28.2.2021. Mieleni minut tekevi, aivoni ajattelevi...

 

Markku af Heurlin:

L´hommage au hitch.hiker inconnu ( Île de la Cité)

Aki-Mauri Huhtinen ja Olli Sinivaara: Kuka tahansa lörpöttelemässä – moraalinen paniikki, vihapuhe ja uhrikriisi

Sanojen väkivalta

Martin Heidegger (1889 - 1976) on luonut mahdollisuuden mielikuvaan käsitteiden ”kuka tahansa” (Das Man) ja ”lörpötellä” (Gerede) kautta siitä, kuinka julkinen keskustelu sosiaalisessa mediassa on usein yleisesti hyväksyttyjä ja vihjailevia juoruja täynnä olevaa puoliuutisointia. Voimme kuvitella kuinka innoissaan Heidegger olisi, jos hän eläisi ja seuraisi muun muassa poliitikkojen twiittailuja. Kun ajattelu on supistunut 140 merkin lauseeseen tai virkkeeseen, ei voida olettaa kovinkaan suurta henkistä ponnistusta tuon ilmaisutavan taustalla. Lisäksi väärinymmärrys on lähes aina jonkinlainen kommunikaation seuraus ja voimakkaat sanat niukassa ilmaisussa tuntuvat välittömästi vihapuheelta, vaikka monisataasivuisessa romaanissa ne olisivat luonnollinen ilmaisun tapa osana miellyttävää kertomusta. Taiteilija, musiikintekijä ja sanoittaja Paula Vesala sai vastaansa uhriutuvan ryöpyn ja vihapuhesyytökset twiitatessaan tapahtuma-alan ahdingosta, jossa hän käytti kielikuvaa kirveen heiluttelusta pääministerin suuntaan. Tämä tulkittiin nopeasti viha- ja väkivaltapuheeksi, vaikka saattaa olla, että työkalun heiluttelu johonkin suuntaa viittaa siihen, että pitäisi tehdä valmiiksi työt, joista on sovittu.

Mis- ja disinformaatio ovat kasvaneet koko ajan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa yksinkertaisesti sen johdosta, että sosiaalisen median alustat, välineet ja vuorovaikutustavat eivät ole rakennettu filosofien toimesta, vaan puhtaasti alkeellisen lörpöttelyn näkökulmasta kenenkä tahansa käytettäväksi. Voi jopa väittää, että osa älykkäimmistä ja lähelle ihmisen henkisiä ominaisuuksia tulevista eläinlajeista kykenisivät ylläpitämään omaa Twitter-, Instagram- tai Tiktok-tiliään, mikäli käyttösovellutus muutettaisiin näiden eläinten nokkien, raajojen tai kynsien liikkeitä vastaavaksi.

Sosiaalinen media on paikka, jossa ihmiset haluavat kertoa kuinka onnellisia, terveitä, ahkeria ja onnistuneita he ovat. He haluavat jakaa siellä ideaalikuvaa itsestään, joka tietysti ei ole koskaan totta. Jos ihmiset haluavat ilmaista poliittisia tai moraalisia ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa, he joutuvat auttamatta rajaamaan, pelkistämään ja yksinkertaistamaan sanomaansa, jotta se keräisi tykkäyksiä. Ei ole sattumaa, että presidentti Trumpin Twitter-kirjoittelu keräsi ennennäkemättömän määrän seuraajia. Trump nimenomaan oli kuin kuka tahansa meistä lörpötellen mistä tahansa vailla minkäänlaista vastuuta sanomisistaan. Juuri tämän epä-älyllisyyden mahdollisti itse sosiaalinen media alustana eikä niinkään itse Trumpin ilmaisema sisältö. Jos Trump olisi kirjoittanut useaosaisen romaanin niistä aiheista, joista hän twiittaili, ei sitä koskaan olisi julkaistu.

Sosiaalisen median myötä huolellisesti ajateltu tieto oikeasti katoaa riittävän pitkän ajan kuluessa, jos painettu perinteinen teksti kirjoissa katoaa. Suuret ja kuolemattomat ajatukset eivät synny niin, että ne puristetaan nopeasti 140 merkkiin twiitiksi. Ne vaativat satojen sivujen perusteellisia lauseita toinen toisensa jälkeen kärsivällisesti eri tulokulmista käsiteltävää ilmiötä syventäen. Ne vaatisivat sosiaalisen median, jossa olisi tilaa kymmenen potenssiin 10 000 merkkiä olevan tilan. Tällainen sovellutus tietysti rikkoisi koko sosiaalisen median idean: pinnallisen, hyppelehtivän ja järkiperäisyydestä irti olevan näennäistotuuksia suoltavan kenenkä tahansa lörpöttelyn.

 

Väkivallattomuuden väkivaltaistaminen

Sosiaaliselle medialle ominainen kommunikaatio (tai pikemminkin epäkommunikaatio) noudattaa René Girardin ajatusta toisiaan matkivien halujen konfliktista. Girard (1923-2015) oli kulttuurintutkija, joka omisti uransa ihmisten sosiaalisia suhteita rakentavan matkivan väkivallan tutkimukselle. Monet Girardin ydinoivallukset sopivat erityisen hyvin sosiaalisen median toimintaan, koska sosiaalisessa mediassa konfliktit syntyvät, leviävät ja kärjistyvät salamannopeasti. Sosiaalisen median ihmiskuva on eräänlainen karmea karikatyyri loputtomaan matkivaan konfliktiin vajonneesta ihmisestä, joka ei enää kykene erottamaan omia ajatuksiaan yleisestä lörpöttelystä ja jatkuvasta valehtelusta.

Girardin kulttuuriteoria, joka nykyisin tunnetaan nimellä ”mimeettinen teoria”, perustuu siihen havaintoon, että suuri osa ihmiskunnan kulttuurisista rituaaleista ja myyteistä sisältää jonkinlaista väkivaltaisen yhteenoton esittämistä tai väkivallan rituaalista toistoa. Tähän havaintoon Girard aina palasi ja pyrki löytämään syitä ja selityksiä sille, miksi ritualisoitu konflikti on inhimillisen kulttuurin toistuva perusmuoto — oli kyse sitten Australian aboriginaalien seremonioista, kreikkalaisesta tragediasta, Shakespearen näytelmistä tai nykyaikaisesta urheiluspektaakkelista.

Girardin kulttuurifilosofinen kokonaisnäkemys konfliktin roolista sivilisaatiossa rakentui alkujaan hieman mutkan kautta. Girard aloitti tutkijanuransa kirjallisuustieteilijänä. Ranskassa 1923 syntynyt ja 1947 USA:han loppuiäkseen muuttanut Girard oli pohjakoulutukseltaan historioitsija, mutta päätyi USA:ssa kirjallisuuden opettajaksi ja tutkijaksi.

Osana opetustyötään Girard alkoi lukea tarkkaan ranskalaisia klassikkokirjailijoita Stendhalia, Flaubertia ja Proustia, joiden teoksia hän ei ilmeisesti ollut kovin paljon aiemmin lukenut. Heitä lukiessaan Girard teki havainnon, että eri kirjailijat kuvaavat samanlaista ihmissuhteiden dynamiikkaa. Dynamiikan ytimessä on matkiva ja jäljittelevä halu. Girard alkoi kehitellä tätä havaintoa ja otti tutkimuskohteikseen lisäksi Cervantesin ja Dostojevskin. Tästä työstä syntyi Girardin ensimmäinen kirja, vuonna 1961 ilmestynyt Mensonge romantique et vérité romanesque (”Romantiikan valhe ja romaanin totuus”). Teos ilmestyi englanniksi viisi vuotta myöhemmin nimellä Deceit, Desire and the Novel. Self and Other in Literary Structure.             

Kun Girard alkoi lukea modernia romaanitaidetta tietyllä tapaa tuorein silmin ja ilman kirjallisuustieteellisiä ennakkokäsityksiä, hän löysi kirjallisuudesta jotakin niin sanotusti uutta. Hän löysi romaanikirjailijoiden kuvaaman sosiaalisen, sosiaalipsykologisen ja psykologisen dynamiikan, jonka pohjalta hän kehitti oman mimeettisen halun teoriansa. ’Mimeettinen halu’ käsitteenä ja terminä viittaa kreikan kielen sanaan mimesis, joka tarkoitaa jäljittelyä ja matkimista. Teorian mukaan nälän ja janon kaltaisia perustarpeita lukuunottamatta ihmisen halu ei synny ja ohjaudu sisältä käsin, vaan halun synnyttää ja sitä ohjailee ulkoinen malli, jota haluava minä matkii ja jäljittelee. Tästä seuraa myös ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen aina sisältyvä konflikti tai ainakin konfliktin mahdollisuus. Kun haluttu asia — kuten status, maine, valta tai rakastettu — ei ole jaettavissa, voi halun synnyttävä malli muuttua halun toteuttamisen esteeksi, kilpailijaksi. Siksi mimeettiseen haluun kätkeytyy aina myös konfliktin potentiaali. Matkiva, konfliktuaalinen halu on ihmisen perusluonne, jota ihmisten sosiaaliset järjestelmät eri tavoin yrittävät hallita.

Varhaisessa kirjallisuustieteellisessä ajattelussaan Girard päätyi väittämään, että halujen konflikti on modernin romaanitaiteen ydin.

Konflikti ilmenee romaanin kaikilla tasoilla: romaanin henkilöhahmojen välillä; kirjoittajan ja lukijoiden välillä; kirjailijoiden keskinäisessä kilpailussa. Moderni romaani ja koko kirjallinen kulttuuri ovat halujen konfliktin käsittelyn medium.

Im Memoriam Tapio Tamminen

Kulttuuriantropologi, FT Tapio Tamminen menehtyi äkilliseen kohtaukseen 18.9.2020

Tapion menehtyminen oli suuri yllätys ja menetys myös klubille, jossa Tapio esiintyi useasti. 

Tapio toimi pitkään Kehitysmaayhdistys Pääskyissä sekä Laajasalon opistossa. Opistoon perustamansa kansainvälisyyskasvatuksen linjan kauttta Tapio tutustui Intiaan ja Nepaliin ja sai paikan päällä käsityksen näiden maiden yhteiskuntien tilasta sekä niissä vaikuttavista aatteellisista ja uskonnollisista virtauksista. Hän kirjoitti paljon näistä kokemuksista ja saamistaan oivalluksista.

Tietokirjailijana Tapio Taminen sai vuonna 2015 Tieto-Finlandian teoksellaan Kansankodin pimeämpi puoli.

Tapio toimi 20 vuotta Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura-julkaisun päätoimittajana. Ohessa julkaisemme Tapion viimeisen pääkirjoituksen johdanto-osan , joka ilmestyi Futura-lehden numerossa 1/2020. 

Tapio oli aviossa fyysikko-filosofi Tarja Kallio-Tammisen kanssa vuodesta 1979. Tarja kertoi kyseisen Futuran teemana olleen  Kohti digitaalista diktatuuria. 

Tapio Tamminen: 5.11.1954 - 18.9.2020

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Digitaalisuus, demokratia, tekoäly..

Jos demokratian digitalisoinnille pitäisi löytää yksi historiallinen lähtökohta, sellaisena voisi pitää yhdysvaltalaista ”kansallista moraalikomiteaa”. Kesällä 1940 perustettu komitea pyrki kehittämään vaihtoehtoa autoritaariselle hallinnolle ja ihmiskäsitykselle. Toisen maailmansodan aikana maan johtavista intellektuelleista koostuva komitea esitteli presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinnolle lukuisia uudistuksia, kuten hajautettua mediaa korporatiivisen median vaihtoehdoksi.

Matemaatikko Norbert Wiener kiinnostui komiteasta sodan jälkeen. Vuonna 1946 Wiener matkusti kollegoidensa kanssa New Yorkiin tapaamaan ryhmän avainhenkilöitä, Margaret Meadia, Gregory Batesonia ja muita johtavia ihmistieteilijöitä. Tapaaminen johti tiiviiseen seitsemän vuotta kestäneeseen yhteistyöhön, jossa luotiin perusta uudentyyppiselle liberaalille yhteiskunnalle. Yhteiskunta oli demokratisoitavissa antihierarkkisen, hajautetun informaatiojärjestelmän avulla. Se onnistuisi vain tietokoneiden avulla. Wienerin demokraattisen yhteiskunnan visio tarkoittaisi käytännössä potkuja poliitikkojen persuksiin, sillä valta siirtyisi paljolti insinööreille.

Paradoksaalista tai ei, mutta Wienerin ja moraalikomitean visio saavutti vastakaikua ehkä eniten nousevan vastakulttuurin parissa. Psykedelian ja elektroniikan välisen liiton yhdeksi keskeiseksi hahmoksi kohosi Stewart Brand. Hän alkoi visioida informaatioteknologiasta emansipatorisena voimana, avaimena yhteiskunnalliseen ja henkilökohtaiseen kasvuun. 1960-luvun lopulla Brand perusti Whole Earth Catalogin, josta muodostui muutamassa vuodessa eräänlainen paperinen hakukone vastakulttuurin parissa. Toistakymmentä vuotta myöhemmin hän oli rakentamassa Larry Brilliantin kanssa Catalogin jatkajaa, elektronista Whole Earth ‘Lectronic Linkinia ( WELL), josta tuli verkkopohjainen varhainen keskustelufoorumi. Brilliant kohosi myöhemmin yhdeksi Googlen johtajista.

Mikrosirut olivat kybermaailman daavideja, jotka murtaisivat lopulta vanhan vallan Goljatin, korporaatioiden luoman autoritaarisen valtajärjestelmän. Tähän Stewart Brand, Larry Brilliant ja heidän hengenheimolaisensa uskoivat. WELLin kaltaisten avoimien keskustelukanavien ja muiden internetissä toimivien medioiden avulla toteutuisi Norbertin Wienerin haaveilema hajautettu informaatiojärjestelmä – ja sen perustalle rakentuisi uusi antiautoritaarinen poliittinen järjestelmä.      Ympyrä näytti sulkeutuneen puolessa vuosisadassa. Moraalikomitean ajatukset ”demokraattisesta persoonallisuudesta” olivat toteutumassa.

Nämä teknoutopistit unohtivat kuitenkin erään keskeisen seikan: hajautettua informaatiojärjestelmää rakennettiin globalisoituvassa kapitalistisessa taloudessa. Ja kapitalistinen talous pyrkii laajenemaan jatkuvasti uusille markkina-alueille. Vuosituhannen vaihteen tapahtumat jo ennakoivat, mihin suuntaan talous oli laajenemassa.

Googlen perustajat Larry Page ja Sergey Brin reagoivat markkinoiden kasvavaan paineeseen perustamalla keväällä 2000 pienen AdWords -tiimin. Parivaljakon mielestä mainonta ja hakutermit oli yhdistettävä saumattomasti toisiinsa. Mainonta, joka tähän saakka oli ollut paljolti arvailua, piti ”tieteellistää”. Mainokset eivät linkittyisi enää pelkästään haun avainsanoihin, vaan mainos vietäisiin kohdennetusti maaliinsa saakka. Se piti tehdä vieläpä niin, että mainos tavoittaisi ”tietyn yksilön, tiettynä aikana ja tietyssä paikassa”. Näin se saavuttaisi kohteensa silloin, kun tämä olisi potentiaalisesti otollisimmassa tilassa antautuakseen ostopäätökselle.

Shoshana Zuboffin mukaan (The Age of Surveillance Capitalism, 2019) tästä alkoi tapahtumien ketju, joka synnytti valvontakapitalismin. Se muutti kaiken. Teknologiayhtiöt alkoivat Googlen vanavedessä muuttua palvelun tarjoajista yksilöiden valvojiksi. Se mursi demokratian perusteita kaikkialla. Joukkovalvonta oli ennen kallista ja vaivalloista. Tehokkainta se ilmeisesti on ollut Itä-Saksassa, jossa oli yksi vakooja 66 kansalaista kohden (luvussa on huomioitu myös siviili-informantit). - Nyt lähes jokainen kantaa mukanaan digitaalista valvontalaitetta, jota kutsutaan myös puhelimeksi.

Muodonmuutos asiakkaasta raaka-aineeksi ei ollut mikään pieni asia. Meistä tuli raaka-aineiden loputtomia lähteitä uudelle kapitalistiselle valvontataloudelle. Ja tähän me suostuimme vapaaehtoisesti vaatimatta minkäänlaista korvausta maailman rikkaimmilta teknologiajäteiltä. Tai mikä pahempaa: emme edes huomanneet, mitä ympärillämme tapahtui. Emme huomanneet, kuinka asiakassuhteemme irtisanottiin. Emme huomanneet, miten meidän käyttäytymisestämme, mielihaluistamme, arvoistamme ja aivoituksistamme tuli digitaalisen talouden uusia talvivaaroja, jällivaaroja tai outokumpuja.

Meitä valvotaan puhelimilla ja muilla ”älylaitteilla”, joita emme todellisuudessa edes omista. Omistamme niiden muoviset kuoret, mutta emme niiden ohjelmistoja. Ne kuuluvat yhtiöille. Meistä on tullut huomaamattamme maailman rikkaimpien yhtiöiden torppareita. Tämä on muuttanut paljolti koko yksityisomistuksen luonnetta. Olemme astuneet kaksi askelta taaksepäin, feodaaliyhteiskuntaan. Näin väittää Joshua Fairfield kirjassaan Property, Privacy, and New Digital Serfdom (2017).

Jos katsot älytelevisiostasi Babylon Berlin -sarjaa, voitko olla enää varma, kuka lopulta katsoo ketäkin. Seuraatko sinä sarjaa vai seuraako joku sinua. Älytelevisioiden pienellä präntätyistä ohjeista on löytynyt jo jonkin aikaa varoituksia puheentunnistuksesta: ”Jos puheesi sisältää henkilökohtaista tai muuta sensitiivistä informaatiota, otathan huomioon sen, että dataa voidaan välittää kolmannelle osapuolelle”. George Orwell ei erehtynyt paljoakaan kirjassaan 1984, kun hän ennakoi yksilöiden valvontaa kodeissa ja julkisilla paikoilla: ”Kaukovarjostin lähetti ja vastaanotti samanaikaisesti. Se imaisi itseensä, joka ainoan äänen, minkä Winston päästi... Oli mahdotonta arvata, minä hetkenä kulloinkin sattui olemaan silmällä pidon alaisena”.

Älytelevisiot voivat kommunikoida kodin muiden älylaitteiden kanssa. Näin ne voivat kerätä esimerkiksi ennen Yhdysvaltojen tulevia presidentinvaaleja 2020 tietoa siitä, kumman puolueen presidenttidebatteja kodeissa seurataan. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien lopputuloksesta on yhä mahdotonta sanoa, kuinka paljon Cambridge Analytica vaikutti manipulaatiollaan lopputulokseen. Tai kuinka paljon se ja Aggregate IQ -yhtiö vaikuttivat Britannian eroon Euroopan Unionista. 

Myanmarissa sotilaat ovat käyttäneet tehokkaasti Facebookia hyväkseen kiihdyttääkseen esimerkiksi tekaistuilla raiskausuutisilla kansalaisten raivoa rohingya-muslimeja vastaan. Filippiineillä Rodrigo Duterten väitetään päässeen valtaan paljolti samanlaisin keinoin. Facebookilla on erityisen vahva asema Myanmarissa ja Filippiineillä uutisten ja tekaistujen uutisten välittäjänä.

Valvontakapitalismi on keskittänyt taloudellista ja poliittista valtaa nopeasti muutamille megayhtiöille Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Google Chinan entisen johtajan Kai-Fu Leen mukaan (AI Superpowers: China, Silicon Valley, and the New World Order, 2018) tämä johtuu tekoälyn luonteesta. Se eroaa aikaisemmista teknologioista, koska siihen on ikään kuin sisäänrakennettu pyrkimys monopoliin. Kyse on itse itseään vahvistavasta kierteestä: mitä enemmän yhtiöllä on asiakkaita, sitä enemmän sille kertyy dataa, jolla ne voivat rakentaa parempia tuotteita. Tämä puolestaan houkuttelee yhä enemmän asiakkaita. Lopulta keskittyminen johtaa maiden sisäisen ja globaalin epätasa-arvoisuuden lisääntymiseen.

Yuval Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018) on Leen kanssa samoilla linjoilla vallan keskittymisestä tekoälyn aikakaudella. Harari pelkää, että olemme matkalla digitaaliseen diktatuuriin.

Eikä Harari ole pelkoineen yksin. Viime vuonna  Foreign Affairs (2/19) teki asiantuntijakyselyn, suosiiko moderni teknologia autoritaarista hallintoa. Vastaajista noin 60 prosenttia vastasi kysymykseen myöntävästi. Esimerkiksi Freedom Housen johtaja Michael Abramowitz tiivisti asian näin: ”Pahikset ovat voittamassa. Se mikä ennen näytti vapauttavalta voimalta, näyttää nyt vahvistavan diktaattoreita ja autokraatteja, jotka ovat askeleen edellä demokraatteja”.

Mitä me lopulta haluamme? Haluammeko luovuttaa autonomiaamme koneille? Vaarantaako moderni teknologia demokraattisen yhteiskunnan tulevaisuuden? Meidän olisi syytä ainakin keskustella totutun maailmamme perusteita ravistavista tapahtumista.

Sam Inkinen: Dialogi työhuoneella

Dialogi työhuoneella eli havaintoja taiteesta ja taiteilijasta – avainteemoina postmoderni, metamoderni ja Internet-ajan henki

Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

– Raamatun Vanha testamentti (1 Moos 1:26–27)¹

Our societies are increasingly structured around a bipolar opposition between the Net and the Self.

– sosiologi Manuel Castells (The Rise of the Network Society, 1996)²

Pian kirjat lukevat sinua, kun sinä luet niitä. […] Lopulta saatamme olla pisteessä, jossa on mahdotonta kytkeytyä hetkeksikään irti tästä kaikkitietävästä verkostosta. Irrottautuminen merkitsee kuolemaa.

– historioitsija, filosofi Yuval Noah Harari (Homo Deus. Huomisen lyhyt historia)³

Vierailu taiteilija Joonas Kodan (s. 1976) työhuoneella Helsingissä on hämmentävä ja innostava kokemus. On toki luonnollista, että moni asia ja esine studiolla viittaa taiteeseen ja tilassa tapahtuvaan luovaan työskentelyyn. Satunnaisen vierailijan katse tavoittaa saman tien muun muassa maalauspohjia, puukehikoita ja erilaisia esteettisiin prosesseihin ja käsityöläisyyteen viittaavia työkaluja. On talttaa ja vasaraa, sahaa ja sirkkeliä. Nurkassa eksistoi yksinäisen näköinen keittolevy. Digitaaliseen maailmaan viittaa puolestaan pöydällä sijaitseva Apple-tietokone sekä sen tavallista suurempi kuvaruutu.

Olemme Hämeentiellä Helsingin Arabianrannassa – paikassa, joka on suomalaisessa taide-, design- ja innovaatiokeskustelussa laajemminkin yhdistetty luoviin prosesseihin ja informaatioaikaan. Alue tunnetaan monista oppilaitoksistaan, persoonallisen näköisistä rakennuksistaan sekä taiteesta ja taiteilijoistaan. Tämä seutu (Arabianranta ja Helsingin Vanhakaupunki) ovat myös viehättävä osa sellaista Suomen pääkaupunkia, josta voisi hyvällä syyllä käyttää nimitystä ”rurbaani” (englannin rurban = rural + urban). On kuin maaseutu, luonto ja rakennettu kaupunkimiljöö kättelisivät täällä lempeästi ja ystävällisesti toisiaan.

Työhuoneen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat Vanhankaupungin kirkkorauniot, Annalan värikäs puutarha, hiljaiset luontopolut, tukevat lintubongaustornit sekä arkkitehtuuriltaan ”postmodernit” ja leikittelevät asuinrakennukset. Ne kaikki tarjoavat yhteisvaikutelmana sellaisen historiallis-esteettisen kokemuksen, joka ylittää kaupungin ja maaseudun väliset perinteiset vastakkainasettelut. Tunnelma ja paikan henki (lat. genius loci) on niin työhuoneessa kuin sen ulkopuolella monellakin tavalla erityinen.⁴

Tämä on epäilemättä hyvä paikka luoda – sellainen, jossa kirjailija Mika Waltaria (1908–1979) mukaillen kauneus, nöyryys ja intohimo voivat helposti kohdata.⁵ Pohjoinen valo tulvii työhuoneeseen monien ikkunaruutujen kautta. Ei mene kauan, kun kaltaiseni vierailijan huomio kiinnittyy työhuoneessa sijaitseviin kirjapinoihin. Teoksia on monenlaisia: elämäkertoja, tietokirjoja, viisauskirjoja, lyriikkaa… Täällä työskentelee selvästikin pohdiskeleva, mietiskelevä taiteilija. Sellainen, joka viihtyy yksin, rauhassa ja kontemplaatios­sa – joka lukee mielellään – ja joka toisaalta kommunikoi ympäröivän maailman kanssa ateljeella syntyvien kiehtovien ja monimerkityksisten taideteostensa kautta.

Tekemäni vierailun aikaan muutama gutenbergilainen painotuote vaikuttaa olevan taiteilijan ajatuksissa ylitse muiden. Sohvalla lepäävät paksut ja raskaat teokset ranskalais­maalari Claude Monet’sta (1840–1926) ja englantilaisesta kulttuurin monitoimimies David Hockneysta (s. 1937). Edellinen tunnetaan ennen kaikkea impressionismistaan, jälkimmäinen muun muassa maalauksistaan, valokuvistaan, polaroid-kollaaseistaan sekä digimaailman työkaluilla toteutetuista viime vuosien iPhone- ja iPad-teoksistaan.

Näiden tiiliskivien vieressä sijaitsee maailmansuosioon nousseen Yuval Noah Hararin Homo Deus -bestsellerin suomennos. Teoksen alaotsikkona on Huomisen lyhyt historia. Kirja on ajankohtainen, runsaasti huomiota osakseen saanut teos. Se on jatkoa Hararin vuonna 2014 englanniksi (ja jo vuonna 2011 hepreaksi) ilmestyneelle läpimurtoteokselle Sapiens. A Brief History of Humankind.⁶

Yuval Noah Harari on Joonas Kodan ikätoveri; he molemmat ovat syntyneet vuonna 1976. Homo Deus on mielenkiintoinen, ehkä hieman provokatiivinenkin teos. Sen nimi viittaa jumalankaltaiseen ja jumalaksi kohoavaan ihmiseen. Teoksen ideat ja sanalliset muotoilut kiihottavat lukijan mielikuvitusta. Hararin kirja on myös luonnollista liittää osaksi viime vuosien aktiivista filosofista ja yhteiskunnallista keskustelua, jota on käyty tietotekniikan, algoritmien, big datan, tekoälyn, hermoverkkojen, koneoppimisen, robotiikan, kyborgien, biotieteiden, geenimanipulaation, biohakkeroinnin ja organismien syväjäädytyksen eli kryoniikan ympärillä.

Filosofit, taiteilijat, kulttuurintutkijat, insinöörit ja teknoutopistit käyvät eri puolilla planeettaa väkevää debattia ihmiskunnan tulevaisuuteen sekä post- ja transhumanismin kaltaisiin avainkäsitteisiin ja teema-alueisiin liittyen. Rohkeimmat visionäärit pitävät algoritmien, tekoälyn ja geenitekniikan kaltaisia asioita jo seuraavana väkevänä läpimurtona, siis digi-, bio- ja kyberaikakauden keskeisenä avainparadigmana – jopa jumalteknologioina. Ihmisestä on kuka ties tulossa