Markku af Heurlin kirjoittaa Taidehalliin 15.5.2015 FT Kimmo Sarjen opastuksella suuntautuneen poikkeusklubiretken nostattamista tuumailuista Guggenheimin pienoismallien äärellä.

Klubi kävi perjantaina 15.5. tutustumassa Guggenheim-taidemuseon  arkkitehtikilpailun finalisteihin Taidehallissa. Oppaana oli FT Kimmo Sarje, joka on perehtynyt taidealaan ja arkkitehtuuriin hyvin ja  esitteli työt erinomaisesti ja asiantuntevasti, vaikka vaaatimattomasti korostikin olevansa maallikko näissä kysymyksissä.

FT Kimmo Sarje

Kimmo Sarje kannattaa vahvasti Guggenheim-hanketta ja piti pääkaupunkimme valttina eritoten sitä, että Helsinki muodostaa ainutlaatuisen kohtauspaikan suomalaisen, venäläisen, ruotsalaisen ja balttilaisen kulttuuripiirin välillä. Merkittävä huomio.

Allekirjoittanut haluaa kuitenkin kysyä, kannattaako  sittenkään ryhtyä arvostetun, mutta kalliin ja suuret ylläpitomenot vaativan valkoisen elefantin hankintaan ja rakentamiseen yhden valttikortin varaan? Muu pohja sitten onkin aika heikkoa. Maassamme asuu 5,6, miljoonaa asukasta, museoissa käyntejä suunnilleen saman verran.

Ateneumissa oli 2012 kävijöitä 400.000, kun Guggenheim tähtää yli 550.000 katsojan kävijämäärään. Jos hanke ei lisää vastaavassa määrin museokäyntejä – mitä epäilen – niin silloin se toimii tarkoitustaan vastaan.

New Yorkin metropolialueella asuu 30 miljoonaa ihmistä, ja kaupungissa käy vuosittain 50 miljoonaa turistia.
Guggenheimin taidemuseo on kaupungin arvostetuimpia kohteita, ja siellä käy vuosittain silti vain 1.200.000 museovierasta.

Helisngistä katsoen muut maat ovat meren, pitkän matkan tai viisumirajan takana. Lähimpään miljoonakaupunkiin, 5 miljoonan asukkaan Pietariin on matkaa 390 km. Risteilyturisteja käy Helsingissä, mutta he viipyvät yleensä vain neljä tuntia. Muitakin kohteita on: mm. kansainvälisesti erittäin arvostettu – eräässä luettelossa 500 merkittävimmän  joukkoon laskettu -  arkkitehtoninen kohde, Suursaarella syntyneiden arkkitehtien Timo ja Tuomo Suomalaisen  piirtämä Temppeliaukion kirkko.  Felsenkirche (Kalliokirkko), kuten saksalaisystäväni sitä nimittävät.

Sunnuntaina 10.5. Helsingin Sanomissa oli käännetty kirjoitus The New Yorkerista, jossa arveltiin suomalaisen sisäänpäin kääntyneisyyden ja kansainvälisyyden puutteen olevan suurin syy yleisön ja monen päättäjän nihkeyteen tätä loistavaa hanketta kohtaan. The New Yorker muuten ei ollut asiaa ensimmäisen kerran ollessa tapetilla käsitellyt Helsingin Guggenheim-museohanketta lainkaan 2011 tammikuun ja 2012 maaliskuun välisenä aikana. Toivon jonkun muun vielä huolella katsovan lehdet läpi viime vuosilta.

Kansainvälisiä me olemme olleet aina.  Marseljeesi oli käännetty suomeksi jo 1796. Eri muodoissaan se oli suosittu työväenlaulu, jota laulaen viime vuosisadan alussa työläisnuoret soutivat Pitkänsillan alta kohti kesäistä Kivinokkaa.  Ja jota laulaen monet Suomen Punaisen Kaartin soturit, useat aivan nuoria tyttöjä kohottivat henkeään lähtiessään viimeiseen epätoivoiseen tasiteluunsa

Otan vain esimerkiksi Suomen Kansallisteatterin perustajan, maamme aikoinaan kansainvälisimmässä kaupungissa Viipurissa syntyneen  filt.tri Kaarlo Bergbomin (1843 – 1906), joka vuonna 1870 esitti Suomalaisessa oopperassa Verdin Trubaduurin tekijän luvalla ja italiaa hyvin hallitsevan, italialaista taidetta keränneen ja Roomassa 1875 lavantautiin kuolleen sisarenpoikansa suomentamana.

Bergbom matkusti laajalti Euroopassa ja hänen  teatterinsa esitti uusimpia Ibsenin, Strindbergin ja Wilden näytelmiä. Bergbomin suojatti näyttelijätär Elli Tompuri opiskeli Berliinissä, Pariisissa ja Wienissä sekä teki matkoja sekä Yhdysvaltoihin että Neuvostoliittoon, ja maamme ensimmäisen kulttuurivaltuuskunnan mukana Kiinaan 1950-luvulla.  Neuvostoliitosta Elli muuten totesi, että ”kun synnytys kestää liian pitkään, lapsi syntyy kuolleena.” Vertaus ei ollut vain kirjallinen; hänen ensimmäinen lapsensa kuoli synnytyksessä. – Hänen tuleva miehensä tutustui matkoillaan Ranskassa ja Saksassa sosiaalisiin kysymyksiin, ja myöhemmin siirtyi Suomalaisen puoleen kansallisreformistisesta siivestä marraskuun 1905 Suurlakon aikaan sosialidemokraatteihin.

Näiden  poika, isäni, Lauri O. af Heurlin tutustui tulevaan puolisoonsa sotien alla Lontoossa opiskellessaan London School of Economicsissa. Äitini Aino Velanderin isä, tenholalaisen kalastajan poika oli ollut nuorena miehenä merillä, lukenut rakennusmestariksi Lohjan kalkkitehtaan omistajan vuorineuvos Peter Forsströmin, Kalkki-Petterin avustuksella.  Myöhemmin hän muuti Hankoon ja rakensi siellä monta kaunista taloa, mutta teki vararikon.

Hänen tyttärensä Aino kustansi kieliopintonsa  Pariisissa ja Lontoossa piikomalla, kuten jotkut muutkin suomalaisnuoret. Hänen veljensä Paavo, radioinsinööri, radiotekniikan oppikirjojen kirjoittaja ja myöhemmin Yleisradion tekninen johtaja matkusti sekä virkansa että harrastuksen vuoksi ympäri maailmaa. – Tuomelassa, kotonani vanhempieni maatilalla Vantaan Hämeenkylässä  saattoi parhaimmillaan olla pöydän ääressä kahdeksaa eri kansallisuutta. Monet tavallisia nuoria, mm. maatalousharjoittelijoita. Kaukaisimmat Yhdysvalloista, Intiasta ja Kiinasta.

Tässä siis oli vain omia sukulaisiani.

Suomalainen tiede on ollut kansainvälistä 1700-luvulta lähtien. Mainitsen vain 19. vuosisadan merkittäviin tähtitielijöihin kuuluvan  Helsingin – oikeammin Keisarillisen Aleksanterin - Yliopiston ja Bonnin yliopiston professorin suomalais-saksalaisen Friedrich Argelanderin sekä 1800-luvun geodesian suuren hankkeen Tonavalta Hammerfestiin ulottunen 2821,333 kilometriä pitkän  kolmiomittausketjun,  joka noin 1000 kilometrin matkalta kulki Suomen kautta.

  

Kuvassa kirjoittjaja kunniakäynnillä Struven ketjun pohjoisessa päätepisteessä pitkänäperjantaina 2014 Fuglenesissä Hammerfestissä. (kuva Dr. Doris Wirth). 1854 pysytetyssä muistomerkissä on latinaksi ja norjaksi kirjoitus:

“Terminus septentrionalis arcus meridiani 25^o20’  quem inde av Oceano Arctico an fluvium Danubium usqe per NORVEGIAM, SUECIAM et ROSSIAM jusu et auspiciis Regis Augustissimi OSCAR I et Imperatorum Augustissimorum ALEXANDRI I atque NICOLAI I annis MDCCCCVI ad MDCCCLIV continuo labore emensi sunt trium gentum Geometrae – Latitudo  70^o40’11,3’’

Varttuneempi lukija muistaa, miten 70-luvulla marxismi-leninismi tuntui kihahtaneen parhaiten oikeistolaisimpien sukujen vesojen päähän. Oppi tietoisen etujoukon johtavasta asemasta tuntuu edelleen seurassa perin suosittu, jos lukee erään nimekkään pankinjohtajan aatoksia.

Harvojen perinteisesti radikaalien ja liberaalien sukujen jälkeläiset olivat edelleen liberaaleja.  Jotenkin en ole voinut välttyä vaikutelmasta, että kansainvälisyyden puutteesta eniten puhuvat ne, jotka vasta nykyisessä tai korkeintaan vanhempiensa polvessa ovat saaneet kansainvälisiä kontakteja.

”Solomon R. Guggenheim -säätiön johtaja Richard Armstrong myöntää, että saattoi olla aluksi hieman liian naiivi. Säätiö ei osannut huomioida Helsingin-suunnitelmissaan suomalaista tapaa tehdä politiikkaa ja yhteiskunnan tukemaa taideyhteisöä”.

Ei hän olut naiivi, vaan yksinkertaisesti ignorantti. Näin suurta asiaa ei esitellä julkisuuteen tammikuussa 2012 ja ehdoteta päätettäväksi  saman vuoden helmikuussa. Semminkin kun toimikunnan ehdottama paikka Katajanokalla oli yksinkertaisesti jo logistisesti mahdoton. Itse raportti  oli tyylillisesti lattea, mikä  olikin jo itsessään odotettavissa.

Tavallinen suomalainen perusjuntti ei juuri museoista piittaa, eikä välttämättä kaipaakaan. Mäkisen Jaska, linja-autonkuljettaja – muuten huolellisuutta, taitoa ja pitkää pinnaa vaativa ammatti -  saattaa todeta mielessään: ” Perjantain yövuorossa  kyllä näkee taiteellista performanssia elämän järjettömyydestä ja pirstoutuneisuudesta yhden ihmisen tarpeisiin aivan riittävästi.  Kun minä lähden marraskuun aamuna verkoille tai  kevättalven kirkkaana päivän pilkille, niin silmiini editse kulkee sen Rotkozelskin koko värimaailma. Mihin minä mitään Kukkenheimia tarvitsen?  ”

Kilpailutulos julkistetaan tiistaina 23.6.2015 klo 16:00. 

Aiheesta on Avoin tilaisuus Sanomatalon Mediatorilla: Tuleeko Helsingin Guggenheim-museosta totta? Tässä lainaus tiedotteessta:

”Millainen tulevaisuuden taidemuseo Helsingissä voisi olla?

Yleisölle avoimessa tilaisuudessa Guggenheim Helsinki -arkkitehtuurikilpailun voittaneet arkkitehdit esittelevät oman ehdotuksensa Helsingin uudeksi museoksi. Lisäksi museon tulevaisuudesta keskustelevat Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen ja johtavat poliittiset päättäjät sekä Guggenheim Helsingin Tukisäätiön puheenjohtaja Ari Lahti Hanna Mahlamäen ja Kalle Silfverbergin johdolla”

Finalisteista tämä oli yleisön suosikki:

”Salatun Isiksen hunnun hehku”

Itse panin  merkille alueen arkkitehtonisen kokonaisuuteen hyvin sopivan ”Rahanvallan jatkumon”. Tässä kuvassa ei näy, miten hyvin arkkitehtuuri sopii erinomaisesti Eteläranta 4:n fasadin jatkoksi.

Vielä kierroksen lopuksi työ, joka taisi osua suorastaan aika hyvin kirjoittajankin  hermoon:

”Elämäni grogijäänä”.

Markku af Heurlin