Veikko Leväaho -teemaklubi

Veikko Leväaho -teemaklubilla VTK Juha Olavinen alusti lyhyesti klubihistoriasta, Veikko Leväahon aatetaustasta sekä A-klubista. Lisäksi esitettiin Jaana Kokon elokuussa 2008 kuvaama lyhytelokuva "The Anarch", jonka hän tallensi muutamia kuukausia ennen Leväahon poismenoa.

Johdannoksi

Aina luotettavan Otavan Ison tietosanakirjan vuoden 1934 painoksen mukaan klubi on suljettu seura, jonka jäsenet kokoontuvat määrättyyn huoneistoon seurustelemaan ja keskustelemaan; tällaisen seuran huoneisto.

Olemme siis nyt klubilla, huoneistossa seurustelemassa ja keskustelemassa. Klubin merkitykseen perinteisesti liitetty sulkeutuneisuus viittaa aina jonkinlaiseen rajaukseen.

Klubi ei ole aivan satunnainen ryhmä vaikka satunnaisuuskin kuuluu siihen. Klubi on epämuodollinen niin kuin sen jäsenyyskin.

Ateenalaisen valtiomiehen, lainsäätäjän ja arkontti Solonin (n. 638-558) jäljiltä löytyy fragmentteja liittyen "klubitoimintaan". Ainakin hautaustointa, kaupankäyntiä ja omia uskonnollisia menojaan harjoittaville ryhmille annetaan itsenäistä toimivaltaa kunhan toiminta pysyy lain puitteissa. Toisaalta nämä säädökset liittynevät selvemmin niihin kehityslinjoihin, jotka synnyttivät uskonnollisia seurakuntia ja toisaalta maalisempia järjestäytyneitä yhdistyksiä eroten näin klubin alkuhengestä. Yhdistävänä piirteenä tässä alkuhistoriassa voidaan kuitenkin nähdä vapautumista pelkästä perhe- ja sukuyhteisöstä.

Hieman nykyaikaisempaa merkitystä klubi sai kahvilatoiminnan levitessä Eurooppaan 1600-luvulla, ennen muuta Englantiin. Nousevat ja vahvistuvat valistuksen aatteet ja ainakin hetkittäinen siirtyminen vähemmän juovuttavaan juomaan synnytti uudenlaista kuhinaa. Monenlaisten asioiden ympärille syntyi seurueita, klubeja, joissa vapaamuotoiset keskustelut johtivat usein filosofisten ja poliittisten kysymysten pohdintaan.

1700-lvulla Ranskassa syntyi lukuisia poliittisia klubeja, jotka muutama vuosi ennen vallankumouksen puhkeamista suljettiin epävakautta aiheuttavina tekijöinä. Vallankumouksen myötä klubit avautuivat uudelleen. Vallankumousajan merkittävimmäksi poliittiseksi klubiksi ja lopulta puolue-elämän keskukseksi muodostui Jakobiiniklubi. Alunperin ryhmä kokontui Perustuslain ystävien seura -nimellä. Kokoontumispaikka oli kuitenkin entisen jakobiiniluostarin kirjasto, josta nimi sitten tarttui. Klubin näkyviä hahmoja olivat alussa mm. La Fayette ja Mirabeau. Vähitellen meno kävi kuumemmaksi ja lopulta poliittiseksi puolueeksi muuttuneen klubin keskushahmoksi tuli Maximilien Robespierre. Muutamassa vuodessa Robespierre pystytti hirmuhallinnon, joka lopulta johti myös hänen omaan tuhoonsa.

1830-luvun lopun ja 1840-luvun alun Berliinissä toimi erityisesti nuorhegeliläisten piirissä useampia klubin tunnusmerkit täyttäviä paikkoja, joissa ajan kuumimmat filosofiset ja poliittiset kysymykset olivat pöydällä, tosin väittelyn tiimellyksessä jotkut olivat myös pöydän alla. Kahviloiden sijasta kokoonnuttiin nyt kuitenkin etupäässä viini- ja oluttuvissa. Friedrich Engelsin ikuistamassa kuvassa 1840-luvun alkuvuosilta kokoontumispaikkana oli Hippel´s Weinstube. Hieman kuvan keskikohdan oikealla puolella vaaleatukkainen tupakoitsija on Max Stirner, jonka 1844 ilmestynyt pääteos Der Einzige und Sein Eigenthum aiheutti sittemmin kovasti päänvaivaa Engelsille ja Karl Marxille näiden selvitellessä omia pyrkimyksiään.

Oman maamme itsenäistymishistoriaan liittyy lukuisia klubityyppisiä seuroja. 1770-luvun Turun Akatemian piirissä toimi uraauurtava Aurora-seura H.G.Porthanin vetämänä. 1830-luvulla Helsinkiin perustetun yliopiston piiristä nousi puolestaan Johan Jakob Nervanderin johdolla Lauantai-seura, jonka vakiokalustoon kuuluivat niin J.L.Runeberg kuin J.V.Snellmankin. Tähän nyt emme mene enempää.

A-klubi

1960-luvun lopulla mm. Reijo Wileniuksen ansiosta syntyi vapaan sivistystyön piiriin uusi toimija Kriittisen korkeakoulun muodossa. 1960-70-lukujen vaihteessa Kriittisen toiminnan piirissä aloitti myös anarkisti Veikko Leväahon vetämä anarkismin tutkimustyöryhmä.

Leväahon vanhemmat olivat Pietarinsuomalaisia. 1924 Leninin kuoltua Pietari nimettiin Leningradiksi, jossa Veikko syntyi kesällä 1924. Olojen käytyä yhä tukalammiksi Leväahot onnistuivat vuonna 1928 pääsemään Suomen puolelle. Tosin isän oli tultava salaa, mikä johti luonnollisestikin moniin hankaluuksiin vuosien varrella.

Omien sanojensa mukaan Leväahon varhaisimmat anarkismiin liittyvät impulssit tulivat Espanjan sisällissodan aikaan vuonna 1936 Veikon ollessa 12-vuotias. Leväahon isä, punaisten puolella toiminut juristi Jalmari Leväaho oli monien muiden vuosisadan vaihteessa aktivoituneiden vasemmistolaisnuorten tavoin omaksunut teosofisia aatteita sekä vegetaristisen ruokavalion. Veikko Leväahon omassa ajattelussa voidaan nähdä selkeästi itämaisten ajatussuuntien ja teosofian vaikutusta. Tämä on ilmeisesti seurausta juuri isän vaikutuksesta. Leväahon hieman nuorempi veli - Kauko-Aatos - vahvistikin klubilla Veikon ja Jalmarin keskustelleen säännöllisesti ja intensiivisesti filosofisista ja polittiisista kysymyksitä.

Leväahon anarkismin tutkimustyöryhmä toimi siis Kriittisellä ja tänne itsekin eksyin muutaman sattuman avustamana syyskuussa 1970 aloitellessani opintojani. Ryhmän työpaperina oli tuolloin Leväahon luonnostelema "Julkisista valtarakenteista irtautumisen koodi". Teksti oli paikka paikoin hyvin koukeroista, mutta pääperiaattena ja pyrkimyksenä oli synnyttää eräänlainen sopimuspaperi julkisista valtarakenteista irtautumiselle, ts. yksilön (anarkistin tai täsmällisemmin anarkin) ja valtion suhteen uudelleenmäärittelylle!

Leväaho järjesti Kriittisellä korkeakoululla myös yleisötilaisuuksia ja paneeli-istuntoja keskustelevan filosofian hengessä. Oman laajan yleissivistyksensä turvin Leväaho onnistui usein aikaansaamaan hienoja hetkiä erilaisia näkemyksiä ja yhteiskuntakerrostumia edustavien panelistien kesken.

Tutkismusryhmän toiminnan jatkeeksi Leväaho hankki 1971 käytöönsä pienen kellarin Kruununhaasta (Unioninkatu 45). Tästä vaatimattomasta kellarihuoneistosta kehkeytyi sitten anarkistiklubi, joka ainakin omalla kohdallani muodosti virkistävän lähteen keskellä yliopiston tasapaksun harmaita opintoja. A-klubilla ei ollut mitään ohjelmaa eikä aukioloaikoja, mutta muuten klubilaiset muodostivat värikkään ja innokkaasti keskustelevan ryhmän erilaisista aate- ja työtaustoista. Keskustelu lainehti monenlaisissa filosofisissa, historiallisissa ja poliittisissa kysymyksissä. Leväahon keksijäluonteen mukaiset teknologiset innovaatiot olivat myös usein esillä.

Veikko Leväahon ajattelua on dokumentoitu kohtuullisen hyvin ja sitä löytyy alustavasti myös klubiblogin arkistosta. Perusteellisempi kriittinen analyysi on kuitenkin vielä tekemättä.

Piirros: J.O. Muistikuva A-klubin alkuajoilta. Veka takana pöydän ääressä. Oikeanpuoleista seinää sensuroitu.

***

- Johdannon jälkeen näimme taiteilija Jaana Kokon ainutkertaisen lyhytelokuvan Anarki (The Anarch), joka jäi Leväahon viimeiseksi julkiseksi puheenvuoroksi, yhdenlaiseksi testamentiksi. Seuraavasa otteita Leväahon puheista lyhytelokuvassa. Kysyjänä Jaana Kokko. Tekstin purkanut Hilkka Leväaho-Pajunen. Toimittanut JO.

Otteita haastattelusta

Mitä ajattelet anarkismista?

Anarkismi on parhaita oivalluksia mitä olemme saaneet antiikin Kreikasta, mutta sen toteuttaminen käytännössä länsimaisen ihmisen tajuamalla tavalla on sangen hankalaa. Tämä johtuu hmisen riittämättömästä kypsyydestä.

Mitä tarkoitat ihmisen kypsyydellä?

Ensinnäkin sitä, että ihmisen täytyisi tuntea itsensä. Gnothi seauton - tunne itsesi - tämä vanha kreikkalainen ilmaisu on toteutunut erittäin puutteellisesti. Ihmiset eivät tunne itseään, he hölmöilevät kertakaikkiaan myöskin itseään kohtaan. Kypsyydellä tarkoitan myös sitä, että osaa suhtautua ympäristöönsä, toisiin ihmisiin ja koko luontoon - kaikkeen elävään ja itse olemassaoloon - tyynen asiallisesti. Sitä tarkoitan kypsyydellä, mutta sitä tuntuu puuttuvan. . . .

Mitä ajattelet emootioista?

Ne ovat hyvin tärkeä osa ihmisen psyykkistä eksistenssiä. Mielestäni juuri emootiokenttä ihmisen psyykessä on sellainen viljelyssarka, jota pitäisi viljellä. Pitäisi pyrkiä siihen, että sellaiset asiat kuten jalous ja arvokkuus ja hyvä tahto saisivat korostetumman sävyn kuin nykyisin on asian laita. . .

- Anarkismista ja anarkista...

Anarkismi on muotoon pantua ajattelua ja hieman kömpelöä verrattuna siihen, mitä merkitsee anarkin itsetajunta, itsetietoisuus.

Mitä se merkitsee?

Se merkitsee sitä, että tietää ensinnäkin omat rajansa, ettei lähde hevostelemaan alueille, joita ei todellakaan hallitse. Sitten sitä, että pyrkii sellaiseen arvokkaaseen vaatimattomuuteen, nimenomaan arvokkaaseen.

Mitä on olla anarki?

Anarkistina, tai anarkina olo - vastakohtana monarkille - on sitä, että tuntee ja tajuaa itsensä eikä lähde käyttämään valtaa, minkäänlaista valtaa toisen yli, ei naapurin ihmisen enempää kuin sammakonkaan. Täytyy tajuta oma tila ja suhtautua arvokkaasti toiseen. Nämä ovat minun näkemyksiäni siitä, mitkä ovat ne vaateet. - Kaikenlainen vallankäyttö silloin, kun se ei ole nimenomaan pyydettyä ja siten hyväksyttyä, on vahingollista. Minun mielestäni hyvää vallankäyttöä on se, että jos minun kelloni esimerkiksi syystä tai toisesta menee epäkuntoon ja vien sen kellosepälle, minä annan sille kellosepälle täyden vallan korjata se kello, saada se toivottuun tilaan. Se on oikeata vallankäyttöä. Se on pyydettyä ja hyväksyttyä. Ei valta aina ole pelkästään negatiivista. Sen sijaan väkivalta on. Se on yksi karkeimpia vallan muotoja. Väkivaltaahan on muukin kuin vain fyysinen väkivalta.

Mikä esimerkiksi?

No, esimerkiksi sensuuri. Samalla tavalla myöskin toisen saattaminen, tai toisten saattaminen sellaiseen tilaan, jota he eivät itselleen toivo. Poliittinen ja uskonnollinen valta ovat niitä pahimpia minun mielestäni.

Minkälainen yhteiskunta sitten olisi, jos valtaa käytettäisiin oikein?

Se on tietysti lähinnä utooppinen. Jos sitä jotenkin luonnehtii, voisi sanoa että se olisi tasapainoinen, sopimuksiin perustuva yhteistoimintakenttä... Se ei merkitse mitään standardisoimista - yksilöllisyys säilyy, mutta samalla ollaan vapaassa, selkeässä ja viisaassa yhteistoiminnassa.

Sota on niitä suurimpia virheitä, mitä ihminen tekee. Joskus sota ehkä on ollut sellainen vuorovaikutuksen muoto, jossa on noudatettu tällaisia herrasmiessääntöjä, mutta ne tuntuvat olevan lähinnä legendaa. Ainakin muutaman viimeisen sadan vuoden aikana sota on ollut kautta linjan rumaa, inhottavaa ja vahingollista. Yksi tällainen sotilaalliselta kannalta katsottuna oleva sankaritarina on mielestäni ollut maaherra Wibeliuksen tapaus, joka voittaneen kenraalin edessä sanoo: Oikeus ja kohtuus ja laki ja sopimukset menevät ohi sotilaallisen voiman.

On niitä muitakin kuin Wibelius, mutta tämä nyt tuli lähinnä mieleen.

Kertoisitko jatkosodasta ja sotaoikeudesta?.

En minä kyllä mielelläni näistä puhu, ne eivät ole niitä kaikkein kauneimpia muistoja. Koska en kuulu kirkoon, en ole kuulunut enkä silloin kuulunut tietenkään, yritettiin minut velvoittaa pitämään komppanialle seurat. Tämä juuri sen vuoksi, että minua pidettiin arkkipakanana, mitä minä ilmeisesti olinkin. Ja samalla näitä iltahartauksia. No, minä ilmoitin, että minähän loukkaan teidän uskontoanne ja teikäläisiä kristittyjä, jos minä ryhdyn pitämään teidän pappinanne teille jotain tällaista. Siitähän tulee pelkkää ilveilyä. Mutta tätä eivät esimiesasemassa olleet tajunneet, he katsoivat vain sotilaan arvolle sopimattomaksi vastustukseksi tällaisen, kun en täytä sokeasti käskyä. Katsoin ja katson edelleen, että minun eettinen ja moraalinen kanttini on paljon vahvempi kuin se sotilaan sisäpalvelusohjesääntö ja tällainen sokea totteleminen, ja varsinkin kun minä selitin sen vielä näillä äsken mainitsemillani syillä, että en halua loukata teitä. Jouduin sotaoikeuteen, tai oikeammin sanottuna kenttäoikeuteen, ja siitä tuli sitten kuukausi vankeutta. Tuomion sisältö oli sotilaan arvolle sopimaton käyttäytyminen ja esimiehen käskyn täyttämättä jättäminen. Kirjaimellisesti tämä jälkimmäinen piti paikkansa, mutta se edellinen arvolle sopimaton käyttäytyminen ei pitänyt alkuunsakaan paikkaansa. Minä käyttäydyin paljon arvokkaammin juuri tässä noudattaessani tätä eettistä ohjetta olla loukkaamatta muita. No, Kuopion lääninvankilassa se tuli lusittua sitten....Sitten, kun jouduin sinne Kuopion lääninvankilaan, sanoi vankilanjohtaja pää kallellaan: Nuori mies, olisitte antautunut Jeesukselle, niin ei yhteiskunta olisi teitä näin tuominnut. Mitäpä siihen voi sanoa. Minä vain katsoin ja sanoin: Vai niin.

Puhuessamme sanoit, että elämää se on sekin, mikä ei näytä elämältä. Mitä sillä tarkoitit?

Sitä, että sekin, mikä ei ole aistein havaittavissa elämäksi, saattaa olla ja useissa tapauksissa onkin elämää. Esimerkiksi kun puhumme kivikunnasta... niin sitä pidetään usein ikään kuin kuolleena. Tosiasiassa se on ihan yhtä elävää kuin niityn heinät ja ihmisten uimarantaelämä. Semmoinen pelkkä aistein havaittava dynamiikka ja liikehdintä ja niin edespäin on vain yksi osa elämää. Sanoisin, että taustalla, näkymättömissä on paljon mahtavampaa dynamiikkaa, elämää sinänsä. ..

Miten sitä voi sitten kokea?

Minä puhun nyt pelkästään omasta kokemuksestani. Sen voi ikään kuin tajuta siten, että se absorboituu minun omaan tajuntaani, ja minä saatan elää kiven elämää, saatan elää heinän elämää. Tätä tietä. Ja tällä tavalla minä tajuan, että se on elämää, koska minä elän sitä.

...Absorboituminen tarkoittaa sitä, että sulautuu samaksi. Ei se ole mikään lopullinen, se saattaa olla tilapäinen, tuokion kestävä, mutta se voi olla myös koko elämän mittainen. Eräs sellainen elämän mittainen absorboituminen on minun mielestäni esimerkiksi se, mitä me sanomme eläinrakkaudeksi. Sellainen spontaani, luonnollinen sympatia eläimiä kohtaan, olkoot ne kotieläimiä tai villieläimiä luonnossa tai mitä hyvänsä. Ne ovat olemassa ja niiden koskemattomuutta ja oikeutta olemassaoloon pitää kunnioittaa. Sillä kunnioittaa itseään.

Millä tavalla mielestäsi ihminen saavuttaa itsetuntemusta?

Lähinnä näkisin, että tämä itsetuntemus sen klassisessa merkityksessä on tavattoman hieno juttu. Se syntyy sillä, että pysähtyy välillä eikä koko ajan kiirehdi jonnekin. Pysähtyy ja miettii. Kuka minä olen, mitä minä olen ja miksi minä olen ja niin edelleen. Ja koettaa selvittää sellaisia asioita, jotka vaikuttavat kovin hämäriltä ja epäselviltä. Siinä mennään ainakin minun oman kokemukseni mukaan askel askeleelta eteenpäin. Ei se kertakaikkiaan hetkessä valkene, ei tule mitään valaistusta. Tänään minä oivalsin, että jumalauta, niin ei sovi tehdä jossain asiassa. Toissapäivänä oivalsin jonkin toisen asian samoin, mutta yleensä juuri aina niin päin, että miten ei sovi tehdä. Sitten siihen jää näitä kirkkaita hetkiä, miten sopii tehdä. Usein juuri virheiden välttäminen on parempaa kuin viisauden opiskelu. Ei pidä tehdä väärin, ihan yksinkertaisesti. Kun ei tee väärin, niin tulee tehneeksi oikein! Kaikissa näissä asioissa, joista olemme nyt keskustelleet, tulee muistaa, että kaikki on suhteellista. Se on suhteessa aikaan, se on suhteessa paikkaan, se on suhteessa subjektiin ja se on suhteessa siihen objektiiviseen eksistenssiin, jossa olemme. Tämä suhteellisuus täytyy muistaa.

Ainoa, missä suhteellisuuden voi hyvällä omallatunnolla unohtaa, on huumori. Siinä ei tarvitse olla suhteellinen. Tietysti hyvä maku on siinäkin paikallaan, mutta huumorin avulla voi kyllä ylittää rajoja ja vaikka pullistellakin. Kun se tapahtuu elegantisti. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että ei olemassaolon ja elämisen tarvitse olla eikä sen pitäisikään olla tosikkomaista, ryppyotsaista matematiikkaa tai logiikkaa tai insinööritieteitä, vaan täytyy olla elävää elämää ja mieluummin hymy huulessa kuin otsa rypyssä.