`Oppe nyt wanha ia noori,
jolla ombi Sydhen toori...`
- Mikael A. - ABC-kirja 1543
Mikael Agricolan -päivän (9.4.) jälkimainingeissa Iina Armila tuo
tuulahduksen suomalaisen peruskoulun arjesta. Musiikin ja liikunnan opetukseen erikoistunut kasvatustieteen maisteri Armila toimii kolmatta vuosikymmentä kyläkoulun koulunjohtajana. Hänen mielestään nykypäivän koulu on parhaimmillaan virikkeellinen oppimisympäristö älytauluineen, dokumenttikameroineen ja sosiaalisen median mahdollisuuksineen unohtamatta paikallishistoriaa, lähikyläyhteisöä ja menneiden sukupolvien työtä.
Oppimisen ydinalueen muodostaa joka tapauksessa ajattelun taito, jota tarvitaan kaiken uuden tiedon omaksumisessa. Alustuksessaan hän keskittyy rikkaiden kielellisten oppimiskokemusten merkitykseen.
`Die Sprache spricht` / kieli puhuu. ( Heidegger )
`Ei Sampo sanoja puutu
kirjokansi luottehia
Mahoton maholliseksi
runoton runolliseksi
Sen on Sampo saaneheksi
kirjokansi kirjanneeksi`
- Kanteletar
IINA ARMILA:
Kalevalainen runous oppilaiden äidinkielen suullisten ja kirjallisten taitojen kehittäjänä peruskoulussa alakouluikäisten lasten parissa
Yhteiskunnallisessa keskustelussa suomalainen koululaitos on noussut viime vuosina merkittävään rooliin. Yhteiskuntamme on kansainvälistynyt nopeasti. Tässä prosessissa perusopetus kielellisen identiteetin rakentajana on muodostunut keskeiseksi osatekijäksi.
Kielellisten taitojen merkitys tulee tulevaisuudessa kasvamaan, sillä monikulttuu- risissa verkostoissa toimiminen edellyttää hyvää kielenkäyttökykyä. Kehittynyt ilmaisuntaito luo pohjan tehokkaille muiden kielten oppimisprosesseille. Lisääntyvä Euroopan alueella tehtävä yhteistyö vaatii monipuolista kielitaitoa.
Äidinkielentaitojen kehittyminen on moniulotteinen tapahtuma. Oppimisympäristön kielelliset virikkeet muokkaavat lapsen käsitteellistä ajattelua. Kielen kehitys pohjautuu luovan ajattelun avulla tapahtuvaan päättelyyn. Luovassa kielellisessä päättelyssä käsitteiden välille muodostuu verkosto, joka mahdollistaa uusien käsitteiden syntymisen. Koska luovan ajattelun vaiheet ovat keskeisessä roolissa kielen oppimisessa, tulisi peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen
tarjota monipuolisia kielellisiä virikkeitä.
Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaisten peruskoululaisten äidinkielentaidot ovat hyvät. Kuitenkin huolestumista aiheuttaa tyttöjen ja poikien lukutaidon eriytyminen. Poikien lukutaito on viime vuosina heikentynyt. Onkin syytä miettiä tapoja, joilla poikien äidinkielentaitoja kehitetään. Koko ajan yleistyvä tietokonepelien virtuaalinen maailma on levinnyt erityisesti poikia motivoivaksi ajanvietteeksi. Seikkailupeli suo mahdollisuuden hypätä hetkeksi mielikuvitusmaailmaan, jossa mahdoton tulee mahdolliseksi. Tässä ympäristössä aluksi vaikeilta tuntuvat oppimisprosessit voivat
muuttua helposti hallittaviksi. On selvästi havaittavissa, että nykyajan lapset viehättyvät myyttisestä menneisyydestä (Heikkinen 2002, 311). Erilaiset tietokone - ja roolipelit ovat ohjanneet lasta historiallisten teemojen maailmaan. Kalevala voi tarjota paljon leikkiin (Heikkinen 2002, 311). Myyttiset ainekset ovat omiaan herättämään lasten kiinnostusta Kalevalaa kohtaan, sillä monet ovat
innokkaita fantasiakirjojen ystäviä (Arvilommi, Kinanen, Kuukka 2002, 65).
Koululaitoksessamme toimii äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia, jotka työssään pitävät Kalevalarunoutta merkittävänä osatekijänä. He ajattelevat runoudesta löytyvän aineksia, jotka edistävät äidinkielen oppimisprosesseja. Koulujen nykyisissä opetussuunnitelmissa kirjallisuudenopetuksen osuus on lisääntynyt. Kalevala-runous mainitaan oppisisällöissä (OPS 2004). Kalevala-runoudelle löytyy mahdollisuuksia nykyaikaisessa peruskoulussa, sillä se voi toimia luovan kielellisen ajattelun lähteenä. Kalevalaisen runouden voimavaraksi voidaan mainita vuorovaikutus oppimisprosessin aikana, jolloin lapset työskentelevät yhdessä saaden virikkeitä
toinen toisiltaan. Kalevala-runoutta voidaan käyttää heterogeenisissä oppilasryhmissä, jotka ovat yleisiä suomalaisessa koulujärjestelmässä. Se voi toimia integraation välineenä.
Opetustilanteessa tulisi tavoittaa ohjauksen ja itseohjautuvuuden tasapaino. Kasvatustieteentutkija Sigmund Ongstadin mukaan itseohjautuvat toiminnot kuten leikki, tutkiminen ja taide sisältävät itsenäisyyden elementin (Ongstad 2004, 100). Kalevalaisen runon oppimisprosessi ei ole koskaan pelkkää tekstin tuottamista vaan myös esitystilanne. Yleensä runon makrorakenne pysyy muuttumattomana, mutta kertoja voi painottaa erilaisia näkökohtia käyttämällä tietynlaisia sanoja (Kaivola-Bregenhoj 1988, 315). Kaivola-Bregenhojn mukaan muuntelu kuuluu oleellisesti suulliseen kielelliseen traditioon. Runo saa merkityksensä esitystilanteessa, jossa esittäjä ja kuulija tulkitsevat sen omalla tavallaan (Virtanen 1991, 26). Tärkeä tutkimuskohde on prosessiluonteinen vuorovaikutustilanne (Virtanen 1991, 26). Virtasen mukaan merkittävänä tekijänä prosessissa toimii esittäjä (Virtanen 1991, 28).
Kielen alkumuoto on puhuttu kieli. Kansanperinteeseen pohjautuvat tekstit luotiin alunperin esitettäväksi puhuen tai laulaen. Ajattelumme toimii tuottamalla äidinkielellemme ominaisia rakenteita, sillä kielen tyypillinen rytmi luo tietynlaisia ilmaisumuotoja. Kalevala-metriikka pohjautuu puhuttuun kieleen. Se on moniulotteista, tunnepitoista ja yllätyksellisiä elementtejä sisältävää. Sen sanotaan sisältävän moniselitteisiä merkityssisältöjä, koska runo luodaan vuorovaikutuksessa kielenkäyttäjän sisäisen todellisuuden ja runon metrisen järjestelmän välillä.
Kalevala-runouden oppimisessa aluksi tarvitaan hyvin vähän. Sanarytmin avulla lapset luovat omia säkeitä, joissa kahdeksantavuisuus luo lauseille rytmin. Parallellismi sisältää ajatuksen, että asia voidaan sanoa hyvin monin eri tavoin. Suullista ja kielellistä taitoa kehitetään prosessiluonteisesti. Lapset huomaavat, että he voivat ammentaa toinen toistensa kielellisistä keksinnöistä. Tämä lisää heidän varmuuttaan kielenkäyttäjinä. Lopullinen kielellinen tuotos koostuu sekä traditionaalisista
että uusista aineksista.
Kalevala-runouden tekstit ovat kehittyneet yhteydessä melodiseen ilmaisuun. Runouden
alkusointuisuus sisältää musiikillisia vivahteita. Kalevala-runon tekstit pohjautuvat eläytyvälle lukemiselle, joka kehittää luovan ilmaisun prosesseja. Luova ilmaisu luo mahdollisuuksia ongelmanratkaisutaidoille. Lapsi oppii luottamaan omaan ajatteluunsa, muokkaamaan ilmaisuaan ja ilmaisemaan itseään monivivahteisesti. Itseilmaisu muodostuu Kalevala-runon avulla leikinomaisuudessaan myönteistä oppimisilmapiiriä luovaksi toiminnaksi, jossa syntyy esteettinen tapa ajatella. Runoudentutkija Rafael Koskimiehen mukaan esteettinen lähestymistapa voimistaa ajatteluprosesseja (Koskimies 1978, 9). Esteettiset kokemukset ilmaantuvat vuorovaikutteisissa tilanteissa (Tarasti 1990, 294).
Poeettisen kielen rakenne eroaa proosatekstin rakenteesta. Rytmin avulla runo ilmaisee itsenäisen merkityssisällön. Semiootikko Eero Tarastin mukaan merkityksenmuodostusprosessissa endogeeniset merkit toimivat tärkeässä roolissa. Ne ovat hänen mukaansa esimerkkejä (engl. Presign), jotka sijaitsevat esiymmärryksen tasolla. Esimerkit ovat merkitysvihjeidenkaltaisia, skeemaksi todellistumattomia, kieleksi muuntautumattomia aavistuksia (Tarasti 1996, 39- 40). Lingvistikko Pirjo-Maija Toivosen mukaan runokielen merkitysvihjeet voivat pohjautua esimerkkeihin. Toivonen sanoo olevan mahdollista, että runouden oppiminen toimii siltana sisäisen,
ei vielä kielelliseen muotoon muuttuneen ja käsitteellisen ajattelun välillä (Toivonen 1998, 219).
Filosofi Julia Kristevan mielestä kielentutkimuksen teoria perustuu oppositiopariin tietoisuus - tiedostamaton. Hänen mukaansa feminiinisyys rakentaa tiedostamattoman ja maskuliinisuus tietoisuuden. Kristeva analysoi kieltä semioottis-symbolisesta näkökulmasta, jossa semioottinen taso sisältää vaistot, kehon ja tiedostamattoman ja symbolinen taso muodostaa kielen järjestelmän, kulttuurin ja merkityksen. Kristevan mukaan runokielessä semioottinen ja symbolinen taso ovat liittyneet yhteen tavoitellen sanojen taakse kätkeytyvää merkitystä (Tuohimaa 1988, 59-60).
Kielentutkimus on saanut vaikutteita semantiikasta. Algirdas Julien Greimas määrittelee avainkäsitteiksi signifiant`n ja signifie`n. Signifiant tarkoittaa ulkopuolista havaintomaailmaa. Greimasin mukaan signifiant`n kuvaus voidaan toteuttaa kahdella eri tasolla; semioottisella eli muodon ja semanttisella eli sisällön tasolla. Muodon ts. runometriikan ajatellaan rakentuvan kielen semioottisissa järjestelmissä. Greimasin mielestä muoto voidaan ymmärtää yhtä itsenäiseksi
ilmiöksi kuin sisältö (Greimas 1982, 36).
Oletan oppilaiden kielellisten valmiuksien kehittyvän kalevalaisen runon oppimisen myötä. Myyttis-sisältöisen rytmisen runotekstin harjoittelu lisännee omalla kielellä ilmaisun taitoa. Harjoittelun välineeksi tulisi tietoteknologian erityisasiantuntijoiden, peliteollisuuden ammattilaisten ja opetusalan osaajien yhteistyössä luoda visuaalisesti korkeatasoisia, virtuaalisia, teknologiaa hyödyntäviä seikkailupelisovelluksia, joissa Kalevalan myyttiset kertomukset
runorytmin voimin ohjaisivat oppilasta monivivahteisen suomenkielen käyttäjäksi. Oppilaiden kielellisessä kehityksessä kalevalainen runous voi edistää innovatiivisten ajattelutapojen syntyä. Kalevalainen runo toimii tärkeänä osatekijänä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa tämän päivän ja tulevaisuuden suomalaisessa peruskoulussa.
Lähteet:
Arvilommi, Riitta, Kinanen, Helena, Kuukka, Väinö (2002) Väinämöisen väellä Kalevalan
opetusopas. Hakapaino Oy, Helsinki.
Greimas, Algirdas Julien (1982) Semiotics and language. Indiana University Press, Bloomington.
Heikkinen, Reijo (2002) Kalevala kouluopetuksessa teoksessa Pekka Laaksonen, Sirkka-Liisa
Mettomäki Pyhän perintö. Kalevalaseuran vuosikirja .RT-Print Oy, Pieksämäki.
Kaivola-Bregenhoj, Annikki (1988) Kertomus ja kerronta. Oy Länsi-Suomi, Rauma.
Koskimies, Rafael (1978) Kalevalan estetiikka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Leino, Pentti (2002) Mittoja, muotoja, merkityksiä. SKS, Helsinki
Ongstad, Sigmund (2004) Task didaktik teoksessa Mother tongue didaktik. Friedrich Buchberger,
Josef Fragner (eds) Universitätsverlag Rudolf Traugher, Linz.
Tarasti, Eero (1990) Johdatusta semiotiikkaan. Gaudeamus, Helsinki.
Tarasti, Eero (1996) Myytti ja musiikki. Gaudeamus, Helsinki.
Toivonen, Pirjo-Maija (1998) Uusien maailmojen viestit. Kirjallisuuden lukemisen semioottis-psykolingvistinen teoria ja käytäntö. Turun Yliopisto, Turku.
Tuohimaa, Sinikka (1998) Nainen, kieli ja kirjallisuus. Gaudeamus, Helsinki.
Virtanen, Leea (1991) Suomalainen kansanperinne. WSOY, Porvoo.
muuttua helposti hallittaviksi. On selvästi havaittavissa, että nykyajan lapset viehättyvät myyttisestä menneisyydestä (Heikkinen 2002, 311). Erilaiset tietokone - ja roolipelit ovat ohjanneet lasta historiallisten teemojen maailmaan. Kalevala voi tarjota paljon leikkiin (Heikkinen 2002, 311). Myyttiset ainekset ovat omiaan herättämään lasten kiinnostusta Kalevalaa kohtaan, sillä monet ovat
innokkaita fantasiakirjojen ystäviä (Arvilommi, Kinanen, Kuukka 2002, 65).
Koululaitoksessamme toimii äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia, jotka työssään pitävät Kalevalarunoutta merkittävänä osatekijänä. He ajattelevat runoudesta löytyvän aineksia, jotka edistävät äidinkielen oppimisprosesseja. Koulujen nykyisissä opetussuunnitelmissa kirjallisuudenopetuksen osuus on lisääntynyt. Kalevala-runous mainitaan oppisisällöissä (OPS 2004). Kalevala-runoudelle löytyy mahdollisuuksia nykyaikaisessa peruskoulussa, sillä se voi toimia luovan kielellisen ajattelun lähteenä. Kalevalaisen runouden voimavaraksi voidaan mainita vuorovaikutus oppimisprosessin aikana, jolloin lapset työskentelevät yhdessä saaden virikkeitä
toinen toisiltaan. Kalevala-runoutta voidaan käyttää heterogeenisissä oppilasryhmissä, jotka ovat yleisiä suomalaisessa koulujärjestelmässä. Se voi toimia integraation välineenä.
Opetustilanteessa tulisi tavoittaa ohjauksen ja itseohjautuvuuden tasapaino. Kasvatustieteentutkija Sigmund Ongstadin mukaan itseohjautuvat toiminnot kuten leikki, tutkiminen ja taide sisältävät itsenäisyyden elementin (Ongstad 2004, 100). Kalevalaisen runon oppimisprosessi ei ole koskaan pelkkää tekstin tuottamista vaan myös esitystilanne. Yleensä runon makrorakenne pysyy muuttumattomana, mutta kertoja voi painottaa erilaisia näkökohtia käyttämällä tietynlaisia sanoja (Kaivola-Bregenhoj 1988, 315). Kaivola-Bregenhojn mukaan muuntelu kuuluu oleellisesti suulliseen kielelliseen traditioon. Runo saa merkityksensä esitystilanteessa, jossa esittäjä ja kuulija tulkitsevat sen omalla tavallaan (Virtanen 1991, 26). Tärkeä tutkimuskohde on prosessiluonteinen vuorovaikutustilanne (Virtanen 1991, 26). Virtasen mukaan merkittävänä tekijänä prosessissa toimii esittäjä (Virtanen 1991, 28).
Kielen alkumuoto on puhuttu kieli. Kansanperinteeseen pohjautuvat tekstit luotiin alunperin esitettäväksi puhuen tai laulaen. Ajattelumme toimii tuottamalla äidinkielellemme ominaisia rakenteita, sillä kielen tyypillinen rytmi luo tietynlaisia ilmaisumuotoja. Kalevala-metriikka pohjautuu puhuttuun kieleen. Se on moniulotteista, tunnepitoista ja yllätyksellisiä elementtejä sisältävää. Sen sanotaan sisältävän moniselitteisiä merkityssisältöjä, koska runo luodaan vuorovaikutuksessa kielenkäyttäjän sisäisen todellisuuden ja runon metrisen järjestelmän välillä.
Kalevala-runouden oppimisessa aluksi tarvitaan hyvin vähän. Sanarytmin avulla lapset luovat omia säkeitä, joissa kahdeksantavuisuus luo lauseille rytmin. Parallellismi sisältää ajatuksen, että asia voidaan sanoa hyvin monin eri tavoin. Suullista ja kielellistä taitoa kehitetään prosessiluonteisesti. Lapset huomaavat, että he voivat ammentaa toinen toistensa kielellisistä keksinnöistä. Tämä lisää heidän varmuuttaan kielenkäyttäjinä. Lopullinen kielellinen tuotos koostuu sekä traditionaalisista
että uusista aineksista.
Kalevala-runouden tekstit ovat kehittyneet yhteydessä melodiseen ilmaisuun. Runouden
alkusointuisuus sisältää musiikillisia vivahteita. Kalevala-runon tekstit pohjautuvat eläytyvälle lukemiselle, joka kehittää luovan ilmaisun prosesseja. Luova ilmaisu luo mahdollisuuksia ongelmanratkaisutaidoille. Lapsi oppii luottamaan omaan ajatteluunsa, muokkaamaan ilmaisuaan ja ilmaisemaan itseään monivivahteisesti. Itseilmaisu muodostuu Kalevala-runon avulla leikinomaisuudessaan myönteistä oppimisilmapiiriä luovaksi toiminnaksi, jossa syntyy esteettinen tapa ajatella. Runoudentutkija Rafael Koskimiehen mukaan esteettinen lähestymistapa voimistaa ajatteluprosesseja (Koskimies 1978, 9). Esteettiset kokemukset ilmaantuvat vuorovaikutteisissa tilanteissa (Tarasti 1990, 294).
Poeettisen kielen rakenne eroaa proosatekstin rakenteesta. Rytmin avulla runo ilmaisee itsenäisen merkityssisällön. Semiootikko Eero Tarastin mukaan merkityksenmuodostusprosessissa endogeeniset merkit toimivat tärkeässä roolissa. Ne ovat hänen mukaansa esimerkkejä (engl. Presign), jotka sijaitsevat esiymmärryksen tasolla. Esimerkit ovat merkitysvihjeidenkaltaisia, skeemaksi todellistumattomia, kieleksi muuntautumattomia aavistuksia (Tarasti 1996, 39- 40). Lingvistikko Pirjo-Maija Toivosen mukaan runokielen merkitysvihjeet voivat pohjautua esimerkkeihin. Toivonen sanoo olevan mahdollista, että runouden oppiminen toimii siltana sisäisen,
ei vielä kielelliseen muotoon muuttuneen ja käsitteellisen ajattelun välillä (Toivonen 1998, 219).
Filosofi Julia Kristevan mielestä kielentutkimuksen teoria perustuu oppositiopariin tietoisuus - tiedostamaton. Hänen mukaansa feminiinisyys rakentaa tiedostamattoman ja maskuliinisuus tietoisuuden. Kristeva analysoi kieltä semioottis-symbolisesta näkökulmasta, jossa semioottinen taso sisältää vaistot, kehon ja tiedostamattoman ja symbolinen taso muodostaa kielen järjestelmän, kulttuurin ja merkityksen. Kristevan mukaan runokielessä semioottinen ja symbolinen taso ovat liittyneet yhteen tavoitellen sanojen taakse kätkeytyvää merkitystä (Tuohimaa 1988, 59-60).
Kielentutkimus on saanut vaikutteita semantiikasta. Algirdas Julien Greimas määrittelee avainkäsitteiksi signifiant`n ja signifie`n. Signifiant tarkoittaa ulkopuolista havaintomaailmaa. Greimasin mukaan signifiant`n kuvaus voidaan toteuttaa kahdella eri tasolla; semioottisella eli muodon ja semanttisella eli sisällön tasolla. Muodon ts. runometriikan ajatellaan rakentuvan kielen semioottisissa järjestelmissä. Greimasin mielestä muoto voidaan ymmärtää yhtä itsenäiseksi
ilmiöksi kuin sisältö (Greimas 1982, 36).
Oletan oppilaiden kielellisten valmiuksien kehittyvän kalevalaisen runon oppimisen myötä. Myyttis-sisältöisen rytmisen runotekstin harjoittelu lisännee omalla kielellä ilmaisun taitoa. Harjoittelun välineeksi tulisi tietoteknologian erityisasiantuntijoiden, peliteollisuuden ammattilaisten ja opetusalan osaajien yhteistyössä luoda visuaalisesti korkeatasoisia, virtuaalisia, teknologiaa hyödyntäviä seikkailupelisovelluksia, joissa Kalevalan myyttiset kertomukset
runorytmin voimin ohjaisivat oppilasta monivivahteisen suomenkielen käyttäjäksi. Oppilaiden kielellisessä kehityksessä kalevalainen runous voi edistää innovatiivisten ajattelutapojen syntyä. Kalevalainen runo toimii tärkeänä osatekijänä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa tämän päivän ja tulevaisuuden suomalaisessa peruskoulussa.
Lähteet:
Arvilommi, Riitta, Kinanen, Helena, Kuukka, Väinö (2002) Väinämöisen väellä Kalevalan
opetusopas. Hakapaino Oy, Helsinki.
Greimas, Algirdas Julien (1982) Semiotics and language. Indiana University Press, Bloomington.
Heikkinen, Reijo (2002) Kalevala kouluopetuksessa teoksessa Pekka Laaksonen, Sirkka-Liisa
Mettomäki Pyhän perintö. Kalevalaseuran vuosikirja .RT-Print Oy, Pieksämäki.
Kaivola-Bregenhoj, Annikki (1988) Kertomus ja kerronta. Oy Länsi-Suomi, Rauma.
Koskimies, Rafael (1978) Kalevalan estetiikka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Leino, Pentti (2002) Mittoja, muotoja, merkityksiä. SKS, Helsinki
Ongstad, Sigmund (2004) Task didaktik teoksessa Mother tongue didaktik. Friedrich Buchberger,
Josef Fragner (eds) Universitätsverlag Rudolf Traugher, Linz.
Tarasti, Eero (1990) Johdatusta semiotiikkaan. Gaudeamus, Helsinki.
Tarasti, Eero (1996) Myytti ja musiikki. Gaudeamus, Helsinki.
Toivonen, Pirjo-Maija (1998) Uusien maailmojen viestit. Kirjallisuuden lukemisen semioottis-psykolingvistinen teoria ja käytäntö. Turun Yliopisto, Turku.
Tuohimaa, Sinikka (1998) Nainen, kieli ja kirjallisuus. Gaudeamus, Helsinki.
Virtanen, Leea (1991) Suomalainen kansanperinne. WSOY, Porvoo.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita kommentti tähän tekstiin.