edistys –lehdessä no 4/1981, ydinaseiden arvaamattomista vaikutuksista:

”Ensiksikin on täysin arvaamatonta minkälaisessa tilanteessa ja minkälaisin seurauksin ydinasetta käytettäisiin. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa ei epäilty käyttää ydinasetta, ja toukokuussa tänä vuonna saatujen tietojen mukaan Winston Churchill suunnitteli sodan loppuvaiheissa bakteeripommien ja myrkkykaasun käyttämistä Saksaa vastaan. Yhdysvaltojen ja NATO:n omaksumien uusien ydinaseoppien mukaan ydinaseita kehitetään entistä enemmän varsinaisiksi sodankäyntivälineiksi ja Neuvostoliittoa pidetään tarkoituksellisesti epätietoisena siitä käytettäisiinkö ydinasetta tosipaikan tullen vai ei. Neuvostoliitto puolestaan on julistanut, ettei se ensimmäisenä käytä ydinasetta, mutta on myös valmistautunut sen varalle, että sitä vastaan käytetään ydinaseita.”

Tuolloinen näkemys oli, että laajamittainen sota voi alkaa tavanomaisin asein, mutta voi kasvaa yleismaailmalliseksi ydinsodaksi. Vaikka 1970-80-luvuilla Neuvostoliiton propaganda vaikutti voimakkaasti silloiseen rauhanliikkeeseen, ovat silloiset rauhantutkimuksen pohdinnat mielestäni edelleenkin tutkimisen arvoisia.

Omista arkistoistani jännittävimmiksi koen ne työpaperit, jotka vielä eivät ole lopullisia julkaisuja tai ohjelmallisia suosituksia. Esimerkiksi vuonna 1984 minut oli kutsuttu Lontoon yliopistoon pienimuotoiseen työpajaan pohtimaan viestinnän, kasvatuksen, yhteiskuntatutkimuksen ja politiikan roolia demokraattisessa muutoksessa (”Coping with Change: The Democratic Way”, University of London, 9-13 January 1984). Kokouksen pääesiintyjä oli YK-yliopiston vararehtoriksi noussut ruotsalainen Edward Ploman, jota olin oppinut arvostamaan kommunikaatioasiantuntijana.

Olin puheenjohtajana joukkoviestintää ja yleistä mielipidettä käsitelleessä pienessä ryhmässä. Saatoimme yhtyä siihen, että luottamusta lisäävien toimien (CBM = confidence building measures) tulisi olla sellaisia, että ne yleisesti parantavat kansainvälistä ilmapiiriä, vähentäisivät sodan riskiä lisäämällä kommunikaatiota ja ennustettavuutta, sekä vahvistaisivat asevalvontaa ja aseidenriisuntaa. Tätä CBM-työtä tehtiin kansainvälisten tutkijaryhmien työllä. Voimapolitiikan kannattajat eivät halunneet laajentaa turvallisuuden ja rauhan käsitteitä  perinteisten sotatieteitten ulkopuolelle varsinkaan sosiaalisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin.

Nyt 2014 Suomessakin edistetään kokonaisturvallisuuden käsitettä. Myös kansainvälisissä uhkakuvissa nousevat sivilisaatioiden ja uskontojen erot myös turvallisuuskysymyksiksi.

Ajan hengen mukaista näyttää olevan aikaisempien aikakausien kokemusten ja erityisesti 1970-luvun ajattelun väheksyminen. Silloin kuitenkin haluttiin antaa rauhalle mahdollisuus, laulettiin ”Give Peace a Chance.” Nyt on vaarana uskoa, että sodat ratkaistaan sodalla, kuten Lähi-Idässä on yritetty. Vaarana on mielen vähittäinen militarisoituminen ja laulun sisällöksi tuleekin ”Give War a Chance”