Lauri Hannikainen: KANSAINVÄLINEN OIKEUS - Mitä se on?

Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen alusti kesäkuun 2015 yhteisseminaarissamme Sofiassa kansainvälisen oikeuden kysymyksistä ja rikkomuksista.

Hannikainen on ystävällisesti kirjoittanut aiheeeseen liittyen oheisen asiaa selventävän tekstin. Kirjoitus on ensimmäinen osa. Toinen osa, jossa paneudutaan asevoiman käytön kieltoon ja suurvaltojen politiikkaan, julkaistaan lähiaikoina. JO.

 

Lauri Hannikainen                                         KANSAINVÄLINEN OIKEUS – MITÄ SE ON?

Kansainvälinen oikeus on osa laajempaa kansainvälistä yhteisöä, sen normatiivinen (oikeudellinen) osa. Tämä yh- teisö on melko hajanai­nen poliittis-taloudellis-kulttuurinen kokonaisuus, jolla ei ole tehokasta hallitusvaltaa vaan joka perustuu kansainvälisen oikeuden luomaan itse­näisten valtioiden järjestelmään.

Kansainvälisen oikeuden järjestelmä on saanut alkunsa tarpeesta luoda sääntöjä valtioiden keskinäisten suhteiden järjestämiseksi. Täten valtioille on muodostunut oikeuksia ja velvollisuuksia. Varsin alkeellisesta sääntö- kokoelmasta kehittyi 1900-luvun kuluessa oma oikeusjärjestelmänsä – kansainvälisen oikeuden järjestelmä. Sen voi määritellä suvereenien eli täysivaltaisten valtioiden ja muiden kansainvälisen oikeuden subjektien

(etenkin kansainvälisten järjestöjen) välisiä suhteita sääntelevien oikeudellisten normien/sääntöjen, periaatteiden, käytäntöjen ja käsitteiden kokonaisuudeksi. Jos tarkkoja ollaan, pitäisi puhua kansainvälisestä julkisoikeudesta.

Kansainvälisen oikeuden käsittelemät kysymykset ja ilmiöt ovat tuttu­ja kenelle tahansa ulkomaan- uutisia seuraavalle. Kansainvälinen oikeus on läsnä esimerkiksi seuraavanlaisissa usein uutisoi- duissa tilanteissa: Yhdis­tyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvosto antaa päätöslauselman. Valtiot neuvottelevat yhdessä kansainvälisen yleissopimuksen. Joukko val­tioita neuvottelee rajoista vaikkapa arktisilla merialueilla. Jokin kansakunta julistautuu itsenäiseksi ja perustaa oman valtion. Valtio tunnustaa toisen valtion. Valtio karkottaa toisen valtion diplomaatin. Mielenosoittajat valtaavat vieraan valtion suurlähetystön. Valtio liittyy johonkin valtioidenväliseen järjestöön. Kansalaisjärjestöt toimittavat humanitaarista apua jol­lekin kriisialueelle. YK asettaa jotakin valtiota tai valtionpäämiestä vas­taan pakotteita tai jopa määrää koko maan kauppasaartoon. Valtio haastaa toisen valtion kansainväliseen tuomioistuimeen. Perustetaan ja aloitetaan rauhanturvaoperaatio. Sissit hyökkäilevät asevoimin naapurivaltioon. Val­votaan atomiteknologian käyttöä tai ydinsulkusopimuksen noudat- tamista. Tarkkailijat ja asiantuntijat antavat lausuntoja ihmisoikeuksien toteutumi­sesta ja ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisesta jossakin maassa. Väi­tellään terrorisminvastaisesta yhteis- työstä tai terrorisminvastaisen sodan­käynnin säännöistä.

Tavallisesti seuraamme tällaisia tapahtumia osana yleistä kansainvälistä politiikkaa ja diplomatiaa. Ne näyttäytyvät meille valtioiden ja kansalaisyhteiskuntien välisinä rauhanomaisina tai itsekkäinä suhteina ja toimin­toina. Todellisuudessa kuitenkin kaikkien näiden tapahtumien taustalla, niihin limittyneenä, on satoja vuosia vanha kansainvälisen oikeuden perin­ne. Kun valtiot toimivat ja ovat vuorovaikutuksessa toistensa tai vaikkapa kansainvälisten järjestöjen kanssa, kysymys ei ole pelkästään vallankäytöstä tai sarjasta yksittäisiä neuvotteluratkaisuja. Kansainvälisessä vuorovaiku­tuksessa on politiikan ja diplomatian ohella jatkuvasti kyse myös siitä, toi­mitaanko kansainvälisen oikeuden mukaan eli laillisesti vai siitä poiketen eli jopa laittomasti.

Kansainvälinen oikeus on moninainen joukko ikivanhoja tapoja, rauhanomaisia sääntöjä, monimut- kaisia sopimuksia, runsasta tuomioistuinratkaisujen tulkintaa, kansainvälisten järjestöjen käytäntöä sekä ennen kaikkea tunnustettuja reunaehtoja valtioiden oman edun tavoitte­lulle ja vallankäytölle. Kokonaisuudessaan kansainvälinen oikeus on siten ennen kaikkea oikeutta: se on joukko sääntöjä ja periaatteita, joiden nojalla kansainvälinen yhteisö voi punnita sitä, toimitaanko kussakin tilanteessa sallituissa ja hyväksytyissä rajoissa vai ei.

Säännöt voivat olla yleismaailmallisesti velvoittavia, alueellisia, tai perustua kahden tai useamman valtion välillä tehtyyn sopimukseen tai näiden omaksumaan, velvoittavaksi muodostuneeseen käytäntöön. Ne luovat valtioille ym. oikeuksia ja velvoitteita. Periaatteet ja käsitteet ovat luonteeltaan laaja-alaisempia tai abstraktimpia. Useimmin ne ovat yleismaailmallisia, mutta myös alueellisessa kansainvälisessä oikeudessa voi olla alueelle tyypillisiä periaatteita ja käsitteitä.

Kansainvälinen oikeus on nykymaailmassa erittäin tärkeä ilmiö. Voidaankin sanoa, että kansainväli- sen oikeuden olemassaolo ja sen rauhanomaisen noudattamisen tarve ovat juuri se syy, miksi kaikki kansainvälinen keskustelu, argumentointi, kädenvääntö ja yhteistoiminta ovat niin kerta­kaikkisen suuren ulkopoliittisen uurastuksen ja siitä kertovan uutistulvan arvoista.

Ennen 1900-lukua kansainvälisen oikeuden sääntelyn keskeisiä kohteita olivat valtioiden väliset suhteet sekä kansainvälisten merialueiden oikeusasema. Nykyaikana kansainvälinen oikeus sääntelee myös kansainvälisten järjestöjen toimivaltaa, kansainvälisten meri-, ilma- ja avaruusalueiden oikeusasemaa, kansojen, vähemmistöjen ja ihmisyksilöiden oikeuksia sekä ympäristön suojelua. Uutena vaikeana haasteena on globalisaation säänteleminen. 

Nykyajan kansainvälisen oikeuden tärkeimmät lähteet ovat valtiosopimukset ja kansainvälinen tapaoikeus. Sopimus tulee valtiota velvoittavaksi vain nimenomaisella tahdonilmaisulla, kun taas tapaoikeuden säännön muodostuessa valtion hiljaisuus voidaan tulkita myöntymisen merkiksi. Muita huomionarvoisia lähteitä ovat kansainvälisten järjestöjen päätöslauselmat, jotka tosin valtaosaltaan ovat vain suosituksia, ja eri oikeuskulttuureille yhteiset oikeusperiaatteet.

Kansainvälisen oikeuden järjestelmä on valtioiden kansallisista oikeusjärjestelmistä erillinen, muodollisesti niiden yläpuolella oleva oikeusjärjestelmä. Luonteeltaan se on erilaista kuin kehittynyt kansallinen oikeus. Jälkimmäisessä ovat eriteltyinä lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta ja lakien noudattamista valvoo melko tehokas pakotejärjestelmä. Kansainvälisessä oikeudessa ei ole vastaavaa toimivallan jakoa. Lainsäätäjinä toimivat valtiot ja niiden perustamat kansainväliset järjestöt, jotka molemmat ovat myös toimeenpanovallan haltijoita.

Riitojen ratkaisumenettelyt ja pakotejärjestelmät eivät ole läheskään yhtä tehokkaita kuin kehittyneissä kansallisissa oikeusjärjestelmissä, vaikka monet kansainväliset yleissopimukset ovatkin luoneet valvontajärjestelmiä ja riitojen ratkaisumenettelyjä ja vaikka Yhdistyneet Kansakunnat (YK) toimii ylimpänä valvojana ja pakotteiden määrääjänä. Kansainvälisiä tuomioistuimia on, mutta niiden tuomiovalta on rajallinen.

Kuitenkin sellainen alueellinen kansainvälisoikeudellinen jär­jestelmä kuin vajaasta 30 valtiosta koostuvan Euroopan unionin (EU) oikeusjärjestelmä on kehittynyt varsin tehokkaaksi ja lähentynyt kehittyneen kansallisen oikeusjärjestelmän luomaa mallia.

Vaikka kansainvälinen oikeus järjestelmänä on heikompi kuin kehittynyt kansallinen oikeusjärjestelmä, hierarkkisesti se on kansallisia oikeusjärjestelmiä ylemmällä tasolla. Valtio ei voi vedota omiin lakeihinsa perusteeksi sille, ettei se noudata kansainvälistä oikeutta. Tämän ovat kaikki valtiot hyväksyneet.

Mikä seuraavista mahtaa olla keskeisin tekijä 2000-luvun alun  kansainvälisessä oikeudessa: 1) valtiot, 2) kansat, 3) kansainväliset järjestöt kuten YK, Maailman kauppajärjestö ja EU, 4) ihmisyksilöt, vai 5) monikansalliset liikeyritykset kuten Nokia ja Shell Oil?

Valtio on edelleen keskeisin tekijä, kuten koko kansainvälisen oikeuden voimassaolon ajan. Maailma on jakautunut alueellisesti suvereeneihin valtioihin. Valtioiden keskeinen tekijä on sen väestö – kansa – mutta kansainvälisellä alalla sitä edustaa valtio. Kansainväliset järjestöt ovat tärkeitä, mutta niiden jäsenistö muodostuu valtioista, jotka päättävät järjestöjen politiikasta. Ihmisyksilöt ovat tietenkin tosiasiallisia perustoimijoita; he käyttävät äänivaltaa kansainvälisissä järjestöissä, mutta pääasiassa he kuitenkin tekevät sen omien valtioidensa nimissä. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, että heidän kansainvälisesti merkittävän toimintansa täytyy tapahtua suurempien yhteenliittymien puitteissa. Toki ihmisoikeuksien merkityksen kasvu on vahvistanut yksilöiden asemaa. Monikansalliset liikeyritykset ovat keskeisin toimijaryhmä globalisaatiossa, mutta rahantekokoneina ne eivät voi olla johtava tekijä kansainvälisen yhteisön asioiden sääntelemisessä – eivät missään tapauksessa.

Lauri Hannikainen

Kesäkuun Sofia seminaarin tekijät: Pertti Seppälä, Toivo Salonen, Lauri Hannikainen, Hannikaisen takana J.Olavinen, Ambrosius, Eero Ojanen, Tarja Kallio-Tamminen ja Tapio Varis.

.................................

Mikäli haluat perehtyä  perehtyä kunnolla kansainväliseen oikeuteen, on syytä hankkia Lauri Hannikaisen tuore Kansainvälisen oikeuden käsikirja, jonka Tietosanoma julkaisi kesällä 2014 (272 s). http://www.ibid.fi/kirjat/kansainvalisen-oikeuden-kasikirja

Kansainvälisen oikeuden käsikirja kertoo monipuolisesti kansainvälisen oikeuden järjestelmästä. Osa I käsittelee kansainvälisen oikeuden perusteita (60 s), toinen osa keskeisiä sääntelyaloja ja –kohteita (120 s), osa III kansainvälisen oikeuden noudattamisen valvontaa ja reagointia loukkauksiin (35 s) ja osa IV 2000-luvun haasteita (30 s). Lukujen lopussa on ’pähkinöitä’ lukijan pohdittavaksi ja kirjan lopussa niitä on enemmänkin.

Kirja on varsin kallis – sen listahinta 76,50. Jos lähetät kirjatilauspyynnön suoraan Lauri Hannikaiselle lauri.hannikainen@helsinki.fi   saat Tietosanomat lähettämään sen sinulle 50 euron hinnasta. Kirjan saa myös monista kirjastoista joihin lukijat voivat tehdä myös omia tilausehdotuksia.