Silja Rantanen: You Have to Have a Paris, 1996
Rantanen on pohtinut paljon muodon ja sommittelun
osuutta käsitteellisessä nykytaiteessa ja valmistelee aiheeseen liittyen väitöskirjaa
Kuvataideakatemiassa. Rantanen toteaa: Kimmokkeeni ryhtyä kirjoittamaan tästä
aiheesta on ollut näkökulmakeskeinen ja monitieteinen uusi taidehistorian
kirjoitus, joka ei ole teoslähtöistä vaan tarkastelee taidetta isommissa
yhteyksissä. Tämä paradigma on vallinnut taiteen tutkimusta jo nelisenkymmentä
vuotta. Epäilen, tekeekö se aina oikeutta taiteelle – ei ainakaan yksittäisille
teoksille ja taiteilijoille.
Klubialustuksessaan Silja Rantanen tarkastelee
tätä nykytaiteen tutkimustraditiota taiteilijan näkökulmasta.
Tekstit
”So how could I dance with another (ooh), When I saw her standin’ there” (The Beatles song)
VastaaPoistaKlubi-illassa tuli esiin Silja Rantasen ”tästä aiheesta (Taide) on ollut näkökulmakeskeinen ja monitieteinen uusi taidehistorian kirjoitus, joka ei ole teoslähtöistä vaan tarkastelee taidetta isommissa yhteyksissä”.
Lukuisten tieteellisessä diskurssissa (Diskurssilla (lat. discursus, juosta ympäriinsä) tarkoitetaan yleisesti kirjoitettua ja puhuttua viestintää. Englannin discourse = keskustelu) käytettyjen sanojen viidakko tuli esiin vaikeasti sulatettavassa muodossa.
Itse lähdin hahmottamaan kuulemaani kouluhierarkia - mallin mukaan. On opettaja, joka tuntee aiheensa ja saarnaa itselleen, sillä hyvä opettaja tekee eniten kotiläksyjä. Hyvät oppilaat osallistuvat luokan diskurssiin.
Rantasen malli taiteesta on kuin puu, jossa vuosien vieriessä tulee uusia termejä, vuosirenkaita, auringon puumerkkejä. Tosin Rantanen käytti sanaa ”korvamerkki” ehkä tarkoittamaan joitakin merkkejä, joilla tehdään rautalankamallia taidemaailmaan.
Estetiikan opinnoista jäi mieleen pari juttua. Kaunis objekti, eli että kaunis vuori tarvitsee ihmisiä, että yleensä sana ”kaunis” on keksitty. Silloin henkilö A voi sanoa B:lle ”Mentäiskö katsoon sitä KAUNISTA vuorta.?”
Sitten, taideteokset. Sinebrykoffin museossa on Rembrandt – maalaus ”Lukeva munkki”. Partainen hengenmies lukee kirjaa, joka on maalauksen valoisin, eli tärkein osa. Seepian sävy, ruskea ainakin, tosin tummuu asteittain, kunnes kaikki ympäristö tummuu varjoihin. Siis keskittyminen siihen mitä luet, lukemisen rauha, keskittyvä ihminen tulee mieleen.
Objektiesimerkeistä sitten Jacques-Louis David’ in ”Napoleon ylitettyään Alpit”. Napoleon on ratsullaan näyttämässä, miten ”työuralla edetään”. Taide olisi siinä mahtailevien patsastelijoiden palveluksessa. Varmaan frangi jos toinenkin on kulunut Napoleonin ratsun koristeluun. Vanha taiteen kikka myös valokuva-aikana on tietysti kuvan parantelu.. Maalataan taide sellaiseksi kuin asiakas ja yleisö sen haluavat.
Van Goghin Sien eli Sorrow olisi taas modernin taiteen ”korvamerkki” tai kirjanmerkki. Tällä naisella ei ole vaatteita päällä, ehkä Vincent on saanut hänet suostuteltua malliksi, mutta kasvojaan hän ei halua paljastaa. Valokuvaaja Nadar’ in kuva ”naisen vartalo” n. 1870 luvulta esittää hetken elävän 1800 luvun ”Milon neitsyen ”elämästä. Seuraukset: Taide oli paranneltua. Todellisuus ei ole kovin kaunista, paitsi jos tiede vähän etenee ja digitelkkarit tulisivat halvemmiksi.
Voisi ajatella, että taidehierarkiassa tekijä on tärkeä. Elokuva = monta monta tekijää. Sitten kansan diskurssi : Mikä leffa on hyvä?”
Lehdistön diskurssi eli kritiikki ja siitä heränneet ajatukset.
Unohtuneet eli taiteen ”mustat aukot”. Joku tiedemies huomaa lähitarkastelun avulla jonkun tosi tärkeän ajatuksen tai idean tai teoksen esimerkiksi ”Nefertitin patsas” (nykyään Berliinissä) Egyptin kulttuurin kaivauksissa.
Oma mielipide on, että teos on tekijöiden tai tekijän pysäytetty hetki tai kolmesta ulottuvuudesta tehdään kaksi. Tiivistetään kokemus maailmasta. Mustavalkoelokuva mykkänä kuvaa siis erilaisissa harmaan sävyissä elämää???
Kiitoksin ja terveisin
Veikko Timonen