POHJOINEN ÄÄNI

Äskettäin ilmestyneessä Lapin yliopiston KIDE-lehdessä 1/2013 oli filosofi Toivo Salosen puheenvuoro, jonka julkaisemme ohessa. (JO)


Yliopisto yhteiskunnan omatuntona

Nykyhetken akateemisen keskustelun ongelmana on tietoisuusvaje: vallitsee ymmärtämättömyys yliopistollisen toimimisen ehdoista ja yhteiskunnallisista seurauksista. Yliopistoa ei mielletä yhteiskunnan omatuntona. Ongelma kätkeytyy, sillä puhe omatunnosta, vakaumuksesta ja kutsumuksesta kuulostaa vanhanaikaiselta.

Monien kielien sanassa omatunto on ollut lähtökohtana tietäminen tiedostamisena ja kanssatietämisenä. Saksan, englannin ja ruotsin kielessä sanassa omatunto (Gewissen, conscience, samvete) on enemmän yhteyttä latinaan (conscientia) kuin suomen sanassa omatunto. Kun koemme omatunnon jumalallisena äänenä, kuiskauksena tai kipinänä ihmisen päässä, pidämme sitä luonnollisena ja erehtymättömänä tai sitten vastakohtaisesti vanhakantaisena kuoluetuvana jäänteenä. Emme miellä sitä ruotsalaisesti tai saksalaisesti (aiemmin Mitwissen) yhteistajuntana. Suomalaisessa puhetavassa omatunnosta jää puuttumaan yhteisöllisyys (kanssa, yhteisesti) sekä tietoisuuden ulottuvuus. Omatunto otetaan valmiina, ei kasvatuksen tai ympäristön luomuksena.

  Nykyhetkessä yliopistolla ei ole omatuntoa tai, jos toisin katsotaan, se on puolittunut. Kukin keskittyy työtehtäviensä hoitamiseen ja huolehtii statuksestaan. Tehokkuusideologian vauhdittamina useimmat ovat oppineet välttämään syventymistä periaatteellisiin näkökohtiin ja kysymyksiin. Opettajat ja tutkijat tuottavat satunnaisesti yliopistollista tietoisuutta, jolloin kokonaisuuksia koskevien näkemysten muotoileminen jää hallinnossa toimivien huoleksi. Yliopistohallinnossa ihmiset toimivat edelleenkin velvollisuudentuntoisesti, he kokevat suurta vastuuta ja suorittavat työnsä tunnollisesti.  Ongelmana on, että hallinnon ammattilaiset ovat hallinnon ammattilaisia eivätkä voi olla riittävästi perillä itse asioista, sisällöstä. Parhaimmat voivat ehkä aavistaa, millaisia tutkimuksellisia työkaluja metodiopetuksessa kehitellään tai millaisten teoreettisten ajatusten varassa huomisen murheet ovat kohdattavissa.

  Luontevasti yliopistobyrokratia tuntee solidaarisuutta valtionhallinnon byrokratiaan. Tieteentekijät taas ovat arvaamattomia ja taipuvaisia esittämään hankalia kysymyksiä. Muutoksien ja ohjauksen seurauksena opetusministeriöstä on tullut  yliopistobyrokratian yliminä. Keskus- ja paikallishallinnon yhdysside vahvistuu, kun on yhteinen kieli ja muotoihin pitäytyvä ajattelutapa. Tarkoitus on hallita, valvoa, ohjata, sopeuttaa ja vaientaa vastahakoisia. Nuorelle tutkijalle urakehityksen katkeaminen tai oppiaineesta vastaavalle professorille resurssien menetys ovat toimivia uhkia. Hallinnollis-tekninen ajattelu kammoksuu vallitsevien asenteiden ja ajatusmuotojen purkamista eikä se suuntaudu tuntemattomille tai tiedollisen niukkuuden alueille. Ytimeltään hallinnollinen ajattelu on tieteellisen työskentelyn vastaista. Sen taipumus on syleillä hallinnollisesti ennustamaton tiedotus hengettömäksi. Ongelmia tulee yliopistobyrokratian sanellessa tieteellisen työskentelyn suunnat ja asettaessa tutkimukselliset reunaehdot.

Yliopiston ei pidä olla harmonisoitu kone, joka tehokkaasti tuottaa minimiresurssein standardoituja tutkintoja ja meriittiartikkeleita. Uudet ajatukset ja tosiasioiden tulkinnat syntyvät ristiriidoista. Vasta- kohtaisuuksien  kohtaamiset ja marginaaliin joutumiset olkoot ponnin tuoreen tiedon tuottamiseen.

  Yliopiston olemassaolon oikeutus yliopistona perustuu ajattelun jatkuvaan uusintamiseen; ajattelun, joka kykenee kohtaamaan kokonaisuuksia, lähtökohtia, periaatteita ja merkityksiä. Silloin ihmistieteellisessä opetus- ja tutkimustoiminnassa on kyse arvojen ja erityisesti päämäärien ymmärtämisestä. Yliopisto on todellista ja järjellistä muodostuessaan tietoisuutensa kautta yhteiskunnan omatunnoksi. Ajatus on mahdoton, jos akateemiset ihmiset alistetaan välineelliseen järjenkäyttöön vailla oikeutusta tai kykyä pohtia ääneen toimimista ohjaavia ja oikeuttavia arvoja.

- Fin