TT Jyri Komulainen: Luterilaisen Suomen loppu?

Tiistaina 3.11. kello 17.15 on TT Jyri Komulaisen avaus:

Luterilaisen Suomen loppu? Uskontotieteilijä FT Jyri Komulainen avaa otsikolla Luterilaisuuden loppu Suomessa? Esitys tuo esiin maailmanuskontojen muutossuuntia ja pohdintaa maailmanlaajuisesti pikkuruisen luterilaisuuden selviytymismahdollisuuksista uusien paineiden ristiaallokossa.

***

Referaatti (J. Olavinen)


TT Jyri Komulainen: Luterilaisuuden loppu Suomessa?

Jyri Komulainen on työssään Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksella nähnyt uskonnonopetukseen liittyviä ongelmia ja jälkeenjääneisyyksiä muuttuvassa uskonnollisessa ympäristössämme. Esimerkiksi hindulaisuuden opetuksessa seurataan yksinomaan monistisen Advaita-Vedanta -perinteen tulkintaa, vaikka se on vain yksi monista hindulaisuuden sisällä vaikuttavista filosofista suuntauksista. Advaita-Vedantan ylikorostunut asema perustuu osaltaan 1800-luvun lopulta peräisin oleviin varhaisiin yhteyksiin Ramakrishnan ja tämän oppilaan Vivekanandan kautta välittyneesen uskonnontulkintaan.

Joka tapauksessa pyrkimyksena on aikaansaada moniuskonnollista ymmärrystä. Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Suomalainen evankelis-luterilaisuuden hallitsema kristillisyys ja sen valta-asema ovat joutumassa uusien haasteiden eteen erityisesti maahanmuuttajien kautta muodostuvien uusien uskonnollisten yhteisöjen, tulkintojen ja käytäntöjen kanssa.

Suomalainen uskonnollisuus on muuttunut myös valtakirkon sisällä. 3/4 suomalaisista uskoo kyllä Jumalaan, mutta vain 1/4 näistä uskoo kirkon oppien mukaisesti. Suomalaisista myös joka seitsemäs uskoo reinkarnaatioon, mikä on tyyppillisen "itämainen" uskonoppi.
Olemmeko matkalla kohti post-sekulaaria yhteiskuntaa?

Euroopassa maallistuminen ja siirtyminen jälkikritilliseen aikaan on näkynyt jo pitkään. Maailmanlaajuisesti kristinusko kuitenkin kasvaa, mutta aivan uusilla alueilla. Vuosi 1981 oli rajapyykki, jonka jälkeen kristittyjen enemmistö ei ole enää asunut länsimaissa. Afrikassa kristillisyyden kasvu on ollut voimakasta siirtomaa-ajan jälken. Vuonna 1900 lähes ainoat kristityt Afrikassa - yhteensä n. 10 miljoonaa - löytyivät Etiopiasta ja Egyptistä (koptit). 1960-luvulla kristittyjen määräksi arvioitiin Afrikassa n. 60 miljoonaa ja tänään heitä on jo 400 miljoonaa.

Afrikkalaista kristillisyyttä tulee Suomeenkin maahanmuuttajien myötä. Ulkoisen pukeutumiskoodin kautta maahanmuuttaneiden joukosta erottuvat tietenkin islaminuskoiset, mutta siitä saa yksipuolisen kuvan maahanmuuttajien uskonnollisesta taustasta, jonka enemmistö on kuitenkin kristittyjä. Afrikasta saapuneiden kristittyjen maahanmuuttajien myötä pääkaupunkiseudulle onkin muodostunut jo yli kymmenen kristillistä seurakuntaa.

Oman taustansa kautta afrikkalainen kristillisyys on sulauttanut itseensä selvästikin myös vanhempaa esi-kristillistä ainesta. Näin kanssakäyminen valistuksen maailmankuvaan sopeutuneen luterilaisen kirkon kansa ei ole aina ongelmatonta. Usko henkiolentoihin, niin hyviin kuin pahoihinkin, on voimissaan ja esimerkiksi eksorkismi sekä parantaminen kuuluvat asiaan. Toisaalta afrikkalaisessa kristillisyydessä suhde sukupuoliseen poikkeavuteen on kielteistä toisin kuin esimerkiksi suomalaisessa kansankirkossa. Vahvassa asemassa ovat karismaattiset liikkeeet, joissa tärkeämpää kuin virallinen asema ovat Hengen lahjat. Tämänkaltaisia liikkeitä on omassakin maassamme – esim. Nokia-missio - , eikä tule unohtaa, että 1800-luvulla muotoutuneet perinteiset herätysliikkeet olivat nekin usein karismaattisia alkuvaiheissaan.

Erinomainen johdatus muuttuvan kristillisyyteen on Philip Jenkinsin teos The Next Christendom (2002) jossa kristinuskon uusina keskuksina nähdään mm. Manila, Addis Abeba ja Sao Paolo. Afrikan ja muiden Euroopan ulkopuolisten alueiden kristillisyyden vahvistuminen näkyy myös ekumeenisen Kirkkojen maailmanneuvoston työssä sekä katolisessa kirkossa.

Luterilaisella kirkolla on uusien yhteisöjen taholta tulevien haasteiden lisäksi vastassaan myös monella tavalla voimistunut uususkonnollisuus, johon usein pätee toteamus: "I`m spiritual - not religious" - kysymyksessä on eräänlainen notkea uskonnollisuus. Yhtenä virikelähtenä on buddhalainen perinne ja kirjallisuus. Vaikka se onkin usein tällaista yöpöytäbuddhalaisuutta, on se saanut yllättävääkin vastakaikua länsimaisesta lukevasta yleisöstä. Joogaperinne, vaikka on usein myös ei-uskonnollinen harjoitusmuoto (ainakin pintatasolta), on saanut Suomessa vahvan jalansijan aina Ture Aran päivistä lähtien. Viimeaikaisista idän opettajista suureen suosioon on maassamme noussut hindulaistaustainen Äiti Amma, jonka pienet lahjat ja halaukset voi vain hindulaisuuteen perehtynyt ymmärtää tarkemin. Ammahan on korostanut, ettei hän halua kenekään vaihtavan uskontoaan. Hindulaisuus on toisaalta kautta aikojen ollut hyvin väljärajainen ja on ongelmitta liittänyt eri uskontojen pyhimyksiä ja jumalia osaksi valtavaa pantheoniaan.

Oma lukunsa ovat sitten varsinaiset ateistit, joiden mukaan vähintäänkin kansankirkon erityisasema tulisi purkaa noin ensiaskeleena uskonnnoista vapaaseen maailmaan.

Löytääkö luterilainen kansankirkkomme oikeat tavat toimia muuttuvassa uskonnollisessa ympäristäössä. Miten se suhtautuu toisiin uskontoihin ja etelän kirkkojen taholta tulevaan haasteeseen? Kuinka se kykenee toteuttamaan omaa missiotaan yhä monikultuurisemmassa Suomessa ja Euroopassa?