Kapteeni, sotatieteen tohtori Jarno Limnéll: Suomen uhkakuvat ja kriisinhallintapolitiikka

Tohtori Jarno Limnéll, 36, on huomattavassa, viime syksynä ilmestyneessä väitöskirjassaan Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa nostanut esiin turvallisuus- ja uhkapuheiden taustalla vaikuttavia julkilausumattomia tekijöitä, jotka liittyvät enemmän taisteluun rajallisista resursseista kuin konkreettisiin turvallisuusuhkiin.

Limnéll on myös käsitellyt toistuvasti ja suorasukaisesti Afganistanin tilannetta. Hänen yhdessä Charly Salonius-Pasternakin kanssa latimassaan tekstissä Afganistanin-operaatioon osallistumista arvioitava uudelleen (HS 1.10.2009) huomautetaan, että osallistumme tänään Afganistanissa erilaiseen operatioon kuin mistä alunperin polittisesti päätettiin. Edelleen tekstissä todetaan koruttomasti, kuinka "Suomessa on herätty hitaasti ymmärtämään, että johtavien länsimaiden tavoitteiden saavuttaminen edellyttää Afganistanissa sotilaallista toimintaa. Siis toimintaa, jossa tapetaan ihmisiä".

Limnéll on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun strategian opettajana ja on näin hyvin perehtynyt kansainväliseen turvallisuuspolitiikkaan. Shakkia ja triathlonia harrastava Limnéll on myös toiminut vuosia liikkeenjohdon konsulttina.

Uhkakuvat muuttuvat – ja ajatuksemme niistä

”Mikä Suomea uhkaa?” -kysymys on itsessään yksinkertainen, ja niin turvallisuuspolitiikassa kuin arkipäivän keskusteluissa usein esitetty. Meillä jokaisella on kysymykseen oma vastauksemme. Uhkakuvamme ovat joka tapauksessa laajentuneet ja monialaistuneet.

Tämän päivän turvallisuusajattelumme eroaa parin vuosikymmenen takaisesta kylmän sodan ajan tilanteesta. Silloinen asetelma oli monilta osin selkeämpi; niin sisäinen kuin ulkoinen ja toisaalta kansallinen ja kylmän sodan blokkien välinen turvallisuuskenttä oli helpommin hahmotettavissa. Uhka-ajattelun, ja turvallisuuspolitiikan, voi katsoa keskittyneen sotilaallisiin uhkakuviin ja valtiokeskeisiin turvallisuusmäärittelyihin.

Sotilaallisten uhkakuvien pitkäaikaisesta hallitsevuudesta on 2000-luvun alun Suomessa siirrytty hiljalleen uusiksi ja ei-sotilaallisiksi kuvattujen uhkien vahvempaan poliittiseen priorisointiin. Sotilaallisten uhkien haalistuminen on antanut tilaa uusien uhkien esiinmarssille. Ajallemme on tyypillistä turvallistaminen – tehdään eri asioista ja ilmiöistä uhkakuvia, ja nimenomaan turvallisuuspoliittisia uhkakuvia. Turvallisuuskäsityksen laajentaminen on merkinnyt sitä, että periaatteessa kaikki suomalaisten hyvinvointiin ja identiteettiin potentiaalisesti kohdistuvat uhkatekijät on ollut mahdollista turvallistaa. Laajennettu turvallisuuskäsitys on puolestaan johtanut laajennettuun turvallisuuspolitiikan sisältöön.

Länsimaisten uhkatrendien seuraaminen

Turvallisuuden laajentamisessa ja ei-sotilaallisten uhkakuvien turvallistamisessa on Suomessa seurattu maailmanlaajuista ja etenkin länsimaista kehityssuuntaa. Kun kylmän sodan aikana länsimailla oli yhdensuuntainen ymmärrys sotilaallisesta uhkakuvasta, rakentuu länsimainen uhkaymmärrys 2000-luvun alussa muilta turvallisuuden aloilta nousevien uhkakuvien pohjalta. Yhdysvaltojen, Naton ja EU:n uhkakuvia hallitsevat tänä päivänä terrorismin, joukkotuhoaseiden leviämisen, poliittisesti epävakaiden valtioiden, alueellisten kriisien ja järjestäytyneen rikollisuuden uhkakuvat. Samalla terrorismi, josta on muodostunut eräänlainen uhkan yläkäsite, on länsimaissa militarisoitu eli uhkaa esitetään hallittavaksi pitkälti sotilaallisin keinoin. Useimpien länsimaiden asevoimien kehittämistä ja tehtäväkenttää hallitseekin tänä päivänä kansainväliset sotilaalliset kriisinhallintatehtävät – terrorismin uhkaa vastaan.

Suomi on laajentanut turvallisuuskäsitystään kansainvälisen kehityksen mukaisesti, eli Suomessa on laaja-alaistettu uhkaymmärrystä osaksi sen takia, että muuallakin on tehty niin. Samalla kansainväliset uhkakuvat ovat antaneet Suomelle yhden identiteettipoliittisen keinon kiinnittyä vahvemmin länteen. Tällöin esimerkiksi terrorismin uhkan todellinen merkitys Suomen kansalliselle turvallisuudelle on tietyssä määrin toissijaista, sillä tärkeämpää on osoittaa yhdensuuntaista uhkaymmärrystä siihen suuntaan, jonka osana Suomi haluaa kansallista identiteettiään rakentaa

Uusiin uhkiin ja laajaan turvallisuuteen viittaaminen on osoittautunut hyväksi keinoksi osoittaa uudenlaista ja vahvistuvaa kansainvälistä yhteistyöhalukkuutta. Suomen turvallisuutta esitetään tänä päivänä edistettäväksi kasvavissa määrin Suomen rajojen ulkopuolella. Uhkat voivat nykykäsityksen mukaan olla maantieteellisesti kaukanakin Suomesta, mutta vaikuttavat Suomen turvallisuuteen. Tämä on merkinnyt Suomen turvallisuusintressien – ja uhkakuvien – maantieteellistä laajentamista.

Suomalaista uhkakuvarakentamista haastavatkin länsimaiset, etenkin eurooppalaiset, odotukset siitä, miten Suomi määrittelee turvallisuutta ja uhkakuvia sekä miten Suomi aikoo osallistua kansainvälisen ja alueellisen turvallisuuden rakentamiseen. Nykytilanteessa voikin kysyä – onko Suomella ylipäätään mahdollista olla selkeästi muista länsimaista poikkeava turvallisuuskäsitys ainakaan niiden uhkien osalta, jotka länsimaissa on yleisesti turvallistettu uhkakuviksi? Esimerkiksi EU:n esittämät uhkakuvat ovat (pakostakin) osa suomalaista uhkakuvalistaa. Länsimainen normipaine vaikuttaa suomalaisen uhkakuvarakentamisen taustalla.

Länsimaisten uhkakuvien samankaltaistamisen kautta Suomi, sotilaallisesti liittoutumattomana maana, pyrkii tiivistämään yhteistyötä länsimaiden suuntaan myös puolustuspoliittisesti. Yhdenmukaisten kansainvälisten uhkakuvien ja niihin yhdistettävien yhdenmukaisten hallintakeinojen kautta korvataan yhteistyömuotoja, joita sotilaallinen liittoutuminen Suomelta edellyttäisi. Vaikutus ilmenee esimerkiksi siten, että Suomi osallistuu EU- ja Nato-johtoisiin kriisinhallintaoperaatioihin, toteuttaa kansainvälistä valmiusjoukkokoulutusta ja hankkii yhteensopivaa kalustoa. Näin tuskin tehtäisiin, jollei Suomi jakaisi yhteisiä uhkakuvia.

Venäjä

Suomessa on vaikea – jopa mahdotonta – puhua uhkista ilman viittausta Venäjään. Tämä koskee niin sotilaallisia kuin ei-sotilaallisia uhkakuvia. Kun monissa länsimaissa on ”perinteiset” sotilaalliset uhkakuvat poistettu strategia-asiakirjoista, on Suomessa sotilaallisten uhkakuvien asema edelleen hyvin vankka. Tätä voi kutsua kansalliseksi omaleimaisuudeksi. Sotilaallisten uhkamallien kansallista oikeutusta haetaan Venäjästä, vaikkei sitä ääneen halutakaan sanoa.

Perustelut sotilaallisten uhkakuvien tarpeellisuudesta pohjautuvat kansalliseen uhkaymmärrykseen, jossa sotilaallisen turvallisuuden ensisijaisuus yhdistyy Venäjän mahdolliseen uhkaan ja siihen varautumiseen. Vaikka Venäjän sotilaallisen uhkan todennäköisyyttä on Suomessa pidetty 2000-luvun alussa hyvin alhaisena, on sotilaallisten uhkamallien ylläpitäminen koettu tarpeelliseksi viittaamalla Venäjän sotilaalliseen kykyyn ja kehityksen epävarmuuteen, joille on haettu vahvistusta historian kokemuksista ja Suomen maantieteellisestä asemasta.

Sotilaallisen uhkan mahdollisuus on olemassa ilman että sitä korostetaan erityisellä tavalla. Samalla luodaan kuvaa Venäjän epävarmasta tulevaisuudesta ja painotetaan puolustusratkaisujen pitkäjänteistä kehittämistarvetta, sotilaallisia uhkakuvia legitimoiden. Sotilaallisissa uhkakuvissa varaudutaan siihen mahdollisuuteen, että Venäjän turvallisuuskehitys muuttuu. Osin tilanne selittyy kansallisella ajattelulla, jossa korostuu varautuminen erityyppisiin uhkiin, yksin jäämisen pelko ja eräänlainen varuillaan olo.

Perinteisen turvallisuusajattelun jatkuvuus ilmenee Suomen turvallisuuspoliittisessa toimintalinjassa. Siinä sitoudutaan uskottavan itsenäisen sotilaallisen puolustuskyvyn kehittämiseen sekä korostetaan alueellisen koskemattomuuden, maan itsenäisyyden ja yhteiskunnan perusarvojen turvaamista. Määrittely heijastaa Suomessa vallitsevaa kansallisen turvallisuuden perinnettä, jossa Suomi itse huolehtii sotilaallisesta turvallisuudestaan ja varautuu sotilaallisissa uhkakuvissaan, niiden epätodennäköisyysarvioista huolimatta, pahimpien vaihtoehtojen varalle.

Suomen uhkakuvissa yhdistyvät kansallinen ja kansainvälinen ulottuvuus, mitä uhkakuvien esitystapa esimerkiksi turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteossa hyvin kuvaa. Selonteon turvallisuuspoliittisessa I-osassa keskitytään kansainväliseen turvallisuuteen ja yhteistyöhön sekä globaaleihin uhkakuviin. Selonteon puolustuspoliittisen II-osan turvallisuuden ytimessä ovat puolestaan sotilaalliset uhkamallit ja uskottava puolustuskyky. Selonteko kuvaa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kokonaisideaa, jossa kansainväliset pyrkimykset ja uhkakuviin yhdistetyt laaja-alaiset tavoitteet ovat rinnan perinteisen turvallisuuden varmistavan kansallisen puolustuksen kanssa. Suomalainen turvallisuuskäsitys rakentuu tietyllä tapaa jaottelusta kansainvälisiin ja kansallisiin uhkakuviin.

Suomen turvallisuuspolitiikkaan liittyy myös – liiallinen – varovaisuus Venäjää kohtaan. Suomessa on havaittavissa edelleen vahva Venäjän ärsyttämistä välttävä tendenssi. Nuoremman sukupolven on myös vaikeaa ymmärtää esimerkiksi Itämeren kaasuputkihankkeeseen liittyvää turvallisuuspoliittista puhumattomuutta. Kaasuputken turvallisuuspoliittisista syiden kieltäminen – Venäjän takia – on päinvastoin herättänyt enemmän avoimia epäilyjä siitä, mistä kaasuputkessa itse asiassa on kysymys.

Sisäisen turvallisuuden painoarvo kasvaa

Merkittävä piirre suomalaisissa uhkamäärittelyissä on 2000-luvun alussa ollut sisäisen turvallisuuden korostaminen. Sisäisen turvallisuuden uhkakuvat on tuotu voimallisesti turvallisuuden ja turvallisuuspolitiikan piiriin. Turvallisuusmäärittelyille on ollut ominaista kuvata Suomen ulkoista turvallisuustilannetta vakaaksi ja samalla painottaa sisäiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkakuvien intensiteetin kasvua sekä laaja-alaisuutta. Sisäisen turvallisuuden uhkakuvat on yleensä määritetty ei-sotilaallisiksi uhkiksi, joiden katsotaan kohdistuvan suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisiin – ei suoraan valtiolliseen olemassaoloon. Sisäisen turvallisuuden uhkatekijöiden lähde on puolestaan paikallistettu kahtaalle. Toisaalta sisäisen turvallisuuden uhkat kuvataan Suomen rajojen ulkopuolelta Suomeen kohdistuviksi (kuten laiton maahanmuutto ja pandemiat) ja toisaalta suomalaisen yhteiskunnan sisältä nouseviksi (kuten yksilön yhteiskunnallinen syrjäytyminen).

Uudenlainen ymmärrys turvallisuudesta

Tämän päivän uhkakuvat edellyttävät turvallisuuden kokonaisvaltaista ymmärrystä. Siksi Suomessa ollaankin siirtymässä yhä vahvemmin Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen, jossa turvallisuutta käsitellään kokonaisuutena – kokonaisturvallisuutena – niin uhkakuvien kuin niiden hallintakeinojen osalta. Tämä on välttämätöntä. Uhkakuvien torjunta edellyttää kasvavissa määrin viranomaisten ja hallinnonalojen poikkihallinnollista yhteistyötä. Kyse on osaltaan tutusta kokonaismaanpuolustuksen konseptista, jossa valjastetaan eri yhteiskuntasektorit yhteistyöhön, mutta käsitteenä ”kokonaismaanpuolustus” on liian puolustushallintosidonnainen. Tarvitaan uusia avauksia.

Luotaessa ympäröivää uhkatodellisuutta rakennetaan samanaikaisesti turvattomuutta, pelon ja uhkan ilmapiiriä. Turvattomuus on turvallisuutta helpommin ymmärrettävissä ja tunnistettavissa, jolloin esitettävien uhkien voi arvioida lisäävän turvattomuuden tunnetta – olivatpa uhkat mitä tahansa. Suomalaiset tuntevatkin itsensä varsin turvattomiksi 2000-luvun alussa. Turvattomuutta tuottaviin uhkiin varaudutaan tuottamalla turvallisuutta, mikä viittaa tavoitteeseen vapautua uhkista tai paremminkin pyrkimystä tilanteeseen, jossa uhkia koetaan hallittavan ja niihin on varauduttu riittävällä tasolla. Rakentamalla oikeanlaisia – hallittavia – uhkakuvia, voidaan tuottaa turvallisuutta. Kaikki tämä on suhteellista, tasapainoilua turvallisuuden ja turvattomuuden tunteen välillä.

Uhkakuvien rakentaminen on siis kaksijakoista. Toisaalta uhkakuvilla tuotetaan turvattomuutta ja toisaalta turvallisuutta. Uhkan tuottaminen on samanaikaisesti sekä ei-toivottua että toivottua. Poliittisesti asioille kuitenkin rakentuu suurempi painoarvo, kun ne esitetään uhkina ja saadaan lisäksi muut uskomaan uhkan todenperäisyyteen ja vakavuuteen. Turvallisuuden, turvattomuuden vastakohtana, voikin nähdä tarkoittavan riittäviä resursseja tärkeinä pidettyjen asioiden suojaamiseksi ja uhkaavien tekijöiden hallitsemiseksi. Turvallisuuden tunne voidaan saavuttaa paremmin, kun uhkan hallintaan osoitetaan riittävästi resursseja. Uhkakuviin yhdistettävien resurssien riittävyys on puolestaan hyvin suhteellinen ja poliittisesti kiistanalainen asia. On esimerkiksi mahdotonta määritellä absoluuttisesti milloin Suomella on uskottava puolustuskyky tai milloin on ryhdytty riittäviin toimiin terrorismin uhkan hallitsemiseksi. Turvallisuuden tuottamisen – uhkan hallinnan – mittareita on uhkakuvissa hyvin vaikea yksiselitteisesti määritellä.

Liialliseen turvallistamiseen (lähes kaikista asioista uhkakuvien tekemiseen) ja siten uhkakulttuurin – turvattomuuden – rakentamiseen tulee suhtautua hyvin kriittisesti. Turvallistamisen tulee olla harkittua ja myös turvallistamisen purkamisen mahdollisuuden tulee nousta korostuneemmin esille. Uusia uhkia tuotetaan ja vanhoja korostetaan 2000-luvun alun Suomessa usein vain siksi, että uhkakuvilla pyritään ohjaamaan resurssien kohdentamista, ylläpitämään tai kasvattamaan toimijan valtapoliittista asemaa sekä lisäämään eri asioille annettavaa poliittista ja yhteiskunnallista painoarvoa. Oleelliseksi ja samalla hyvin vaikeaksi kysymykseksi muodostuukin eri uhkakuvien yhteismitallisuus sekä keskinäinen poliittinen priorisointi. Missä määrin järjestäytynyt rikollisuus on uhka Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle tai missä määrin hyvin epätodennäköisiksi arvioituihin sotilaallisiin uhkamalleihin tulee varautua?

Ongelma onkin siinä, että tänä päivänä eri uhkakuvat ikään kuin kilpailevat keskenään laajennetun turvallisuuden kontekstissa, jossa uhkakuvarakentamisen kansalliset ja kansainväliset vaikutteet ovat vahvasti läsnä. Uhkakuvien keskinäinen kiistanalaisuus ilmeni vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon sekä hallinnollisessa valmisteluvaiheessa että julkisessa poliittisessa käsittelyssä. Uhkakuvien keskinäisen poliittisen priorisoinnin ja yhteismitallisen arvottamisen vaikeus on merkinnyt uhkakuvakamppailuja, mitä suomalainen turvallisuusasiakirjarakenne on 2000-luvun alussa osaltaan vahvistanut. Uhkakuvien laaja-alaistuminen (pidettiin sitä hyvänä tai ei) ja monimutkaistuminen on rakentunut todellisuudeksi, ja tämän todellisuuden keskellä elämme.

Muutettaessa turvallisuutta muutetaan uhkakuvia. Muutettaessa uhkakuvia muutetaan, tai olisi tarve muuttaa, hallintakeinoja. Uhkakuvapoliittisesta näkökulmasta kokonaisturvallisuuden rakentamista tavoittelevien poikkihallinnollisten hallintakeinojen tuottaminen on nähtävä keskeiseksi vaatimukseksi. Tämä edellyttää turvallisuuden tuottamisen ymmärtämistä aiempaa laajempana kokonaisuutena, jota eri toimijat uhkakuviin vastatessaan yhdessä rakentavat.

Lopuksi voikin todeta suomalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan olevan eräänlaista nuorallatanssia. Se on tasapainottelua historian ja tulevaisuuden, sen on tasapainottelua vanhojen ja uusien uhkien välillä tilanteessa, jossa turvallisuusympäristömme on muutostilassa.

Jarno Limnéll

Linkkejä:
Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa
HS: Suomen rauhanturvaaminen ei ole maineensa veroista
Upseerin kokemuksia lähi-idän sodan keskellä
Miksi Afganistan on tärkeä Suomelle?