Lauri Hannikainen: Asevoiman käytön sääntely kansainvälisessä oikeudessa ja suurvaltojen väitetyt loukkaukset

Kesäseminaarissamme 6.6.2015 Sofiassa kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen käsitteli vaikeata ja vähän tunnetua kansainvälisen oikeuden käsitettä sekä sen rikkomuksia idässä ja lännessä. Lauri Hannikainen on ystävällisesti laatinut aiheestaan kaksiosaisen kirjoituksen klubiblogiimme, jonka jälkimmäinen osa julkaistaan ohessa. Ensimmäinen osa ilmestyi tiistaina, 8. syyskuuta. JO.

Asevoiman käytön sääntely kansainvälisessä oikeudessa ja suurvaltojen väitetyt loukkaukset

Ennen 1900-lukua ei kansainvälinen oikeus varsinaisesti kieltänyt valtioilta asevoiman käyttöä toisiaan vastaan. Valtio sai ryhtyä sotaan, jos se katsoi, että toinen valtio oli loukannut sen oikeuksia eikä suostunut hyvittämään loukkausta.

Valtioiden poliittisissa suhteissa vallalla oli ns. voimatasapainon teoria, jolla ei ollut mitään kansainvälisoikeudellista sisältöä. Teoria oli yksinkertainen: Jos jokin valtio tai valtioryhmä näytti pääsevän määräävään asemaan, muut valtiot yrittivät liittoutumalla luoda sille vastavoiman. Voimatasapainon vallitessa sotaan ryhtyminen ei ollut houkuttelevaa, sillä voitto ei ollut varma

Venäjän Katariina Suuri, Rooman keisari ja Itävallan arkkiherttua Joosef II sekä  Preussin Frederik Suuri kinastelevat Puolan jaosta.

.Kun kolme keisarikuntaa – Venäjä, Preussi ja Itävalta – vallattuaan Puolan jakoivat sen keskenään 1700-luvun loppupuolella, sitä valtioyhteisö piti laittomana, sillä tekoa pidettiin avoimen imperialistisena.

Kansainliiton peruskirja 1920-lvun alussa velvoitti jäsenvaltiot viime kädessä alistamaan riitaisuutensa Kansainliiton ratkaisumenettelyihin, mutta jos niissä ei saavutettu rauhanomaista ratkaisua, kolme kuukautta sen jälkeen valtio sai ryhtyä sotaan. Koska kolmen kuukauden vaatimus oli epärealistinen, jotain lisää tarvittiin. Se tuli 1920-luvun lopun ja 1930-luvun sopimuksissa: Hyökkäyssotaan ryhtyminen kiellettiin. Hyökkäyssota ymmärrettiin tunkeutumiseksi toisen valtion alueelle laajoin asevoimin ja aggressiivisessa tarkoituksessa. Ennen toista maailmansotaa kaikki valtiot olivat sitoutuneet sen kieltoon. Maailmansodan loppuselvittelyssä hyökkäyssota katsottiin kansainväliseksi rikokseksi rauhaa vastaan.

YK-järjestelmä

YK:n peruskirjassa suoritettiin uusi hyppäys eteenpäin. Järjestön keskeiseksi tehtäväksi määritellään kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen (1 art.). Johdannossa todetaan, ettei asevoimaa saa käyttää muutoin kuin yhteiseksi hyväksi. Päätösvalta asevoiman käytöstä kansainvälisellä areenalla keskitetään turvallisuusneuvostolle (TN). Artikla 2 (4) kieltää valtioilta asevoiman käytön ja sillä uhkaamisen minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai muulla YK:n päämäärien kanssa ristiriidassa olevalla tavalla. Tämä kielto tarkoitettiin erittäin kattavaksi. Sitä vahvistaa osaltaan artikla 2 (3), joka velvoittaa valtiot selvittämään riitansa rauhanomaisin keinoin.

Koska YK ei kuitenkaan kykene takaamaan jäsenvaltioidensa turvallisuutta, peruskirja sallii artiklassa 51 jäsenvaltioille yhden perusteen käyttää omaehtoisesti asevoimaa oman alueensa ulkopuolella – puolustautumisen aseellista hyökkäystä vastaan. Tämä oikeus sisältää myös kollektiivisen elementin eli toisten valtioiden oikeuden tulla asevoimin hyökkäyksen kohteeksi joutuneen valtion avuksi (sen suostumuksella). Itsepuolustusoikeus on ajallisesti rajoitettu, se kestää vain niin kauan kunnes TN on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi tai hyökkäys on torjuttu.

Itsepuolustusoikeuden laajuuden määrittelyssä lähtökohta on se, että valtio kykenee vastaamaan aseelliseen hyökkäykseen riittävän tehokkaasti omalla alueellaan. Omalla alueellaan se voi mobilisoida armeijansa ja tuhota hyökkäävät vihollisjoukot (humanitaarisen oikeuden sallimissa rajoissa). Voidakseen ulottaa asevoiman käytön omien rajojensa ulkopuolelle, valtiolla on oltava perusteet väitteelle, että näin laaja itsepuolustus on välttämätöntä hyökkäyksen torjumiseksi. Tämä ehto täyttyy yleensä vain, jos hyökkäys on laajamittainen. Tietenkin puolustavan asevoiman käytön täytyy olla oikeasuhtaista hyökkäyksen voimakkuuteen nähden.

YK:n peruskirjan laatijoiden mielestä aseellinen puolustautuminen oman alueen ulkopuolella oli sallittua vain jo aloitettua hyökkäystä vastaan, mutta myöhemmin yleisen hyväksymisen on saanut myös oikeus reagoida selvästi todennettavaa, lähes välittömästi uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Aikaisemmissa vaiheissa riittäköön liikekannallepano valtion omalla alueella ja kääntyminen TN:n puoleen.

YK:n tiukkaa järjestelmää täydentää artikla 53, jonka mukaan mihinkään pakkotoimenpiteeseen ei saa ryhtyä alueellisten sopimusten nojalla tai alueellisten järjestöjen toimesta ilman TN:n lupaa.

YK:n yleiskokouksen päätöslauselmissa on korostettu, ettei asevoimaan ole lupa turvautua vastatoimena aiempaa oikeudenloukkausta vastaan eikä valtio saa organisoida, varustaa tai rohkaista aseellisia kapinallisia, jotka taistelevat toisen valtion hallitusta vastaan. YK:n kansainvälinen tuomioistuin Nicaragua-tapauksessa v. 1986 katsoi Yhdysvaltojen loukanneen Nicaraguan suvereenisuutta ja asevoiman käytän kieltoa, kun Yhdysvallat antoi monenlaista tukea hallitusta vastaan taisteleville contra-sisseille. Tuomioistuin tuomitsi myös Yhdysvaltojen suorittaman Nicaraguan aluemeren miinoittamisen ja Yhdysvaltojen ilmavoimien lennot Nicaraguan ilmatilassa.

Mitä tulee valtion oikeuteen lähettää asevoimia toiseen valtioon, jonka hallitus sitä pyytää, perinteisesti tällainen oikeus on tunnustettu, jos pyytäjähallitusta voi pitää valtionsa legitiiminä hallituksena. Nykyoloissa tuo oikeus on rajoitetumpi, sillä diktatuureja ei saa tukea asevoimin; ulkopuoliset joukot eivät saa osallistua kansan itsemääräämisoikeuden tukahduttamiseen.

YK:n peruskirjan säännösten taustalla ovat seuraavat arvot ja pyrkimykset:

• kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen ja aseellisten selkkausten ehkäiseminen;
• valtioiden suvereenisuuden, alueellisen koskemattomuuden ja turvallisuuden takaaminen;
• voimapolitiikan ja väärinkäytösten ehkäiseminen; sekä
• riitojen ratkaiseminen rauhanomaisin keinoin.

Nämä pyrkimykset muodostavat loogisen kokonaisuuden yhdessä kansainvälisen oikeuden tärkeimmässä sääntelykysymyksessä ja antavat kuvan melko kehittyneestä kansainvälisestä yhteisöstä. Pyrkimyksenä on minimoida valtioiden oikeus omaehtoiseen asevoiman käyttöön oman alueensa ulkopuolella. Näin vähenevät mahdollisuudet sekä väärinkäytöksiin että voimapolitiikan harjoittamiseen, joista löytyy monia pahoja esimerkkejä valtiokäytännöstä.

Peruskirjan luoma tiukka järjestelmä on saanut tukea YK:n yleiskokouksen tärkeissä julistuksissa ja kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisuissa.  Se on myös vallitseva ’mainstream’ -näkemys kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden keskuudessa.

YK:n kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisu Corfu Channel-tapauksessa 1948 on havainnollinen esimerkki. Kyseessä oli Britannian sotalaivojen kauttakulku Korfun salmessa Kreikan sisällissodan aikana. Sisällissodasta huolimatta vallitsi kansainvälinen rauhantila, mutta suurvalta Britannia kannatti Kreikan valkoista hallitusta kun taas Kreikan naapurivaltion Albanian sosialistihallitus kannatti kapinallisia. Kauttakulussaan brittilaivat, joiden aseet oli suunnattu taivaalle rauhanomaisen kauttakulun merkiksi, kulkivat Albanian aluemeren poikki. Aluemerellä ne ajoivat miinakenttään ja kärsivät tuntuvia miestappioita ja vahinkoja. Albanian rannikkopuolustus ei varoittanut lähestyviä brittilaivoja. Britannian hallitus oli kuohuksissaan, sillä sen mukaan laivat olivat oikeutettuja ’viattomaan kauttakulkuun’. Onnettomuuden jälkeisenä päivänä brittilaivasto raivasi miinakentän pois. Kansainvälinen tuomioistuin hyväksyi Britannian laivojen kauttakulkuoikeuden ja määräsi Albanian korvausvelvolliseksi[1], mutta miinakentän purkamisen se tuomitsi Albanian alueellisen koskemattomuuden loukkaukseksi, voimapolitiikan ilmaukseksi.

                     

Veto-oikeuden halvaannuttava vaikutus

Peruskirjan luoma sääntelyjärjestelmä ei valitettavasti toimi käytännössä hyvin. Keskeinen syy on jokaiselle TN:n pysyvälle jäsenille varattu veto-oikeus, joka on halvaannuttanut neuvoston monissa kansainvälisissä kriiseissä, joissa YK:n määrätietoinen toiminta olisi ollut välttämätöntä.  Melko monissa kriiseissä neuvosto on toki toiminut riittävän hyvin, mutta se ei riitä.

Turvallisuusneuvostossa

Peruskirjan mukaan yleiskokous voi ryhtyä toimimaan, jos TN ei ole kyennyt toimimaan, mutta yleiskokouksella ei ole valtuuksia suositella mitään pakotteita (artiklat 11 ja 14).  Sama rajoitus koskee myös alueellisia järjestöjä. Yleiskokous koetteli rajojaan 1950-luvulla suosittelemalla ns. Uniting for Peace –päätöslauselmassa asevoiman käyttöä Korean kriisissä, mutta kansainvälinen tuomioistuin katsoi yleiskokouksen ylittäneen toimivaltansa. Yleiskokous on tyytynyt kovin kiltisti rajoitettuun rooliinsa, sillä YK:n päämäärien toteuttaminen vaatisi siltä pontevampaa roolia. Sen sijaan eräät alueelliset järjestöt ovat katsoneet itsensä oikeutetuiksi jopa aseellisiin toimenpiteisiin, jos TN on epäonnistunut ja kansainvälisen reagoinnin tarve on suuri.

YK:n peruskirjan järjestelmää kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden takaamiseksi on tarvetta uudistaa – sekä TN:a että yleiskokouksen ja alueellisten järjestöjen toimivaltaa. Peruskirjan järjestelmään kajoaminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa.

Monissa kansainvälisissä kriiseissä on käynyt YK-järjestelmän puutteiden takia niin, että valtioiden mahdollisuudet päättää omasta toimintalinjastaan ovat olleet laajat. Niinpä itsepuolustusoikeudesta on esitetty laajentavia tulkintoja ja myös toimittu niiden mukaan. Siitä on muodostunut uhka asevoiman käytön tiukalle kiellolle – etenkin suurvaltojen toimesta. Laajentavien tulkintojen esittäjille on syytä korostaa, että asevoiman käytön kielto on pääsääntö ja itsepuolustusoikeus on poikkeus pääsääntöön. Kansainvälisessä oikeudessa poikkeuksia pääsääntöön tulee tulkita suppeasti.

Löytyykö uusia perusteita asevoiman käytölle?

Vuosikymmenten saatossa on esitetty kolme vakavasti otettavaa lisäperustetta valtion oikeudelle turvautua rauhan aikana omaehtoisesti asevoimaan toisen valtion alueella – siis jos TN ei kykene saamaan päätöksiä aikaiseksi. Nuo perusteet ovat 1) humanitaarinen interventio toiseen valtioon sen alueella hengenvaarassa olevan väestön pelastamiseksi, 2) valtion interventio toiseen valtioon omien kansalaistensa pelastamiseksi välittömästä hengenvaarasta ja 3) vieraassa valtiossa toimivien kansainvälisten terroristien tuhoamiseksi. Tässä ei ryhdytä seikkaperäisesti analysoimaan näitä perusteita, vaan tyydytään eräisiin keskeisiin kommentteihin.

Jotta valtio voisi vedota em. perusteisiin 1 tai 2, aluksi seuraavat kolmen ehdon tulee  täyttyä: a) asevoiman käyttö voi olla sallittua vain viimeisenä keinona suuren vaaran torjumiseksi – siis mikään muu keino ei ole tehokas, b) asevoiman käyttö on rajoitettava vain ihmisryhmän pelastamiseen eikä sitä saa laajentaa minkään muun tarkoitusperän saavuttamiseksi ja c) asevoiman käytön tulee olla suhteellista olemassa olevaan vaaraan nähden. Valtaosassa interventioista, joissa on vedottu perusteisiin 1 tai 2, nämä ehdot eivät selvästikään täyty.

Lukijan ei tule asennoitua siten, että jos kaikki kolme ehtoa täyttyvät, asevoiman käyttö on laillista. Valtioiden kesken vallitsee erilaisia näkemyksiä, mutta jos kolme ehtoa täyttyvät, kansainvälinen reaktio käytettyyn asevoimaan on melko laimea.

Kiivasta väittelyä on käyty kymmenen NATO-valtion suorittaman ilmasotaoperaation oikeutuksesta Serbiaa vastaan Kosovon albaanienemmistön suojelemiseksi v. 1999. Monet valtiot ja kansainvälisen oikeuden tutkijat tuomitsivat operaation laittomaksi. Toisaalta suomalaiset kansainvälisen oikeuden professorit Martti Koskenniemi ja Lauri Hannikainen[2] katsoivat artikkeleissaan Ulkopolitiikka-lehden Kosovo-erikoisnumerossa, että albaaniväestö oli joutunut joukkomittaisen terrorisoinnin ja etnisen puhdistuksen kohteeksi ja että näköpiirissä oli kansanmurha ja etninen puhdistus koko albaaniväestön hävittämiseksi Kosovosta. TN:n pyrkimykset kariutuivat Venäjän ja Kiinan veto-oikeuden käyttöön. YK oli voimaton. Kyseessä oli äärimmäinen hätätila, täysimittainen inhimillinen katastrofi.

NATO:n ilmasota suuntautui pääosin Serbian aluetta vastaan, vähemmän Kosovon alueeseen. Tarkoituksena oli pakottaa presidentti Slobodan Milosevic myöntymään aselepoon ja vetäytymiseen Kosovosta. Maajoukkoja ei käytetty. NATO onnistui strategiassaan, Milosevic antoi lopulta periksi.  Pian sen jälkeen YK saapui paikalle ja julisti Kosovon kansainvälisen hallinnon alaisuuteen. Käytännössä monet kansainväliset järjestöt toimivat ilmasodan aikana Kosovon puolesta ja Serbiaa vastaan. Koskenniemen johtopäätös Nato-operaatiosta oli: ’laiton mutta oikein’; Hannikaisen johtopäätöksen mukaan NATO:n operaatio oli laillinen äärimmäisessä hätätilanteessa. 

Mitä tulee perusteeseen 3 (terroristit), tätäkin väitettyä perustetta on väärinkäytetty. Sitä paitsi on käynyt ilmeiseksi, että asevoiman käyttö terroristien tuhoamiseksi toisessa valtiossa rauhan aikana ei ole tehokas keino terrorismin tukahduttamiseksi, sillä yllättävä asevoiman jollain alueella aikaansaa usein vahinkoa ja vaaraa siviiliväestölle. Tuloksena on, että siviiliväestö vihaa asevoiman käyttäjää – ja sen piiristä löytyy uusia nuoria terroristeja. Taistelua kansainvälistä terrorismia vastaan tulee käydä TN:n johtamassa valtioiden turvallisuus- ja oikeusviranomaisten yhteistyössä. Veto-oikeuden käyttö terrorismikysymyksissä on epätodennäköistä, sillä terrorismi on uhka mm. kaikille TN:n pysyville jäsenille.  

Suurvaltojen asevoiman käytön tapauksia

*  Neuvostoliitto lähetti v. 1979 joukkojaan Afganistaniin sen  hallituksen pyynnöstä auttamaan kapinallisten kukistamisessa. Kun neuvostojoukot saapuivat maahan, lähes välittömästi ne osallistuivat hallituksen kukistamiseen ja auttoivat valtaan ystävällismielisen hallituksen. Tämä teki alunperin laillisesta aseoperaatiosta täysin laittoman.

*  Yhdysvallat tunkeutui v. 1989 Panamaan, ilmoitettuna pääperusteena  omien kansalaisten suojeleminen. Isku oli massiivinen, hallitus kukistettiin ja ystävällismielinen hallitus autettiin valtaan. Asevoiman käyttö oli selvästi laitonta.

*  Irak miehitti v. 1990 pienen naapurivaltion Kuwaitin ja liitti sen pikavauhtia omaan alueeseensa. TN hyväksyi päätöslauselman (678), jossa se valtuutti jäsenvaltiot kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin irakilaisjoukkojen karkottamiseksi Kuwaitista sekä rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi. Yhdysvaltojen johtamat aseelliset joukot pakottivat Irakin vetäytymään Kuwaitista. Tämän jälkeen TN määräsi tiukkoja pakotteita Saddam Husseinin hallitusta vastaan sen agressivisuuden kahlitsemiseksi (687, v. 1991). Kansainvälisen yhteisön ja valtioiden toiminta tässä tapauksessa oli esimerkillistä. Olihan se melkoinen laittomuus: YK:n jäsenvaltio nielaisi asevoimaa käyttäen toisen jäsenvaltion.

*  Irak joutui TN:n pääkohteeksi jälleen  2000-luvun alussa. TN määräsi YK:n asetarkastajat suorittamaan perusteellisia tarkastuksia Irakissa selvittääkseen, oliko Irakilla siltä kiellettyjä joukkotuhoaseita. Tarkastusprojektia vaikeutti Irakin hallituksen venkoilu. TN hyväksyi kovasanaisen päätöslauselman, jossa se vaati Irakia yhteistyöhön asetarkastajien kanssa ja uhkasi ankarilla seurauksilla, jos venkoilu jatkuisi. Mm. Venäjä, Ranska ja Kiina korostivat, ettei päätöslauselma oikeuttanut asevoiman käyttöön Irakia vastaan, vaan sellaiseen tarvittaisiin uusi selväsanainen päätöslauselma. Kärsimätön Bushin hallinto vaati turhaan päätöslauselmaa, jossa uhattaisiin asevoimalla ja sallittaisiin sen käyttö jäsenvaltioille. Pysyvistä jäsenistä vain Britannia tuki Yhdysvaltojen vaatimusta. 

Vääristeltyään asetarkastustietoja Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät Irakiin ja syöksivät diktaattori Saddam Husseinin vallasta. Niiden kansainvälisoikeudelliset perustelut olivat heikkotasoisia ja saivat laajan tuomion: Kyseessä oli ilmiselvä TN:n päätöslauselmien, itsepuolustusoikeuden ja humanitaarisen intervention oikeutuksen vääristelevä tulkinta. Pisteen i:n päälle antoi myöhempi tieto, ettei Irakilla ollut joukkotuhoaseita.  Sitä voimme aprikoida, millainen rooli kahden johtavan länsivallan johtajien politiikassa oli sillä tosiasialla, että Irak on yksi johtava öljyntuottajamaa.

Länsivaltojen hyökkäystä seurasivat Irakissa sekasorron ja väkivallan vuodet, jolloin elämä oli hyvin vaikeaa. Tätä kirjoitettaessa v. 2015 Irak on edelleen vaarassa ajautua veriseen sisällissotaan.

*   Georgia hyökkäsi v. 2008 raskain ilmapommituksin Etelä- Ossetiaan palauttaakseen sen suvereenisuutensa alaisuuteen. Etelä-Ossetia, jonka enemmistöväestö osseetit halusi eroon Georgiasta, oli tosiasiallisesti ollut sen määräysvallan ulkopuolella 1990-luvun alun sodan jälkeen. Kansainvälinen yhteisö katsoo, että Etelä-Ossetia kuuluu Georgialle. Nopeasti Georgian hyökkäyksen alettua naapurimaaVenäjä teki aseellisen vastaintervention Etelä-Ossetiaan ja ajoi Georgian asevoimat pois. Venäjän joukot etenivät Georgiaan vallaten muutamaksi viikoksi osia sen alueesta. Lopputulos oli, että Georgia epäonnistui tavoitteessaan. Etelä-Ossetia julistautui itsenäiseksi, mutta on saanut vain muutaman tunnustuksen. Mitä tulee asevoiman käyttön laillisuuteen, Georgian ei olisi tullut hyökätä Etelä-Ossetiaan, sillä se loukkasi 1990-luvun sopimusjärjestelyjä. Venäjän vastareaktiolla oli aluksi legitimiteettiä, sillä Etelä-Ossetiassa oli laillisesti venäläisiä rauhanturvaajia. Tunkeutumalla edelleen Georgiaan saakka Venäjä loukkasi asevoiman käytön kieltoa.

*  Länsimaiden aseellinen toiminta Libyassa vuonna 2011 on aikaansaanut kriittistä keskustelua. TN valtuutti päätöslauselmallaan halukkaat valtiot suorittamaan humanitaarisen intervention Libyaan, jonka sisällissodan pelättiin aiheuttavan humanitaarisen katastrofin. Venäjä ja Kiina suostuivat olla käyttämättä veto-oikeuttaan. Päätöslauselma valtuutti suojelemaan Libyan siviiliväestöä tarvittaessa asevoimin, mutta maajoukkoja ei saanut lähettää. Tapaus olisi voinut olla malliesimerkki laillisesta humanitaarisesta interventiosta, mutta valitettavasti Nato-maat tulkitsivat päätöslauselman oikeuttavan aktiivisen osallistumisen sotatoimiin kapinallisten puolella. Ennen interventiota ja sen aikana useat länsimaiden johtajat ilmaisivat halunsa syrjäyttää Gaddafi Libyan johdosta. Toimivallan selkeä ylitys saattaa merkitä kuoliniskua humanitaarisen intervention oikeutukselle tulevaisuudessa.

Krimin miehitys

*  Ukraina ajautui talvella 2014 poliittiseen kriisiin, joka näytti päättyvän presidentti Viktor Janukovytsin pakenemiseen Venäjälle, Ukrainan parlamentin suorittamaan Janukovytsin erottamiseen ja väliaikaisen hallituksen nimittämiseen. Tyytymättömyys Janukovytsin korruptoitunutta hallitusvaltaa oli kasvanut massiiviseksi. Kriisi ei kuitenkaan päättynyt, vaan Venäjä tarjosi koko Euroopalle ikävän yllätyksen, jonka ei uskottu olevan enää mahdollista v. 2014.

Aluksi Venäjä ilmaisi huolensa sekasorrosta Ukrainassa. Uuden hallituksen tultua valtaan se keskittyi ilmaisemaan huolestumisensa Ukrainan venäläisen väestön ja etenkin Krimin niemimaan venäläisen enemmistön turvallisuudesta. Krimin alueellinen parlamentti piti hätäkokouksen, jossa se vaihtoi johtajiaan Venäjää kannattaviin radikaaleihin.Varsin pian Venäjän parlamentin (duuman) ylähuone antoi presidentti Vladimir Putinille valtuuden tunkeutua asevoimin Ukrainan alueelle suojelemaan venäläisväestöä. Sen jälkeen alkoi univormupukuisia mutta ilman tarkempia tunnuksia omaavia ja poikkeuksellisen hyvin aseistettuja sotilaita tunkeutua Krimille. Yhdessä Krimin itsehallintoalueen johtoelinten kanssa he ottivat keskeiset paikat valvontaansa. Nopeahkosti kävi selväksi, että nuo sotilaat olivat Venäjän lähettämiä. Myös Venäjän ilmavoimat ja laivasto liikkuivat Krimin alueella. Ukrainan Krimillä olevat asevoimat neutraloitiin. Kyseessä oli laiton hyökkäys Ukrainan alueelle.

Venäjä vetosi tarpeeseen suojella Krimin venäläisväestöä väkivallalta, mutta ei Krimin venäläisiin ollut kohdistunut mitään uhkaa. He pitävät Krimin enemmistöväestönä tosiasiallista valtaa Krimillä. Toinen Venäjän esittämä peruste oli se, että Krimin itsehallintojohtajat pyysivät Venäjän asevoimia suojelemaan heitä. Ei itsehallintoalueen johdolla ole tällaista oikeutta, vaan pyynnön olisi voinut esittää vain vallassa oleva Ukrainan hallitus. Kolmanneksi perusteeksi Venäjä esitti sen, että vallasta syösty presidentti Janukovyts esitti pyynnön Ukrainan nimissä. Tätä ei Janukovyts vahvistanut kriisin kuluessa. Jos hän olisi esittänyt pyynnön, siihen voi todeta, ettei vallasta syösty presidentti voi esittää sellaista pyyntöä. Totta on, että hänet valittiin presidentiksi rehellisissä vaaleissa, mutta tyytymättömyys hänen korruptoitunutta hallitusvaltaansa vastaan kasvoi niin suureksi, että lopulta parlamentti erotti hänet.

Venäjä ei myöskään voi vedota v. 1997 ystävällisiä suhteita ja yhteistyötä koskevaan sopimukseen Ukrainan kanssa, sillä sopimus korostaa voimakkaasti valtioiden alueellista koskemattomuutta ja rajojen loukkaamattomuutta. Se velvoittaa osapuolet pidättymään asevoiman käytöstä ja taloudellisesta painostuksesta sekä velvoittaa ne ratkaisemaan riitansa rauhanomaisin keinoin. Venäjä loukkasi räikeästi sopimusta.

Venäjän Ukraina-politiikassa oli muutakin arvosteltavaa. Se ei pyrkinyt vakavissaan neuvottelemaan Ukrainan hallituksen kanssa eikä vienyt huolenaiheitaan TN:oon tai ETY-järjestöön.

Mitä suunnitelmia Venäjällä oli Krimin suhteen? Krimin itsehallintojohtajat ilmoittivat järjestävänsä nopeassa tahdissa Krimillä kansanäänestyksen Krimin liittämisestä osaksi Venäjää. Noin kymmenen päivän varoitusajalla järjestettiinkin kehnosti valmisteltu kansanäänestys, jossa enemmistö kannatti liittymistä Venäjään. Kansanäänestys oli täysin laiton, sillä se järjestettiin vastoin Ukrainan hallituksen suostumusta ja tilanteessa, jossa Venäjä-mieliset asevoimat pitivät valtaa – ne olivat mm. estäneet ETYJ:n sotilastarkkailijoiden pääsyn Krimille. Ukrainalaismielisiä krimiläisiä oli paennut alueelta ja ainakin osa jäljelle jääneistä boikotoi koko äänestystä. Tällainen ”kansanäänestys” tuo mieleen ne keinot, joilla natsi-Saksa ja Neuvostoliitto liittivät naapurimaitaan itseensä 1930-luvun lopulla ja maailmansodan aikana.

Presidentti Putin ja Venäjän duuma hyväksyivät pikaisesti ”kansanäänestyksen” jälkeen Krimin liittämisen ”äiti-Venäjään”. Venäjä esti vetoa käyttämällä TN:n tuomitsevan päätöslauselmaehdotuksen – äänestystulos oli 13 puolesta, Venäjä vastaan ja Kiina pidättyi. Ei yksikään valtio puoltanut Venäjää. Krimin liittäminen Venäjään olikin räikeä kansainvälisen oikeuden loukkaus, sillä siinä suurvalta anasti asevoimin alueen naapurivaltiostaan. Tällaista temppua ei kansainvälinen yhteisö voi hyväksyä.

Loppukommentteja

YK:n peruskirjan tiukka säännöstö kansainvälisen asevoiman käytön rajoittamiseksi ansaitsee hyväksynnän ja tukea. Vaikka aseisiin turvautuminen olisi laillista, aseellisilla selkkauksilla on lähes aina haitallisia vaikutuksia ihmisuhrien, tuhon ja yhteiskuntarauhan järkkymisen muodossa. Aseellisen itsepuolustuksen laajentaviin tulkintoihin – olivatpa ne terroristeja vastaan tai muusta syystä – tulee suhtautua erittäin varauksellisesti.

Asevoiman käytön tiukkaa kieltoa on kuitenkin vaikea ylläpitää, jos YK:n järjestelmää ei kyetä uudistamaan.

Vaikka kansainvälinen oikeus puoltaa pitäytymistä peruskirjan tiukassa tulkinnassa, eräissä äärimmäistapauksissa ensisijaisesti alueellisilla järjestöillä ja toissijaisesti jopa yksittäisillä valtioilla tulisi olla oikeus aseelliseen reagointiin, kuten edellä on esitetty. Sen tulisi siis edesauttaa YK:n päämäärien toteutumista; asevoiman käyttö tapahtuisi ’yhteiseksi hyväksi’.

Niissä kansainvälisissä kriiseissä, joissa turvallisuusneuvosto ei ole kyennyt toimimaan tai joissa riita ei mene jonkin kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi, valtion saattaminen vastuuseen laittoman asevoiman käytöstä on osoittautunut vaikeaksi. Enin mitä käytännössä voi toivoa, on se, että jokin kansainvälinen elin tuomitsisi laittoman asevoiman käytön.

YK:n turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenillä on veto-oikeuden haltijoina erityinen vastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Kylmän sodan päättyessä ilmassa oli paljon optimismia ja 1990-luvun johtopäätös olikin, että valtaosassa tapauksia TN kykeni tekemään tarpeellisia päätöksiä. 2000-luvun kuva on kuitenkin selvästi negatiivisempi. Nyt 2000-luvulla joudumme valitettavasti toteamaan, että suurvaltojen politiikka on vaikeuttanut tuntuvasti kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitoa ja lujittamista. Aiemmin pääongelman muodosti George W. Bushin johtama Yhdysvallat, nyttemmin Vladimir Putinin johtama Venäjä.

18.9.2015 

Lauri Hannikainen, kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori  

Lähdekirjallisuutta

Aro, Minna & Petman, Jarna, Voimankäytön oikeuttaminen ja sotilaallisten järjestelmien muutokset Euroopassa ja Suomessa, 1999.

Gray, Christine, International Law and the Use of Force, 3. painos, 2008.

---

[1]  Mitä tulee vastuukysymykseen brittilaivoille aiheutuneista vahingoista, tuomioistuin tuomitsi jyrkästi Albanian rannikkopuolustuksen valinnan olla varoittamatta brittilaivoja niiden lähestyessä miinakenttää. Tuomioistuin joutui epäilemään, ettei Albanialla ollut kykyä itse asettaa sen aluemerelle asetettua miinakenttää vaan sen saattoi olla asettanut toinen sosialistinen lähivaltio, Jugoslavia. Sen sijaan tuomioistuin oli varma, ettei sitä voitu asettaa albanialaisten tietämättä. Tuomioistuin päätyi johtopäätökseen, että Albania oli ensisijaisessa vastuussa miinakentän aiheuttamasta vahingosta, sillä kansainvälisessä oikeudessa on voimassa inhimillisyyden vähimmäisvaatimusten kunnioittamisen periaate.

[2] Hannikaisesta tuli professori vasta myöhemmin  - v. 2003.