Kari Palonen: PARLAMENTARISMI OBJEKTIIVISUUDEN IDEAALITYYPPINÄ

-vapaasti uudelleen muotoiltu versio filosofiklubin seminaarissa 22.5. 2010 pidetystä esityksestä


Viimeistään akateemisista peruskursseista lähtien meidät on totutettu ajattelemaan, että tiede on objektiivista jos mikä, ja politiikka ei sitä ainakaan ole eikä voikaan olla. Tähän eroon vedottaessa siteerataan usein Max Weberiä, hänen kahta Münchenissä ylioppilaille pitämää esitelmäänsä Wissenschaft als Beruf (pidetty syksyllä 1917) ja Politik als Beruf (pidetty tammikuussa 1919), jotka Weber julkaisi erikseen mutta samanaikaisesti kesällä 1919. Nämä esitelmät on nyt myös julkaistu suomeksi nimellä Tiede ja politiikka (Tampere: Vastapaino; saksaksi ne löytyvät yhdessä niteetä Max-Weber-Studienausgabe 1/17, Tübingen: Mohr 1994).

Tässä esityksessä kyseenalaistan molemmat nämä ”totuudet”. Max Weberiä hieman toisin lukien ja eri teksteihin huomion kiinnittäen väitän, että hän näkee myös vahvoja yhtäläisyyksiä tieteen ja politiikan välillä. Toisin sanoen tiedettä inhimillisenä toimintana ja käytäntönä lukien sitä voi käsitellä keskeneräisenä politiikkana, jossa ei tarvitse samalla tavalla ”liata käsiään” kuin muussa politiikassa, mutta jossa tutkijan operaatiot ja niille asetettavat kriteerit ovat suurelta osalta samoja kuin poliitikon. Eikä kukaan muu kuin juuri Max Weber ole tulkinnut ”objektiivisuuden” käsitettä uudelleen siten, että sen malliesimerkiksi tulee parlamentaarinen politiikka.



Max Weber julkaisi esseen ”Die ‘Objektivität’ Sosialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis”Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik -lehden ensimmäisessä numerossa v. 1904. Artikkeli toimi ohjelmapuheenvuorona lehdelle, johon pankkimies ja taloustieteilijä Edgar Jaffé oli värvännyt muiksi toimittajiksi tunnetut kansantaloustieteen professorit Werner Sombartin ja Max Weberin.

”Objektiivisuus” – mitä se ei ole?

Weber käyttää lainausmerkkejä varoittaakseen lukijaa siitä, että hän ei – yhtä vähän kuin vuotta myöhemmin Die protestantische Ethik und der ’Geist’ des Kapitalismus -kirjoitussarjassaan – puhu käsitteestä sen tavanomaisessa merkityksessä (”im üblichen Sinne). Päinvastoin, objektiivisuusesseen lukija havaitsee nopeasti, kuinka Weber kirjoituksessaan tekee selväksi, että hän hylkää kaikki omana aikanaan tavanomaiset ”objektiivisuuden” merkitykset, jotka ovat pääosin säilyttäneet arvonsa akateemisten peruskurssien retoriikassa ja tiedeuskovaisten paatoksessa yleensä.

1960-luvun loppupuolelta valtiotieteellisen tiedekunnan perusopinnoista mieleeni on jäänyt vaatimus, että jos kaksi henkilöä tutkii samaa aihetta samalla aineistolla, ideaali on, että he saavat siitä samoja tuloksia. Toisin sanoen yksi ”objektiivisuuden” ulottuvuus oppikirjoissa on, että tutkijain tulee ikään kuin kieltää itsensä ja antautua objektin vietäväksi, jotta he voivat tehdä ”objektiivista” tutkimusta. Tutkijan on unohdettava oma subjektiivisuutensa ja annettava ”asioiden itsensä puhua”. Toisin sanoen omintakeisuus ja uusien kysymysten asettelu olisi pahasta. Tätä en silloinkaan ollut valmis allekirjoittamaan, vaikka en osannut sanoa miksi.

Käsiterealismi, ajatus että maailma on paitsi objektiivisesti olemassa, myös määrää ne käsitteet, jolla siitä puhutaan, on vahva filosofinen traditio skolastiikasta marxismiin kuten Weber sanoo. Hänelle se on ahtaan fakki-idootin harha, joka ei näe sitä, että asioita tarkastellaan aina jostakin näkökulmasta. Weberin perusteesi on, että ”objektiivisuus” on yhtä lailla näkökulmasidonnainen käsite kuin esimerkiksi vapaus tai tasa-arvo. Vuoden 1904 artikkelin keskeinen teesi onkin tämä:

”Es gibt keine schlechthin ‘objektive’ wissenschaftliche Analyse des Kulturlebens oder – was vielleicht etwas Engeres, für unsern Zweck aber sicher nichts wesentlich anderes bedeutet – der ‘sozialen Erscheinungen’ unabhängig von speziellen und ‘einseitigen’ Gesichtspunkten, nach denen sie – ausdrücklich oder stillschweigend, bewußt oder unbewußt – als Forschungsobjekt ausgewählt, analysiert und darstellend gegliedert werden” (Gesammelte Aufsätze zur Wissenschaftslehre, Tübingen: Mohr 1973, 170).

Weber puhuu siis ”objektiivisuudesta” vain tässä näkökulmasidonnaisessa merkityksessä, suhteessa johonkin. Tutkimuskohteet eivät ole valmiina löydettävissä, vaan tutkijat muodostavat ne näkökulmia käyttäen. Weber ei voikaan tehdä eroja henkilöiden välillä siten, että jotkut olisivat ”objektiivisia” ja toiset eivät. Kaikki näkökulmat ovat ”subjektiivisia”. ”Objektiivisuus” ei Weberillä viittaa ”subjektiivisen” vastakäsitteeseen, vaan päinvastoin tulee ymmärrettäväksi vain eri näkökulmien tarkasteluun tuoman ”subjektiivisuuden” kautta (vrt. ma, 213).

Tavallaan”objektiivisuus” viittaa Weberillä intersubjektiivisuuteen, mutta ei subjektien näkökulmien yhteensovitukseen tai synteesiin, vaan nimenomaan dissensuksen intersubjektiivisuuteen. Toisin sanoen kaikki voivat tunnustaa sen, että perspektiivien eroja ei voida kieltää tai ylittää, vaan tutkimus koostuu niiden välisistä kiistoista, kiistojen jäsentämisestä ja proseduralisoinnista.

Tästä näkökulmasta Weberin on helppo kiistää se, että tutkijain konsensus olisi merkki ”objektiivisuudesta” ja yhtä vähän sitä on heidän välisten näkemystensä ”kultainen keskitie” (”mittlere Linie”). Kun Weber v. 1918 parlamenttipamfletissaan (Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland, sisältyy teokseen Max-Weber-Studienausgabe 1/15,Tübingen: Mohr 1988) kiistää virkailijain tiedon ”objektiivisuuden”, hän myös hylkää hegeliläisperäisen ajatuksen virkailijoista ”objektiivisen hengen” kantajina. Yhtä lailla Weber kiistää sen, että tutkimuksessa jotkut käsitteet, kuten ”lainalaisuus” tai ”systeemi”, olisivat taikasanoja, joilla pääsee tutkijoiden välisten kiistojen yläpuolelle. Nuo käsitteet ovat päinvastoin tutkijain analyyttisia instrumentteja muiden joukossa eikä niille voi antaa mitään erityistä pyhitystä, vaan niitä on helppo käyttää leimakirveenä kriitikkojen suuntaan.

”Objektiivisuus” – kysymys teoriakiistoista

Tätä kautta tulenkin kysymyksen ytimeen, siihen mitä Weber ”objektiivisuudella” tarkoittaa, nimittäin tutkijain välisten tieteellisten kiistojen käsittelyyn. Nämä kiistat olivat jo pari vuosikymmentä sävyttäneet nimittäin kansantaloustiedettä, jonka professuureissa Weber oli toiminut, kunnes oli edellisenä vuonna hermosairautensa perusteella joutunut lopullisesti eroamaan virastaan Heidelbergissä. Etenkin saksalaisen kielialueen akateemisten ekonomistien keskuudessa käytiin Methodenstreitia analyyttisen ja historiallisen koulukunnan eli Carl Mengerin ja Gustaf Schmollerin välillä. Weber halusi yhdistää historiallisen ja teoreettisen otteen ilman moralismia ja luonnontieteellistä paatosta.

Artikkelin pääteesi on, että ”objektiivisuus” koskee sitä, miten teoriakamppailuja yleensä tulee käsitellä. Weber ottaa esimerkiksi erään wieniläisen tenttijän epätoivon; miten suhtautua ”kahteen kansantaloustieteeseen”?

Daß das Problem als solches besteht und hier nicht spintisierend geschaffen wird, kann niemandem entgehen, der den Kampf um Methode, ‘Grundbegriffe’ und Voraussetzungen, den steten Wechsel der ‘Gesichtspunkte’ und die stete Neubestimmung der ‘Begriffe’, die verwendet werden, beobachtet und sieht, wie theoretische und historische Betrachtungsform noch immer durch eine scheinbar unüberbrückbare Kluft getrennt sind: ‘zwei Nationalökonomien’, wie ein verzweifelnder Wiener Examinand seinerzeit jammernd klagte. Was heißt hier Objektivität? Lediglich diese Frage wollen die nachfolgenden Ausführungen erörtern (”Objektivität“, ma, 160-161).

Toisin kuin aikalaisena, Weber ei siis näe kiistoja tieteessä mitenkään harvinaisina vaan pikemminkin toistuvina ja asianmukaisena ilmiöinä. Eikä hän pyri pääsemään eroon kiistoista, vaan näkee ne arvokkaina, erityisesti tieteissä, joiden kohteena ovat politiikka ja kulttuuri.

Das Kennzeichen des sozialpolitischen Charakters eines Problems ist es ja geradezu, daß es nicht auf Grund bloß technischer Erwägungen aus feststehenden Zwecken heraus zu erledigen ist, daß um die regulativen Wertmaßstäbe selbst gestritten werden kann und muß, weil das Problem in die Region der allgemeinen Kulturfragen hineinragt (ma. 153).

Se että kiistoja käydään kaikkialla ja ne ovat tieteen pysähtyneisyyden torjumisen kannalta erinomaisia arvokkaita ilmiöitä, ovat siis seikkoja jotka yhdistävät tieteen muuhun kulttuuriin ja politiikkaan. Sitaatissa ja muuallakin artikkelissa ”kulttuuri” ja ”politiikka” ovat lähes synonyymejä, molemmat viittaavat arvottamista ja kannan ottamista vaativaan toimintaan, johon Weber katsoo tieteenkin sisältyvän. Tästedes puhun vain politiikasta, koska siitä on löydettävissä historiallinen malliesimerkki sille, miten kiistoja tulee käsitellä.

Mutta miksi Weber puhuu ”objektiivisuudesta” teoriakamppailujen arvioinnissa? On ilmeistä, että hän ei halua luovuttaa tätä ylistyspuheen käsitettä vastustajilleen, vaan pitää kiinni nimityksestä, mutta siten, että hän tulkitsee sen merkityksen ja kohdealan uudelleen. Toisin sanoen: mitä ihmettä Weber voi tarkoittaa ”objektiivisuudella”?

Weber-tutkijat eivät ole toistaiseksi esittäneet vakuuttavaa ja spesifiä tulkintaa hänen ”objektiivisuuden” käsitteestään. Kun ”objektiivisuus” hänellä viittaa tapaan käsitellä teoriakamppailuja, se ei voi tarkoittaa mitään menettelyä, jolla nämä kamppailut ratkaistaisiin ja lopetettaisiin. Tällainen näkemys olisi puolueellinen jos mikä, ja jos joku väittää ”ratkaisseensa” kiistan, tälle voi aina esittää erilaisia vastaväitteitä ja heittää debattiin kokonaan päinvastaisia ”ratkaisuja”. Kun esitän tässä tulkinnan ”Max Weberin objektiivisuuskäsityksestä”, en siis väitä ”ratkaisevani” käsitteen merkitystä, vaan ainoastaan esittäväni puheenvuoron asiaa koskevaan debattiin. Weberin kriteeriä käyttäen tämä puheenvuoro nojaa yksipuoliseen terävöittämiseen (”einseitige Steigerung”, ma, 191).

Reilu peli – ”objektiivisuuden” regulatiivinen idea

Teesini mukaan ”objektiivisuus” Weberillä tarkoittaa kysymystä siitä, miten akateemisia debatteja käydään, voidaan ja tulisi käydä. Siinä voi erottaa kaksi tasoa. Ensimmäistä voi kutsua Kantia seuraten ”regulatiiviseksi ideaksi”. Toisin sanoen Weberin tekstissä ”objektiivisuuspuheella ” on yleinen idea, pointti tai juoni, jota hän ei koskaan tee eksplisiittiseksi, mutta joka voidaan niistä lukea ulos ideaalityyppistä kärjistystä käyttäen. Toisella tasolla ”objektiivisuus” viittaa tiettyyn menettelytavan malliin, jolla tuota regulatiivista ideaa koskevia väitteitä analysoidaan ja arvioidaan.

”Objektiivisuuden” regulatiivinen idea viittaa siis tilanteeseen, jossa teoria- ja käsitekamppailuja debatoidaan avoimin mielin, ts. siten, että vastakkaiset näkökulmat ja niiden esittäjien retoriikat niiden puolustamiseksi otetaan kaikki huomioon. Vakiintuneille näkemyksille ei anneta erikoisasemaa uusiin verrattuna mutta ei uutuuttakaan pidetä itseisarvona, vaan myös paluu jo hylättyihin ja ”vanhentuneisiin” kantoihin on mahdollinen. Tätä ideaa voidaan kutsua reiluksi peliksi, englanniksi fair play. Samalla tavalla kuin (muukin) politiikka, tiede ymmärretään peliksi, jossa reilu menettely on tärkeintä. Tieteen ”tulokset” sen sijaan ovat historiallisesti muuttuvia, tulkinnanvaraisia ja kiistanalaisia. Mikään teoria ei voi vaatia lopullisuutta vaan kaikki on kyseenalaistettavissa, ja tiede ”edistyy” juuri kyseenalaistamalla.

”Reilu peli” on puhtaasti formaalinen periaate. Millainen peli sitten on reilua? Sitä ei etukäteen voi taata, vaan sitä joudutaan arvioimaan konkreettisissa yhteyksissä. Kukaan ei voi julistaa vakuuttavasti, että ”minä pelaan reilusti”, mutta pelaajat ja yleisö voi aina syyttää toisia periaatteesta poikkeamisesta – foul play. Tällaisessa tilanteessa pelaajat joutuvat arvioimaan toistensa menettelytapoja.

Weberin esimerkki kansantaloustieteen metodikiistasta viittaa siihen, että akateemisessa maailmassa kiistojen avointa ja julkista käsittelyä varten ei ole ollut kunnollisia institutionalisoituja menettelytapoja. Pikemminkin kiistat tieteessä on, niin silloin kuin nykyäänkin, ”ratkaistu”, siis lopetettu, joko auktoriteetilla ex cathedra tai ilmauksena akateemisten muotien ja suhdanteiden vaihdoksista.

Retoriikan termein puhuen akateemiset kiistat ”ratkaistaan” epideiktisen retoriikan mallin mukaisesti: esityksille joko taputetaan tai jätetään taputtamatta. Muotien muuttuessa aikaisemmat taputuskohteet vaiennetaan ja vaihdetaan taputuskohdetta. Yhtä vähän kuin juhlapuheissa tai kansanäänestyksissä, myöskään akateemisessa epideiktisessä retoriikassa ei voi puhua reilusta pelistä, kun ei ole mitään kriteereitä sen arviointiin. ”Objektiivisuus” reilun pelin idean mielissä vaatii proseduraalista retoriikkaa, jossa osapuolten omia näkemyksiä kuullaan eikä etsitä ulkopuolisia auktoriteetteja, tuomareita (forensinen retoriikka) tai tavoitella osapuolikompromisseja (diplomatian retoriikka).

Parlamentaarisen retoriikan malli

Kun tieteellisiä kiistoja arvioidaan periaatteessa samaan tapaan kuin muitakin poliittisia kamppailuja, deliberatiivinen retoriikka vastaan Weberin ideaa kysymysten tarkastelusta vastakkaisista näkökulmista ja eri näkemysten asettamisesta vastakkain. Erityisesti 1700- luvun lopulla ja 1800-luvulla, deliberatiiviselle retoriikalle on myös luotu uusi historiallinen malliesimerkki, nimittäin parlamentaarinen retoriikka. Erityisesti renessanssin retorisen kulttuurin perinnettä seuraavassa Britannian parlamentissa kysymysten käsittely vastakkaisista näkökulmista ja eri näkökulmien edustajien välinen debatti on institutionalisoitu ja systematisoitu erityisesti parlamentaariseksi menettelytavaksi.

Ajatus, että kysymyksiä ja esityksiä ei voi kunnolla ymmärtää muuten kuin käsittelemällä niitä vastakkaisista näkökulmista, tuodaan usein eksplisiittisesti näkyviin 1800-luvun sekä retoriikkaa että parlamentaarista menettelyä koskevassa kirjallisuudessa. Toisin sanoen parlamentaarisessa politiikassa dissensus ei ole vain luvallinen vaan sitä suorastaan edellytetään. Vain näin tulee parlamentaarinen reilu peli mahdolliseksi. Esimerkkinä siteeraan kanadalaista retoriikan professoria James De Milleä vuodelta 1878: ”The aim of parliamentary debate is to investigate the subject from many points of view which are presented from two contrary sides. In no other way can a subject be so exhaustively considered” (Elements of Rhetoric, 473 http://www.archive.org/stream/elementsrhetori01millgoog).

Parlamentaarinen retoriikka onkin lähin historiallinen esimerkki menettelytavasta, joka mahdollistaa ”epäreilun pelin” identifioinnin ja julkisen kritiikin. Tässä mielessä parlamentaarisesta politiikasta tulee ideaalityyppi, jonka siirtämistä akateemisiin teoriakamppailuihin Weber objektiivisuusartikkelissa implisiittisesti suosittaa. Parlamentarismia sanan vahvassa mielessä ei Saksassa vielä v. 1904 ollut, mutta Weber kuului harvoihin parlamentaarisen hallitustavan akateemisiin puolustajiin. Keväällä 1918 julkaistussa Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland- pamfletissa Weberin ”parlamentaarinen” käsitys objektiivisuudesta näyttäytyy virkakunnan tiedon monopolisoimispyrkimyksen kiistämisessä ja saattamisessa parlamentaarisen kontrollin alaiseksi. Esityksissä siitä, miten tätä kontrollia voi toteuttaa, näkyy Weberin velka retoriselle ajatustyylille harvinaisen selkeästi.

Näkemys ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena poikkeaa tietysti radikaalisti tiedeuskovaisten peruskurssien ja metodioppaiden paatoksesta. Sen sijaan se vastaa hyvinkin ihmistieteiden arkipäiväistä kokemusta, jossa kiistat ovat kaikkialla läsnä ja pyrkimys löytää joitakin kiistojen yläpuolisia instansseja ei enää vakuuta. Weberin retorinen juoni on pitää tästä huolimatta kiinni ”objektiivisuuden” käsitteestä ja antaa sille kiistojen käsittelyn periaatteisiin ja menettelytapoihin liittyvä uusi merkitys. Tässä mielessä ”reilu peli” periaate tarjoaa uskottavan tulkinnan ”objektiivisuudelle”.

Tieteen parlamentarisointi?

Parlamentaarisen menettelytavan tarjoaminen reilun pelin malliesimerkiksi on sen sijaan provokatiivisempi ajatus. Tätä ei siis pidä tulkita vulgaaristi esimerkiksi siten, että professorit lähetettäisiin havainnoimaan eduskunnan täysistuntoja ja valiokuntien kokouksia ja katsomaan sieltä mallia. Nykyisten parlamenttien toiminta ei ole aina niin parlamentaarista mm. hallituksen etuoikeuksien ja puoluekurin vuoksi, eikä parlamentaarisuus ole siellä heti ulospäin näkyvää, vaan parlamentaariset ulottuvuudet on pikemminkin kaivettava esiin, esimerkiksi perehtymällä menettelytapasäännöstöihin ja parlamentaarisiin ennakkotapauksiin. Näihin kuuluu ”epäparlamentaarisen” kielenkäytön ja käytöksen rankaiseminen, reilusta pelistä poikkeamisena, mutta milloin raja sanavapauden ja epäparlamentaarisen puheen välillä ylitetään, on aina tulkinnanvaraista ja kiistanalaista.

Ajatus asioiden systemaattisesta tarkastelusta pro et contra haastaa kuitenkin esimerkiksi ”parhaaseen argumenttiin” vetoamisen sillä retorisella periaatteella, että vastakkaisten näkemysten puolesta voi joka tilanteessa esittää hyvin perusteluita. On tarpeellista rekonstruoida myös viime vuosikymmenten retoriikkakirjallisuudesta on lähes kadonnut idea parlamentaarisen retoriikan erikoisluonteesta ideaalityyppisenä tilanteena, joka operoi debatin ja dissensuksen periaatteilla. Ja vielä vaikeampaa saattaa olla saada tutkijoita myöntämään, että heillä on omassa argumentoinnissaan paljon opittavaa nimenomaan kokeneilta parlamentaarikoilta.

Kuitenkaan ei pitäisi olla mahdotonta myöntää sitä, että omat tutkimukset ovat aina osa akateemista retorista kamppailua, jolloin niiden ja parlamenttipuheiden välillä ei ole mitään radikaalia eroa. Tätä korostaa Quentin Skinner tuoreessa haastattelussa:

I now say to my students on Hobbes’s ‘Leviathan’ on which I am giving a course at the moment, think of it as a speech in Parliament; all of these great works of political philosophy are recognizably contributions to a debate; interpreting them is uncovering what that contribution was…(Interview with Alan Macfarlane 10th January 2008, http://www.dspace.cam.ac.uk/bitstream/1810/197060/1/skinner.txt)

Kuten Weberillä, ”debatti” on tässä avainkäsite, jonka välityksellä tutkimuksen ja muun politiikan yhteydet korostuvat.