Kati Lintonen: Veden luonto I. K. Inhan valokuvassa

Kuva: I. K. Inha, Muhos, Kirkon seutu, kuvausajaksi arvioitu vuosi 1895, Suomen valokuvataiteen museo.

Kirjoitan tätä tekstiä katsellen I. K. Inhan (1865-1930) arviolta vuonna 1895 ottamaa valokuvaa, jossa kaksi ihmistä katselee tyyntä vesimaisemaa Muhoksella.

Asennettani ohjailevat ranskalaisen tieteenfilosofin ja fenomenologin Gaston Bachelardin (1882–1962)tekstit. Bachelard tutkii runoutta ja ihmisen kuvittelua. Häntä voisi kutsua unelmoinnin ja uneksinnan filosofiksi, joka uskoo että kuvittelun kyky on ihmiselle elintärkeä. En siis esitä oletuksia valokuvaajan mahdollisista intentioista tämän valokuvan kohdalla, vaan luen Bachelardin mietteitä; aluksi mielikuviamme ja kuvitteluamme koskevia ajatuksia.

Inhan valokuvassa vallitsee kesäisen keskipäivän autuas tyven. Sen katselu on minulle poeettisen kuvan kajahtelevaa (retentissement) kokemista. Vaikka tällä sanalla viitataan erityisesti runouden nostattamiin mielikuviin, myös valokuvan kohdalla voi erottaa tällaisen kajahtelevan katselun. Tarkemmin: kajahtelu on runouden sanomista, omaksi ottamista. Se saa aikaan käänteen runoa lukevan (kuvaa katsovan) olemisessa; vaikuttaa siltä kuin runo (kuva) syntyisi myös hänessä ja hänen mielessään.

Muhoksen järvimaiseman äärellä heittäydyn kuvan vietäväksi ja voin tuntea näkymän runollisuuden kohoavan itsessäni esteettä, lapsenmielisesti. Tätäkö Bachlard tarkoittaa korostaessaan, että poeettisesti koskettavan (mieli)kuvan kohdalla kajahtelu tapahtuu heti kuvan ensikohtaamisessa? Ennen kuin ehdin miettiä lukemaani/näkemääni, näky on jo koskettanut mieleni syvyyksiä.

Veden pehmeä kielioppi

Bachelard kutsuu vettä täydelliseksi runoudeksi. Se on elementti, joka voi nukkua ja yhä säilyttää kauneutensa – seisahtua, mutta samalla kuvastaa koko ympäristöään.  Hän kuvailee vesielementtiä lähtökohtinaan erityisesti antiikin elementtiteoriat ja jungilainen psykoanalyysi ja päätyy jäsentämään veden kolme arkkityyppistä olomuotoa: villi ja raivoisa, tyyni ja unelmoiva sekä melankolinen ja kuolemaan kutsuva vesi.

Palaan Inhan valokuvassa yhä uudelleen tyynen veden pintaan ja siihen heijastuvaan taivaan peilikuvaan – kahden maailman, veden ja ilman, ihmeelliseen rinnakkaiseloon. Niiden liitosta syntyy kuulaan veden monimerkityksellisyys. Luen Bachelardia:

”Vesielementti näyttää kantavan mielikuvissa yli ajan ja paikan ja sulauttavan muistot nyt-hetkeen. Yhdistämällä asioita keskenään vesi auttaa mielikuvitustamme ymmärtämään elämää ympärillämme. Se luo eräänlaisen kieliopin, jatkuvan linkityksen ja kuvien pehmeän liikkeen, joka vapauttaa uneksinnan kohteensa kahleista.”

Ajatus veden sulauttavasta ja yhdistävästä pehmeydestä selittää niitä mielikuvia, jotka valokuvan maisema ja rannalla olevat hahmot nostattavat. Omat kesäiset järvenrantamuistoni kuroutuvat yhdeksi ja samaksi mielikuvaksi. Kuin katselisin hiljaisuuden kuvaa; omaa, sisäistä ja salaista elämänlähdettä, silmin näkemättömän ilmentymää.

”Veden heijastuksen erityisyys on kyky joka hetki muuttua, himmetä tai kadottaa veden toistama kuva. Tyyntä pintaa katsellessa koemme yhtälailla veden syvyyden kuin sen muuntuvuuden, ja jossain tilanteissa meille tulee varmemmaksi veden aineellisuus, sen kaiken yhdistävä ja sulattava olemus.”

Filosofin asenne ja aineellisuus

Valokuvan sommitteluun liittyy jotain outoa ja häiritsevää. Maisemaan syventyvät ihmiset rajautuvat aivan kuvan alalaitaan. Etuosan ja taustalla aukeavan näkymän suhde vaikuttaa lähes rakennetulta. Järvimaisema voisi olla vain kaksiulotteinen kuva, jonka ääreen ihmiset ovat pysähtyneet. Se voisi myös olla ikkunanäkymä, josta filosofi tarkkailee maailmaa ihmetellen ja pohtien.

Istuvan hahmon keskittynyt olemus voisi kuvastaa fenomenologista asennetta, jossa ihminen tavoittelee näkemisen avulla ilmenevän jäsentämistä, nähdyn olemusta. Kun taas maassa rantamännyn siimeksessä makoileva hahmo edustaisi luonnollista asennetta. Hänestä välittyy immerssiivinen, järvimaisemaan ja sen rannan maankamaraan uppoutunut kokija. (Tällainen lepäily luonnon helmassa oli yleistä juuri 1800-luvun lopun säätyläisten luontoretkillä, sen uskottiin rauhoittavan teollisen murroksen keskellä ärtyneitä hermoja.)

Jos hyväksyy ajatusleikin kuvassa oleilevien ihmisten rooleista, voi jatkaa eteenpäin: filosofin hahmo ottaa etäisyyttä, kohottautuu ylös sammaleelta katsomaan näkemäänsä. Hän pyrkii irrottautumaan arkisista ja totutuista tarkastelutavoista ja haluaa löytää varsinaisen ajattelun kyvyn. Siihen häntä johdattaa veden luonto ja sen arvotukselliset ja jatkuvasti muuntuvat olemisen tavat.

Minulle tulee tärkeäksi kuvaa katsoessani tieto siitä, ettei järvimaisema ole vain kuva. Se on rannalle pysähtyneille ihmisille ääniä, tuoksuja ja käsin kosketeltavaa – vettä, ilmaa ja maata. Tämän tiedon voi ajatella edesauttavan rannalla viipyvän filosofista asennetta. Aineen herättäminä ajatteluun tulee painokkuutta ja perusteellisuutta.

Bachelard kritisoi länsimaista tapaa vähätellä aineen merkitystä ja ohittaa sen erityisominaisuudet ja sen tarjoamat mahdollisuudet kohteen syvälliseen tarkasteluun. Esteettisessä arvioinnissa vallitsee usein muodon ylivalta, vaikka aineen erilaisia ilmentymismuotoja ymmärtämällä voimme syventää ja kohottaa kokemustamme.

Bachelard selventää näkemystään erottelemalla kuvittelumme kahteen toisiaan täydentävään, muodon ja aineen, mielikuvitukseen / kuvitteluun. Muodon kautta käsitteellistämme, analysoimme ja katselemme. Aineella on oma tärkeä painoarvonsa – sillä on sydän. Veden elementin havaitseminen on kokonaisvaltaista: silmä nimeää sen, mutta vain koskettaen voimme tunnistaa sen.

Filosofi kuvassa ei vain katsele näkyä, hän on maailmassa, keskellä näkemäänsä. Hänellä on mahdollisuus olla läsnä nyt-hetkessä kokonaisena. Veden luonto avautuu hänelle monena, niin ajattelun kuin ruumiin ja aistien välityksellä.  Kun taas minut, valokuvan katsojana, on heitetty muistojeni ja tietojeni varaan. Vailla niitä en välttämättä tunnistaisi kuvan tapahtumaa. Näin päädyn jälleen näkemään kuvan toisin:  filosofi katselee nyt järven kaksiulotteista kuvaa.

Muhoksen maisema oikuttelee optisen harhakuvan tavoin ja tarjoaa mahdollisuuden kuvankatsomisen luonnollisesta asenteesta irrottautumiseen. Se auttaa hylkäämään hetkeksi tavanomaisen ajattelun ja muistot kokemuksista sekä tiedon kuvasta. Valokuva on kuin vesi itsessään, arvoituksellinen ja muuntuva. Se ravistelee mukavasti havaitsemistapojani.

Kati Lintonen

Kirjallisuusvinkkejä:

Bachelard, Gaston, 1983. Water and dreams. The Pegasus Foundation. Dallas.

Bachelard, Gaston, 1990. Fragments of a Poetics of Fire. The Dallas Institute Publication, Dallas. Bachelard, Gaston, 1999 (1942). Water and Dreams. An Essay On the Imagination of Matter. Käännös Edith R. Farrell. The Bachelard Translations. The Pegasus Foundation. The Dallas Institute of Humanities and Culture. Dallas.

Bachelard, Gaston, 2003 (1957). Tilan poetiikka. Suom. ja esipuhe Tarja Roinila. Nemo, Helsinki.

Himanka, Juha, 2000. Phenomenology and reduction. University of Helsinki. The Department of Philosophy. Vantaa.

Kimmo Jylhämö, 1995. Edmund Husserl ja 
fenomenologian idea. Edmund Husserl, Fenomenologian idea: viisi luentoa. Helsinki: Lokikirjat. Niin et näin  2/96, 132 s.