Jaakko Blomberg: YYA-SOPIMUS JA PUOLUEETTOMUUS

YYA-SOPIMUS JA PUOLUEETTOMUUS            

Jaakko Blombergin alustus 10.4.2013

Presidentti Urho Kekkonen kuvasi puheessaan 1967 pohjoismaita seuraavasti: Tanska ja Norja ovat Naton jäseniä, Ruotsi on sitoutumaton ja Suomi noudattaa vakiintunutta puolueettomuuspolitiikkaansa.

Muodollisesti Ruotsi sanoi olevansa liittoutumaton maa, joka aikoi olla puolueeton muiden valtioiden välisessä sodassa.

Ruotsi otti, erityisesti 1968 jälkeen, usein ja siekailematta kantaa paikallisiin, alueellisiin konflikteihin, usein joko Neuvostoliittoa tai Yhdysvaltoja vastaan.

Suomi sanoi olevansa puolueeton tai harjoittavansa puolueettomuuspolitiikkaa, pyrkivänsä pysymään suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Kekkonen vain harvoin ilmaisi, kuinka se suhtautuisi muiden maiden välisiin sotiin. Suomi ei myöskään sanonut olevansa liittoutumaton. Syynä oli yya-sopimus, joka piti sisällään mahdollisuuden puolustusyhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa (liittoutumisen).

Pidättyminen kannanotoista ristiriidoissa oli Suomen puolueettomuuspolitiikan tärkeä tehtävä. Vain siten saattoi johdonmukaisesti olla arvostelematta Neuvostoliiton tekemisiä.

Yya-sopimus

Vuonna 1948 solmitussa yya-sopimuksessa kiteytyivät Suomen positiiviset idänsuhteet: ystävyys, yhteistyö, luottamus. Hyvistä suhteista oli Suomelle paljon hyötyä, mm. edullinen idänkauppa. Ystävyyttä julistettiin ja vakuutettiin näyttävästi, sekä valtiojohdon että kansalaisyhteiskunnan toimesta. 

Siihen kuului myös peitekieli: käytettiin käsitteitä, jotka olivat poliittisesti tarkoituksenmukaisia. Moskovan puheet hyvistä naapurisuhteista ja rauhasta peittivät taakseen ohjailutarkoitukset, holhouksen.

Monet Suomessa menivät ystävyystoiminnassa pitkälle, rajoista välittämättä. Syntyi ilmiö ja käsite suomettuminen, sisä- ja ulkopoliittisine vaikutuksineen. 

Parhaimmillaan Moskovan myötäileminen tähtäsi myös rajojen asettamiseen, oman toimintavapauden turvaamiseen. Tämä oli paljolti Kekkosen toiminnan sisältö.

Ystävyyssuhteiden ydin oli luottamuksen luominen Moskovassa siihen, että Suomi kaikissa tilanteissa jatkuvasti ottaa huomioon Neuvostoliiton turvallisuusedut ja kunnioittaa niitä. Tämä oli kirjattu yya-sopimuksen kahteen ensimmäiseen, sotilaalliseen artiklaan. 

Yya-sopimus rakensi uhkakuvan, jonka mukaan Suomea (ja sen kautta Neuvostoliittoa) vastaan voi hyökätä ”Saksa tai muu sen kanssa liitossa oleva valtio”, siis länsiliitto. Sopimukseen sisältyi mahdollisuus sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Jos Suomi ei kykenisi uhkaa/hyökkäystä itse/yksin torjumaan, Neuvostoliitto avustaisi. Siitä olisi erikseen sovittava.

Sopimuksen mukaan Suomen turvallisuusuhka tuli siis lännestä, ei idästä.

Kuitenkin Suomessa laajasti, erityisesti johtotasolla, pidettiin edelleenkin suurimpana uhkana Neuvostoliittoa. Jos idän ja lännen suhteet olisivat kiristyneet konfliktiksi, Suomi olisi voinut joutua vastaanottamaan sotilaallista apua Neuvostoliitolta. Itsemääräämiselle olisi jäänyt vähän tilaa. Ja jos sota olisi päättynyt Neuvostoliiton voittoon tai muuten selviämiseen, Suomessa olevien neuvostojoukkojen ei olisi uskottu poistuvan, vaan Moskova olisi tehnyt Suomesta liittolaisen kaikkine seuraamuksineen.

Koska yya-sopimus oli symboli ja takuu hyville idänsuhteille, idän uhkasta ei voinut tai sopinut puhua ääneen.

Puolueettomuuspolitiikka

Kylmän sodan aikana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ydintehtävä oli ylläpitää hyviä idänsuhteita, joiden symbolina oli yya-sopimus, mutta samalla asettaa sille rajoja, siis ylläpitää riippumatonta ja itsenäistä päätöksentekoa sisä- ja ulkopolitiikassa.

Yya-sopimuksen puolustusyhteistyövelvoitteen vastapainoksi sopimuksen johdantoon kirjattiin Suomen vaatimuksesta Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Sen pohjalle rakennettiin puolueettomuuspolitiikka.

Puolueettomuuspolitiikasta alettiin puhua vasta Porkkalan vuokra-alueen palautuksen jälkeen. Sen jälkeen voitiin sanoa, että yya-sopimus merkitsi Suomelle puolueettomuuspolitiikan tunnustamista. Näin myös Moskova sen silloin näki, osana rauhanomaista rinnakkaiseloa.

Suomen puolella puolueettomuuden säilyttäminen idän ja lännen konfliktissa tähtäsi yya-sopimuksen mukaisen turvallisuusyhteistyön välttämiseen.

Luonnollinen vastaus yya-sopimuksen luomaan ongelmaan oli rakentaa Suomelle niin vahva puolustuskyky, että se kykeni itse torjumaan Suomeen (tai sen alueen kautta Neuvostoliittoon) kohdistuvat hyökkäykset. Mutta tähän Suomella ei ollut kunnolla varaa. Neuvostoliiton puolustusapu pysyi pitkään Suomen turvallisuuspolitiikan peikkona. Kun Suomen puolustusvoimia alettiin toden teolla vahvistaa 1960-luvun alusta lähtien, perusteluna korostettiin tarvetta kyetä torjumaan puolueettomuuden loukkaukset.

Tältä pohjalta Suomen koko ulkopolitiikan päälinjaksi kehittyi 60-luvun aikana puolueet- tomuuspolitiikka. Mutta sen synty ja ydin oli selvä. Puolueettomuuspolitiikka kehitettiin Suomen idänsuhteiden vastapainoksi.

Idänpolitiikkaan sisältyivät luottamukselliset suhteet, yya-sopimus ja Neuvostoliiton turvallisuusetujen huomioon ottaminen, idänkaupan edullisuus.

Puolueettomuuspolitiikka tarkoitti perimmiltään itsenäisyyttä turvallisuuspolitiikasta päätettäessä. Se tarkoitti etäisyyden pitämistä Neuvostoliitosta. Puolueettomuuspolitiikka palveli myös Suomen pyrkimystä säilyttää ja kehittää länsimaista identiteettiään, jota liian läheiset suhteet Neuvostoliittoon varjostivat.

Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuspolitiikan 1960-luvun lopulle saakka. Siinä oli vain joitakin varauksia.

Puolueettomuuspolitiikkaa alettiin jo 1950-luvulta lähtien kutsua rauhanomaiseksi, rauhantahtoiseksi tai rauhaa rakastavaksi. Sen tarkoituksena oli pehmentää Moskovan silmissä puolueettomuuspolitiikan yya-sopimuksen vastaista pyrkimystä. Rauhanomainen tarkoitti Moskovan kielenkäytössä Neuvostoliitolle myönteistä, lännelle kriittistä. Neuvostoliiton kansainväliseen propagandaan kuului ”rauhanomaisen rinnakkaiselon” julistaminen. Tällaisen kielenkäytön tarkoitus oli ohjata huomio pois Neuvostoliiton ideologisesta laajentumis- pyrkimyksestä, kommunismin levittämisestä.

Taistelu puolueettomuudesta

Vierailukommunikeat olivat Suomelle pääväline Moskovan puolueettomuustunnustuksen tavoittelussa. Ensimmäinen tunnustus tuli pääministeri Fagerholmin vierailulla Moskovassa 1957: Suomi harjoittaa rauhanomaista puolueetonta ulkopolitiikkaa. Siitä pitäen puolueet- tomuustunnustus toistui vierailukommunikeoissa 1960-luvun lopulle saakka.

1960-luvulla Suomi vahvisti puolueettomuuspolitiikkaa kaikin keinoin. Puolueettomuudesta puhuttaessa yya-sopimus usein sivuutettiin tai alistettiin puolueettomuudelle. 

Puolueettomuuden suojaamisessa ei eritelty, miltä suunnalta loukkaukset voisivat tulla.

Sitten 1960-luvun lopulla tapahtui Moskovassa käänne. Viimeisen selkeän tunnustuksen sai Kekkonen kesällä 1970, vasta kovan ponnistuksen, erouhkauksen tuloksena. Suomen politiikka määriteltiin rauhaarakastavaksi puolueettomuuspolitiikaksi.

Suomen puolueettomuus ei enää nauttinut arvostusta Moskovassa. Siitä lähtien Neuvostoliitto hyväksyi Suomen puolueettomuuspyrkimyksen vain yya-sopimukselle alistettuna. Sotilaallinen yhteistyövelvoite meni aina puolueettomuuden edelle.

Pääministeri Karjalaisen vierailukommunikea 1971 oli ensimmäinen näyte ja se toistui aina vuoteen 1987 asti samansisältöisenä:

Paasikiven-Kekkosen linja, joka 

-         -  nojaa yya-sopimukseen ja

-         -  takaa ystävyyden ja yhteistyön horjumattoman kehityksen suhteissa Neuvostoliittoon,

-         -  sisältää Suomen pyrkimyksen rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan toteuttami- seen    kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden eduksi ja ystävällisten suhteiden ylläpitämisen kaikkiin maihin.

Puolueettomuuden vieroksuminen alkoi näkyä Moskovan kaikissa puheissa ja toimissa. Syitä tähän asenteeseen oli kahta tyyppiä: 

(1) Ulkopoliittinen syy, Praha 1968: ”Puolueeton Suomi” tarjosi väärän mallin Neuvostoliiton liittolaisille Itä-Euroopassa. 

(2) Turvallisuuspoliittinen syy: Suomen puolueettomuuskorostus alkoi asettaa kyseenalaiseksi Neuvostoliiton mahdollisuuden (yya-sopimuksen pohjalta) käyttää Suomen aluetta puolustus- strategiassaan. Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset tavoitteet saivat Moskovassa etusijan. 

Neuvostoliiton turvallisuuden kannalta, siis sen asevoimille, yya-sopimus merkitsi sotilasliittoa. Suomi oli sille turvallisuuspoliittinen yhteistyökumppani. Puolueeton Suomi oli karkaamassa Moskovan holhouksesta.

Jälkeenpäin tiedämme, että Neuvostoliitolle puolustus hyökkäystä vastaan tarkoitti hyökkäystä vihollista vastaan, puolustus oli toteutettava mahdollisimman kaukana omilta rajoilta, vihollisen alueella. Tämä strategia oli syntynyt toisen maailmansodan perintönä. 

Näin yya-sopimus merkitsi neuvostoasevoimille mahdollisuutta käyttää Suomen aluetta hyökkäykseen länsiliittoa vastaan.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin oli rakennettu sisäinen jännitys. Moskovan mielenmuutos johti ”taisteluun puolueettomuudesta”. Neuvostoliiton sotilasliittokäsityksen vastapainona oli Suomen käsitys puolueettomuuden turvaamisesta.

Suomi otti tietoisen riskin ja jatkoi oman linjan vahvistamista. Puolustuspolitiikan kehittämi- sessä jatkettiin puolueettomuuden korostamista. Siihen kuului oman puolustuskyvyn vahvistaminen ja sotilaallisen yhteistyön torjuminen. Kotimaisessa keskustelussa esitettiin myös kriittisiä arvioita ja epäiltiin yya-sopimuksen sivuuttamisen järkevyyttä.

Vuosina 1970-71 työskennellyt 1. parlamentaarinen puolustuskomitea selosti yya-sopimuksen sisällön, mutta vahvisti puolueettomuuden säilyttämisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan päätehtäväksi. 

Puolueettomuuspyrkimystä korostettiin myös muissa yhteyksissä, esimerkkinä Saksojen tunnustamisessa (Saksa-paketti). Ristiriita ja jännitys Helsingin ja Moskovan välillä pysyi vuoteen 1987.

Puolustuskomitean mietinnön jälkeen Moskova puolestaan kiristi otettaan. Sen ehdotuksesta käytiin kenraalitasolla salaiset konsultaatiot 1972-74, joista tuli tieto julkisuuteen vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Vuosina 1973-79 suurlähettiläs Vladimir Stepanov toimi ärhäkkäästi puolustusalan yhteistyön vahvistamiseksi. Siihen kuului myös puolustusministeri Dmitri Ustinovin ehdotus 1978 yhteisistä sotaharjoituksista, jonka Suomi torjui.

Kulissien takana

Suomen puolueettomuuspolitiikan takana oli ajatus yya-sopimuksen varjolla tyrkytetyn puolustusavun vastus- tamisesta, tarvittaessa voimatoimin. ”Puolustus apua vas- taan”-politiikasta ei voitu puhua julkisesti ja siihen varautuminen puolustusvoimissa oli erittäin salaista. Siitä on vain vähän jäljellä todisteita.

Suomen tilanteen ymmärtämisessä on paikallaan verrata Ruotsi toimintaa. Ruotsin puolueettomuuspolitiikka perustui pysymiseen kahden vuosisadan aikana sotien ulkopuolella. Siinä hengessä se sanoi pitäytyvänsä idän ja lännen konfliktissa puolueettomana.

Tosiasiassa Ruotsi oli julkisesti liittoutumaton/puolueeton, mutta salaisesti liittoutunut länsivaltojen kanssa Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Siihen kuului varautuminen avun vastaanottamiseen heti konfliktin kärjistyessä. Ruotsi turvautui salaiseen liittoutumiseen, koska se laski Neuvostoliiton hyökkäävän Ruotsin alueen kautta länsiliiton asemiin Atlantin rannalla. Sitä Ruotsi ei uskonut kykenevänsä torjumaan yksin, omin voimin. 

Suomessa käsitys, että Neuvostoliitto olisi sodan syttyessä pyrkinyt käyttämään Suomen aluetta hyökkäyksessä länsiliiton asemiin, tuli esiin lähinnä vain Pohjois-Suomen kohdalla. Myös länsiliiton arvioitiin aikovan hyökätä Pohjois-Norjasta Muurmanskin sotilastukikohtia vastaan. Muutoin ei Neuvostoliiton puolustusstrategian hyökkäyksellistä luonnetta Suomessa otettu huomioon, vaan uskottiin puolueettomuuspolitiikan mahdollisuuksiin.

Suomella ei ollut sotilaallisten tiedustelutietojen vaihtamisen lisäksi suunnitelmia yhteistyöstä muiden valtioiden kanssa Neuvostoliiton uhan varalta. Jos Suomella oli kätketty suunnitelma, se oli torjua tarvittaessa voimatoimin ja yksin Neuvostoliiton tarjoama apu, sotilaallinen yhteis- työ, liittoutuminen. Olisiko siihen turvauduttu ja olisiko sillä ollut mahdollisuuksia onnistua, on epäilemättä vaikeata arvioida. Todellista testiä ei koskaan tullut.

Puolueettomuuspolitiikan merkitykset

Vaikka puolustuspolitiikan kehittämisessä tavoitteena oli puolueettomuuden säilyttäminen konfliktitilanteessa, puolueettomuuspolitiikka suunnattiin 1970-luvulta lähtien yhä selvemmin rauhanaikaisiin ristiriitoihin. Taustalla oli laskelma, että rauhanaikainen puolueeton käyttäytyminen edesauttaisi pysymistä kriisin ja sodan ulkopuolella. 

Suomen puolueettomuuspolitiikalla oli tavallaan kahdet kasvot: (1) Vahvistaa rauhan aikana Suomen asemaa idän ja lännen välissä olevana maana, joka pyrkii pysymään suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. (2) Välttää kriisitilanteessa joutumista Neuvostoliiton liittolaiseksi, mihin yya-sopimuksen sotilaalliset artiklat avasivat tien. 

Samanaikaisesti kun Suomi kehitti puolueettomuuspolitiikkaa vastapainoksi yya-sopimukselle, se alkoi 1960-70-lukujen vaihteesta lähtien harjoittaa politiikkaa, jota voi kutsua sillanrakennukseksi idän ja lännen välillä. Se toimi mm. ETYK-hankkeessa ja aseidenriisuntakysymyksissä. Sillanrakennuksessa käännettiin suurvaltain eturistiriitojen ulkopuolella pysyminen ylösalaisin: ryhdyttiin auttamaan niiden ratkaisemista.

Samalla kun Neuvostoliitto erityisesti 1970-luvulla ja vielä 1980-luvullakin muodollisesti vastusti Suomen puolueettomuuspolitiikkaa suhteessa yya-sopimukseen, se hyväksyi Suomen puolueettomaksi maaksi sillanrakennuksen yhteydessä, esim. YK-yhteyksissä ja ETYKissä.

                                                                 ***

Taistelu puolueettomuudesta päättyi ratkaisemattomana 1980-luvun lopussa. Kun Gorbatshov 1989 tunnusti Suomen puolueettomuuden, yya-sopimuksen sotilaalliset artiklat olivat menettäneet merkityksensä Moskovan katsannossa. Taustalla oli Gorbatshovin pyrkimys purkaa idän ja lännen vastakohtaisuus. Siinä vaiheessa myös sillanrakennuspolitiikan kysyntä alkoi huveta.

Yya-sopimus korvattiin Neuvostoliiton hajotessa Venäjän kanssa sopimuksella, jossa ei ole minkäänlaista avunantoklausuulia. Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta EU-jäsenyyden myötä, mutta on pysynyt sotilaallisesti liittoutumattomana.